Tänään 18.11.2021 on Red Nose Companyn RÉvolution ensi-illassa vallan vallankumouksellisessa Kanneltalossa.
Kun Prodigyn ensimmäisten biittien jytinä saavutti penkkirivini, ja dj huusi rantabileet!, niin olin heti muistoissa, tai jossain, Hietsun hiekalla, ja sitten tuli suru, ettei Prodigy koskaan enää esiinny siellä, Hietarannalla. Mutta tämä klovneria ei kerro surusta, vaan rantapileistä, kun ihminen on vapaalla, vapailla. Se oli väliajan jälkeinen olotila.
Ennen väliaikaa klovni nimeltä Ré (Hanna Seppä) oli vihdoin saanut suunnitella ihan oman esityksensä RÉvolutionin, jossa hän on pääesiintyjänä, eikä ole vain osa sivustakatsojan tarinaa. Aiemmin edellisen vuoden showssa ( ts vuonna 2018 ) nimeltä Babylon oli pääosassa klovni Babylon (Minna Puolanto) , jota RÉ palveli. Babylon oli upeissa rokokoovetimissä sekä Madonna että Katariina Suuri. Kyse oli vallasta.
Mutta eikö tässäkin ole kyse vallasta. Vallan anastamisesta. Vallan jakamisesta, vallan.
Red Nose Companyn esitys RÉvolution kertoi jälkimmäisessä osassaan valkoisen naisen taakasta, huonosta omastatunnosta matkustaessaan tropiikkiin, jossa tyynyllä odottaa hämähäkki, niin kuin länsimaissa suklaakonvehti.
Ja pitääkö kaikista palveluista maksaa köyhälle hotellin työntekijälle. Sekä oman tilan ottamisesta, ja löytämisestä. Klovnerian keinoin.
Siis, että pitääkö seksistä aikuisen rikkaan turistinaisen maksaa köyhälle aikuiselle paikalliselle miehelle. Pitääkö paikallisen koko ajan kerjätä rahaa.
Onko nainen riippumaton, kun hän lojuu riippumatossa pinacoladaa juoden.
Mikä on näyttämö näkymättömille, avustajille, palvelijoille, ekstroille, paikaajille, nobodyille. Klowni RÉ on kyllästynyt olemaan sivussa, seinäruusuna ja on tehnyt oman esityksen, jossa sämplää dj:na, murehtien miksei ole reilun kaupan tomaattimurskaa.
Teatterissa käyminen kannattaa aina... Red Nose Companyn RÉvolution ensi-illan esityksen jälkeen sai [war]holisesti mukaan tomaattimurskaa.
Sitten.
Hämmästyttävää kyllä, olemme myös keskellä Igor Stravinskin Kevätuhria, Pariisissa 1913, sen rekonstruointia. Olisi ollut hurjaa matkata ajassa sinne, ja katsoa, oliko paikallinen yleisö niin junttia, niin ahdasmielistä, että buuasi, ja aiheutti itse asiassa kaaoksen, hävityksen, ja rähinän, koska Stravinskyn tulkinta oli niin modernia. Se tanssi. Sen tanssin kieli.
Näin vuoden 2018 tuotannon Babylonin vain striiminä, kiitos siitä. Tämän näin kutsuvieraana paikan päällä; Kanneltalossa, ensi-illassa. Kiitos lipusta. Teoksena tämä ei ole niin ehyt kuin Babylon, jos jostain syystä teoksen on oltava "ehyt".
Koska klovnit liikkuvat ympäri Suomea ja rekvisiitta kulkee mukana, niin mukana on helposti roudattavaa, kuten miimi....
Pahvilaatikossa oli hieno lause musiikin merkitysestä, mutta sana music oli yliviivattu, ja päälle oli kirjoitettu money eli raha.
Sitten on todella paljon kalua, romua ja tavaraa, jotka levitetään anarkisesti, ja arkisesti ympäri lavaa, niin kuin ihmiset viskovat roskia luontoon ja muovia mereen. Tilaavat verkosta roinaa. Kun se on niin hekppoa ja ihanaa. Itsekin rakastan kirjoja ja kenkiä,
Tavaroiden välistä kävellään 90-luvun muovisilla gootti- tai reivibilekengillä, joissa tolppakorot. Hienoa on, että nainen on dj:nä. Hän soittaa myös piisin Voyage voyage, itse käytin tuota piisiä häsänä hashtagina kun jaoin matkakuvia, eettisiä matkakuviani ja kulttuurimatkojeni kuvauksia, jossa jo silloin oli haikeus, että se on mennyttä. Itse en ole matkustanut lentokoneella vuosiin, koska lyhyempiäkin matkoja voi tehdä, koska ilmastokriisi on tässä. Ja nyt.
Menkääpä katsomaan. Klovnerian tehtävänä on naurattaa, ja vähän tyrkkiäkin. Hämmästyttää ja välittää. Käsiohjelmasta huomasin kiitoslistasta Marc Gassotin, ja ajattelin Marcia kun dj-rantabaarin tarjoilija teki miimi-drinkkejä mm blenderillä. Kiitos.
" Red Nose Companyn uusi teos RÉvolution tuo näyttämölle puheenvuoron ihmisyydestä ja nähdyksi tulemisen tarpeesta. Pääosissa ovat Ré (Hanna Seppä) ja Babylon (Minna Puolanto). Ensi-ilta on Kanneltalossa 18.11.2021. Kaksikon aiempi esitys Babylon – klovni vallankahvassa (HS✭✭✭✭✭) oli vuoden 2018 teatteritapaus.
RÉvolution kääntää klovnien välisen valta-asetelman päälaelleen. Aiemmassa kaksikon teoksessa Babylon – klovni vallankahvassa palvelijana toiminut Ré haluaa nyt ottaa ohjat omiin käsiinsä ja astua näyttämön keskipisteeksi. Babylonin on tyydyttävä hänelle epätyypilliseen sivurooliin Rén avustajana ja esityksen järjestäjänä.
Esityksessä pohditaan vallan jakautumista arkisella ja henkilökohtaisella tasolla. Kenellä on valta tehdä näkymättömästä näkyvä, tai näkyvästä näkymätön? RÉvolutionissa punnitaan myös hiljaisuuden ja kuuntelemisen voima. Esitystä rytmittää dj:n ja musiikkituottajan urasta haaveilevan Rén lempimusiikki. "
Tekijäloota:
Työryhmä:
Näyttämöllä: Hanna Seppä ja Minna Puolanto
Ohjaus: Niina Sillanpää
Käsikirjoitus: Minna Puolanto, Hanna Seppä, Niina Sillanpää
Esitysdramaturgia: Minna Puolanto, Hanna Seppä, Niina Sillanpää ja Milja Sarkola
Valo- ja äänisuunnittelu: Juha Tuisku
Pukujen suunnittelu ja valmistaminen: Virve Karoliina Balk
Lavastus: Työryhmä
Valokuvat: Mark Sergeev
Tuotanto: Red Nose Company: Maija Kühn, Inka Virtanen, Minna Puolanto, Hanna Seppä, Tuukka Vasama
Esitys on yhteistuotanto Kanneltalon, Lahden kaupunginteatterin ja Rakastajat-teatterin kanssa.
RÉvolution on itsenäinen jatko-osa teokselle Babylon.
Ikäsuositus aikuisille ja nuorille 13-vuotiaasta ylöspäin.
Kesto: n. 2h sisältää väliajan.
Sosiaalistisesta mediastani:
Tänään Red Nose Companyn RÉvolution ensi-illassa Kanneltalossa. Mikä on näyttämö näkymättömille, avustajille, palvelijoille. Klowni RÉ on kyllästynyt olemaan sivussa, seinäruusuna ja on tehnyt oman esityksen, jossa sämplää dj:na, murehtien miksei ole reilun kaupan tomaattimurskaa pic.twitter.com/Ju36J0lB69
Tänään Red Nose Companyn RÉvolution ensi-illassa Kanneltalossa. Mikä on näyttämö näkymättömille, avustajille, palvelijoille. Klowni RÉ on kyllästynyt olemaan sivussa, seinäruusuna ja on tehnyt oman esityksen, jossa sämplää dj:na, murehtien miksei ole reilun kaupan tomaattimurskaa pic.twitter.com/Ju36J0lB69
Maria Jotunin Kun on tunteet Teatteri Jurkassa 3.11. Käsikirjoittus, ohjaus ja esiintyjät näyttämöllä: Inke Koskinen ja Sofia Meds. Näin sitä pidetään ohjaukset, ohjakset käsissä ja kädet piparipurkilla. Tai kahvipurkissa. Neonvaloissa kaksi naista tanssii kuten Caspar Noen Lux Aeternassa ikään, salatun kahvinautinnon, kahvikeinottelun huumassa...
Alussa on arkinen, beige, konservatiivinen Akka Pärsky, joka elää Ukkonsa ikeessä. Kylään saapuu salaa Lois-Kaisa. Joka on kuin Turhapuron ja huippumallin makea sekoitus. Hurja nainen joka ei juo espressoa pikkurilli pystyssä. Mutta mikä on hänen motiivinsa.
Näytelmässä ollaan vapaasti kuten muinoin mies-näyttelijät mies-ohjaajien ja mies-käsikirjoittajien tarinoissa palkeet täysillä. Ylinäytellään, vedetään överiksi, ja välillä lauletaan kuin Jorma Panula -kilvassa, silleen korkeakulttuurisesti. Musiikki on välillä ambienttia, tanssi välillä modernia. Lauletaan silmät kiinni kuten Klimtin maalauksessa, mutta vapaana.
Röyhkeä, myös itselleen naurava, eiliselle, marginaaleille. Feministinen, arvaamaton. Puhdistavakin. Mitä naiset saavat kotona tehdä kun mies ei ole jarruttamassa.
Näytelmän juliste on hieno, onko se tietysti Pauligin?Vintagepurkki kahvia. Juliste voi olla provosoiva, eli mitä kahvi, luksustuote, salainen nautinto, symboloi keinoittelun kaudella, pula-aikana. Nätyn kurssinsa nuorin ja vanhin nainen, duo. He. Tässä. Lavalla.
En ole ihan varma tuosta Maria Jotuni: Kun on tunteet -sähkökirjan kannesta (instagrammin kuvassani)... Digitaalinen kirja voi olla näytelmän käsikirjoittajalle ja sovittajalle aarrearkku, jos haluaa yhden novellin ympärille, tai repliikkien väliin lisätä matskua kirjan muista novelleista, sämpläten, sanahaulla.
Ihanaa turkan jälkeistä Jurkan aikaa! Puhtaalta pöydältä. Kun kumpikin sukupuoli saa äänen. Yhtä lailla. Ja tilan tehdä taidetta. Post turkka, nyt Jurkka!
Kiitoksia lipusta, olin kutsuvieraana, teatteribloggaajana. Tämän vuoden esitykset on kaikki loppunmyyty tai loppuunvarattu, mutta huhtikuussa 2022 on neljään esitykseen tilaa. Suosittelen. Tämä sopii pikkujouluun, sekä myös nykynoitiin, vaikkei noitutta tässä kässitelläkään, paitsi mielleyhtymissäni Lux Aeternaan, jossa kaksi naista keskustelee ensin, sitten heidät poltetaan roviolla. Ehkä. Koska kyseessä on elokuva elokuvateosta. Tämä sopii huhtikuussa myös pääsiäisen aikaan, noitien aikaan. Vaikkei tämä noidista kerrokaan. Silti minulla on voimakas vire sinne suuntaan, tanssin ja transsi, kehon ja kehollisuuden avulla.
Tekijäloota:
Näyttämöllä: Inke Koskinen ja Sofia Smeds
Alkuperäisteos: Maria Jotuni
Käsikirjoitus ja ohjaus: Inke Koskinen ja Sofia Smeds
Sävellys ja äänisuunnittelu: Riku-Pekka Kellokoski
Valosuunnittelu: Topias Toppinen
Kesto: n. 1 h 30 min (sisältää väliajan)
Lue lisää Jurkan sivulta: "Väkevä ylistys Maria Jotunin epäsovinnaisille naisille. Kahvinhimoiset Lois-Kaisa ja Akka Pärsky eivät kaihda keinoja etsiessään nautintoa. Kahvin äärellä he herkistyvät, paljastuvat ja laulavat toisensa tainnoksiin.
Esiin kuohuu piileviä toiveita, joita kohti he sukeltavat – toisiaan houkutellen, himoiten, hyödyntäen ja pettäen. Kun on tunteet on kahden vastavalmistuneen näyttelijän musiikkia sisältävä rimpuileva sovitus Jotunin samannimisestä novellikokoelmasta. Esitys on nykynäyttelijän uskalias tutkimusmatka haluun, toivottomuuteen ja tunteiden ikuiseen ikeeseen.
Huom! Esityksessä käytetään teatterisavua ja vilkkuvia valoja."
Sofia Meds
Inke Koskinen
Myös näytöksen jälkeinen keskustelu oli nautittavaa #kunontunteet #TeatteriJurkka
Näytelmän lähtökohtana oli tutkia näyttelemistä, siksi he käsikirjoittivat ja ohjasivat itse, teksti piti olla valmiina. Maria Jotunin novellit sopivat kahden esittäjän esitettäväksi, käsiohjelmaan on painettu novelleja, jotka eivät mahtuneet esitykseen. Hieno tekijätapaaminen!
Tässä on ympättynä tuo tekijätapaamminen Jurkan FB:stä:
Sosiaalisesta meediastani:
Maria Jotunin Kun on tunteet Teatteri Jurkassa 3.11. Käsikirjoitus, ohjaus ja esiintyjät näyttämöllä: Inke Koskinen ja Sofia Meds. Näin sitä pidetään ohjaukset käsissä ja kädet piparipurkilla. Tai kahvipurkissa. Neonvaloissa kaksi naista tanssii kuten Noen Lux Aeternassa ikään pic.twitter.com/gD5nqpCSxN
Tänään teatteissa. Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Pasi Lampelan screwball- ja ota koppi -komedia Luottomies, jossa tää kaksikko näytteli toisiaan suohon, ja nosti myös reippaasta ylös. Välillä heistä kumpikin vuorollaan juorusi yleisölle, ettei se noin mennyt. Ääniraidalla Motörheadista Barry Whiteen miehet luritteli, syynsä kullakin...
Heti alkuun Martti Suosalolla on housut nilkoissa, mutta hän ei kumarra eikä pyllistä yleisöön päin, vaan väärinkäsittää, luulee, että ovesta tuleekin lekuri tai vähintäänkin sairaanhoitaja katsomaan kipeitä paikkojaan, mutta sehän on Katja Küttner, joka näyttelee turvamiestä. Jonka toimenkuva on varsin laaja, ehkä, muttei kata tuota osastoa.
Kepeää huumoria, nopeaa sananvaihtoa, sananlentoa. Lahjakkaita ihmisiä. Salissa on paljon eläkeläisryhmiä, mikä on hyvä asia. 15.11.2021.
Pasi Lampela
TURVAMIES
Räiskyvä kotimainen komedia
ARENA-NÄYTTÄMÖ – Hämeentie 2
Viimeisiä näytöksiä viedään? Taisi loppua 19.11.? Mutta näyttää esitykseltä joka helposti kulkeutuu vaikka Karanteeniteatteriin, ja ties minne.
Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämö on tullut tutuksi komedioiden ja farssien areenana. Entiseen elokuvateatteriin on helppo tulla, se on metromatkan varrella. Ajankohta on sopivasti pikkujoulun aikaan. Rekvisiittaa on niukalti, vain nojatuoli ja jalkalamppu, muttei Jussi Jurkan nojatuoli ( Hyvää ötyä ) eikä Jopen jalkalamppu (rivo vitsi Jopet Showsta)... Niukkuus sopii, että esitys liikkuu muihinkin kaupunkeihin. Eettinen ja ekologinen ratkaisu, ja muistuttaa kun ennen muinoin viihdetaiteilijat kiersivät maitolavoja ja kansantaloja, ja esiintyivät rahvalle, aika rankkojakin välimatkoja siinä välissä, monin puolin.
Mutta nyt, nykyään, onneksi, ei ole vain yhdenlaista huumoria.
Matkalaukkukostajasta Suokin kesäteatterin Roomeosta tuonne Maailman hauskin mies elokuvaan sekä näytelmään asti. Martti Suosalo luritteli myös seremoniamestarin villkommen, bienvenyy, velcom, tuttu Hgin kt:n musikaalista Cabaret. Pien venyy. ( osaan kirjoitta nuo laulunsanat ja niin osaa Marttikin ne laulaa)
Pintaremontti, Homoäiti, Prinsessa. Katja Küttner. Katjan uraa olen seurannut lyhyemmän aikaa, mutta onpa mukava nähdä heidät yhdeessä.
Pasi Lampela on ennenkin kirjoittanut ja/ tai ohjannut vallasta, valtasuhteista naisen ja miehen välillä, kuten Kenraali ja Casanova ja Don Juan. Tässä on kuitenkin ammatillinen suhde, jossa kyllä mennään välillä aika henkilökohtaisuuksiin. Että millaista on ihmiselle mukavinta illanviettoa, kotona yksinään rauhassa, vaiko rai rai hyvässä seurassa kosteassa illassa.
Mutta mitä Helsingin kaupunginteatteri kertoo esityksestä:
" Varakkaan teollisuussuvun raikulipoika Antti Granqvist valmistautuu elämänsä treffeille, mutta hänet yllättääkin isän palkkaama turvamies, joka sanoo, että nyt ei lähdetä yhtään mihinkään: Antin perhettä kiristetään, perheenjäsenten henki on vaarassa ja Antti saa oman turvamiehen " esittelyteksti.
Mutta kuinkas sitten kävikään... Suosalolla ei ole kenenkään suuria saappaita, joita täyttää. Mutta hyvin liinavat housut hänellä on. Ja jotain James Stewartia Suosalossa on, yhä, vaikka nykyinen tuoniltainen hahmonsa ploirina liukastelisi sperm.... siis skandaaleissa, ja tanssisi notkeasti, ja melkein hengenvaarallisesti jalkalampun kera mamboa tai sottiisia. Ehkä tango on kuitenkin vahvin. Tai valssi.
Suomalaisittain nopean reagoinnin komediaa, välillä käytiin osiossa Näytelmä menee pieleen, kun valo & ääni ihmiset taisivat nukkua... Mutta tulihan se äänitehoste sieltä vihdoin.
Hulivilihuihai-poika tai jo varttunut mies latelee lööperiä päästäkseen pulasta.
Mutta auttaako se. Ostaako yleisö. Tai turvamies?
kuva Robert Seger
Tekijäloota:
Tekijät
Martti Suosalo
Katja Küttner
Pasi Lampela
OHJAUS
Max Wikström
LAVASTUS JA VALOSUUNNITTELU
Työryhmä
PUVUT
Paavo Kykkänen
VALOSUUNNITTELU
Jaakko Virmavirta
ÄÄNISUUNNITTELU
Jukka Haapalainen
KOREOGRAFIA
Sirpa Suutari-Jääskö
KOREOGRAFIA
Ari-Pekka Lahti
DRAMATURGI
Tsiikaa raileri:
Lisää Hgin kaupunginteatterin sivulta: "Millaisia haasteita syntyy, kun vapauteensa rakastunut hedonisti Antti ja ammattiylpeä turvamies Mirka joutuvat viettämään aikaa neljän seinän sisällä? Fyysinen etäisyys on lyhyt, henkinen taas valovuosien mittainen.
Aikamme vitsauksia on kaiken määritteleminen yksinkertaistavien, keinotekoisten ja tahallisille väärinymmärryksille perustuvien vastakkainasettelujen kautta. Turvamiehessä tätä asetelmaa puretaan ja näytetään se, että ihmiset oikeasti tarvitsevat tosiaan. Suurtenkin kuilujen yli pitää uskaltaa loikata."
Miten saada valtuustojargonista viihdettä ja tiukkaa poliittista, yhteiskunnallista teatteria? No tällä tavoin, tie on avoin, Vallilan Kansallisteatterissa eilen 22.11.2021. Vallilan Konepajalla on väliaikaista kaikki on vaan, väliaikainen Kansallisteatterin näyttämö, joka ottaa kaiken irti. Se on entisellä konepajalla, jossa rakennettiin mm junia, hyvin industraalilla, osin viktoriaanisella aluella, loistokkuudesta muistuttaa, tai loistokkuutta lisää karheuteen teatterin katossa killuvat suuret ja keskikokoiset kristallikruunut. Alueella on myös uusi Corona baari, ja muutakin säpinää. Miltei vastapäätä on Pertin valinta, jossa Pertti Kurikan Nimipäivät ja Kalevi Helvetti -bändien ja brändien jäsenet pitävät levykauppaa ja galleriaa, jossa on esillä mm outsider -taidetta. Mutta tähän näytemään.
Sokea piste Tuhon ja toivon karnevaali
SUSANNA KUPARINEN – JARI HANSKA
Kuolema pelaa shakkia eli Ruåtsin koronatoimet 2020. Myös nukketeatteri on herkkää. Livevideokuvaa käytetään, päästään kulman, kulissien taakse. Vallilan Kansallisteatterin Sokea piste, Susanna Kuparinen ja Jari Hanska. Musiikki kuulostaa säveltäjältään ;) #välitaukotviitti
Erityisesti Joonas Heikkisen Hannu Oskala on tyrmäävä, avatessaan leikkaavalle Hgin kaupungille osoitetun suljetun protestikirjeen, joka on täynnä koiranp... toivottavasti se oli kuitenkin mämmiä, kun hän tekee ns Divinet. Muuten ollaan asialinjalla, aikuiset riitelee budjetista.
Näytelmän viimeinen biisi saa silmänurkan kostumaan. Ja myös muut paikat.
Eli twitteri on liian pieni alusta suomalaisen teatteribloggaajan kirjoittaa tunnelmia tuoreeltaan näytelmästä tästä. Siksi tämä blogi.
Esityskuvat Mitro Härkönen.
Suosittelen. Näin tämän medialipulla, kiitos siitä Kansis. Menin teatteriin säkki päässä, kuten aina, otan hyvin vähän selkoa esityksestä, jonka haluan nähdä, minulla on hyvä vainu, mitä haluan nähdä, tai ihmetellä. Ennen koronaa varasin teatteriliput kuukausia ennen kuin esitys oli. Nytkin yritän mahdollisimman varhaisessa vaiheessa varata. Eli minuun ei vaikuta, millaisen arvion kriitikko kirjoittaa, että vasta sen jälkeen menisin teatteriin. Ei ollenkaan. Koska liput hankitaan kuukausia ennen ensi-iltaa. Jos mahdollista.
Maanantai - kuinka mainio ja harvinainen päivä mennä teatteriin. Teatteri, elokuvat valkokankaalla ja kirjat ovat mainiota addiktiota päihteiden tilalle. Sanon vain. Taide ja kulttuuri koskettaa. Viihdyttää. Kiihdyttää. Opettaa. Muistuttaa. Teatteri on jaettavaa taidetta, joka syntyy siinä hetkessä. Livenä.
Asiaan. Mene teatteriin. Menin teatteriin. Lavalla oli oikealla ja vasemmalla tyhjiä tuoleja, oikealla iso videonäyttö, vasemmalla puinen sermi. Aina yhtä ihana Noora Dadu kertoo näyttelevänsä Susanna Kuparista, näytelmän ohjaajaa.
Kuparinen on yksinään ohjannyt tämän esityksen, ja kirjoittanut sen yhdessä Jari Hanskan kanssa. Esitys on 73 % dokumentaarinen, siinä on mustaa valkoisella, sekä lööppejä, tallennettuja puhelinkeskusteluja, ehkä. Mutta osa on myös ohjaajan tulkintaa, ja humoristisesti " ohjaajan tulkintaa " ihan överiä tulkintaa, mitä ehkä olisi voinut tapahtua toisessa tyylilajissa/todellisuudessa. Katsojan, kokijan sen pitää vireessä.
Kantavimpana lauseena on, miksi maailman, tai no Suåmen rikkain kunta Helsinki, haluaa leikata lapsilta? Dadu-Kuparinen kysyykin yleisöltä, kumman heität Kalasataman ratikan alle, lapset vai vanhukset.
Alussa. Kuparisen tekstissä päähenkilö, kertoja on myös äiti, joka elää, ja tekee töitä koronan keskellä. Epävarmana, aikuisena. Vastaamassa lapsen kysymyksiin. Humanistina, suomalaisena, helsinkiläisenä. Hänellä on pieni lapsi, ja lapsi on lavalla pienenä sievänä luurankona, joka on runoilija, jonka tekstiä näytelmässä käytetään. Ehkä. Luuranko on nukketeatteria, herkkää sellaista, herkästi toteutettua. Nukkemestarina toimii Pirjo Määttä. Mutta kuka oikeatsi vetelee naruista, kun lapsen oikeuksista leikataan, päivähoidosta ja kouluista, perusoikeuksista päätetään, muistutetaan.
Keskivaiheessa ja lopussa. Matti Onnismaa on nilkin roolissa, siis Vapaavuoren Janin. Ja vaikka Onnismaan Vapaaavuori oli kulissien takana, hän rikkoo poissaolevana näytelmän kohtauksen, kun heittää maitopurkin lavalle. Kun muut näyttelevät. Maitopurkki on tyhjä, kuka saatana on juonut minun maidon. No, kaatunutta maitoa on turha itkeä. Nyt ei olla käyty piparipurkilla, vaan jääkaapissa.
Hyvin konkreettista teatteria esitetään, eli kuinka lapselta varastetaan tikkari, tai tässä versiossa vassarilta lakupötkö. Hienoa, että se jaetaan yleisön kanssa.
Muttei pelkästään oikeistoa kritisoida. Esitys pistää ihmettelemään, ketä helvettiä sitä äänestää kunnallisvaaleissa. Itse olen äänestänyt vihreitä, vasemmistoa ja feministejä. Sitä ei kukaan kysynyt.
Esityksen alussa on Helsingin vaakuna, pysäytetty kuva. Mutta kuka keinuttaa venettä. Me kaikki ollaan samassa veneessä. Mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Erityisesti Joonas Heikkisen Hannu Oskala on tyrmäävä, avatessaan leikkaavalle Hgin kaupungille osoitetun, hyvin suljetun protestikirjeen, joka on täynnä koiranp... aa.
Toivottavasti se oli kuitenkin mämmiä, kun hän tekee ns Divinet. Eli syö mämmiä. Vai oliko se suklaanamia, vanukasta. Muuten ollaan asialinjalla, aikuiset riitelee rahasta, budjetista.
Nykyteatterin keinoja käytetään, kuten live-videokuvausta kulisseissa/kulisseista, ja video heijastetaan reaaliajassa suurelle näytölle. Että permantorahvas näkee, mitä tapahtuu kulisseissa. Symbolisesti ja realistisesti. Videokuvaaja myös mainipuloi kuvaa, taiteen keinoin, mm värisyttämällä kameraa, ja juovuttamalla näin katsojaa, kun kameraa kerran kieputetaan. Tai kahesti. Eli hän ei ole dokumenttielokuvan kuvaaja, tallentaja, vaan välittäjä.
Näytelmän henkilöt ovat päättäjiä oikeasta elämästä, tai politiikasta, mutta tulkinta on oma. Onko päättäjä myös elämän päättäjä, siis lopettaja, kreikkalaisen mallin mukaan. Elämänlangan katkoja, naps naps, leikkaaja, ja myös ensimmäiseinä ylikuluttajana rypemässä konkurssissa. Vaikka miljardeja tahi ainakin miljuunia lojuisi jossain. Vai lojuuko? Se on jossain, jossain.
Olen tyytyväinen kun esityksessä mainitaan vain kerran persu. Olen tyytyväinen miten Kuparinen ja Hanska rajaavat tarinan. Esitykseen sopi väliaika meidän vähävaraisten luokan juoda ilmaista, raikasta vettä. Ja mutustella juuri näkemäänsä. Eli shättäillä leuhkana. Esityksessä käytetty musiikki kuulosti niin Kerkko Koskiselta, että Kerkko Koskisen käsialaahan se oli.
Jokainen saa vuorollaan loistaa, ja varastaa kohtauksen, kuten Antti Pääkkönen, joka tulee ns Helsinki-kanavalle maastopukuisena kokkarina Atte Kalevana, ja repäisee puseron auki miehekkäällä raivolla, että napit lentää otsaan (melkein) ja puukko heilahtaa häjysti kupeellaan. Aksa Korttilan vasemmiston Mai Kivelä heiluttaa tukkaa nahkatakissa ja maihinnousukengissä yhtä lailla hurjana. Mutta miksi vasemmisto istuu oikealla, ja oikeisto vasemmalla, mutta miksi oikeistolla on enemmän tuoleja... Eli katsommeko maailmaa kummasta suunnasta, katsomosta vai lavalta. Jossa on sananvapaus. Puhheenvuorot. Ja nuijat, jotka puhuvat. Kokouksissa.
Palatakseni vielä lapsen oikeuksiin, niitä juhlitaan yhtenä päivänä vuodessa. Näytelmässä tulee esiin NIMBY (Not In My Back Yard) eli ei minun takapihallani! sellaisessa muodossa, että kun koulujen ryhmäkokoja suurennettiin, niin ne, jotka asuivat omakoitaloalueella, itä-Helsingissäkin, älähtivät vaikkei kalikka kalahtanutkaan, että ei saa suurentaa ryhmiä. Tarkoittaen, ettei saa sekoittaa ryhmiä, eikä alueita. Eriarvoisuus. Nousee esiin monessa muodossa. Yleisöä naurattaa kun Hertsikasta rajataan aluiden tuloeroja - Hillerikujalta alkaen. Isä olisi halunnut minun muuttavan Siilitielle, koska se on niin hauska katu nimeltään. Itse olisin halunnut muutta Valhallakadulle, Tukholmaan, että olisin saanut aina emigranttina laulaa immigrant songia.
Useammaltakin kohdin Sokea piste muistuttaa Bergmanin leffaa Seitsemäs sinetti, jossa myös pelataan shakkia kuoleman kanssa, kun maailmassa jyllää tappava pandemia, rutto. Ja ihmiset sekoilevat. Onnismaan Vapaavuori bailaa Scooterin tahtiin sarvet ( tai diskopallot ) päässä kuten Blixa Bargeld esityksessään sekä Flow:ssa 2016? että Tullikamarilla 2010, jossa Bargeld käytti Scooterin hyvinkin über ysärijunttijytkettä osana taidetta. Onnismaan Vapaavuori tanssii siis Dance Macabressa, kuoleman tanssissa, jossa seinäruusuksi ei jää kukaan...
Ahneiden pidot... Minä kyllä keksisin, mistä leikata, ja kenen palkoista. Ei lapsilta, ei vanhuksilta, ei kouluista, ei mielenterveyspalveluista, ei tulevaisuudelta. Ja tietäisin minkä ryhmän veroja korottaa, ja miten muuttaa lakeja veroparasiiteille ja veroparatiiseille. Mutta kukaan ei kysnyt. Ehkä.
Mutta mitä tämä realistinen ja karnevalistinen esitys kertoo toivosta? Kyllä sitä on. Ihan konkreettisessa muodossa. Käy katsomassa itse. Kuinka mukavaa, että Susanna Kuparinen jaksaa olla hanakkana. Myös näinä aikoina.
Taustaa:
Noora Dadu on tehnyt kiinnostavia rooleja mm sooloteos Fail - Virheellinen esitys, jonka näin Kiasmassa joskus 2017, Ryhmäteatterin Kesäyön unessa Suomenlinnan kesäteatterissa hän oli Lysander 2016. Valkokankaalla ja telkkarissa hän on ollut myös mukana: Eduskunta III (tv elokuva 2016, Kuparisen käsialaa, taltioinnissa näyttelee myös Matti Onnismaa), Pahan kukat (Sosiaalityöntekijä Kikka Koivula ).
Tekijäloota:
TYÖRYHMÄ
ESIINTYJÄT Noora Dadu, Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa ja Antti Pääkkönen
josta lainaus: "Sokean pisteen käsikirjoitus- ja taustatiimi on viime kuukaudet perannut läpi Helsingin kuntapolitiikkaa ja etenkin viime syksystä alkaen kuumana käynyttä keskustelua koulutusleikkauksista.
Sanasota kulminoituu siihen, että vihreät ja demarit väittävät kiihkeästi että mitään leikkauksia helsinkiläisten lasten ja nuorten palveluihin ei ole tehty, vasemmistoliitto väittää, että on.
Sunnuntaisen vaalipäivän kunniaksi tiivis jötkäle koulutusleikkauksiin liittyvistä väitteistä ja faktoista.
Rakkautta äänestämiseen!
T. Susanna, Jari ja Satu"
sekä "Olivatko syksyllä 2020 käydyissä budjettineuvotteluissa sovitut koulutusmäärärahat leikkaus vai panostus?
Palveluiden käyttäjän näkökulmasta budjettia voi pitää perustellusti leikkaavana.
”Budjetti on edelleen hyvin tiukka ja joitain tuottavuustoimenpiteitä joudumme tekemään”, toteaa Kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtaja Liisa Pohjolainen Helsingin Sanomien haastattelussa marraskuussa, ja vahvistaa vasemmiston laskelman noin 26 miljoonan euron säästötarpeista olevan oikeansuuntainen.
Aivan näin yksinkertaista keskustelu ei ole kuitenkaan ollut. Syynä on se, että eri puolueet ovat asettaneet aivan eri kohtaan lähtöpisteen eli sen mitä lukua halutaan verrata."
Terveiset kristallikruunujen alta. Ei tällä kertaa oopperasta vaan konepajalta.
Lue lisää Suomen Kansallisteatterin sivulta:
" Kevät 2020. Ruotsi – viiltävän moderni ja steriili, kaunis ja ihailtu, jännittävä ja liberaali kansankoti – antaa vanhusten kuolla. Miksi näin tapahtuu? Ja miksi Ruotsissa, jossa aina keskustellaan perusteellisesti ja julkisesti kaikesta, keskustellaan nyt kaikesta muusta paitsi tästä tragediasta?
Syksy 2020. Helsingissä esitetään mysteerinäytelmää ”Kuka vei lasten rahat”? Koronapandemian ja lasten ja nuorten kasvavan pahoinvoinnin keskellä Helsinki päättää leikata kouluilta ja päiväkodeilta, vaikka kaupungin budjetti on reilusti ylijäämäinen. Miksi? Ja miksi juuri tällä hetkellä?
Sillä välin Kumpulassa: Susanna Kuparinen ja hänen tyttärensä elävät korona-arkea, kuorivat perunoita kalakeittoon ja ihmettelevät maailmanpolitiikan menoa. Millaisena näyttäytyy tulevaisuus tämän kaiken keskellä?
Susanna Kuparisen ohjaama Sokea piste on dokumentaarinen teatteriesitys. Ajankohtainen teos valaisee politiikan, median ja yhteiskunnallisen todellisuuden katvealueita, jotka jäävät piiloon kriisin keskellä. Residenssitaiteilijaksi kiinnitetyn Kuparisen debyyttiteos Kansallisteatterissa kysyy, miksi poliittisia päätöksiä peitellään ja pyritään luomaan vaikutelma, että ne ovat vaihtoehdottomia ja irrallaan kansalaisten arkielämästä. Koronapandemian armottomassa valokeilassa piirtyvät selkeinä näkyviin niin rapistuvat rakenteet kuin toisistaan yhä kauemmas karkaavat sosiaaliset todellisuudet. Esitys kurkottaa tulevaan: onko Suomen tie ulos koronasta toisinto 1990-luvun laman ankarista leikkauksista vai olemmeko valmiita edes kuvittelemaan vaihtoehtoja, jotka eivät iske niin kipeästi maan hiljaisiin? Mikä on rikkaalle Helsingille tärkeämpää kuin lasten turvallinen koulupolku? Missä me olemme viiden vuoden kuluttua?
Suurta huomiota herättäneiden Valtuusto- ja Eduskunta-trilogioiden jalanjäljissä jatkavan esityksen laajaan dokumentaariseen materiaaliin sisältyvät mm. Helsingin kaupunginvaltuuston julkiset asiakirjat sekä päättäjien haastattelut. Aineiston ovat koonneet ja esitykseksi käsikirjoittaneet Susanna Kuparinen ja hänen pitkäaikainen työparinsa Jari Hanska sekä ohjaaja Satu Linnapuomi. Esityksen huikeassa, tuttuja julkisuuden nimiä sisältävässä henkilögalleriassa nähdään upea esiintyjäjoukko. Näyttämöteoksen musiikin on säveltänyt Kerkko Koskinen.
Kuolema pelaa shakkia eli Ruåtsin koronatoimet 2020. Myös nukketeatteri on herkkää. Livevideokuvaa käytetään, päästään kulman, kulissien taakse. Vallilan Kansallisteatterin Sokea piste, Susanna Kuparinen ja Jari Hanska. Musiikki kuulostaa säveltäjältään ;) #välitaukotviittipic.twitter.com/Irn8c0sWJX
Friday bitches. Samuli Niittymäen hyvinkin fyysinen PLUP PLUP ensi-illassa Teatteri Takomolla 12.11.2021 oli addiktioista, ehdollistumista, laitostumisesta. Lisäksi oppii uuden kielen. Melkein.
Teatteri.
Ah.
Sisältövaroituksia. Mutta mitäpä olisi nykyteatteri ilman sisältövaroituksia.
Suosittelen. Menkää.
Fyysisen teatterin esitys addiktiosta.
Tekijäloota:
Näyttämöllä: Samuli Niittymäki
Lavastus: Jaakko Pietiläinen
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen
Kesto noin 90 min, ei väliaikaa
" Plup Plup on näyttämö laboratoriokokeelle, jossa rotta, Splinter, viettää viimeisiä päiviään tutkimuksessa. Kokeessa testataan, kuinka addiktoivaa kokaiini on. Kuulemme ja näemme eläimen näkökulmasta, millaista on elää yksinäisyydessä ilman virikkeitä.
Vähäpuheinen Plup Plup on fyysistä teatteria ja tanssia yhdistelevä monimerkityksellinen soolo "
Kylläpä on mukavaa olla teatterissa! Jussi-Petteri Peräinen on Saiturin Cléante-poikana vallan hurmaava uusromantikko, jolla on vöitäkin miltei yhtä paljon kuin Tommy Wiseaulla. Vallilan Kansallisteatterilla ennakossa Molièren klassikon groteskissa, hersyvässä tulkinnassa 10.08.
(kuvaaja Stefan Bremer)
Vanhukset esitetään erittäin groteskeina, harmaina, kuten Roy Anderssonin elokuvissa, mutta sisällä Molièren klassikon epookissa. Oikeassa ajassa. Konservatiivisesti pukeutuneina. Säädynsä mukaan. Mutta Saituri on kitupiikki, eikä vaivaudu pukeutumaan hyvin, vaikka rahaa hänellä on. Liikaakin. Hän, Harpagon, on katkera vanha mies, houkka! Roolissa mainio Markku Maalismaa, joka eleissään, vaikerteluissaan ja hokemissaan, onelinerseissään, ottaa jopa riskejä, että nauraako maksava katsomo. Hän on hirvittävä, kieltä lipova Klonkku, välillä nuin Pölhölän akkunasta karannut, välillä puhuu ällöttävästi kuten Speleissä, nimittäin. Parhaimmillaan Maalismaan Saituri on viittauksena Robin Hood -piirretyn katalaan Prinssi Juhanaan, joka porvarina nukkuu huonosti rahasäkkejä täynnä olevassa sängystä. Kruunun varastanut, anastanut Juhana imee peukkuaan...
Ensemble koostuu tuoreista kasvoista Teakista, ja vanhoista konkareista.
Kun Juha Varis astuu lavalle niin uskomattoman näköisenä, niin yleisö repeää. Tai minä ainakin. Onko hän ihminen ollenkaan vaiko ihmissusi. Popkulttuuriviitteenä hän voisi tehdä kunniaa Hammerin kauhuelokuvien sivuhahmoille, kuten Michael Ripperille.
Nuo groteskit harmaat hahmot, kauhuelementtejäkin sisältävät, muistuttavat Tove Janssonin, Helene Schjerfbeckin ja Theodor Kittelsenin kynästä, grafiikasta tai pensselistä lähtien.
Sisustus ja lavastus on hyvin niukkaa ja vaihtumatonta. Keskitytään ihmisiin, tarinaan, valoihin. Puvustus saa sen sijaan rellestää vapaasti ja barokkisen yltäkylläisesti.
Elise (aina upea tai piristävä Asta Sveholm) on upea valkoisessa pyramidi-peruukissaan, kuten Blondie ja Toyah 1970-1980-luvuilla, punkin ja uuden aallon uudet, vahvat naiset, tekijät, jotka pukeutuvat miten haluavat. Ehkä niin kuin nyt Siat ja semmoiset... Ehkä vähän harajukua ja japanilaisen popkulttuurin lolita-hahmoja, jotka eivät tiedä mistä nimitys lolita tulee... Mutta Elise kyllä tietää tyylinsä ja paikkansa. Hän on valkaisu Lumikki (lumipesty?) kauniissa vanhan roosan sävyn samettipuvussaan. Joka on hyvin mini, plus polvisukat. Hänen maailmansa on hyvin rajoitettua, hän ei saisi mennä naimisiin rakastamansa pojan kanssa. Hänestä tuonnempana.
Cléante (Jussi-Petteri Peräinen) kun astuu näyttämölle hyvin rakastuneena, on hän kultainen poika vaaleine kiharoineen kuin kotimaisen elokuvan kultakaudelta. Positiivisesti! Hän on kaunis ja herkkä prinssi, jolla on barokin ajan puku. Barokin aikana miehet olivat kauniimmillaan pitkine, tuuheine hiuksineen, korkeine korkoineen, polvisukkineen, riikinkukot, muskettisoturit! Pröystäilevät puvut, tiukat sukat, musketit, kävelykepit, komeat takit, ai jai...
Valére (Sami Lalou) on enemmän tällainen, romanttinen hahmo tummine kutrineen. Hieman pelkuri, mutta selkeä muskettisoturi, jonka rintalihakset työskentelevät hallitusti, kuin koomisessa supersankarielokuvassa, mutta myös kuumana. Hän näyttelee myös tuoreessa mainiossa kotimaisessa leffassa Peruna miltei samanlaisessa barokkiasussa. Ja pistää silmään. Hyvällä tavalla!
Onko tämä liian pitkä näytelmä? Liikaa nuotteja? No ei, tai laske itse...
Näimme tämän bloggariklubin päätteeksi, kiitoksia Kansallisteatteri lipusta!
Kuvaaja Stefan Bremer
Saituri
Komediaklassikko!
MOLIÈRE
Tekijäloota:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Tero Koponen, Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm ja Marketta Tikkanen
Ohjaus
Vesa Vierikko
Suomennos
Arto af Hällström
Dramaturgi
Eva Buchwald
Lavastus ja pukusuunnittelu
Tarja Simone
Valosuunnittelu
Ville Toikka
Äänisuunnittelu
Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu
Petra Kuntsi
Kuvasin talossa:
On moninkertaista symbolismia kun väistötilan teatteri rakennetaan tsaariajan masuunin päälle... Vallilan Kansallisteatteri otti haltuunsa vanhan konepajan, jossa junia muinoin koottiin. Se on rujo ja inspiroiva tila, jossa oli eilen ennakossa Saituri. Lavaklubin katse jatkuu...
Lue lisää Kansiksen sivulta:
" Vesa Vierikon tulkinta Molièren Saiturista tarjoaa puuteria, peruukkeja ja taiturimaisen näyttelijäntyön siivittämää komediaa rahasta ja rakkaudesta! Vanhalla Harpagonilla (Markku Maalismaa) on kasapäin käteistä mutta ei minkäänlaista aikomusta luopua rahoistaan. Äveriään ja epäluuloisen kitupiikin omaisuudelle olisi kyllä ottajia, mutta rahojensa päällä istuva Harpagon on harvinaisen yksipuolinen neuvottelukumppani.
Kun sydämen asioista piittaamaton Harpagon rakastuu nuoreen ja kauniiseen Marianeen, koko huusholli menee sekaisin. Pian paljastuu, että samaan naiseen on rakastunut myös Harpagonin poika Cléante. Kun kuvioon lisätään vielä Harpagonin junailemat naimakaupat vastentahtoisen tyttärensä Elisen ja vanhan Anselmen välillä, saa alkunsa jupakka, johon sotkeutuu yhä enemmän väkeä, yhä hullummin seurauksin. Koomisia väärinkäsityksiä nähdään totisesti niin talouden kuin rakkauden asioissa.
Molièren Saituri (L’Avare, 1668) tarjoaa lompakon täydeltä tervettä naurua ihmisluonteen heikkouksille ja rajoittuneelle ahdasmielisyydelle. Vuosisadasta toiseen Saituri on osoittanut, etteivät tietyt asiat ihmisyydessä muutu; raha ja rakkaus ovat komedian aiheina yhtä kuranttia tavaraa tämän päivän Suomessa kuin 1600-luvun Pariisissa. Saiturin ikimuistoisen tyyppihahmon ympärille kirjoitettu näytelmä lukeutuu maailmankirjallisuuden suosituimpiin komediaklassikoihin.
Saiturin ohjaa Vallilan Kansallisteatteriin näyttelijälegenda Vesa Vierikko. Luvassa on puuteria, peruukkeja ja pukuloistoa sekä vauhdikasta, herkän vivahteikasta ja roisia komediaa ‒ näyttelijäntyön kaikkiin suuntiin räiskyvää riemua! Vierikon aiempi Kansallisteatterin ohjaustyö, 1950-luvun tyyliin toteutettu Gabriel on ollut huikea yleisömenestys.
Ensi-ilta Vallilan Kansallisteatterissa 11.8.2021 "
