Flaubertin ja Rintapanttilan Bouvard ja Pécuchet 24.09.2020 ensi-illassa Teatteri Takomolla. Teatteri. Ah - minulle syksyn toinen ensi-ilta, Teatteri Takomolla, jossa pläjähti tulkinta Flaubertin soutaa ja huopaa, erase and rewind -tyyppisestä teoksesta (hersyvän hauska tulkinta) - alaotsikolla farssiksi vedetty kriittinen ensyklopedia. Monimutkan kautta!
Tämä vie teatterin tasot ihan uudelle levelille... Leppoisasta ja ahdistavasta puistonpenkin jutustelusta, miltei lukupiiristä, multitaskauksesta, kaiken tiedon haalinnasta kohti äänikirjojen kritiikkiä - ja harjoittelijakin vetää kuten Allen Ginsberg.
Osaltaan esitys vattuilee äänikirjoille, ikään kuin ne olisivat - kuten Bouvard ja Pécuchet päähenkilöt Flaubertin kirjassa - vain puhtaaksikirjoittajia. Ei aitoja. Hersyvää mustaa huumoria: toisen ihmisen tuottama melu, jonka johdosta ei voi harjoitella tai esittää omaa proggista.
Kyseessä on yhtä raikas, ja vapaa tulkinta kuin Teatteri Jurkassa nähty Kadonnutta aikaa etsimässä Vol. 3 -esityksessä. Minua jäi häiritseen A YEAR FULL OF DRAMA -dokun ohjaaja, joka ei pidä teatterista.
Hän ei olekaan nähny viime vuosien suomalaisia näytelmiä. Voisi muuttaa mielensä.
Esityksen ensimmäinen osa on on hyvinkin katsojaystävällinen, hauska ja toistoisa. Välitauon jälkeen osin ollaan epämukavuusalueella, kaaoksessa, kakofoniassa, välkkyvissä raveissa, teknobileissä, jonka seremoniamestari on paratiisilintu.
Miten siinäkään keskittyy. Mihinkään.
Tai hetkinen. Väliaikaa ei ollut, se vain tuntui siltä.
En ole lukenut alkuperäistä teosta, Flaubertin samannimistä romaania, jonka on suomentanut Antti Nylen, joka myös oli paikalla ensi-illassa. Pienen teatterin paikoista osaan pääsi istumaan. Korona oli varannut useamman tuolin. Mutta jotta esitysket jatkuisivat, maskit naamaan, turvavälit kunniaan, ja ei muuta kuin nauttimaan.
Minulla on tuo alkuperäiskielellä, siis ranskaksi, ilmaisen e-kirjana, sähkökirjana. Eihän sitä osaa lukea, mutta kävin käsiksi johonkin rytmiin. On kaksi erittäin etuoikeutettua miestä, valkoihoista miestä ammateissaan. Mutta ovatko ne nyt kunniallisia ammatteja. Puhtaaksikirjoittajia, jotka tapaavat toisensa puiston penkillä, kun laskevat hattunsa penkille. Ilmeisesti he eivät kuitenkaan kerjää, vaan vain tuulettavata. Haituvia tai ajatuksia.
Mites minä en pääse etenemään, enkä asiaan ollenkaan. Onkohan se jotain tarttuvaa... Mistä lie tarttunut.
Raikas tulkinta on Takomon lavalla, siellä on mies ja nainen, ei siksi, että mies pitäisi aina mainita ensin, vaan kun heitä, kahta istuvaa ihmistä katsoo, niin vasemmalla on mies, ja oikealla on nainen. Ja jostain syystä kuvatekstit aloitetaan aina vasemmalta. Mikä on toki mainio suunta. Se ainoa oikea suunta.
Heillä kahdella, jotka siis kirjassa ovat miehiä Bouvard ja Pécuchet, ja joilla on huopahatut. Niin, onkohan heillä huopahattu´ja ollenkaan, vai mitä hattuja. Eniweis, kuitenkin tässä versiossa he, mies ja nainen, istahtavat toisiaan katsomatta puistonpenkille Bouvard ja Pécuchet ( Samuli Niittymäki ja Katja Küttner ) ja laskevat sille kirjat käsistään. Ja kappas, ne ovatkin kumpikin samaa painosta Flaubertin romaanista Bouvard ja Pécuchet. He nauravat, ja yleisö nauraa.
Heillä on paljon kerrottavaa meille, yleisölle, mutta he eivät jostain syystä etene. Takana oleva läpikuultava muovipressu on kuin esirippu, mutta sitä ei avata. Siellä tapahtuu jotain, mutta emme näe, kuulemme kyllä.
Kaksi ihmistä, he haluavat ottaa haltuun kaiken maailman tiedon. Mutta mistä aloittaa. Monimuotoisen jahkailun, päättelyn ja harkinnan jälkeen he päätyvät kirjoihin. Niissähän kaikki oikea tieto on.
Kirjat tilataan ja teatterin harjoittelija (Rebekka Palanne) raahaa ne postista, tai mihin lie lähimarkettiin tai haisevaa r-kiskaan ne tulevatkaan. Kun valtavat kirjakeot ovat teatterilla, niin alkaa mietintä, minne kirjat laitetaan, hyllyyn, aivan, mutta missä järjestyksessä.
Välillä puhelimessa huutaa ohjaa Äksy Petterson.
Mainiota huumoria ja outoutta.
Näin tämän kutsuvieraana, ja olen tyytyväinen. On mukava suosia teatteria, ja pieniä teattereita, kuten tätä, joten ostin piletin myös toiseen näytökseen. Koska teatterihan on parasta. On ihana päästä pois remontin, mölyn ja pölyn keskeltä. Olla vain tuolilla, ja ottaa vastaan.
Tekijäloota:
Flaubert – Rinta-Panttila:
Bouvard ja Pécuchet
Farssiksi vedetty kriittinen ensyklopedia
Dramatisointi ja ohjaus: Tuomas Rinta-Panttila
Pukusuunnittelu: Maria Sirén
Tilasuunnittelu: Salla Salin
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu: Ilkka Tolonen
Äänisuunnittelun: assistentti Eliel Tammiharju
Näyttelijät: Katja Küttner, Samuli Niittymäki ja Rebekka Palanne
Samuli Niittymäki ja Katja Küttner, kuva Mitro Härkönen
#bouvardjapécuchet
30.9.2020
Bouvard ja Pécuchet
Esityksen kesto on 1h50min, ei väliaikaa.
Nousevassa katsomossamme on tällä hetkellä 35 toisistaan irrallista tuolia normaalin 70 tuolin sijaan. Pääset katsomoon viisitoista minuuttia ennen esityksen alkua. Aulatila on pieni, joten jos mahdollista, odota esityksen alkua ulkona Fredrikintorilla.
Tarjoamme käsidesiä ja kasvomaskit kaikille, huolehdimme turvaväleistä.
Meillä on turvallista nauttia esityksestä.
Tervetuloa teatteriin!
Lisätään tähän vielä Takomon manifesti:
"Takomon manifesti
Mitä teatteri on? Teatteri on valintoja ja sopimuksia. Teatteri on maailmankuva.
Takomon katsomo on heille, jotka haluavat nähdä enemmän, paremmin ja kokonaisvaltaisemmin. Takomon näyttämö on heille, jotka haluavat näyttää enemmän, paremmin ja kokonaisvaltaisemmin. Takomon taiteellinen linja perustuu haluun kokeilla, ottaa riskejä ja innostaa. Se ei karta naurua, ei ala- eikä ylätyyliä, ei surua eikä paatosta. Takomo arvostaa ihmisyyden kaikkia ilmenemismuotoja eikä langeta tuomioita. Takomon toiminnan ytimessä ovat uteliaisuus ja uskallus.
Teatteritaiteen äärellä Takomo valitsee olla pieni, kevytrakenteinen ja -puitteinen huoneteatteri, jonka teokset ovat moniäänisiä ja dialogisessa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, tähän aikaan ja paikkaan. Takomo on ammattitaiteilijoiden yhteenliittymä, joka etsii ja löytää teatterin tarpeellisuuden ajasta aikaan."
sosialistisesta mediastani:
1. kuva: Flaubertin muotokuva kirjansa kannessa näyttää yhtä lirvahtanelta, epäonnistuneelta kuin ai Gahaku -sovelluksen muotokuva, jossa omaa naamaa muokataan klassinen taiteen mestarien tyyliin. ( kuten 4. kuva omakuvani) #aiGahakuPortraitpic.twitter.com/AIHcBQ4dh8
En ole vieläkään tointunut Anneli Kannon ja Lauri Maijan näytelmästä Punaorvot tuolla Helsingin kaupunginteatterilla 15.09.2020. Tiedon mitä tuleman piti. Suomen luokkasota, sisällissota sattuu vieläkin. Varsinkin tilastoissa. Taannoin joskus 2018 elokuvateatteri Orionissa oli kaksi päivää luokkasodan dokumenttielokuvia. Mukana oli mm doku punaorvoista, joka - jos mikä - kosketti. Eilen ensi-iltaan tullut ANTEBELLUM kertoo ameriikan sisällissodasta ja orjien kidutuksesta. Myös punaisten orvot lapset olivat orjia, ilmaista lapsityövoimaa, joita kidutettiin, nälkiinnytettiin. Erotettiin äidistä.
Punaorvot 15.09.2020 Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, sinne se sopii, kuten Lauri Maijalan edellinenkin ohjaustyö Riistapolku, jossa myös on pääosassa Ella Mettänen. Sisällöllisesti tämä Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö menee tuonne KOM-teatterissa esitetyn Veriruusut -näytelmän pariin, ehkäpä sisarteokseksi. Veriruusuissa nuoret naisen pistivät housut jalkaan, lätsän päähän ja aseen käteen, ja astuivat punaisina, kapinallisina, puolustamaan tasa-arvoa ja sanan- ja ilmaisunvapautta. Koska maamme oli luokkasodassa, josta käytetään siistittyä nimeä sisällissota, vaikka se oli punaisten ja valkoisten eli lahtareitten sota, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia mm vankileireillä.
Olin varmaankin vuonna 2018 tuolla elokuvateatteri Orionissa, jossa oli kahden päivän seminaari Suomi 100, eli jossa oli paikalla vieraita, puhujia, ja heidän dokumenttielokuviaan, tutkimuksiaan ja kirjojaan. Siellä yksi aihe oli Punaorvot, eli kokonaan orvot tai puoliorvot punaisten lapset, joita halveksuttiin, ja joita myytiin Pohjanmaalle lapsiorjiksi, telemään raskasta työtä, heitä nöyryytettiin, heitä käytettiin hyväksi. Vain koska heidän vanhemmat, tai toinen vanhempi halusi tehdä hyvää koko Suomen hyväksi, parantaa kaikkien oloja, myös köyhien ja vähemmistöjen. Se oli luokkasota, jossa oli köyhät eli punaiset. Ja rikkaat eli lahrarit, valkoiset.
Kävin katsomassa Aalto-elokuvan, upean dokumentin kolmesta nerosta kotomaisesta muotoilijasta. Ja Alvar Aalto oli myös lahtari. 2018 vuonna oli myös artikkelia, kuinka Urho Kekkonen toimi lahtaajana, siis lahtarina, murhaajana. Silti hänet valittiin presidentiksi. Ja koko Suomen kuvaksi, kansan mieheksi. Orionin sisällissodan leffoista minulle tuli uutena asiana, että myös Torniossa oli vankileiri, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia. Tästä ei ole kuin 102 vuotta. Kaikki tiedot tavalliselle ihmiselle, lappilaiselle, on tuosta punaisten leiristä piilotettu, haudattu. On hirveän ikävää lukea kylähistorian ja lähihistorian tekstejä, joissa kaikissa paikalliset on lahtareitten puolella. He käyttävät sanaa vapaussota, mikä on traagista.
Palataukseni lapsiorjiin, kävin katsomassa niin ikään tärkeän ja järkyttävän kauhuelokuvan ANTEBELLUM, joka kertoi orjuudesta. Niin ikään ameriikan sisällisodan ajoilta. Tai ameriikan luokkasodan ajoilta.
Mutta palataan pieniin ja viattomiin Punaorpohin. Lapsiin. Näytelmään.
Näyttämö on punainen ja musta. Tietenkin. Sopivasti. Siinä on kallellaan oleva tönö, perheen oma koti. Onko kaikki ihanasti rempallaan, en tiedä. Mutta he yrittävät tulla vähällä toimeen. Naapurin täti auttaa. On luokkasodan aika. Ihmiset valitsevat puoliaan. Ja pelkuruuksiaan.
Näytelmän alku, ja ensimmäinen osa vaikuttaa liiankin staattiselta ja seesteiseltä verrattaessa Maijalan aiempaan luokkasota-kuvaukseen Veriruusuihin, jossa oltiin lähellä musikaalia, ja juostiin paljon, remuttiin, muttei oltu rillumareitä eikä heiheitä. Mikä Maijalaa vaivaa, ajattelin. Maijalan remakkuus tulee ilmi väliajan jälkeen pummaavan hanuristin muodossa, ja välillä käydään teknodiskossakin. Kuin eka osa olisi tarinan ja historian esittelyä, ettei se jäisi New Order -tyyppisten musiikkivideomaisten esitysten varjoon.
Mitä hirveintä, äiti ei saa laulaa lapselleen. Äidiltä viedään lapset. Miksi punaisiin kuuluva nainen on huono äiti. Eivätkö lasten huostaanottajat ollenkaan ajatellet mitään. Muuta kuin rahaa. Sijoittaessaan lapste orjatyövoimaksi Pohjanmaalle.
Yksi lasten kiduttamisen tapa, mihin olen törmännyt sekä tässä Punaorpojen kanssa, että Historian jännät naiset -kirjan kulttijohtajan esittelyssä, oli nälkään näännyttäminen. Että lapselle ei anneta ruokaa. Että lapsi näkee nälkee. Että lapsi tekee fyysisestikin rankkaa työtä.
Jokin viittaus särähtää korvaan, se tuntuu ajanjaksoon sopivalta, ja pistää ajatusten rattaat pyörimään. Kuten, että rikkaat menevät Kansallisteatteriin ja köyhät Elannon näyttämölle. Ja kuinka köyhät eli punaiset katsovat Seurasaaren juhannuksessa kokkoa, johon rikkaat heittävät ihan käyttökelpoista tavaraa.
Kun edellisen kerran näin Riitta Havukaisen ja Kari Mattilan yhdessä lavalla, niin jälkimmäinen oli keski-ikäisen naisen unelmien prinssi joka lentää sisään akkunasta - kultapölyä levitellen vihdoin alkoholistimiehen omaishoitajana elämänsä tuhlanneen naisen elämään. Tässä Mattila on aivan hirveä, hänen hirviönsä muistuttaa Mad Maxin sinisen aavikon ja Hieronymous Boschin kainalosauvaolioita.
Näin tämän medialipulla, kiitos siitä, Helsingin kaupunginteatterille!
En käynyt esityksessä yksin, vaan mukana oli toveri T. Kivi, joka kirjoitti oman tunnelmansa, ja historiansa:
"Tarinan alussa perheen tyttö Lahja on täynnä toivoa ja uskoa tulevaisuuteen – Minusta voi tulla opettaja tai lääkäri! En muista kummasta hän haaveili, kuitenkin paremmasta. Lahja ei päätynyt seminaariin, vaan Pohjanmaalle, missä joka ikisenä hetkenä tiesi olevansa ”punikin pentu”, maksavansa vanhempiensa velkaa isänmaalle ja erityisesti POHJANMAALLE. Olen usein miettinyt, pohjalaisena ”korpikommunistin” tyttärenä, mitä helvetin kansakunnan velanperijöitä pohjalaiset kuvittelevat olevansa? Antoivatko ”hyvää tarkoittavat” helsinkiläiset valkoiset sivistysrouvat pohjalaiselle talonmiehelle mission puhdistaa Suomi punaisesta aatteesta, pitää köyhä köyhänä ja valmiina nöyrästi palvelemaan parempaansa? Oliko punikin pentujen sivistäminen siemen Lapuan liikkeelle – Vihtori Kosolalle oikeutettu ristiretki?
Näytelmä antoi minulle vastauksia siihen, miksi vielä 1970-luvulla, kuulin olevani ”kommarin pentu” ja jos oikein haluttiin sivaltaa niin: punikin pentu. Ymmärsin, että koulukaverini sanoivat näin tyhmyyttään, mutta muistan sanat myös aikuisten miesten huulilta. Minä kävin peruskoulun kansakoulutason opettajien johdolla, minulle oli hiukan tiukempi kuri ja vaativampi arviointi. Mutta parasta on se, että olen saanut pyöriä pohjalaisen syrjäkylän työväintalon lattialla, kuunnella Agit Proppia ja laulaa Punaorpojen valaa, tupailtojen sijasta!
Milloin pohjalainen talonpoika luopuu sinimustasta vihastaan? Ei varmaan pitkiin aikoihin, sillä veteliläinen perussuomalainen kunnanvaltuutettu on taas ”leikkisästi” viemässä ”punikkihallitusta” laron taakse lahrattavaksi. Niin, lahtari … sen sanan, kun lausui ääneen 70 -luvulla, koululuokkaan laskeutui hiljaisuus, kenties häpeästä tai tietämättömyydestä. Miten on nyt, mitä sanot Halla-aho? Entä nyt?" T. Kivi.
Suosittelen tätä näytelmää, jos haluat nähdä hyvää, uutta ja vahvaa, herkkääkin teatteria Helsingissä. Koronan aikaan tämä on yksiä selviytymisen, nauttimisen ja milenterveyden kannalta tärkeimpiä aisioita. Taide. Yhteinen taide. Yhteinen kokemus. Livenä. Kun vielä voimme.
esityskuvat Stefan Bremer
Tekijäloota:
Lavalla:
Antti Autio
Anna Böhm
Riitta Havukainen
Miika Laakso
Kari Mattila
Ella Mettänen
Leena Rapola
Wenla Reimaluoto
Marjut Toivanen
Tekijät:
OHJAUS Lauri Maijala
LAVASTUS Janne Vasama
PUKUSUUNNITTELU Tiina Kaukanen
VALOSUUNNITTELU Kari Leppälä
SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU Aleksi Saura
NAAMIOINTI Tuula Kuittinen
DRAMATURGI Henna Piirto
Näytelmän taustoja Helsingin kaupunginteatterin sivulta:
Anneli Kanto - Lauri Maijala
PUNAORVOT
Vaiettujen historiaa
"Äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille.
Punaorvot käsittelee koskettavasti syvää kansallista traumaa ja vaiettua ajanjaksoa Suomen historiassa sisällissodan jälkeen. Kansakunta oli jakautunut, ja Suomessa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa. Lapsia joutui oikeuteen ja vankileireille. Valtioeliitin johdolla syntyi ajatus siirtää punaisten lapsia ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle pois kaupungeista ja huonojen työläisäitien luota. Kaikesta oli pulaa, mutta köyhäinavun hakeminen tarkoitti sekä äänioikeuden että lasten menettämistä.
Punaorvot kertoo erään Toisella linjalla asuvan perheen tarinan – isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä, ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska näille ei riitä ruokaa. Näytelmä seuraa äidin ja lasten elämää Helsingissä sekä Pohjanmaalla sijoitusperheissä. Se on koskettava kuvaus äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta – ja antaa äänen niille, jotka olivat täysin syyttömiä ympäröiviin tapahtumiin.
Esitysoikeuksia valvovat Anneli Kanto ja Lauri Maijala."
Lisäksi:
Ella Mettänen punalesken roolistaan: “Äidin tarina on riipaiseva kokemus.”IDA HENRITIUS. Kun Suomen sisällissota vuonna 1918 päättyi, alkoi monilla punaleskillä uudenlainen selviytymistaistelu. Traumatisoituneet naiset joutuivat kamppailemaan pitääkseen perheensä koossa ja lapset hengissä. lue lisää
Emme valinneet aihetta, aihe valitsi meidät LAURI MAIJALA: Tämä on esitys niistä, joilta vietiin kaikki, ja joille ei annettu mitään. Niistä, jotka vaikenivat, ja joista vaiettiin. Heistä, jotka unohtuivat, ja sitten unohdettiin. Tämä on tarina elämänmittaisesta häpeästä, esitys niistä, joilta jäi kysymykset kysymättä. Kansalaissotamme viattomat ovat jo poissa. Näitä lapsia ja leskiä ei enää ole. Jäljelle jäivät rakeisten valokuvien vakavat kasvot, haalenevia merkintöjä arkistoihin ja kilometrikaupalla synkkää, mutta hiljaista DNA:ta kansakuntamme selkärankaan. Salaisuuksia ilman kuulevia korvia. lue lisää
Lapsia siirrettiin sisällissodan jälkeen "huonojen työläisäitien" luota ideologisesti parempiin perheisiin – nyt vaiettua traumaa käsitellään näyttämöllä YLE UUTISET - MIIA GUSTAFSSON Sisällissodan traumat eivät jätä ohjaaja Lauri Maijalaa rauhaan. Nyt hän kertoo punaorpojen kohtaloista, joista ei ole paljon puhuttu. lue lisää
”Lapset on eroitettava tällaisista hirviöistä” ANNELI KANTO. Sisällissodan surullista satoa olivat punaorvot. Puoliorvot mukaan lukien 25 000 lienee oikea määrä, sillä punaleskiä oli 11 000 ja leireillä oli pahimmillaan 80 000 vankia. lue lisää
Punaorvot traileri:
Juutuupin teksti:
"Työryhmä vie meidät historiaan, mutta niin, että koreografia-, näyttämökuva- ja rytmiratkaisut tai vaikka vain käsikirjoituksen yksi sana – priorisointi! – antaa katsojille mahdollisuuden ajatella itse. Olemmeko me ihmisinä edenneet? Teemmekö me nykyään toisin?" Helsingin Sanomien Sanna Kangasniemi (3.9.2020) kirjoittaa viiden tähden arviossaan.
Anneli Kannon ja Laurin Maijalan Punaorvot-näytelmä kertoo perheestä, jonka isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille. Kansakunta oli jakautunut, ja maassa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa, joita valtioelitiin johdolla siirrettiin kaupungeista ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle.
”Punaorvot ei ole ainoastaan perhetragedia, vaan se on kansallinen perhetragedia. Suomalaiset ovat klassisesti olleet vaikenevaa porukkaa, ja se on muovannut kokonaisia sukupolvia. Näytelmä avaa sellaisia suljettuja ovia, joita ei tiedetty olevankaan”, sanoo ohjaaja Lauri Maijala.
”Tämä ei niinkään historiallinen esitys kuin tunnehistoriallinen esitys. Jotta voisimme ymmärtää ja samaistua historiaamme, meidän täytyy oppia tuntemaan se. Tämä ei ole näytelmä, joka pyrkii antamaan mitään kattavia, isoja vastauksia tai kertomaan objektiivista totuutta, vaan kertoo ihan tavallisesta Johanssonien perheestä, joka asuu osoitteessa Toinen linja 13. Mitä sille perheelle kävi ja niille lapsille, jotka syyttömänä syntyivät tähän maailmaan. Punaorvot kertoo tarinansa lasten näkökulmasta. Se luo maailman, jossa voi tapahtua mitä vain, milloin vain, ja aina voi nähdä voikukan tunkevan paksuimmankin asfaltin lävitse”, Maijala jatkaa.
Äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta kertovan näytelmän äidin roolissa nähdään Maijalan Riistapolku-ohjauksesta (2019) tuttu ja palkittu Ella Mettänen, lapsina myös muusikkona tunnettu Antti Autio, Anna Böhm ja Venla Reimaluoto sekä muissa rooleissa Riitta Havukainen, Miika Laakso, Kari Mattila, Leena Rapola ja Marjut Toivanen.
Lavastuksen on suunnitellut Janne Vasama ja puvut Tiina Kaukanen. Valosuunnittelusta Kari Leppälä ja äänisuunnittelusta Aleksi Saura. Naamioinnin on suunnitellut Tuula Kuittinen. "
Muuta luokkasodasta:
Tässä esitellään tuo elokuvateatteri Orionissa ollut tapahtuma, jossa oli mm Anneli Kanto:
1918 – huutoja ja kaikuja -seminaarissa vieraillaan sisällissodan maisemissa
" Punaiset esiliinat
Vuoden 1918 traagiset tapahtumat Suomessa olivat pitkään dokumenttielokuvantekijöiden ulottumattomissa. Viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtumat ovat kuitenkin alkaneet hahmottua, ja niihin pureudutaan DocPointin, Risto Jarva -seuran ja KAVIn kaksipäiväisessä seminaarissa 1918 – huutoja ja kaikuja lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.
Rungon muodostavat dokumentaristi Seppo Rustaniuksen tärkeimmät teokset, kuten Sotapapit (1981), Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999) ja Punaiset esiliinat (1997). Seminaarissa esitetään myös vapaussodan muistoa vaaliva epävirallinen juhlafilmi Sama kaiku on askelten (1968), jonka Reino Palmroth alias Palle toteutti.
Uutta tuotantoa ovat Sini Järnströmin tunteikas lyhytelokuva Hilja, punaisen tyttö (2006), jossa 101-vuotias nainen muistelee sodasta vaikenemisen vaikutusta. Puhujavieraiksi saapuvat elokuvan-tekijöiden ohella mm. kirjailija Anneli Kanto, pappi Heikki Palmu, dosentti Ulla-Maija Peltonen sekä erikoistutkijat Jukka Kukkonen ja Jari Sedergren.
1918 – huutoja ja kaikuja -seminaari Orionissa la 3.2.2018 ja su 4.2. klo 10–14. Vapaa pääsy. "
PUNAORVOT VALKOISESSA SUOMESSA
" PunaorvotSuomen sisällissota 1918 jätti maahamme arviolta 20 000 punaorpoa. Sodan aikana ja sen jälkeen viha kohdistui myös heihin. Sisällissodan kauhut painoivat jälkensä lasten herkkiin mieliin. Ohjaaja Seppo Rustaniukselle tarinansa puhuneet punaorvot kertovat "sisällissodan haavoista".
"Ihmiset eivät oikein ymmärrä, mitä silloin keväällä 1918 tapahtui. Eikä ne hyväksy vieläkään punaorpoja. Oikeastaan en halua puhuakaan, koska kukaan ei käsitä sitä tuskaa, jota jouduimme kokemaan. En voi puhua omalla nimellä: ihmiset alkaisivat karsastaa ja muistella, että olen ollut huutolaislapsi ja punaorpo."
Elokuvan ohjaaja Rustanius kävi lukuisia tällaisia keskusteluja dokumentin tutkimus- ja suunnitteluvaiheessa.
Punaorpojen joukko yritettiin sijoittaa jotenkin valkoiseen Suomeen. Vuosien 1918-1919 taitteessa satoja lapsia siirrettiin Pohjanmaalle uudelleen kasvatettaviksi. Monet äidit kieltäytyivät antamasta lapsiaan sijaiskoteihin. Kun Suomen valtio ryhtyi maksamaan kunnille puolet punaorpojen huollosta aiheutuneista kustannuksista, punaorpokoteja ryhdyttiin rakentamaan innolla. Kasvatus oli isänmaallista ja uskonnollista. Jämsässä Nuorten Naisten Kristillinen yhdistys perusti tytöille punaorpokodin maalaistalon rakennukseen. Elokuvassa haastateltu Meeri Kytöoja sijoitettiin juuri tähän orpokotiin. Turun Lausteelle perustettiin kokonainen yhteisö, Orpola Oy.
Äitiensä luo jääneet lapset saivat köyhäinhuoltoavustusta. Punalesket eivät saaneet mitään. Jotkut heistä kävivät työssä. Ne, jotka eivät jostain syystä kyenneet ansiotyöhön tai eivät muuten saaneet työtä, saivat kunnalta avustusta mutta samalla he menettivät äänioikeutensa. Dokumenttielokuvan monet haastateltavat eivät muista saaneensa juuri nimeksikään avustuksia.
Useista punaleskien kirjeistä käy ilmi, ettei punaleskille tahdottu antaa työtä. He kuuluivat sinne minne miehensäkin. Äidit kuitenkin sinnittelivät lastensa kanssa. Dokumenttielokuvassa punaorvot muistelevatkin ihmetellen sitä, miten äiti selviytyi "sellaisen lapsikaartin kanssa".
Elokuvan tyyli on pelkistetty ja keskittyy henkilöihin. Punaorpojen kertomukset, olemus ja kasvojen piirteet viestittävät maamme historian yhdestä traagisimmasta ajanjaksosta ja syyttömien lasten kohtaloista 80 vuotta sitten ja sen jälkeen. Elokuvassa lähestytään tapahtumia lapsen näkökulmasta ja se kertoo selviytyjistä. Kuinka monta lasta uupuikaan matkalle ennen aikojaan? Virallinen historia on unohtanut punaorvot – nyt he saavat äänen.
Dokumenttielokuvassa on haastateltu kahtatoista punaorpoa. Heillä jokaisella on omanlaisensa elämänkaari.
John O. Virtanen s. 1916, muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin vaimonsa ja poikansa kanssa. Hän loi menestyvän liikemiesuran vaimonsa kanssa. Heillä oli myös suuri panos suomalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemisessä. Virtanen nimitettiin mm. konsuliksi. Hän on toiminut aktiivisesti Paavo Nurmen säätiössä.
Hugo Merisaari s. 1914 jäi Pohjanmaalle ja opiskeli myöhemmin teologiaa. Hän palasi pappina sijaiskotinsa maisemiin. Hän toimi vuosia Kurikan kirkkoherrana.
Meeri Kytöoja s. 1913 meni naimisiin ja hänen miehensä toimi kuljetusalalla. Viisinkertainen isoäiti muistaa erittäin hyvin oman lapsuutensa ajat punaorpokodissa.
Väinö Heikkinen s. 1917 pitää yhteyttä Sanginsuun lastenkotiin. Monelle siellä olleelle pojalle hänestä on tullut "isä". Hänestä tuli taitava taitovoimistelija. Hän esiintyi ahkerasti työväenliikkeen tilaisuuksissa. Taiteellisia harrastuksia hänellä on ollut vuosia ja kuvanveisto on lähellä hänen sydäntään. Hän on tehnyt lukuisia julkisia teoksia.
PUNAISET ESILIINAT - naisten kohtaloista Suomen punakaartissa 1918
"Elokuvassa esiintyvästä neljästä naispunakaartilaisesta kolme on vielä elossa.
Naisia liittyi punakaartiin keväällä 1918 erilaisiin tehtäviin: huoltojoukkoihin, sairaanhoitajiksi, vartiointitehtäviin ja aseelliseen toimintaan. Naiset itse perustivat useita naiskomppanioita, naisplutoonia, punakaartin naisosastoja, naiskaarteja, joiden johdossa usein toimi naisia. Suurin osa oli nuoria 15-20 -vuotiaita tyttöjä. Monet heistä omien työväen ammattiosastojen jäseniä.
Noin 2000 naista liittyi naisasekaarteihin. Enimmäkseen he osallistuivat taisteluihin vain puolustustilanteissa. Harvoin heitä lähetettiin rintamalle hyökkäystilanteisiin. Muun muassa Tampereen puolustustaisteluissa monet naisasekaartilaiset saivat surmansa. Kun saksalaiset valtasivat Helsinkiä, monet huoltojoukkoihin ja sairaanhoito-osastoihin kuuluneet naiset tarttuivat aseisiin.
Elokuvan naiskaartilaiset kertovat omaa tarinaansa erilaisissa tehtävissä. Yhtään aseellisessa toiminnassa olluta naiskaartilaista ei enää tiettävästi ole elossa. Elokuvassa haastateltu Meeri Lindström toimi Kouvolassa aseellisessa vartiointitehtävässä vain lyhyen aikaa. Ase kädessä, miesten housupuvussa esiintynyt nainen oli valkoisille kauhistus. Jos tällainen nainen ei saanut taistelussa surmaansa, hänet teloitettiin.
Elokuvassa naiset kertovat: järkyttävä on kohtaus, missä Ilmi Elo katselee valokuvia Fellmanin vankileiriltä ja tunnistaa itsensä valokuvasta. Hän oli tuolloin viisivuotias! Käsittämättömältä tuntuu, miten nuoria tyttöjä, jopa 15-vuotiaita saatettiin syyttää valtiorikosoikeudessa avunannosta valtiopetokseen. Ja usein sillä perusteella, että he olivat keittäneet punakaartilaisille ruokaa.
Rustaniuksen elokuvassa naiset kertovat myös vangitsemisistaan ja tuomareiden ankarasta käyttäytymisestä silloisia tyttöjä kohtaan. Elokuvassa on ainutlaatuista ennen julkaisematonta valokuva- ja arkistofilmimateriaalia. Venäläiset elokuvasivat Tampereella punakaartilaisia ja punakaartin sairaanhoitajia.
Ohjaus: Seppo Rustanius
Tuotanto: Illume Oy ja Dokumenttiprojekti/TV2 " lue Ylen Vintin sivulta
Punaorvot, Kanto, Maijala ja luokkasota sosialistisessa mediassani:
Veriruusut ja Lahtarit - Anneli Kanto Käpylän kirjastossa 10.4.2018
Ei päivää ilman #sisällissotaa. Vaikka olen monessa Kannon tilaisuudessa ollut niin aina oppii uutta, ja muistaa vanhaa. Anneli luki 6-vuotiaana 3-vuotiaalle veljelleen Grimmim satuja... Hieno tilaisuus, pistän kirjablogiin videot jahka ehdin joskus pic.twitter.com/6kHpPG9eDE
Junailijan pilli huusi, ja saavuimme Berliiniin. Tutunnäköinen villimies pyysi nurkuen passia ja niin edelleen. Turun kaupunginteatterin Cabaret paranoo kerta kerralta. Ei ollenkaan pienet eikä surkeat orgiat. Silmille.
Tällä porukalla voisi tehdä seuraavaksi Moulin Rougen. Kaikki neljä Moulin Rougeen sopivaa henkilöä on jo päähenkilöinä tässä... Christianiksi Olli Rahkonen, Satineksi Anna Victoria Eriksson, Haroldiksi Miiko Toiviainen, herttuaksi Stefan Karlsson, ja Anssi Valikainen tajuttomaksi argentiinalaiseksi.
Näissä kahdessa teoksessa on aika paljon samaa... Minkä huomaisn vasta Turuus.
Cabaret tuplavuoro 12.09.2020 Turun kaupunginteatterissa. Iltahommissa eli double bill, Cabaret iltanäytöksenä. Ehtii sitä harjaan ja kirjaan tarttua myöhemminkin. Cabaret double penetr- eikun double bill, kaksoisnäytös, matinea ja ehtoo. Kyse ei ollu tunkeutumisesta, turvaväli säilyy, mutta säihköistäviä katseita, toimintaa ja silmäniskuja tulvii paikoitellen lavalta yleisöön. Eroja oli kapellimestarin vaihto. Ensin oli Jussi Vahvaselkä ja illalla, illalla Markus Länne.
Minulla eka veto oli surullinen, emotionaalinen. Kun taas toinen esitys oli riehakas. Varsinkin viimeisten biisien aikana musiikki alkoi Monica Zetterlund -maisena ruotsalaisena letkeänä ja kevyeänä, vaivattomana jatsina, mutta jatkui hurjana viidakkorummutuksena.
Tämä on koreografiana kabareeta, burleskia, släpstickiä, siinä on mm Monty Python -läpsytystä, muttei kalalla, vaan pyllylle ja pallille - siis toolille. Se ei ole seksuaalista häirintää. Vaan seksipositiivista. Panseksuaalista. Vihjailevaa, juhlivaa.
Aloin miettiä, kuinka kabareen esiintyjistä miehistä oli vihjauksia eri vuosikymmenille: silmään pistävä Mikko Kauppila ( Musta Saara, Pieni merenneito; Aikuiset, Huone 301 ) muistuttaa 1970-luvun lopun post-punkin ja gottiirockin Peter Murphyä kampauksineen, vähän. Vallattomine kiharoinen Panu Kangas - koomisine käänteineen - muistuttaa Aavemusan ( Phantom of the Paradise, 1974 ) kerubia Beefiä, joka on 1970-luvun alun ja puolivälin glamrocktähti. Filip Ohls näyttää myös saman ajan glamrokkarilta, Brian Enolta, saksofoninen myös Andy Mackayltä.
Sen sijaan tytöistä on vaikeampi etsiä esikuvia. Katariina Lantto (Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä, 2017) on hanurineen mainio, samoin muut. Ensemblenä, yhteisönä, kuin myös soolona.
Tekijäloota:
Tekijät
Perustuu John van Druten näytelmään ja Christopher Isherwoodin tarinaan
Sävellys John Kander
Teksti Joe Masteroff
Laulujen sanat Fred Ebb
Suomennos Esko Elstelä
Laulujen suomennos Jukka Virtanen
Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
Musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä
Lavastussuunnittelu Sven Haraldsson
Pukusuunnittelu Heidi Wikar
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg
Koreografin assistentti ja tanssikapteeni Soile Ojala
Taistelukoreografia Ville Seivo
Rooleissa
Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson, Riitta Salminen, Mika Kujala, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Panu Kangas, Mikko Kauppila, Katariina Lantto, Mikko Nuopponen, Filip Ohls, Soile Ojala, Helena Puukka, Pauliina Saarinen ja Anssi Valikainen.
( Kabareetähti Sally Bowlesin roolissa nähdään Anna Victoria Eriksson, paitsi 24.9. klo 19, 28.10. klo 19, 27.11. klo 13 ja 30.12. klo 19 näytöksissä Sallyn roolin tekee Emmi Kangas. )
Orkesteri
Kapellimestari Jussi Vahvaselkä / Markus Länne
Rummut, lyömäsoittimet Taneli Korpinen
Basso Ari Kataja
Piano Ville Pere
Koskettimet Ville Vihko / Henna Linko
Trumpetti Petter Järvi
Pasuuna Jani Jokinen
Saksofonit, huilu Kimmo Gröhn
Viulu Katariina Sallinen
Sello Matti Moilanen
Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen
Weimarin ajan ja Kabareen taustoja:
Babylon Berlin ja Weimar Era
Silloin kun ei pääse kabareeseen, niin voi katsoa Babylon Berlin sarjan uusintoja Yle Areenasta, lukea vaikka nuo kaksi kirjaa, itse luin e-kirjoina Volker Kutscher: Babylon Berlin ja Volker Kutscher: Mykkä kuolema. Hieman on eroja sarjaan, kirjassa on laajemmin mm Ohrana ja Tšeka, ja nämä tappipäät (preussilaiset piikkikypärän:t). Aika paljon huutomerkkejä!
Itse olen humahtanut täysin Weimarin aikaan, Weimarin tasavallan aikaan sen vapauden, luovuuden, kahlitsemattomuuden ja hurjuuden vuoksi. Kunnes natsit sammuttivat valot, ja veivät keskitysleireille juutalaiset ja homot. Mitä jäi kulttuurielämään sen jälkeen.
Kirja ja tv sarja Babylon Berlin sopivat oikein mainiosti ja ilkeästi nykyaikaan, jossa on myös dance macabren, surmatanssin menoa, äärioikeiston annetaan nousta, sananvapautta hillitään, työttömyys kasvaa, korruptio kasvaa, naisviha kasvaa, someviha kasvaa, poliisiväkivalta on muuttunut mukiloimisesta murhiksi. Kaikki on mullin mallin.
Todellinen Cabaret dokumentti Alan Cummingin kera
tämä The Real Cabaret (BBC4, 2009) taustaa mm Alan Cummingin sivulta. josta lainaus: "I presented another documentary for BBC4 entitled The Real Cabaret. In it I interviewed some of the people who'd been involved with the movie and original musical (Liza, John Kander, Joe Masteroff) but also went to Berlin to find out about the real cabaret artistes of the time, and what fates befell them. I also visit the actual flat Christopher Isherwood lived which was where he had the inspiration to write Goodbye to Berlin, the book that Cabaret is based on."
Todellinen Cabaret doku tuli Teemalta olikohan vuosi 2010-2011. Lainaus Ylen sivulta: "Näyttelijä Alan Cumming jäljittää tv-dokumentissa Todellinen Cabaret menestysmusikaalin ja -elokuvan taustoja. Cabaret kertoi Weimarin tasavallan pääkaupungista Berliinistä, jossa juhlittiin kuin viimeistä päivää samaan aikaan kun natsipuolue järjestäytyi ja kasvatti rivejään."
ja
"Cumming tutkii tv-dokumentissa Weimarin tasavallan kabareekulttuuria, Isherwoodin Berliinin-vuosien tapahtumia ja oikean Sally Bowlesin kohtaloa. Tämä oikea Sally oli fiktiivistä Sallya valveutuneempi eikä siksi pitänyt Isherwoodin luomasta hahmosta. Minnellin valkokangastulkintaa hän ei ilmeisesti ehtinyt nähdä, sillä hän kuoli vuonna 1973."
Cummingin johdolla pääsemme kurkkaamaan asuntoon, jossa Goodbye Berlin -romaanin kirjoittaja Christopher Isherwood asui. I Am a Camera (1955) leffassa roolihahmoja nimeltä Christopher Isherwood ja Sally Bowles.... Tämän päivän (2009) kabareen kärkinimiä oleva Ute Lemper kertoo dokumentissa, ettei Sally ole kuin muut Weimarin ajan kabareetähdet, koska Sally ei välitä, että natsit ovat tulleet, Sally haluaa vain esiintyä, edetä urallaan. Keskiverto Weimarin kabaree-esiintyjä oli paljon syvällisempi, ja hyvinkin poliittisesti tietoinen. Lemperin mukaan Weimarin ajan kabareelaiset todella provosivat ja härnäsivät jäykkää ja konservatiivista, mutta moraalisesti myrkytettyä, myrkyllistä, saastunutta yhteiskuntaa, ja olivat oikeastaan anarkisteja.
Miksi natsit hyökkäsivät kabareeta ja yökerhoja vastaan? Peter Jelavich kertoo, että kaikista parhaimmat kabareet tulivat vasemmistolta. Kabareen kirjoittajat ja muusikot olivat juutalaisia.
Juonipaljastuksia (jos et ole nähnyt näytelmää, elokuvaa, kirjaa)
Minullekin Sally Bowles on hankala hahmo, ristiriitainen. En tiedä, pidinkö Anna Victoria Erikssonin tulkinnasta Sallynä, ja minkä takia. Anna Victoria Eriksson oli siis loistava musikaaleissa Kinky Boots ja Spamalot. Jo alkuasetelmana, että mies on kirjailija, ja nainen vain häiritsevä muusa - eihän se käy laatuun. Ja ettei Sally lukisi sanomalehtiä, ettei seuraisi uutisia, maailman tapahtumia, mitä omilla nurkilla tapahtuu. Kun natsia nostetaan, päästetään, suvaitaan valtaan. Mitä jatkuva juhliminen meinaa. Millainen naisen asema oli tuolloin? Kuinka vaikeaa oli saada toimiva ehkäisy. Oliko abortti laitonta, vaarallista ja kallista. Ja kun Sally - tuo vapaa taivaan lintu - tekee itsenäisiä ratkaisuja, niin haluaisi, että hän lähtisi amerikkaan, turvaan. Miksi Sallyn juominen häiritsee, muttei heppujen brenkun vetäminen, juhliminen.
Erikssonin hahmo Sally eroaa ulkoisesti Liza Minellin stailista - ei ole verkkosukkia eikä knallia. Vihreätä kynsilakkaa on kyllä!
Turun versio haluttiinkin tehdä raikkaaksi, hauskaksi, seksikkääksi ja ajankohtaiseksi.
Niin siinä kuin Babylon Berlinissäkin puhelinlangat laulaa, ja itse asiassa linjat on kuumina kun saat soitella niin työille kuin pojillekin. Kun taas 70-luvun musikaalissa tytöt oli laitettu enemmän tyrkylle, rahallisessa mielessä.
Edelleenkin miettii, miksi naisilla ei ole rahaa, ja naiset myyvät itseään. Kun taas miehillä on rahaa, ostaa naisia. Entäpä homoilla.
Oliko Sally radikaali, siis räävitön ja rääväsuinen ikiteini.
Homona oli vaikea elää kansallissosialistisessa Saksassa. Jos oli seksuaalisesti aktiivinen, oli kuljettava nimettömänä. Jos löysi seuraa, yhteystietojen jättäminen oli hengenvaarallista. Jos paljastui homoksi, menetti asemansa omassa elämänpiirissään: erotettiin työstä , menetti asemansa kirkossa ja yhdistyksissä, ystävät karttelivat, halveksittiin, asunto meni alta eikä perhe halunnut olla missään tekemisissä. Ilmiantajat tuhosivat monen elämän – myös monien ”perustettomasti ilmiannettujen”. Lesbouteen suhtauduttiin eri tavoin. Se oli kummallisuus, joka parani, kun sai kunnon miehen. "
Yllättävän paljon olen nähnyt natseja lavalla ( Bent, Cabaret, Producers ), ja muutakin kauhua ( Sweeney Todd ). Oooperan kummitus on piirtynyt verkkokalvolle niin lontoolaisessa musikaalissa kuin Helsinginkadun oopperassa.
Julie Taymorin leffassa Titus on uusi antiikin Rooman keisari sadistinen huono hallitsija Saturnus - hän on pukeutunut mustaan nahkaan ja metallilla koristeltuihin maihinnousukenkiin tai tolppapohjiin, tai tulenpunaiseen satiinipukuun, mutta kuitenkin käyttää enimmäkseen vanhinta väriyhdistelmää: musta [hiili, karhunmarja], valkea [kalkki, hiekka], punainen [veri, punamulta] - jotka tietystikin toistuvat hakaristi-lipussa. Häntä näyttelee persoonallinen Alan Cumming, joka on tuttu elokuvista Investigating Sex, Nicholas Nickleby, X-Men 2, Kiviset ja Soraset las Vegasissa, Eyes Wide Shut, sekä teatterista: mm. tuhma & älyllinen musikaali Cabaret, jossa hän taisi olla itseoikeutetusti taisi olla seremoniamestari...
Hän on useasti palkittu, äärimmäisen viehättävä ja vaativa katseenvangitsija; viimeksi Alan briljentaarisi paljaine peppuineen Lontoossa upeassa näytelmässä Bent, jossa hän aluksi nukkuu pitkään ja leuhuttelee laiskotellen kimonossa itsekkäänä kabareetähtenä, mutta joutuu keskitysleirille - koska homoja ei suvaita.
Niin Bent kuin Cabaret ovat näytelmiä Weimarin ajalta
– jolloin kaikki oli niin ihanaa ja vapaata, mutta natsit sulkivat yökerhojen valot.
Itse Bent näytelmän logo on upea – siinä kirjaimet muodostuvat pukuhuoneen kirkkaista lampuista alkaen B-kirjaimesta, mutta päättyen mustaan T-kirjaimeen. Sellaista grafiikan pitää ollakin. Viiltävää ja totta. Kirjoitan jossain vaiheessa pitemmän pätkän Weimarin ajasta, mutta nyt en.
Tässä elokuvassa Titus Alan Cummingin kasvoilla on kultaista ja metallisen vihreätä luomiväriä, hänellä on musta lyhyt, selkeästi leikattu tukka, ja hän puhuu 1950-luvun mikrofooniin kuin rocktähti, näyttelijä, vaikka siis on antiikin Rooman hallitsija.
Saturnus yhdistelmä Marilyn Mansonia ja Hitleriä. Miksi? Nihilistisen goottirockin ja industriaalin metelin musta nahka- ja kumivaatetus liittyy yhteen tässä postmodernisti fasismin kanssa. Hän menee tietysti naimisiin vangitun goottikuningattaren nimeltä Tamora [ Jessica Lange ] kanssa, joka ei tietenkään ole gootiksi pukeutunut kuten nykyaikana vaan lähinnä kultaiseen, hän siis on blondi koska tämä tarina kertoo "julmien" ja "barbaaristen" goottien hyökkäyksestä Roomaan. Tamora on myös koston jumalatar... = > Itse Titusta, lojaalia soturia, näyttelee Anthony Hopkins.
Bent näytelmästä: olipa kerran sateinen päivä Lontoossa
Bent näytelmästä lyhyesti Alan Cummingin sivulta,: "As I was nearing the end of the Broadway run of The Threepenny Opera, I was asked to play Max in Bent at the Trafalgar Studios in London's West End. I had actually decided I didn't want to do any theatre for a while, but opportunities like this don't come along very often.
Bent is one of the most amazing plays I have ever been in. It tells the story of a gay man, Max, who is living with his boyfriend Rudy in Berlin in the 1930s. The play begins the morning after the Night of the Long Knives - a Nazi purge against Ernst Rohm and his SA - which effectively ended the decadent world of the Weimar era. "
josta myös kuvat. Oli oikein nautinnollista, ja kipeää, istua eturivissä, halvahkolla opiskelijalipulla, ja katsoa hedonistista Cummingia.
24.3. Teemalauantai: 1920-luvun Berliini
Ylen sivulta: "Teemalauantaissa herää henkiin maailmansotien välisen Weimarin tasavallan kiihkeä, kokeileva ja uskalias yöelämä. Siitä kerrotaan niin dokumentissa Berliinin villit vuodet kuin kahdeksan Oscaria voittaneessa menestysmusikaalissa Cabaret.
Kabareetaide kukoisti 1920-luvun Berliinissä. Yöelämää ja rajoja rikkovaa ilmaisua kiihdyttivät myös lama ja natsismin nousu. Näistä ajoista ja ajan taiteilijoista kertoo ainutlaatuista arkistomateriaalia sisältävä uusi dokumentti Berliinin villit vuodet (Cabaret-Berlin: Die wilde Bühne). Dokumentti on rakennettu kokonaan autenttisesta vanhasta materiaalista: mukana on niin uutisaineistoa kuin aikakauden fiktioelokuvia, kotielokuvia ja valokuvia, maalauksia ja musiikkitaltioita."
On myös Caligarista Hitleriin -kirja joka on seilannut mukanani vuosikymmeniä, sekä samanniminen dokumentti, joka niin ikään tuli Teemalta.
Facebookissa on mm Weimar era -ryhmä, jossa postataan vähintäänkin mielenkiintoisia valokuvia ja dokumentteja tuolta kiehtovalta ajalta. Painopiste on taiteessa, eli upeita valokuvia on monen lajin taiteilijoista, heidän teoksistaan.
Weimarin ajasta, homosta ja natseista näytelmissä, tässä esimerkkinä Bent, jonka näin Lontoossa, eturiviltä, halvahkolla opiskelijalipulla, pääosassa viehättävä Alan Cumming.
Nyt täytyy sanoa - ja kirjoittaa - että tämä bloggerin uusi näkymä on perseestä, sitä on tosi surkea käyttää, eikä vanhaan näkymään voi palata. Hm. Pitäisikö vaihtaa blogger johonkin blogialustaan, joka toimisi. Myös kuvien lisääminen on tehty vaikeaksi, eikä ole yhtä paljon vaihtoehtoja tälläykseen kuten vanhassa näkymässä. Joka siis toimi.
Parasta väkivaltaviihdettä tällä hetkellä. Tässä kaupungissa. Tällä näyttämöllä. Kunnon Conanointia Turuus. Rakkaani, Conan Barbaari alkaa Nietszchen englanninkielisellä lainauksella: What does not kill me makes me stronger. (Was mich nicht umbringt macht mich stärker). Vai oliko se kuten Conanissa: That which does not kill us makes us stronger.
Pöpö 13 vee on koulukiusattu nuori poika, joka löytää voimaa, vertaistukea, inspiraatiota, turvaa ja eskapismia Conan Barbaarin sarjakuvista ja novelleista, sekä hevistä. Hän saa massiiviset annokset toksista maskuliinisuutta eli ikäviä, myrkyllisiä miehen malleja sekä kotoa isältään että sarjakuvista ja hevistä. Hän on vielä pieni poika. Hän ei tiedä, mitä tehdä tunteittensa kanssa.
Sarjakuvista ja novellitaiteestakin tuttu Conan barbaari on ilmestynyt Turun kaupunginteatterille. Koulukiusattu Pöpö 13 vee lukee seikkailuita, mutta koulukaverit kusee reppuun ja pistää nenun vuotamaan verta. Pääosan Miro Lopperin fyysiset suoriutumiset pisti silmään kun hän Aleksis Kivenä lensi Lapinlahden katolla, siis Ryhmiksen näytelmässä. Lavalla vierailee tähtisilmä, kovasti Paul Stanleyn näköinen heepo. #välitaukotviitti #rakkaaniconanBarbaari
#rakkaaniconanparpaari 11.09.2020 parasta viihdettä tällä hetkellä. #teräksinenkomedia #conanofturku
Ajattelin ennen esitystä:
Mukana myös panovaarit manovaarit (Manowar). Rekvisiittaa on nami nami esityksestä, jossa kaipa käsitellään koulukiusausta, yksinäisyyttä, nuorten mt-ongelmia, mutta miekka kourassa ja sandaalit hiekassa. Hyvin samaistuttavaa. Tämä metalli- ja sarjismaailma. Minne mennä. Kun...
Myös minulla oli yläasteella mottoina Nietszche, mutta myös Pelle Miljoonan lauseet: " Älä anna maailman masentaa, vaikka se moukaroikin lujaa. Joka nöyränä oottaa, se kärsiä saa. Iskut ei osu liikkujaan. Missä ylpeytesi on nuori mies, entä sinun nuori nainen. Raivaa estees joka tukkii ties, älä olen niin taipuvainen. " (Pelle Miljoona & NUS: Nuoriso sairastaa syöpää) Tätä ei kuulla näytelmässä, mutta jos alajuonteena kirjoitan, miten tämä esitys liittyy omaan elämääni. Se mikä ei tapa, vahvistaa -lause, ja ajatus toistuu läpi näytelmän.
Kun astumme pienen näyttämön lämpiötä kohti, niin kuljemme ruskean pahvin päällystämän portin lävitse, suoraan Pöpön maailmaan, hänen linnaansa. Kuten lapset tekevät pahvilaatikoista turvallisia linnoituksia, niin myös Pöpö on niitä rakentannut. Laatikoissa, ja seinillä lukee hevibändien tarkkaan kopioituja logoja, on miekkoja, on Conan, on pääkalloja. On vähäpukeisia barbaarinaisia irvistämässä. On sankariheviä. On hyviä bändejä Cradle of Filthistä alkaen. On englanninkielisiä uhosanoja, on luutunut Norma Bates sievässä esiliinassa.
Viitataan kouluun jossa oleva ope ei ole ole ajan tasalla, vaan hihhuli. Opettaja hermostuu, kun Pöpö pitää esitelmän Conanista, ja kutsuu vanhemmat paikalle, kun poika sellaista väkivaltaviihdettä levittää, koulussa vielä. Opettaja ei sanallakaan puutu siihen, miten koulukaverit, tai siis samassa luokassa olevat samanikäiset koululaiset kusevat Pöpön reppuun ja lyövät nekkuun. Tällaiseen väkivaltaan ei puututa. Ei silloin. Entä nyt.
Muistan 1985 vuoden maissa kun senaattorien rouvat alkoivat sodan hevimetallin saatanallisuutta vastaan. Samoin suomessa joku hihhuli myös. Muistan myös, kuinka Sex Pistolsin keikka kiellettiin 1978 koska se olis ollu nuorisolle haitallista. Varsinkin lapsille.
Väkivaltaviihde. Hm. Nyt ovat ajat muuttuneet, Lordi voitti Euroviisut, Tuska festivaalit järjestettiin jne. Ja kun tuli vappu 2017 niin Hesan rautatieaseman neljä kivimiestä sai KISSin naamiot.
Yksi elementti esityksessä on KISS ja erityisesti Paul Stanley, joka on tässä mainio. Kuulemme seksistisen piisin, joka on kylläkin unmasked -kaudelta, jolloin bändi paljasti todellisen karvansa, ts esiintyi ilman meikkiä. Eli täysin kronologisesti ei mennä. Mutta tämä onkin fanttasiaa. Ja realismia.
Mutta näytelmässä toimii hienosti Star Childin (Paul Stanleyn hahmo) maski. Mitä ajattelen, kun Pöpö eli Miro Lopperi laulaa yleisölle Lick it up. Tietääkö tarinan poika, mitä sanat tarkoittavat.
Pöpön isä kehuu kuinka Gene Simmonsilla on ollut 2000 naista. Tai bändäriä. Vai oliko luku 5000. Kyse on ollut mitä ilmeisimminkin dippaamisesta - en voi millään uskoa, että hän on antanut naisille nautintoa ja tyydytystä. Kuten esim Johnny Deppin esittämä Don Juan de Marco teki kaikille naisilleen.
Onko Lick it up sen kummempi, seksistisempi kuin joka saatanan kevät ilmestyvät magnum-jäätelömainokset. Itse olen kuunnellut KISSiä myös tuolta kaudelta, ja myös tuota piisiä. Toisaalta - Simmonsin erityisen pitkä kieli.
Minulla ensimmäinen KISSin kasettti oli Destroyer.
Seksuaalisuus on läsnä. Se hämmentää.
Yhdellä tasolla Rakkaani, Conan parpaari käsittelee rasismia. Conanin luoja Robert E. Howard oli rasisti, ( hänen kirjekamunsa oli Lovecraft, myöskin rasisti, ja fanttasiakirjailija, Lovecraft kirjoitti vallan ikävästi suomalaisista, kuinka surkeaa kansaa suomalaiset on. Näytelmässä ei viitata Lovecraftiin. )
Pöpö ei tientenkään tiedä, että näiden jännittävien tarinoiden kirjoittaja on rasisti, koska hän on koululainen. Intternettiä ei ole vielä keksitty, ja hän on viaton lapsi. Niin kuin itsekin on joskus ollut. Rasismiin viitataan myös kun paarissa karaookkessa soi se kesäpiisi, jonka laulaja on rasisti. Tarkemmin sanoen laulajalla on "maahanmuuttokriittisiä" kommentteja. Kaikki eivät tiedä tästä, jos eivät lue uutisia tai seuraa twitteriä.
Meille selkeä Conan on ollut Arska eli Arnold Schwarzenegger elokuvassa Conan - barbaari (1982). Hän on kehonrakentajana päässyt pisimmälle eli Mr Olympiaksi. Viime aikoina Conan lähettää videoita joissa syöttää laamaa ja aasia - sisällä talossa, on siis kiltti eläimille, eikä siis syö eläimiä. Hän poseeraa kuvissa myös nuoren ympäristöaktivistin Greta Thunbergin kanssa ilmastokonferenssissa. Sankaruuksia on monenlaisia. Kaikilla ei ole viittaa. Eikä miekkaa.
Eikä haarniskaa. Sekä Arska että Paul Stanley somessa kannustavat ihmisiä käyttämään maskia, siis kasvosuojusta. KISSistä sekä Paul Stanley ja Gene Simmons ovat juutalaisia, ja Stanley twitterissä kannustaakin ihmisiä seuraamaan Auschwitzin museon tiliä. Stanle myös ponnekkaasti kritisoi kuin ällötys poika vastenmieleisessä tiktokissa heittää historian vääristelyä Auschwitzin museossa. Kuusi miljoonaa juutalaista kaasutettiin, Stanley muistuttaa, ja kertoo omasta lapsuudesta, kuinka häntä ympäröivillä ihmisillä oli käsiin tatuoituja numerosarjoja. Jotta aika ei hiljentäisi selvityjien ääniä, jottei todellisuus haalistuisi, häviäisi.
Eli sankareina Arska ja Star Child ovatkin oikeita sankareita....
Kun ihana Jason Momoa oli uusi Conan barbaari vuonna 2011, niin ajattelin rasistisen kirjailijan silloin kääntyvän haudassaan.
Minä en lukenut Conaneita paljoakaan. Mutta oli nippu Fantomeita, joita ehkä Maraboun tehtaille töihin mennyt suku toi mukanaan kesälomille. Tai ehkä Fantomeita sai Ruotsin puolelta. Fantomen oli Mustanaamio. Hänelläkin aika ikävä kolonialistinen toimintatapa. Kun nykyään ajattelee. Mutta pienenä ei näitä ajatellut.
Mutta on lavalla muitakin kuin Lopperi. Neljä Turun kantista - Ulla Koivuranta, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen - vetää kaikki muut roolit. Sutjakkaasti. Tiuhaan. Naiset vetävät miesten machoja rooleja. Mies vetää naisen rooleja. Ennen kaikkea näyttelijät esittävät rooleja mittavalla tunneskaalalla fanttasiaseikkailuissa, kotona aterialla, koulussa. Erityisesti Kirsi Tarvainen on ubercool, übercool Conan Barbaarin roolissa. Onhan hän vakuuttanut mm Tarun sormusten herrasta Turun kt:n suurella lavalla.
Yksi asia, joka myös on subtekstinä, tai viitteenä, tai alajuonteena, tai ehkä vain koen sen niin, on seksismi nörtteilyssä, naisviha peleisssä, peliskenen naisviha, seksismi ja naisviha, kun Captain Marvel ja Wonder Woman -elokuvia aletaan mainostaa. Seksismi elokuvissa näkyy esim palkkapusseissa, ja kenen näkökulmasta elokuva nähdään, kuka saa tarinansa kuultavaksi, ketä istuu rahoittajina. Kenellä on repliikkejä. Kuka saa pitää vaatteet päällä.
Sekä seksuaalinen häirintä, kaikin tavoin, nörtteilyn eri osissa. Sekä tietysti musiikkialla, vast ikään hesalainen ratiokanava mainosti itseään seisoen kuseville rock-kanavana. Voi voi pojat, sehän on aivan omaan nilkkaan kusemista, ja juosten kustua, kun vanha jäärä mammutti hirmusaurus yrittää pitää torahampain pitää kiinni vanhoillisesta menostaan. Rok rok. Eikä kanava, eikä sen johto halua ottaa vastuuta, vaan teksti poistettiin. Onko sekstinen meno niin pelkurimaista, että pitää saada klikkiotsikoita ja turhaa kohua. Ja pitää yllä vahingollista miehen mallia. Kaikille meille.
Itse oikeassa rock ´n rollissa on feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta sopivasti, ja sopimattomasti, androgyynisyyttä, on pitkät tukat 70-luvulla, on meikkiä, hulppeat tolppakorot ja kireät housut. Teatteria, kabukia eikä missään nimessä tavis-arkea vaan I wanna rock ´n roll all night long. Ja vieläpä osan seuraavastakin päivästä...
Ja kuinka musta nahka, niitit, kaulapannat ja koppalakit on niin heviä ja metallia, ja machoa, vaikka ne tulivatkin SM- ja fetishihomoklubeilta mm Rob Halfordin tuomina.
Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen
Esityksen loppu on vaihtoehtoinen, avoin ja liiankin monimerkityksellinen. Katsoja päättelee, mitä tapahtuu. Se on hurjasti tehty, olanyliheittimellä.
Pöpö jää mieleen. Varsinkin kun edellisiltana näki KOM-teatterissa näytelmän Poika. Väliajan jälkeen joku yleisöstä saa hihityshepulin. On hauska seurata miten Pöpö siihen reagoi, ja miten nauru ja hihitys leviää yleisössä.
Yleisö tuntui rakastavan tätä veristä, älytöntä ja älykästä spektaakkelia. Mikä ettei.
Rakkaani, Conan Barbaari 11.09.2020 Turun kaupunginteatterissa. Vielä Pelleä: Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta. Sitä ei kuulla, mutta vie aatokset omaan lapsuuteen, nuoruuteen.
P.S. Pojatkin lukee
P.S. kirjoitin tämän ns puhtaax remontin keskellä, hirveässä pörinässä, pärinässä. Ja liiman hajussa...
Tekijäloota:
Tekijät
Teksti ja ohjaus Juho Mantere
Lavastussuunnittelu Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Mika Hiltunen
Valosuunnittelu Jari Sipilä
Naamiointi Minna Pilvinen
Ensi-ilta 9.9.2020 klo 19, oma tuotanto
Näyttämö: Pieni näyttämö
Kesto: 2 h 10 min
Ikäsuositus: 16+ (paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja)
Esityksessä käytetään hetkellisesti kirkkaita valoja ja strobovaloa.
Kaikki eivät synny sankariksi
”Minun jumalani on Krom. Hän on julma ja rakkaudeton, mutta syntymässä hän puhaltaa miehen sieluun taistelun ja tappamisen voiman. Mitä muuta jumalalta pitäisi vaatia?” – Conan Barbaari
Oletko koskaan ollut yksinäinen? Jäänyt ulkopuolelle? Kokenut vääryyttä, ja saanut lohtua vain haaveilemalla kostosta? Yön pimeinä hetkinä, yksinäisyyden ja katkeruuden hiipiessä sieluun, ohjaaja Juho Mantereen avuksi on rientänyt fantasiakirjallisuus, roolipelit ja sankarihevi. Conan Barbaari, Dungeons & Dragons ja Manowar. Näistä aineksista on myös rakennettu hänen uutuusnäytelmänsä Rakkaani, Conan Barbaari. Musta komedia törmäyttää miekan ja magian Mantereen autofiktiiviseen materiaaliin."
"Conan on pakopaikka tosielämän väkivallasta
Mantereen ohjaamaan näytelmään sisältyy päätöntä mäiskintää ja mustaa huumoria, mutta myös selkäpiitä hyytävän häijyjä alasävyjä. Groteskista ja pöhköstäkin esillepanosta huolimatta hyväksytyksi tulemiseen ja anteeksiantoon liittyvät teemat ovat samaistuttavia ja antavat ajateltavaa eri-ikäisille katsojille. Esitys tuo näkyväksi sekä nuorten että aikuisten maailmassa vahvana elävän jaottelun sankareihin ja luusereihin.
"Conan on tässä ajassa tarkasteltuna kaikkea mitä ei saisi olla, mutta kostoa kytevälle koulupojalle se oli ihaninta ikinä. Fiktio on ollut minulle pakopaikka tosielämän väkivallasta. Esitykseen tulee myös paljon komiikkaa ja lämpöä, sillä ne ovat minulle tärkeimpiä työkaluja esityksiä tehdessäni, olipa aihe miten rankka tahansa", Mantere kertoo.
Aikaisemmin karnevalistisia tulkintoja klassikkoteoksista tehneen Mantereen tämänkertainen ohjaus jättää paljon tilaa katsojan mielikuvitukselle. Turun Kaupunginteatterin konkarinäyttelijöiden rinnalla nähdään Suomen Kansallisteatterin lavoilta tuttu Miro Lopperi, joka eläytyy 13-vuotiaan Pöpön rooliin. Turussa ensi kertaa vierailevat Lopperi ja Mantere ovat tehneet yhteistyötä Teatterikorkeakoulusta lähtien.
”On ollut hienoa kehittää Mantereen kanssa yhteistä, omanlaistamme näyttämökieltä. Esityksemme ovat ennen kaikkea hikisiä, hauskoja ja hurjia”, Lopperi nauraa.
Muskelisankarin nousu maailmanmaineeseen
Conan Barbaari (Conan the Barbarian) on alun perin amerikkalaisen pulp-kirjailija Robert E. Howardin luoma fantasiahahmo 1930-luvulta. Howard kirjoitti yhteensä 21 Conan-novellia, jotka toimivat lähtölaukauksena miekka ja magia -genrelle. Hahmosta tehtiin vuonna 1982 ilmestynyt elokuva, josta tuli aikansa merkittävimpiä toimintaelokuvia. Elokuvassa Conan selviytyy orvon kovasta kohtalosta ja lopulta kostaa vanhempiensa kuoleman. Ristiriitaisen vastaanoton saanut, raa’an väkivaltainen elokuva teki Arnold Schwarzeneggerista ja hänen ympärysmitaltaan 55-senttisestä hauislihaksestaan tähden. Elokuvasta tehtiin Jason Momoan tähdittämä uusintaversio vuonna 2011."
Syksyllä myös conanointia Turuus... Näimme klipin jossa Rakkaani Conan Parpaari tiukasti reenaa pääroolia varten ohjaajan tiukassa Skype-valvonnassa @TKteatteripic.twitter.com/RluUycknMW
1980-luvulla ei olisi tullut kuuloonkaan, että kivimiehet olisivat hevareita, vaan silloin hihhuleitten, saarnaajien ja muiden rahankerääjien mielestä hevi oli saatanasta #KISS - Kings in Satan´s Service.
As a Jewish boy I was surrounded by adults with numbers tattooed on their arms. Time silences voices of survivors and reality fades. To know the depth of this unfathomable evil and those who perpetrated this dehumanizing, it is humanized with faces and stories. @AuschwitzMuseumhttps://t.co/eVfeZPLcbV
