Tuomas Kyrön kirjoittaman romaanin Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja dramatisointi, tämä näytelmä kuitenkin kosketti. Oikeastaan jopa itketti, kun alkukuvissa näkyi entinen Suomi. Eilisen Suomi joka on leikattu. On kaunis maaseutu, idylli. Mutta taajamien kenkälaatikoiden muotoiset kaupat, rakennukset. Tuhoamisvimma haluaa purkaa kaikki kenkälaatikot ja rakentaa päälle ketjutettua kapitalismia.
Ja pienten paikkakuntien, kylien autioituminen, järjestelmällinen ja järjetön tuhoaminen. Oliko ensin se, että kaikki palvelut poistetaan, ja sitten paikkakuntalaiser muuttavat suurempaan kaupunkiin naurettavin pieniin asuntoihin jotka on ylihinnoiteltu. Vai toisin päin.
Muistoja. Kuvia. Kylän ainoa kauppa suljettu. Kylän ainoa posti suljettu. Ihmiset aidoissa valokuvissa, kuten Esko Männistön dokumentoivassa valokuvataiteessa. Aidot ihmiset, joita ei ole vielä henkkamaukattu eikä ikeoitu.
Koskettavuutta lisää läheisen muistisairaus. Onko kaikki mennyttä?
Draamaa luo kun kuivamuistekynästä loppuu muste. Oliko se niin. Tärkeää paperia ei saa allekirjoitettua, koska kynä uupuu. Ja kylällä ei ole enää paperikauppaa. Joten on matkattava kauemmas seikkailuun. Missä Suomessa enää myydään kyniä? Papereita?
Ei muuta kuin vanha kaara alle ja menoks.
Omasta elämästäni: Tuttu kirkonkylä on kuuluisa kirjailijoistaan ja runoilijoistaan jo 1600-luvulta lähtien, kahdelle kylän kirjailijalle on pystytetty patsaskin. Mutta kirjakauppaa ei enää ole. Nyyh. On viinakauppaa ja rakinruokakauppaa.
Kaikkein paras miesten tekemä komedia alkaa siitä, kun mies yrittää itsemurhaa. On sen äärellä, kuten monessa Irvine Welshin kirjassa ( Trainspotting, Paska ), tai kun Chaplin estää joka ilta juhlivaa dandyä telemästä itsemurhaa, ja aamulla dandy ei muista mtn. Tai elokuvassa World´s end. Tai I hired a contract killer. Tai Erkki Saarelan ilvelijä joka syntyy hirttosilmukka kaulassa teoksessa Mysteerio Buffo.
Tai haikean jazzin säestämä Housut pois, jossa yksinäinen, hoikka punapäinen homo mies haluaisi hukuttaa itsensä, muttei osaa uida...
Rakkaudenpuute. Tai kyvyttömyys puhua silloin kun toinen oli siinä vierellä, ja pidit sitä itsestäänselvyytenä. Sukupolvet ja kuilut.
Kansan- ja työväenopistoissa on ollout terve buumi: pimppaa oma arkkusi. Vai olikohan se tuunaa? Oli miten oli, oman ruumisarkun voi suunnitella, ja kenties jopa tehdä. Jos siihen on varaa.
Kaikki tämä on oikeasti kovaa, rankkaa. Miten puhua, miten kuunnella. Miten toimia.
Huumori on hieno, ja karkea keino.
Suomi on muuttunut.
Karvahattupäinen jaanaaja ( Vesa Vierikko ) haluaa palata eiliseen. Jolloin kaikki oli paremmin. Tai ainakin toimi. Tai ainakin silloin oli varaa elää. Tai lätsähattuinen mielensäpahoittaja.
On kahdenlaista mielensäpahoittamista. Tämä kertoo vanhan ajan pahoituksesta. On ihan tervettä vastustaa kaikkea uutta, mutta some, tai teknologia voi myös yhdistää perhettä, tai sukua, jos asutaan eri lääneissä, osa kotona, osa hoitokodissa. Sosialistista mediaa - termi jota käytän kopsattuani sen Laibachilta - voi käyttää myös hyvään, ja positiiviseen.
Eli pahoitinko mieleni kun meni ennakkoluuloisena tähän näytökseen, että on se varmaan aivan....
No eipäs ollutkaan. Vesa Vierikko nyt on aina paikallaan, posiitivista oli Samuli Laihon tapa esittä musiikkia tässä. Ja tietääköhän mielensäpahoittaja, että hänen poikansa on Jeesus ( elikkä Ilja Peltonen, joka näyttelee Jesua Ha-Nostria näytelmässä Mestari ja Margarita. ) Minkä se tekee mielensäpahoittajasta ;)
Näin tämän Kansiksen vaparilla, kiitos siitä, aiemmin en ehtinyt tästä jaaritella muttei siitä kannata mieltänsä pahottaa...
Ensi-ilta: 19.08.2017
Tekijäloota:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Tero Koponen, Ilja Peltonen, Maruska Verona ja Vesa Vierikko
Muusikko
Samuli Laiho
Ohjaus ja dramatisointi
Mika Myllyaho
Lavastus
Kati Lukka
Pukusuunnittelu
Tarja Simone
Musiikki
Samuli Laiho
Valosuunnittelu
Ville Toikka
Äänisuunnittelu
Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu
Petra Kuntsi
Näytelmän esittely:
"”Ilosia aikoja” on Mielensäpahoittajan lähtötervehdys.
Uusimmassa tarinassa tuttu jäärä alkaa valmistautua lähdöistä suurimpaan. Arkusta Mielensäpahoittajalla on oma näkemyksensä. Lisäksi testamentti pitää kirjoittaa, ja siitä pitää tehdä hyvä ja yllättävä niin kuin Huovis-Veikon kolme parasta kirjaa. Mielensäpahoittaja ei tarvitse apua vanhuusajan suunnitelmiensa toteuttamiseen, sillä kyllä ei kukaan muu tee niin hyviä päätöksiä kuin Mielensäpahoittaja itse.
Kun Vesa Vierikon näyttelijäntaituruus yhdistetään Tuomas Kyrön sanankäyttöön, saadaan aikaan hauska ja koskettava matka yksinäisen miehen mielenmaisemaan. Unenomainen, puhutteleva teatteriesitys kertoo vanhuudesta, hyväksymisestä ja perheyhteyden uudelleenlöytämisestä.
”Niin minä mieleni pahoitin kun teatteriin jouduin. Jonoja on eikä väliajalla saa edes piimää.”
"
Hyi kamala. Piimää! ;)
 |
| Mielensäpahoittajan kuvat Kansallisteatterin sivulta. |
Laitan tähän Esko Männikön mainion valokuvan, joka on peräisin YLEn sivulta. Artikkelista: Maailmalla menestyneen Esko Männikön maalaukselliset valokuvat täyttävät Taidehallin. Kuvataide 16.1.2014
 |
| Esko Männikön kuva Savukoski 1994, sarjasta Naarashauki. |
Vaikka Männikön kuvista minulle ne akkaimmat ovat eri murrealueelta kuin Kyrön Mielensäpahoittaja, niin silti tein tämän noston. Männikkö on kuvannut meän huudien rutoläjiä mm taidekirjassa Aavan meren tällä puolen. En pääse nyt kuvaamaan tuota kirjahyllyni kirjaa, koska olen aavalla merellä, mutta lainaan Abebooks -kirjakaupan kuvaa kirjasta This Side of the Ocean / Aavan meren talla puolen / Harom de stora haven linkistä:
Niin monella on syrjäytyminen, köyhtyminen lähellä.