▼

torstai 26. huhtikuuta 2018

Arki ja kauhu Q-teatterissa. Vihdoinkin kauhua teatterissa!

Eero Ritala tähtipölyineen jää mieleen irvokkaana pop-tähtenä hippihoppielkeineen. Ja vihdoin lotrataan verellä. Jiihaa. Ollaanko tässä kämppiksiä vai yhtä suurta perhettä? Olen ymmälläni kuin Ewan McGregor leffassa Trainspotting. En nyt jaksa hakea tuota kohtaa Welshin kirjasta. Vaiko hullunkurinen perhe.

Ei. Ihan normaaleja ne on. Katsomme nukkekotia, muttei Ibsenin. Ehkä se on kuin Ray Davisien laulu Quiet life niin mainiosta leffasta Absolutely Beginners...

Ei o. Tirkistelemme. Mukavaa, että lavalla on vaihteeksi alaston mies. Suihkussa. Pari päivää sitten leffakerhossa Kannelmäen Kanneltalossa katselimme Hitchcockin Psykon, ties monennenko kerran, se on tuttu: vhs, dvd, blu-raykin ehkä ja tv ja tietysti valkokankaalla, ja loppumattomien dokumenttien ansiosta. Mutta mukana oli Harri Kilven hieno alustus. Päähenkilön puhdistautuminen, suihku. Synneistä, kavalluksista, ahdistuksesta. Mutta tässä on vain arkinen suihku. Miksi vesi pelottaa? Miksi veden poissaolo pelottaa? Mikä on arki? Mikä on arjen vastakohta? Juhlat? Mikä on kauhun vastakohta?

Mutta paluu arkeen. Arkena, arjessa suomalainen käy aamulla suihkussa kuten amerikkalainen - vaikka ei ole likainen. Emme katso vidiootteja vaan diginatiiveja. Ja vähän vanhempiakin digivälineen räplääjiä. Alaotsikkona voisi olla nenänkaivamisen taito.

Ihmiset viihtyvät oman laitteensa kanssa ja lässyttävät vain rakilleen. Miksi tehokeinona on yökuvaus, Night Vision, minulle liittyy genre-elokuvien festivaaliin, Night Visions. Yökuvaus, hempeän vihreä, ja ihmisten uniset zombiesilmät. Tirkistely. Me näemme. Sinä et näe, että me näemme. Pimeässä. Kuten Uhrilampaissa.

Mukavaa nähdä Michael Myers ja Nahkanaamat kotimaisessa arvostussa teatterissa, mutta miksi robottiäänet? Joskus yöllä tulin kotiin, jolloin pyri tv:ssä shätti, jossa robottiääni toisti sanoja toimistusjohtaja toimitusjohtaja. Pelotti. Sellainen rappio....

Jo Tavallisuuden aaveessa oudot susimiehet ja lintumaiset metamorfoosit nokkimisjärjestyksineen esiteltiin, ja tässä ne pääsevät valloilleen. Pääsevätkö. Hienoa tekniikkaa on myös hidastuksen hidastus. Miten katkaista arki?

Jotain yhteistä tällä ja Viirus teatterin Den andra naturen, Ryhmiksen Muodonmuutos ja KOM-teatterin Kokki varas vaimo ja sen rakastaja -näytelmillä on. Elokuvista vaikkapa RAW ja Carrie.

Kauan on kaivattu kauhua teatteriin. Viimeksi kauhua oli Kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi, joka oli varsinainen fetisistinen, goottilainen pläjäys. Musikaali.

Kotimaiset harvinaiset kauhuelokuvat olivat herkkua, koska puuttui rahoitus, levittäjät, oikeastaan kaikki. Nykyaikana sisulla ja joukkorahoituksella pärjää, ja tulevat katsojat voivat monella tavalla osallistua. Tämä kaikki vie vain aikaa.

Lyhäreissä eli lyhytelokuvissa on aikoinaan, ja nytkin saanut päästellä. Hyvä niin.

Olen kauhun sekakäyttäjä, jo usemmalta vuosikymmeneltä. Minun sukupolveni, ainakin maantieteellisesti, pystyi yhdistämään ns. akkojen tarinat, leirinuotiot, Hämärän rajamailla, urbaanilegendat ja elokuvat.

Ja noidan käsikirja. Ah.

Kaukaisessa periferiassa naisena ts tyttönä sekin oli jonkun mielestä kummaa, että tyttö piti kauhuelokuvista ja -kirjoista ja -musiikista.. Vähemmistön vähemmistössä.

Oliko se vuonna 1980 kun tuli Kivikasvojen Lepakkolinna? Georg Dolivon synkkä ja yksinäinen vampyyri sai Pluto-limsan valumaan sieraimiin. Kun niin "säikähti". Samoihin aikoihin kävin ensimmäistä kertaa Lepakkoluolassa, myös. Kaikki ne kalpeat, ahdistuneet pojat. Levynkansissa.

1980-luvun puolivälissä Maikkari näytti Hammerin kauhuelokuvia 1950-luvun lopusta Christopher Lee pääosassaan, on muuten karismaattisin koskaan tapaamani. Tietysti myös Teksasin moottorisahamurhaaja pyöri vinhasti videokassulla aika säälittävänä kopiona. Kaikista parhain oli Evil Dead. Kuin muovailuvahaa.

Meillä oli myös vahva kansanperinne, tarinat, kauhutarinat, joilla pidettiin kakarat hengissä ja varuillaan. Minun aikaani sanottiin, että järvessä asuu Näkki. Serkku pelkäsi että puulaatikosta nousee Loiri. Sekä vanhat tarinat että television ja radion levittämät kauhut lisääntyivät. Sotkeutuivat. Ehkä.

1980-luvun lopulla huomasin, että tarinankertojat kuolevat. Akkojen tarinat varsinkin, kertomukset, jotka kertoivat toiseudesta, tuonpuoleisuudesta. Hammajaisista ja etiäisistä. Miehet hiljensivät naiset. Sitten tuli stailaajat ja muut elämän pillaajat.

Tulen kultturiperheestä, jossa läheisenä oli myös maa- ja porotalous, porvarilliset ammatit kuten leikkitäti varhaiskasvattaja ja opettaja. Kulttuuri toimi harrastuksena monella tasolla. Vaikka asuimme syrjässä, niin kotona soi sekä jazz että Frank Zappa että kotimainen tunteikas tanko tai rempseä rillumarei. Ei tietenkään kakofonisesti. Vaan vuorollaamn.

Oopperaa kuulin levyltä ja istuin tattina tv:n äärellä kun tuli Figaron häät. Taidetta oli kirjoissa ja postikortissa. Ja esimerkiksi Andreas Alarieston maalauksissa kannibalismia.

Mutta tunkeutuuko arki kauhuun vai kau arkeen? Onko jättiläisetana oikeasti jättiläisetana?

Pidin myös Ed Woodista, hän taisi keksiä multimedian. Tai ainakin toisenlaisen mosaiikin kuin Eisensteinin kollaasin. Tässäkin näytelmässä kootaan tarina paloista, tosin kaikki matsku on omaa. Tai suht omaa.

Pirjo Lonkaa on myös mukava nähdä lauteilla. Komedian ja kummallisen komedian ( Ranuan kummit, Ihmebantu, Ketonen & Myllyrinne ) lisäksi on psykologista jännäriä ja dekkaria ( Kylmäverisesti sinun, Roba, Karppi ) ja leffoista tietysti Kalevala – Uusi aika.






Tsekkaa lissää:  30 ruumista, suihku, Cthulhu – Q-teatterin lavalle splatteria, komediaa ja kauhua linkissä Ruudussa, ilmaiseks vielä noin kk, sama tviittinä:
Mielikuvia tämän nöytelmän aikana:
klo

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Eilen Veriruusut KOM-teatterissa oli koskettavampi kuin koskaan,

se oli saanut uutta virtaa - ehkäpä leikkirahasta, kaikki laulut soi komeammin. On tavattoman mukavaaa, että näyttelijät osaavat laulaa... Osasivat he ennenkin, toki, mutta nyt on sisäistetty kaikki se tuska ja toivo, ja nuoruus ja se hetki, jolloin muututaan. Komealla paletilla.

Näin tämän nyt toisen kerran, mutta ei se helmikuun versiokaan huono ollut, päin vastoin, olin hurmiossa. Vähintäänkin.

Jotenkin kaikessa oli nyt enemmän tulta, ja tapparaa ;) ja punaa. Punaisen sävyjä. Herkkiä, punastumisia, innostumisia, mutta myös pakkasen puremia, häpeän syvää punaa, kuukautisverta, työstä naiseksi, kiinanruusun punaa siinä faustiin ommellussa kukassa. Taiston väri, puolueen väri, väri, hihamerkki, nauha. Punalippu liehuu. Palmikot leikataan. Tyttöjen väri, rakkauden väri, perusväri. Housut jalassa on helpompi puolustaa itseään. Ja toista.


Kuin terälehtiä, ja nyansseja olisi enemmän. Tytöt, jotka löytävät itsenäisyyden tarttueessaan aseisiin. Tytöt, jotka löytävät tasa-arvon - kun ottavat sen, sama palkka kummallekin sukupuolelle, iso palkka. Mutta millä hinnalla? Punaisen armeijakunnan Gudrun Ensslin ja Ulrike Meinhof, kettutytöt, Rojavan tytöt. Millaisia aseita, minkä vuoksi. Sankaruus.

Ketkä tänään tarttuvat?




Rojavan tyttöjä voi kannustaa vaikka tarralla. Katutaide voi olla informaatiota


Alas fundamentalismi ja partiarkaatti!


Ohjaaja Lauri Maijala on nero ja feministi, liekö enempää pitäisi naputtaa. Visuaalisesti KOM-teatterin Veriruusut alkaa New Orderin tyyppisestä videoviestinnästä kohti Eisensteinin mosaikkia jylläävistä koneista, patriarkaatista, lahtareista, rikkaista, äijistä - jotka yrittävät nöyryttää, juoksuttaa, alistaa tyttöä, työläistä, rahvasta, köyhää. Meitä.

Jotain samaa menoa oli myös sarjakuvaan perustuvassa elokuvassa Wanted, vuodelta 2008, jossa sukkuloidaan synnyissä syvissä - valtavien ompelukoneiden äärellä. Kun kohtalo kirjoitetaan kankaalle suuressa tehtaassa.... Tämä näytelmä sopi oikein minun pirtaani. Wantedista tuli mieleen se suuri loimi, johon tulevaisuus on kirjoitettu. Myös mainio ja ja traaginen elokuva Suffragette näytti miten heikoilla nuori tyttö, ja köyhä  nainen on tehdastyössä pomojen r\iskattavana. Kannon Veriruusuissa on myös hienoja miehiä, kuten Sigridin isä. Mutta onko hänkin vain tilanteen armoilla?

Me too ei ole kaukana, ajallisestikaan. Miten valtaa käyttävät äijät jatkavat urallaan. No, onneksi kaikki eivät jatka. Mitä kaikkea sallitaan? Mitä kaikkea tyttö ja nainen häpeää? Miksi uhria syyllistetään? Rose McGowan ja Asia Argento ovat kummatkin rohkeita naisia, jotka eivät pidä enää suutaam kiinni. Kummatkin kuuluvat lemppareihini - erityisesti goottilaisissa tai indie-elokuvissa. Kuten the Doom Generation ja Jawbreaker - makea kuolema 90-luvulta. Ja Stendhal-syndrooma, Ooperan kummitus ja Kuningatar Margot niin ikään 90-luvulta.

Viktoriaanisen ajan ns teollisen vallankumouksen tehtaissa 1800-luvun lopulla ja 1910-1920-luvuilla valtaa pitävillä äijillä oli näköjään samanlainen valta tyttöihin ja naisiin kuin 2018 vuonna elokuvapisneksessä. Järkyttävää.

Olen nähnyt maaliskuussa kolmasti Kansallisteatterissa Julian & Romeon - nuorten herkän ja kömpelön rakkauden, ja nyt kahdesti Sigridin ja Martin kömpelösti hakusessa olevan rakkauden - tuona hurjana vuonna 1918.

Helmi-Leena Nummela nelisti vapaana moderninan naisena nauraen jo näytelmässä Kultainen vasikka - jossa myös Ursula Salo oli. Mutta Nummela on lisännyt panoksiaan, jotain suurta elämänriemua välittyy hänen Sigridistään.

Maija ( Oona Airola )
Sigrid ( Helmi-Leena Nummela ) ja
Martti ( Antti Autio ) 
Nämä kolme nousivat tässä esityksessä erityisesti esille, ekassa esityksessä olin Saiman ( Inka Reyes ) lumoissa. Nyt Martin soittama maniska oli erityisen melodramaattinen. Sielun kieliä viritellään, ja millä muulla puhumaton suomalainen mies puhuu kuin soittimellaan. Aution laulu kuulostaa hiukka Tuomari Nurmiolta ( Punakaartilaisen hauta ), mutta ei se mtn, sillä Ilta-Sanomien järkkäämässä 1918-tapahtumat häppeningissä 10.4. kuultiin piisi Oi mutsi, mutsi, joka ei suinkaan ollut Handen tekemä, vaan vuodelta 1918.

Ei muuta kuin levy tulemaan.

Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa ateliereissä, ateljeessa, joissa otettiin punakaartilaisten valokuvat. Tyttöjen riemu, vapaus ja into kameran edessä.

Mutta en ehdi naputella enempää, aika on kortilla, ilmainen verkko wi-fi matkan takana, mutta ajattelin, että ensireaktiot häätyy naputtaa. Vaikka tekstinkäsittelystä uupuu oikoluku, ADHD vaivaa ja muutenkin tämä kova elämä ;) Onneksi on loppumaton huumorintaju. Melkein.

Kohta koittaa punavankiristeily mm Iso-Mjölölle, ja päällimäisenä mielessä pyörii ne kuolemanleirit, vankileiriti, joissa punaisia tyttöjä kidutettiin ja murhattiin. Leirit, joita halutaan pitää piilossa.

Kuten Tornion kuolemanleiri.


Näihin kuviin, ja tunnelmiin ;)


Olen kuvannut vuosia katutaidetta meillä ja naapurissa. Tarroilla voidaan jakaa solidaarisuutta vapaustaiteilijoille Rojavassa. Erityisesti tytöille, ja naisille. 

Hm. Vapaustaiteilija vai vapaustaistelija? Onko eroa? 


Keitä ne tytöt olivat?



Valkeakosken naiskomppanian teloitettuja -valokuva wikivisuallystä



Turun naisia wikivisuallystä


Eilisen Veriruusut näytöksen jälkeen KOM-teatterissa yleisökeskustelussa Anneli Kanto, jota aina ilo kuulla. Haastatelijana näytelmässä Singerin omistaja, näyttelijä Vilma Melasniemi, muissa kuvissa myös Ursula Salo, jolla oli useampikin rooli.

 


Ursula Salo



Tässä Kannon haastattattelu Käpylän kirjastosta, olen sen kyllä ympännyt useampaanki blogiin, mutta hier juu aar:



Minulla on YouTubessa useita popkulttuurin / kirjallisuuden / teatterin / elokuvan jne soittolistoja, joissa trailereita, mielleyhtymiä ja haastatteluita. Tämä on yksi niistä: Teatterissa 2018 nautin minä 

Veriruusut traileri:



Veriruusut näytelmässä kuullut ja kuulemattomatkin 1918 piisit:




Asiaan liittyvät ja liittymättömät tviitit ja instat:

Eilisen #Veriruusut näytöksen jälkeen @KOM_teatteri 'ssa keskustelussa Anneli Kanto, jota aina ilo kuulla pic.twitter.com/enUloxvho4
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 25. huhtikuuta 2018

Henkilön Valokuvaaja (@satuylavaara) jakama julkaisu





juutuupissa:


ja sosialistisessa mediassani:
klo

Veriruusut ja Lahtarit - Anneli Kanto Käpylän kirjastossa 10.4.2018

Lähdin viivana Martti Suosalon ja Anneli Kannon haastatteluista Baanalle, jossa kuvasin suht tuoretta katutaidetta tekijöiltä Mick La Rock eli Queen of Graffiti ja Blade eli King of Graffiti. Ja suuntasin Käpylän kirjastoon, jossa Anneli Kanto kertoi sisällissodan eli luokkasodan n kummankin puolen taruna kirjoissa Veriruusut ja Lahtarit.







Tässä tuo tärkeä haastattelu juutuupista Veriruusut ja Lahtarit - Anneli Kanto Käpylän kirjastossa 10.4.2018




 Minulla on YouTubessa useita popkulttuurin / kirjallisuuden / teatterin / elokuvan jne soittolistoja. Tämä on yksi niistä: Teatterissa 2018 nautin minä

Ja tässä sama tviitin sisällä:
klo

Martti Suosalon on Suomen hauskin mies - kahdella rintamalla: teatterissa ja valakokankaalla

"Rintamalta voi karata, muttei näyttämöltä. " Martti Suosalo on kautta rantain, rintein, ja aikojeni yksi merkittävimpiä näyttelijöitä minun listallani. Ilta-Sanomat järjesti sisällissotaan liittyvän yleisötilaisuuden nimeltä 1918-tapahtumat tiistaina 10.4. Sanomatalon Mediatorilla Helsingissä. Tila oli tupaten täysi, ja miltei verinen sisällissota meinas alkaa, kun ei ollunna istumapaikkoja. Meille kaikille. Miltei tuli mieleeni  Pastori Sillin aka Erkki Saarelan bravuuri monologi Mysteerio Buffosta, kohdasta Lazarus - miten ihmiset käyttäytyvät joukkotapahtumassa, jossa ei näe niin kertakaikkiaan mitään, ja kaikkien pitäis nähä tuo suuri ihme. Tai ainakin minun! ;)


Valtavan yleisömeren joukossa myös Martti Suosalo ja Anneli Kanto. 



" säveltäjä Toivo Kuulan tyttärenpoika Markku Marttinen kertoo Viipurissa sisällissodan melskeissä kuolleen vaarinsa tarinan. "





En ala translitteroimaan huastatteluita, jotka löytyvät verkosta Ilta-Sanomien sivulta: Katso IS:n huippusuosittu 1918-tapahtuma kokonaan linkistä:

" --- näyttelijä Martti Suosalo, joka kertoo sisällissodan vankileirikokemuksiin liittyvästä elokuvasta Suomen hauskin mies. Pääroolia näyttelevä Suosalo kertoo elokuvan koskettavista omakohtaisista taustoista. Historioitsija Teemu Keskisarja ja kirjailija Anneli Kanto johdattavat sisällissodan traagisimpiin tapahtumiin. Helsingin tapahtumassa esiintyy myös säveltäjä Toivo Kuulan tyttärenpoika Markku Marttinen, joka kertoo Viipurissa sisällissodan melskeissä kuolleen vaarinsa tarinan. Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Juha Kanerva kertoo, miten urheilu jakaantui punaisiin ja valkoisiin. Musiikista huolehtii kuplettiorkesteri Sakilaiset ajan sävelmin. " lainaus IS sivulta. Ilta-Sanomien 1918-tapahtumat Helsingissä ja Tampereella tiistaina ja keskiviikkona – suorat lähetykset klo 13
klo

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Elämässä tarvitaan Erkki Saarelan naurua. Ilveilijän synty muistutti 1970-luvun etelä-amerikkalaista diktatuuria

Suurin komedia syntyy hetkestä jolloin mies on itsemurhan äärellä. Sillä. Teatteri Jurkka kutsui uudelleen. Elämässä tarvitaan Erkki Saarelan naurua. Ilveilijän synty muistutti maaliskuun alussa sekä 1970-luvun etelä-amerikkalaista diktatuuria, että elokuvaa Gladiaattori. Tänään huhtikuussa se muistutti eilistä elokuvaa Keskiajan intohimot elokuvateatteri Orionissa - vaikka tuosta leffasta uupuu ilveilijät jotka jokaisessa keskiaikisessa kuvaelmassa mukana. Paavin pallit ja narrin nallit.

Kaikkein paras miesten tekemä komedia alkaa siitä, kun mies yrittää itsemurhaa. On sen äärellä, kuten monessa Irvine Welshin kirjassa ( Trainspotting, Paska ), tai kun Chaplin estää joka ilta juhlivaa dandyä telemästä itsemurhaa, ja aamulla dandy ei muista mtn. Tai elokuvassa World´s end. Tai I hired a contract killer.  Tai Erkki Saarelan ilvelijä joka syntyy hirttosilmukka kaulassa teoksessa Mysteerio Buffo. Yhteiskuntakriittinen, kroominen ja groteski versio ns pyhästä näytelmästä, keskiajalta. Dario Fon mainion pastamankelin lävitse.

Pyh pyhempi pyhäin - näin Pekka Töpöhännän suomenkielisessä versiossa kitetyttiin uskonto. Vallan mainiosti ;) uskonto on urpojen haaleata oopiumia, ja sitä sietääkin kritisoida. Enää meitä kritisoijia ei polteta roviolla. Näiden paavien ja muiden ulkokultaisten orgioissa viihtyjien muka-pyhien ukkojen eloa kannattaakin tutkailla. Kun oikeasti köyhät munkit kritisoivat komeaan mekkoon ja kultakoruihin koristautuneita vanhoja äijiä, niin stoorin päävi bonifacius kahdeksas naulautti munkit kielestään kiinni. Mutta mihin oviin? Toisten rikkaiden äijien oviin?

Tätä samaa kielestä kiinni naulaaminen -huhua käyettiin mustamaalatessa punaisia Suomen luokkasodassa 1918.

Komea performanssitaiteilija Pavlenski ei ole vielä tätä tehnyt - hän on kyllä naulannut kiveksensä Punaiselle torille.

Erkki on hurjan tekstin ja ilveilyn äärellä. Mikäs siinä. Näin tämän 1.3. medialipulla ja 12.04. naisen eurolla.

Tai haikean jazzin säestämä Housut pois, jossa yksinäinen, hoikka punapäinen homo mies haluaisi hukuttaa itsensä, muttei osaa uida...

Mysteerio Buffo toimisi myös kuunnelmana, tosin rivot ja epämääräiset, kovastikin luovat, nopeat eleet ja niiden vaihtuminen uupuisi.

Sähikäinen pastori silli täyttää Jurkan nurkan teatteritilan. Ja myös käytävän.

Välillä Saarela pinkoo eteiseen, filmin, rainojen ulkopuolelle kuin piirrettyjen ulvova urossusi Lurppa-tarinassa.

Näytelmä on sovitettu hyvin myös suomalaisen elämään murteiden tapausten ilmaisujen kanssa.

Tapasimme Dario Fon tuolla Oopperalla, ja hän oli tavattoman riski ja sutjakka mies, joka liikehti sulavasti. En yhtään muista mitä hän esitti, tämä tapahtui siis vuonna 2002.



Naurua tarvitaan... Italian aika pellemäinen pinnallinen ns presidentti perluskooni aikonaan suutahti kun yks ooppera kertoi hänestä. Eikä niin mairittelevaisti.
Noh.

Kyseinen ooppera oli sävelletty ja kirjoitettu pari sataa vuotta ennen hänen valitettavaa syntymää.

Anarkia.
Vallanpitäjät ja köyhät.

Orgioihin hyvin ehtivät paavit - kullirenkaineen kaikkineen.

Suomalainen pannumyssy vuosilta 1970-1980 olisi oikein hyvin sopinut paavin päähineeksi. Mutta Saarelan Erkki käyttää vain koomista, perusväristä mekkoa, joka näyttää olevan peräisin Pikku Kakonen -ohjelmasta. Mekkoon elikkä esiliinaan on kirjottu Berliinistä Pelhoon ja Helsingistä - no jonnekin. Tämän viimeisen näytöksen yleisö oli niin hyrmaantunut että tömisteli laattiaa, useammassa penkkirivissä.

Maaliskuussa ilveilijän piti hieman kiskoa taputuksia lissää yleisöltä. Samoihin aikoihin olin hevosmessuilla, jossain kohtaa kiellettiin yleisöä taputtamasta. Etteivät hevoset säiky. Hevoset ovat niin herkkiä ja täydellisiä eläimiä. Kuten näyttelijätkin.

Välillä huumorin tempo on nopeampaa kuin Suomessa totuttu, ja nauru ja oivallus jää seuraavan bravuurin jalkoihin, kuin kaikuna. Mutta ei se mtn. Eero Ojasen keskiajalla säveltämä liturgia jää kaikumaan pitkäksi aikaa. Tai ehkä Kekkoslovakian aikaan sävelletty.

Välillä Saarelan naurussa kaikuu Tom Hulcen Amadeuksen kikatus.

Megalomaaninen on kohtaus, joukkokohtaus - jonka kaikki roolit Saarela luonnollisestikin näyttelee. Tahi luonnottomasti? Tunnistettavasti. Sekä Impivaarassa että yleismaailmallisesti. Ihminen haluaa saada parhaimmat katsomapaikat - kun ihme tai vaikkapa teatterinäytelmä tapahtuu.

Mysteerio Buffo oli aikoinaan niin vaarallista, että totuuksia kirkon harjoittamista törkeistä rikoksista laukova ilveilijä piti ihan polttaa roviolla että suu pysyy kiinni.

Mysteerio Byffoa kuitenkin ja tietenkin tarvitaan.

Maaliskuun näytöksessä katsomossa oli myös ohjaaja Kotkanniemi.

Ensimietteet:

Maaliskuu pärähti alkuun klassikolla Mysteerio Buffo, Teatteri Jurkka ja Pastori Silli eikun Erkki Saarela oli täysin pitelemätön, ja valtasi Jurkan jokaisen nurkan, mm näytellessään väkijoukkoa...

Dario Fon henki pulppusi ja irvaili orgioihin vetäytyville paaveille, mutta myös rahvaalle jotka maksavat itsensä kipeäksi nähdäkseen ihmeen - parhaimmalta paikalta.. nooh - eipäs tönitä!

Kirsikkana kakun päällä oli paikalle piipahtanut alkuperäisen Saarelan Buffon ohjaaja Kotkanniemi...

Tekijäloota:


Rooleissa: Erkki Saarela
Käsikirjoitus: Dario Fo
Suomennos: Aira Buffa
Ohjaus: Pentti Kotkaniemi
Kesto: 1 h 30 min (sis. väliaika)


Näytelmän esittely Teatteri Jurkan sivulla:

"
Italialaisen Nobel-kirjalijan Dario Fon neljästä tarinasta koottu esitys Mysteerio Buffo on kiertänyt Suomen näyttämöitä jo 35 vuotta. Tänä keväänä klassikkoesitys nähdään viimein myös Jurkassa! Fo sanoi aikanaan Saarelan olevan maailman paras tekstiensä tulkki… toki itsensä jälkeen.
Mysteerio Buffo on sarja riemukkaita monologinäytelmiä, jotka perustuvat keskiajan kiertäviin ilveilyihin. Nimi ’mysterio’ viittaa raamatulliseen aiheeseen ja ’buffo’ koomisuuteen. Fon käsikirjoittamista tarinoista esityksessä ovat mukana Kaanaan häät, Ilveilijän synty, Lasaruksen kuolleista herääminen ja Bonifacius VIII.

Aina ajankohtainen Mysteerio Buffo pilkkaa kansan yläpuolelle asettuneita päättäjiä. Narri näyttää meille ihmisen pienuuden ja suuruuden. Keskiaikainen stand-up valloittaa! "




Buffo-kuva: Rauno Träskelin




Huomio! Yleisö on ohjaaja tässä Erkki Saarelan shöyssa Mysteerio Buffo:

Asiaan liittyvät ja liittymättömät tviitit:


Paavi on aina public enemy numero Uuno:

Tähän lainaan Danteworldista Dante -viittauksen sivulta:



Kuin kukkaa kämmenellä pitäää ...
Erkki Saarela, heitä: Marja-Leena Kouki ja Lauri Sipari Teatteri Jurkassa näytelmän Romeo vs Julia jälkhen.

Kuva blogistani Kuin kukkaa kämmenellä pitäää Romeo Juliaa...
klo

Niin minä mieleni pahoitin teatterissa, kun en mieltäni pahoittanut ;)

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja -näytelmä oli silmieni edessä teatterissa 13.02.2018 Kansallisteatterissa, ja pienellä näytämöllä. Menin ennakkoluuloisena, koska yleensä en välitä hirveän suosituista teoksista, joita myydään, ja markkinoidaan joka paikassa, kaupoissa, kioskeissa ja huolitsikoilla, ja jopa kirjakaupoissa - eikä niitä kiinnostavia kirjoja, kuten runoja, edes nosteta kirjakaupan hyllylle.  Villalankoja ja Duudson-koruja kyllä nostetaan kirjakaupan hyllylle ja kassojen läheisyyteen. Ja värityskirjoja. Siinä jo ihan mielensä pahoittaa....

Tuomas Kyrön kirjoittaman romaanin Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja dramatisointi, tämä näytelmä kuitenkin kosketti. Oikeastaan jopa itketti, kun alkukuvissa näkyi entinen Suomi. Eilisen Suomi joka on leikattu. On kaunis maaseutu, idylli. Mutta taajamien kenkälaatikoiden muotoiset kaupat, rakennukset. Tuhoamisvimma haluaa purkaa kaikki kenkälaatikot ja rakentaa päälle ketjutettua kapitalismia.

Ja pienten paikkakuntien, kylien autioituminen, järjestelmällinen ja järjetön tuhoaminen. Oliko ensin se, että kaikki palvelut poistetaan, ja sitten paikkakuntalaiser muuttavat suurempaan kaupunkiin naurettavin pieniin asuntoihin jotka on ylihinnoiteltu. Vai toisin päin.

Muistoja. Kuvia. Kylän ainoa kauppa suljettu. Kylän ainoa posti suljettu.  Ihmiset aidoissa valokuvissa, kuten Esko Männistön dokumentoivassa valokuvataiteessa. Aidot ihmiset, joita ei ole vielä henkkamaukattu eikä ikeoitu.

Koskettavuutta lisää läheisen muistisairaus. Onko kaikki mennyttä?

Draamaa luo kun kuivamuistekynästä loppuu muste. Oliko se niin. Tärkeää paperia ei saa allekirjoitettua, koska kynä uupuu. Ja kylällä ei ole enää paperikauppaa. Joten on matkattava kauemmas seikkailuun. Missä Suomessa enää myydään kyniä? Papereita?

Ei muuta kuin vanha kaara alle ja menoks.

Omasta elämästäni: Tuttu kirkonkylä on kuuluisa kirjailijoistaan ja runoilijoistaan jo 1600-luvulta lähtien, kahdelle kylän kirjailijalle on pystytetty patsaskin. Mutta kirjakauppaa ei enää ole. Nyyh. On viinakauppaa ja rakinruokakauppaa.

Kaikkein paras miesten tekemä komedia alkaa siitä, kun mies yrittää itsemurhaa. On sen äärellä, kuten monessa Irvine Welshin kirjassa ( Trainspotting, Paska ), tai kun Chaplin estää joka ilta juhlivaa dandyä telemästä itsemurhaa, ja aamulla dandy ei muista mtn. Tai elokuvassa World´s end. Tai I hired a contract killer.  Tai Erkki Saarelan ilvelijä joka syntyy hirttosilmukka kaulassa teoksessa Mysteerio Buffo.

Tai haikean jazzin säestämä Housut pois, jossa yksinäinen, hoikka punapäinen homo mies haluaisi hukuttaa itsensä, muttei osaa uida...

Rakkaudenpuute. Tai kyvyttömyys puhua silloin kun toinen oli siinä vierellä, ja pidit sitä itsestäänselvyytenä. Sukupolvet ja kuilut.

Kansan- ja työväenopistoissa on ollout terve buumi: pimppaa oma arkkusi. Vai olikohan se tuunaa? Oli miten oli, oman ruumisarkun voi suunnitella, ja kenties jopa tehdä. Jos siihen on varaa.

Kaikki tämä on oikeasti kovaa, rankkaa. Miten puhua, miten kuunnella. Miten toimia.

Huumori on hieno, ja karkea keino.

Suomi on muuttunut.
Karvahattupäinen jaanaaja ( Vesa Vierikko ) haluaa palata eiliseen. Jolloin kaikki oli paremmin. Tai ainakin toimi. Tai ainakin silloin oli varaa elää. Tai lätsähattuinen mielensäpahoittaja.

On kahdenlaista mielensäpahoittamista. Tämä kertoo vanhan ajan pahoituksesta. On ihan tervettä vastustaa kaikkea uutta, mutta some, tai teknologia voi myös yhdistää perhettä, tai sukua, jos asutaan eri lääneissä, osa kotona, osa hoitokodissa. Sosialistista mediaa - termi jota käytän kopsattuani sen Laibachilta - voi käyttää myös hyvään, ja positiiviseen.

Eli pahoitinko mieleni kun meni ennakkoluuloisena tähän näytökseen, että on se varmaan aivan....
No eipäs ollutkaan. Vesa Vierikko nyt on aina paikallaan, posiitivista oli Samuli Laihon tapa esittä musiikkia tässä. Ja tietääköhän mielensäpahoittaja, että hänen poikansa on Jeesus ( elikkä Ilja Peltonen, joka näyttelee Jesua Ha-Nostria näytelmässä Mestari ja Margarita. ) Minkä se tekee mielensäpahoittajasta ;)

Näin tämän Kansiksen vaparilla, kiitos siitä, aiemmin en ehtinyt tästä jaaritella muttei siitä kannata mieltänsä pahottaa...


Ensi-ilta: 19.08.2017

Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Rooleissa
Tero Koponen, Ilja Peltonen, Maruska Verona ja Vesa Vierikko

Muusikko
Samuli Laiho

Ohjaus ja dramatisointi
Mika Myllyaho

Lavastus
Kati Lukka
Pukusuunnittelu
Tarja Simone
Musiikki
Samuli Laiho
Valosuunnittelu
Ville Toikka
Äänisuunnittelu
Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu
Petra Kuntsi

Näytelmän esittely:

"”Ilosia aikoja” on Mielensäpahoittajan lähtötervehdys.

Uusimmassa tarinassa tuttu jäärä alkaa valmistautua lähdöistä suurimpaan. Arkusta Mielensäpahoittajalla on oma näkemyksensä. Lisäksi testamentti pitää kirjoittaa, ja siitä pitää tehdä hyvä ja yllättävä niin kuin Huovis-Veikon kolme parasta kirjaa. Mielensäpahoittaja ei tarvitse apua vanhuusajan suunnitelmiensa toteuttamiseen, sillä kyllä ei kukaan muu tee niin hyviä päätöksiä kuin Mielensäpahoittaja itse.

Kun Vesa Vierikon näyttelijäntaituruus yhdistetään Tuomas Kyrön sanankäyttöön, saadaan aikaan hauska ja koskettava matka yksinäisen miehen mielenmaisemaan. Unenomainen, puhutteleva teatteriesitys kertoo vanhuudesta, hyväksymisestä ja perheyhteyden uudelleenlöytämisestä.

”Niin minä mieleni pahoitin kun teatteriin jouduin. Jonoja on eikä väliajalla saa edes piimää.”
"

Hyi kamala. Piimää! ;)

Mielensäpahoittajan kuvat Kansallisteatterin sivulta. 



Laitan tähän Esko Männikön mainion valokuvan, joka on peräisin YLEn sivulta. Artikkelista: Maailmalla menestyneen Esko Männikön maalaukselliset valokuvat täyttävät Taidehallin. Kuvataide 16.1.2014

Esko Männikön kuva Savukoski 1994, sarjasta Naarashauki.


Vaikka Männikön kuvista minulle ne akkaimmat ovat eri murrealueelta kuin Kyrön Mielensäpahoittaja, niin silti tein tämän noston. Männikkö on kuvannut meän huudien rutoläjiä mm taidekirjassa Aavan meren tällä puolen. En pääse nyt kuvaamaan tuota kirjahyllyni kirjaa, koska olen aavalla merellä, mutta lainaan Abebooks -kirjakaupan kuvaa kirjasta This Side of the Ocean / Aavan meren talla puolen / Harom de stora haven linkistä:




Syy miksi janaan ja jannaan Männiköstä tässä yhteydessä, on se: suomalaisuus, joka ylittää murrerajat tai on monen läänin päässä, niin siltikin yhteinen kaihoisa sävel. Lapissa tämä leikkaus ja palveluiden ensin täysin poistaminen, sitten on matkustettava kauas, ja siellä olevat palvelut aiotaan yksityistää.

Niin monella on syrjäytyminen, köyhtyminen lähellä.
klo

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Aurinkoteatterin Atlantis on juurakkoinen lankavyyhti josta polkee tarinoita - useampaan suuntaan

Kansallisteatterin sisällä meille näytetään Auinkoteatterin synty ;)  Atlantis on viehättävä ja monikerroksellinen esitys. Kääpiöt ovat iloisen erivärisiä, kuten lapsen ksylofoni, alkaen vihreästä ja päätyen punaiseen. Tämän spektrin, ja sateenkaaren läpi katsomme esitystä. Kehitymme, ja pääsemme rautakauteen - joka vain orjuuttaa jalat kahleisiin. Jo harjoituksissa kääpiöt kävelivät pikku askelin - kuin amerikkalaiset vangit jalkaraudoissa. Tosin amerikan vangit ovat  vain yhden värisiä - oranssisia.

Atlantis on juurakkoinen lankavyyhti josta polkee tarinoita - useampaan suuntaan. Viihdyttävä, naurattava, opettava, itkettävä. Ennen kaikkea se muistuttaa myötätunnosta ja vastuusta. Kuinka tärkeä on lukeminen, ja oppiminen.

Aurinkoteatterin Atlantis näytelmä oli eilen 14.04.2018 Kansiksessa, pienellä näyttämöllä, ja se oli prikulleen rajattu. Siinä ei ollut Kreikan talouskriisiä eikä kusenKeltaista aamunkoittoa. Vai oliko? Kovin monta sanaa on peräisin Kreikasta, kuten demokratia. Mutta kuuluiko demokratia naisille ollenkaan?

Näytelmässä vitsaillaan Tolkienin luoman Taru sormusten herrasta -teoksen paikkakunnan nimillä. Sooria Mooria ja suomalaisen jämptit loppusoinnit.

Rakastin pienenä Kombin tietosanakirjoja. Myöhemmin niistä ilmeni kolonialismi ja seksismi. Lapsena vain nautin ahmia tietoa, Kreikkaa, hirviöitä, myyttejä, mörköjä.  Elisa Viihteen Aitiossa on nähtävänä Risto Jarvan mainio Loma, jossa tulee esiin mm 1970-luvun mtkamuistot, Rohdoksen kolossi. Oliko sitä? Onko mahdollista, että niin suuri patsas olisi hajareisin seissyt aallonmurtajilla, ja suuret laivueet olisivat mahtuneet jalkojen välistä satamaan. Tärkeintä on mehevä tarina, sanoi Pasi Lampelan vallan toinen näytelmä.

Mitä päämanaaja peikko Alvis ( Leea Klemola ) oikein manaa, ja miksi? Mistä demonit tulevat? Mikä on EU:n tähtien ja Tähtien sodan ero? Miksi Euroviisuissa ei ole kohta enää Euroopan maita taistelemassa voitosta, vaan niitä toisiakin? 😂

Ja kaikki äänestävät vain naapuriaan, ettei se aloittaisi sotaa. Mutta miksei kukaan äänestä Suomea?

Tulin huhtikuun alussa tämän näytelmän harjoituksiin hieman levättyäni. Siitä lisää blogissani:  Pääsimme kurkkaamaan Aurinkoteatterin Atlantíksen harkkoja 4.4.2018. 

Olin edellisen yön matkustanut Suomen läpi linjuriautolla. Ja sitä ennen olimme syöneet kolme pientä pussia sieniä. Emme tienneet mitä sieniä ne olivat, ne otettiin pakkasesta. Ja joku oli ne ensin plokannut.  Inthernetistä niitä ei oikein löytynyt - Pohjoisen sienet ovat niin pikkuruisia. Mutta niissä on mainio, tumma metsän maku.

Musiikkivalinnat ovat selkeitä, eurooppalaisia. Ne ovat selkärangasta. Rumputanssin bolero alkaa olla jo aikalaisen kulunut, mutta saa uusia muotoja tuoreemmassa sovituksessa, vatsatanssin muodossa. Tai lannetanssin. Jos suomakainen on jäykkä tanssiessaan, niin on kääpiökin. Mutta pitää muistaa, että ennen muinoin sai tanssia harvoin, ja oli paljon hihhuleita joiden mielestä tanssi ja ilo ja keinussa heijaaminen oli syntiä.

Magia, uskonto, tiede. Vai mikä se järjestys olikaan.

Rumpumarssi. Rummut, noitarummut, transsi, shamaani. Rumpujen pärinää ennen kohokohtaa, ennen julkista teloitusta. Pieni rumpalipoika - pa rapa pam pam. Yksinäinen peltirumpu lastenhuoneen komerossa...

Rummut mukana sodissa, rummut jotka avataan kääreistä kuusen alla, rummut jota roudataan. Rummut kuuluvat myös miekkareihin ( mielenosoitus, demo ) jossa me myötätuntoiset aktivistit elikkä maarahvaat, siis  kansalaiset käyttämme äänioikeuttamme, ja marssimme hyvän asian puolesta, vastustamme sortoa.

Mitä tapahtuu kun kirjasto palaa? Kallion kirjastossa oli tulipalo, mutta se ei ehtinyt saada paljoa tuhoa aikaan. Onko kirjastoon varaa enää ostaa kirjoja? Miksi Helsingin keskustaan rakennetaan vuosikausia kirjastoa, jonka vuoksi oikeat kirjaston virkailijat menettävät työnsä? Mitä kaikkia kirjastoja suljetaan? Miksi ajatellaan vain rahaa? Eikä mielenterveyttä eikä tasa-arvoa?

Aleksandrian kirjaston tulipalon muistan - Kleopatran tarinoista. Kun kaikki tieto ja historia on vain yhdessä paikassa. Eikä varmuuskopioita ole.

Mutta mitä mitataan? Kalloja? Genetiikkaa? Rotuoppia?

En ymmärrä, miksi Einsteiniä palvotaan nerona. Mitä hyvää ydinpommissa on? Joskus muinoin raivostutti lukea kuinka Einsteini rehvasteli että käyttää aina samaa pukua, ja että paidat ovat jämptilleen kaapissa. Kun joku orja ne pesee ja silittää, että herra saa pelkästään kekkuloida täysin arjesta vapaana, ja piirtää numeroita ja kirjaimia liitutaululle. Jokunen aika sitten törmäsin kirjeisiin tai muihin Einsteinin merkintöihin jossa oli seikkaperäiset ohjeet miten mikäkin rääsy tulee käsitellä. Ohjeet olivat kotiorjalle, eli vaimolle. Kyllä minä mieleni pahoitin. Etuoikeutetun ääliön mahdollisuuksista. Jotka kuitenkin hukataan asevarusteluun. Ja vielä ydinaseiden. Ydinpommin.

Pääsiäisen aikaan oli sietämätöntä katsoa uutisista ihmisten naamoja. Jotka kielsivät kemiallisen aseiskun.

Mitä sitten kun aurinko sammuu. Miksi vedet ovat täynnä elohopeaa. Älykääpiöt eivät vielä keksineet muovia, mutta sitä on meret jo täynnä. Sekä mikromuovia että suurempaa.
Älykääpiöt keksivät plutoniumin ja napalmin.

Paluu tulevaisuuteen -leffassa aikakone ( auto ) toimii plutoniumilla, jota amerikkalaisittain varastetaan libyalaisilta terroristeilta. Kävin katsomassa leffan silloin 1986 koska Crispin Glover on niin omaa luokkaansa, vaikka leffa opettaa seksistisesti, että vain pojat soittaa kitaraa ja vain pojat kirjoittaa kirjaa ja sarjakuvaa. Ja paskat  Mutta musiikki oli niin munatonta kuten Huey Lewis and the News.

Atlantis sen sijaan ei ollut munatonta. Päin vastoin. Kääpiöt ovat sukupuolettomia, ja lisääntyvät munista. Muna on siis tabu.

Iggy Pop laulaa monesti napalmista, ei se mtn, Stooges oli selkeä napalmin ja Vietnamin tuhon raivoikas äänitorvi, punkin esi-isä. Search And Destroy viisusta:  I'm a street walking cheetah / With a heart full of napalm /
 ja myöhempää tuotantoa Popin Blah-Blah-Blah, jossa montakin kohtaa kuten
from napalm to nice guy.. ja Johnny can´t read - tuntuvat liittyvän tähän teokseen.

Uutisissa tänään: kesää ei tule, kukaan ei saanut lotossa täysosumaa sekä Syyriaan tehty kaasuisku.

Kraken.
Mustekalat ovat kuuluisia masentujoita ja ennustajia. Ne mahtuvat pienestä aukosta karkaamaan vapauteen. Seepioita on rääkätty musteensa takia, ja seepiansävyinen valokuva on maailman kaunein - digitaalisesti tai muuten vegaanimmin tehtynä.

Pimiän pelko on viisauren alku... Kraken on tuttu Pirates of Karibian leffasarjasta, ja myös Viking Linen tax freestä, jossa se on kaunein rommipullo mitä voi kuvitella jättää ostavansa...

Miksi on  niin vähän elokuvia jotka kertoivat vaarallisesta kaivostoiminnasta? Ponsorit kaikkoaa? Maailman vahvin nalle ja noita-akan tytär oli poliittiisin näkemäni leffa aiheesta.


Kääpiöt ja hoo hai hoon hai " we´re all going ro get high " lauloi tonttuparaati eikun kääpiöt, suurinpiirtein noin, Simpsoneissa, muunnos Disneyn kääpiöihin, jotka veti, että hei hoo hei hoo, näin laulu raikas soi... Mitään maailmassa ei tarvitse pelätä kuin Disneyn lakinaisia ja veroja. Ja ehkä kuolemaa.

Kääpiöt ja kärpässienet somistavat puutarhoja. Vai onko osa heistä tonttuja? Tontut ovat arvokkaita, ainutlaatuisia haltijoita, jotka ennen pitivät jöötä Impivaarassa.

Atlantis on pikkasen liian pitkä, elikkä liikaa nuotteja! Mutta pölvästinä keisarina en olisi osannut poistaa niitä - kuten ei Amadeuksessakaan. Toisaalta olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa näytelmän Taru sormusten herrasta peräti kolme kertaa, ja koko näytös kestää neljä tiimaa ja väliaikojakin on kaks.

Ohjelmavihko on mainio, itse asiassa täydellinen, se tuntuu oikealta, ekologiselta paperilta, ja siitä voi värkätä vaikka tarot-kortit, tahi vaikkapa lautapelin.

Minulle Platonin luola on ollut varjoteatteria, ja Rorschachin mustepläkkiä, luovuutta. Johon kuuluu myös pimeys ja demonit, mutta myös Ariadnen lankakerä, sellainen puolukan punainen, sekä Hannun ja Kertun keksivarasto. On myös osattava männä pois...

 Leea Klemola on eräitä lempinäyttelijöitäni Neitoperhosta alkaen ja Kerron sinulle kaiken -elokuvaan päättyen. Kuinka katosin karkkimaahan oli oikeinkin koskettava teos, joka oli virkistävä poikkeus kaikkien aikalaisten äijien äijäilyn keskellä. P[l]ain Truth oli tärkeä trans-lyhäri. Televisiossa oli mainio ja kestävä minisarja Myrskyn jälkeen, jonka näin etukäteen leffafestareilla, ja haastateltavina oli Klemolan lisäksi Kaarina Hazard. Kirjoitin siitä blogissani Myrskyn jälkeen on silmiä kirvelevän hysteerinen, hauska ja rujo läpileikkaus meidän ajasta.

Teatterissa Klemolaa näin viimeksi Q-teatterin näytelmässä Prinsessa Hamlet. Vaimoni Casanova näytelmän näin Espoon kaupunginteatterissa, ja Saalistajat Universiumissa.

Näin tämän Kansallisteatterin medialipulla, joten tattis. Vietin tämän kanssa aikaa mielelläni, eikä tämä helposti pyyhkiydy, päin vastoin.

Tekijäloota:



NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen, Leea Klemola, Jussi Lehtonen, Karin Pacius, Antti L. J. Pääkkönen, Vilma Putro ja Nora Raikamo

Ohjaus ja käsikirjoitus
Juha Mustanoja

Esitysdramaturgia
Outi Lahtinen

Lavastus
Anne Karttunen
Pukusuunnittelu
Noora Salmi
Valosuunnittelu
Pietu Pietiäinen
Musiikki
Juuso Voltti
Äänisuunnittelu
Maura Korhonen
Elokuvaus
Jyri Hakala
Erikoistehosteet
Mats Hästbacka
Naamioinnin suunnittelu
Kaija Heijari
Naamarit
Heini Maarananen
Kuvajaiset
Rasmus Vuori
Ohjaajan assistentti
Michael Panula-Ontto

Tuotanto
Birgit Aittakumpu (Aurinkoteatteri / Universum)

Lue lisää Kansiksen esittelystä:


Atlantis
Tieto ja koulutus on estettävä hinnalla millä hyvänsä



" Thalia-palkitun Aurinkoteatterin loisteliaan visuaalinen ja anarkistinen näyttämötaide ensimmäistä kertaa Kansallisteatterissa!

Maapallomme on todellisuudessa ontto, ja maapallon ydin on suunnaton möntti tulikuumana hehkuvaa sulaa kultaa. Tämän lämpimän sisäauringon alla elää runsaslukuinen putkiaivoinen kääpiökansa. Päivästä toiseen he harjoittavat kahta mielipuuhaansa, labyrinttimaisten tunneleiden louhimista sekä joukkomarssia. Mutta voi! Kääpiöiden onneen tulee odottamaton särö, ja jäljittäessään tätä virhettä he keksivät vahingossa tieteen. "




 Sosialistisessa mediassa asiaan liittyvät ja liittymättömät tviitit:
Seuraava tviitti jos mikä kiteyttää #Aurinkoteatteri'n Atlantiksen taustoja - tai sit mennään syvemmälle metsään. Tai meren alle...







klo

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Pääsimme kurkkaamaan Aurinkoteatterin Atlantíksen harkkoja 4.4.2018

Pääsimme bloggariklubissa seuraamaan Aurinkoteatterin tuoreimman näytelmän Atlantis harkkoja Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 04.04.2018. Sitä ennen ohjaaja Juha Mustanoja ja näyttelijä Leea Klemola puhuivat lämpiössä. Ymppään fb-keskustelun tähän lobbuun johonkin. Kuvia sai ottaa ja totta vie, otinkin ;)

Koko proggis vaikuttaa solidaariselta ja symbolistiselta. Olemme meren alla kääpiöiden luona. Kääpiöistä on evoluution avulla, tai pakottamina, tullut vesikääpiöitä. Näytelmä on, tai vaikuttaa olevan, Oppimisen ylistys - kuten Lauri Maijalan ohjaus Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa, Näytelmä Atlantis keskittyy tietoon ja opiskeluun. Kenellä on oikeus tietoon? Kenellä on oikeus koulutukseen? Mikä on maksumuurin takana. Kuka tehtailee valeuutisia.

Kampanjoissa tytöillä pitää olla oikeus kouluun - myös kehitysmaissa. Näytelmä keskittyy myös yliopiston opiskeluun - ja sen kaupallistamiseen. Mitä laitamme kirjastoon? Mistä teemme tutkimuksia, kartoituksia? Miksi olemme tehneet rotuoppia, genetiikkaa, antisemitismiä. Miksi laitamme ylös meidän erojamme.

Viehättävät kääpiöt muodostavat värisuoran. Viehkoa on myös miten kääpiöt lisääntyvät, ja miten peikot lisääntyvät.. Klemolan valkoinen peikko, suurmanaaja Alvis, yhdistelmänä Valkyriaa, ja Kesäyön unelmaa, ehkäpä Valkoista peuraa. Minulle Peikot ovat rakkaita, ruotsalaiset matkamuistomyymälät ovat täynnä peikkoja ja viikinkejä, ruotsalaisilla on mutkaton suhtautuminen omaan historiaansa, myytteihin ja mytologiaan. Ruotsalaisen taiteilijan peikot koristavat kalentereitani ja kuivamustekyniäni. Norjalainen Trolljägaren on ihana mocument, mokumentti, dokun muotoon tehty komediallinen kauhuelokuva Peikonlahtaajista. Kotimaassa meillä oli 70-luvulla Heikko-Peikko, ja sittemmin myös Rölli. Peikosta kertova kirja voi voittaa Finlandian - siis kirjapalkinnon. Mörköooppera vaikuttaa taas suositulta kaupunginteatterissa. Puhumattakaan Muumipeikoista!  Ulkomaan kauhu- ja fantasiaelokuvissa peikot ovat valtavan suuria ja tyhmiä persoonattomia roistoja, ja örkkejä. Tanskalaiset lyckotrollithymyilevät aina. He ovat onnellisia, elävät omaa tavallista elämää, tasapainossa...

Mutta palatakseni Atlantikselle, myyttien ja alkemian ääreen. Ihanaa tutustua. Joitakin Teatteriproduktioita pidetään hyvin salassa - vaikka örkkien koreografiaa on harjoiteltu jo puali vuotta. Kuten Turun kaupunginteatterin LOTRaus eli Taru sormusten herrasta. Joissa oli syitäkin pitää piilossa. Atlantiksessa ei. Se on kotimainen kantaesitys, ja teatterina on milteipä kateellisuutta aiheuttavan reilu ja raikas poppoo - josta uupuu diktaattorit. Joista muistutetaan Tyttö joka käveli -näytelmässä - tuosta Parviaisen ja Turkan ajasta. On jo aikakin saada muuta.



Leea Klemola, manaaja Alvis






Kuvasin myös färikuvia, että päämanaajan kullanhimo pääsee kunnolla esille... Alkemistit ja Kulta-Into Piit...


Ja tässä tuo mainio keskustelu valoisassa Kansiken viinibaarissa elikkä lämpiössä: Juha Mustanoja ja Leea Klemola Bloggarklubin vieraina kertomassa Aurinkoteatterista ja uudesta Atlantis-esityksestä – tervetuloa kuuntelemaan!
klo