lauantai 10. marraskuuta 2018

Jyväskylän HAIR kuumotti ja kosketti myös matineassa ja iltanäytöksessä

Peacenikkien sanoma ei vanhene. Tässä myös paljon mietintää karvoituksesta, aitoudesta, mainosmaailman ahtaista naisenmalleista ja pimpistä, jossa kaikki väki, voima on. Jyväskylän kaupunginteatterin musikaali Hair 20.10.2018 oli nautittavaa myös toisen kerran nähtynä, ensin matinea ja sittempä iltanäytöskin... Jo vain oli hauskempi ja rennompi veto kuin viimeksi. Alku, alaston Claude laskeutuu portaita tavallisten kuolevaisten joukkoon pyhän veden ääreen, alku, mikä ennen muistutti Man Rayn ja Leni Riefelstahlin valokuvia, näytti nyt Fritz Langin Metropolikselta.

Koska lavaratkaisu on mainio niin näytelmä on nähtävä usealta eri pallilta ja pariin otteeseen, jos kaiken haluaa nähdä.

 Aikaisemmin alkuperäisissä teoksissa hihhulointi särähti pahasti silmään ja korvaan ateistina ja pakanana. Ehkä tekijät halusivat järkyttää katoliaisia tai tavallista rahvasta katolilaisella kuvastolla. Pistämällä sen hippimusikaaliin. Ei beatnikit vaan peacenikit. Uskonto on oopiumis kansalle... Ja lsd:tä jaetaan kuin pyhällä ehtoollisella.

Hairin musiikki on helposti omaksuttavaa svengaavaa saundia, siinä on gospelista dixielandiin ja countryyn monenkirjavaa amerikkalaista soitantaa. On myös oopperaa ja menuettia, afrikkalaista ja Amerikan alkuperäiskansan rummutusta. Se on helposti laulettavaa, tai ainakin hyräiltävää. Sanoitukset ovat miesten tekemiä havaintoja seksistä ja miesten suosimista asennoista ja esileikistä - joiden latinankieliset nimet kuulostavat suht elitistiseiltä.

Välillä ja alussa ollaan ilman rihmankiertävää, ja ylistetään aitoa, teeskentelemätöntä ihmistä puhtaimmillaan - joka kuitenkin tarvitsee kaikenlaisia päihteitä saavuttaakseen sen, mihin mielikuvitus itsessään pystyisi... Jos Trainspotting oli aikansa 90-luvun musikaali, soundtrack,., niin HAIR on 60-luvun lopun.

Alussa näppästään itseltä ihokarva - kuka mistäkin osasta pehkoa ja kehoa. Tällä istumapaikalla näin nuoren naisen, joka myöhemmin lauloi haikaillen Frank Millsin perään, niin hänen extra tuuheaksi tehdyn pehkonsa. Tuli mieleen kuinka muualla naisen tavara, toosa, pimppa on jatkuvasti esillä, ja vain kiitorata saa olla tyyppinä. Ei muita ajomallia! Ei saa olla au naturel! Kun nykyajan naiset tekevät retroa tai vintagea elokuvaa, niin heidän toosalleen pitää kautta peruukki. Peruuukki! Myös Hansu ja Pirre puhuivat naisen karvoityksesta nimellä patapata.

Amerikkalaista Black Crowes bändiä kävin katsomassa 90-luvulla Tavastialla, jossa oli yleisössä myös Guns n Roses orkan jäseniä. Black Crowesilla oli levy jonka kansi aiheutti skandaalin. Siinä oli erikoislähikuva bikinihousuista, laihasta naisesta jolla oli amerikanlipusta tehty bikinihousut, joista näkyi pari häpykarvaa. Ehkä sinne hartaasti aseteltua.

Joka keväinen riesa on mainokset jossa markkinoidaan naisille milloin minkäkinlaisia höyliä, joilla poistetaan häiritsevät ihokarvat jaloista. Välillä on geeliliuskoja. Välillä trimmereitä ja muita ruohonleikkureita alapään ajamiseen. Keväisissä mainoksissa naisen on oltava Venus ja Afrodite, robotti tai staattinen patsas. Ei orgaaninen, ajatteleva yksilö. Elävä, liikkuva.

Vuosi pari sitten verkossa sai ihmiset kommentoida miten viettää iltaa säärikarvoja ajellen ja jäätelöä kulhosta syöden. Kukaan ei valvonut keskustelua, ja ihmiset kirjoittivat kommenttikentiin mitä mitäkin illanviettoa.

Niin, kukahan Hairia ponssaa?

Vaaleanpunaiset höylät ovat kalliimpia kuin siniset - vaikka täysin samanlaiset.

Sanoma on selkeä, ja haettavissa.

Kävin pariin otteeseen Taalainmaalla Borlängessä Peace and Love Festivaaleilla. Darwinin sydämen takana Ruåtsissa esiintyi mm Sex Pistols, Bob Dylan ja Kim Wilde. Borlängessä aloitettiin nämä monikulttuuriset ja poikkitaiteelliset festarit koska siellä oli tavattoman paljon viharikoksia - siis ennen festareita.

Näin tämän omalla rahalla, niin en höpötä pitempään. Onneksi näin, onneksi lähdin tuvasta....

Tekijäloota:


Teksti ja laulujen sanat Gerome Ragni & James Rado
Sävellys Galt MacDermot
Alkuperäinen New York Stage-tuottaja Michael Butler
Suomennos Markku Salo

Ohjaaja Sini Pesonen (vier.)
Koreografi Kira Riikonen (vier.)
Kapellimestari Lasse Hirvi / Jari Puhakka

Laulutekstien konsultaatio YARI

Lavastaja Tinja Salmi (vier.)
Pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelija Luca Sirviö (vier.)
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelijat Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Anniina Saari
Äänisuunnittelija Mika Filpus
Lauluvalmennus Juho Eerola
Ohjaajan assistentti Isabella Salovaara
Valosuunnittelijan assistentti Ellen Virman

Rooleissa
Maria Lund (vier.), Pekka Hiltunen, Eino Heiskanen, Joel Mäkinen (vier.), Julia Högnabba (vier.), Saara Jokiaho, Tytti Vänskä, Taina Reponen, Ringa Aflatuni (vier.), Jukka-Pekka Mikkonen, Henri Halkola, Aaro Vuotila, Piia Mannisenmäki, Hannu Lintukoski ja Hannu Rantala sekä Ayla Brinkmann, Roosa Karhunen, Nora Mutanen, Tiina Heikkinen, William Nazareno, Lauri Kalpio, Niko Dahlblom ja Pablo Delahay.

Orkesteri
Lasse Hirvi / Jari Puhakka (koskettimet ja kapellimestari)
Markus Lajunen / Henri Haapakoski (saksofonit, huilut, klarinetti)
Jani Saaranen / Antti Kuusela (trumpetti)
Jussi Kosonen / Henriika Steidel-Luoto (pasuuna)
Johannes Lintunen / Heikki Hakkarainen (kitarat)
Jani Lappalainen / Pekka Törmänen (bassot)
Hannu Leppänen / Osmo Blomqvist (rummut)
June Binnie / Hannu Leppänen (lyömäsoittimet)