Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, eli Northanger Abbey ja Vainola

Päivi Alasalmen Vainola tuonnempana. Selkeä parodia jo omana aikanaan: Jane Austen: Neito vanhassa linnassa, eli Northanger Abbey on kirjoitettu 1800-luvulla jo selkeäksi kauhuromanttisen tradition parodiaksi. Myytiin ainakin Akateemisessa pokkarina < 3 e noin 2003. Kirjastosta saa suomennetun version, kun jaksaa jonottaa. No sitten joskus löysin hienon vanhan.... Ah.

Northanger Abbeystä tehtiin pilke silmäkulmassa hauska ja komea elokuva vuonna 2007....

Päivi Alasalmi: Vainola

1990-luvulla kirja pääsi jopa Finlandia-ehdokkaaksi, myytiin edullisena pokkarina mm Kirjatorilla. Margaret Atwood: Rouva Oraakkeli, ainakin kirjastoista.

> paitsi tämä erinomainen kirja ilmestyi jo1970-luvulla, julkaistiin suomeksi vasta 1990-luvulla, ja ehkäpä tähän laariin sopiva Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja, jonka kannessa lukee Harry Potterin luojan J K Rowlingin sanovan tämän olevan maailman paras kirja. Ja mikä ettei..

- Oman taidesuuntauksen [ = surrealismin ] aiheuttaja tulevaisuudessa:
Comte de Lautréamont: Maldororin laulut, harvinaisen kipeä kirja 1800-luvulta, ihme, ettei kohdannut kokonaan polttorovioita!

Ripauksena goottilainen perverssi t kielletty rakkaus: 

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain, Paholainen käsikirjoituksessa, Amerikkalaiset aaveet, mahdollisesti myös King Kong, Munkki sekä Corpse Bride.

Selkeä paksukantinen romantiikka, pokkarimpi kioskikirjallisuus, ja muu halveksittu eskapistinen ja nautintoa antava & tarpeeseen tuleva kirjallisuus naisilta naisille:

 -  ota hyllystä houkuttelevien karkki- ja kondomihyllyjen vierestä kassan lähistöllä johon jonot kerääntyvät: Victoria Holt: Paholaisrakastaja Sara Hylton: Wieniläisverta.

Määrittelemätön romaani/kirjallisuus: 

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, Canterburyn kummitus

Goottilaisuus ripauksena sosiaalisessa romaanissa t viitekehyksessä: 

George Sand: Hiidenlampi Charles Dickens: Jouluaatto, Nicholas Nickleby

Goottilaisuus ripauksena historiallisessa romaanissa: 

Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen Alexandre Dumas vanhempi: Monte Criston kreivi Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame, Kurjat

Sekä modernit parodiat: 1900-luvulta etiäppäin: 

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja Päivi Alasalmi: Vainola, Metsäläiset, Ystävä sä naisien Federico Andahazi: Laupeat sisaret Marie Darrieussecq: Sikatotta Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri Margaret Atwood: Rouva Oraakkeli Angela Carter: Verinen kammio Anne Rice: vampyyri-kronikat joissa kirjoittajat ovat 99% naisia, kuten gotiikan aloittajatkin ja merkittävimmät kirjoittajat yleensä. 　

Akkojen juttuja.. 　

Miksi naiset aloittivat kauhuromanttisen kirjallisuuden? 

Koska naiset tietävät, mikä kauhu on, ja koska he haluavat jatkuvan realistisien kauhukuvien vastapainoksi romantiikkaa. Pelkällä romantiikalla ei pitkälle pötkitä – kateellinen tai photonaturalistinen lukija haluaa lukea muutakin. Epävarma kauhuromantiikka epäluotettavine kertojineen ja repäistyine fragmentteineen on selkeää postmodernismia, jossa maailma on lyöty hajalle tuhannen sirpaleiksi….

Tällainen gotiikka viihdekirjallisuudessa, lukuromaaneissa, kartanoromaaneissa, näitten parodioissa yms. marginaalissa kirjallisuudessa (verrattuna ylistettyihin pyssy ja sorsa –kirjoihin, tai muihin tappamisen stimulointiin) on sopiva mauste – olenko tulossa hulluksi, kuka vainoaa minua, ja mistä syystä, enkä voi luottaa tuohon tummaan ja tämähän maistuu aivan karvasmantelilta (plagiointi Alasalmelta). 　 　

Minä pelkäsin joka yö. Minä tarkistin kaikki paikat joka yö. Kolme kertaa. Kun olin lampulla tarkastanut ullakon, sitten siirryin aina kerroista alemmas ja uudelleen. Lopulta suostuin nukkumaan vain päivisin tai pelkästään laboratoriossa. Kunnes kaamos loppui. Minun olisi tehtävä työtä. Heristin kuuloaistiani, ja juoksin ulos. Joutsenet olivat saapuneet. Mutta millaista ääntä ne pitivät! Kaunis kevään merkki, joutsenen kaareva kaula, valkoisten siipien räpellys, laskeutuminen lähelle kuohuvaa koskea, kuin uudisraivaaja, päättäväisenä ja uskollisena. Kurkin lähemmäksi. Se kähisi!

Aivan samalla lailla kuten Elsa Lanchester kertoi - hänhän näytteli Mary Shelleytä ja samalla Frankensteinin morsianta samannimisessä elokuvassa.

 = > The Bride Of Frankenstein, ohjaus James Whale (1935) Miltei unohdetussa Frankenstein-elokuvassa The Bride ( 1985 ) rakennetaan myös naista, mutta tämä morsmaikku ääntelee kuin pantteri. Kömpelö goottilainen draama on paikoin liiankin suurieleistä, ja osin pysähtyneen jäykkää - kuten aikakautensa, 1980-luvun musiikkivideot - onhan tohtori Frankensteininä uuden aallon popahtavasta Police-bändistä sooloiluun siirtynyt megapop-tähti ja tuleva tantrisen seksin hehkuttama edelläkävijä Sting, ja kuolleista koottuna morsiamena Jennifer Beals [ Flashdance, L-koodi ]. Heti rainan alussa Frankenstein saapuu linnansa torniin jonka korkeasta katosta rotkottaa eloton, kursittu morsian valkoisissa siteissä - aika lähelle sadomasoa, eritoten sairaalakrääsän fetisismiä. Hänessä ei näy mitään parsimisjälkiä, vaan iho on kuin kiinalaista porsliinia. Hyvin on Frankenstein onnistunut tämän morsmaikun kanssa... Salamoi, kuinka sopivasti, ja morsian herää eloon sähköisesti.

Elokuvan ensimmäinen hirviö ei ole Frankensteinin luoma miespuolinen - ulkopuolelta groteski hirviö koska tämä kehittyy varsin sympaattiseksi kääpiökaveria ei jätetä -jätkäksi. Miehitys on ihastuttavan dekadenttiä dandyä, mm Quentin Crisp ja Anthony Higgins [ älyllis-erotomaanisen upean barokkivyörytyksen Piirtäjän sopimus pääosa ] joka kekkuloi irstaana aatelisena valkoisessa puvussaan ja pitkässä letissään. Frankensteinin ja hänen suhteensa on kuin Shelleyllä ja Byronilla, he polttelevat hiljakseen savukkeita, viiniä komeista laseista maistellen, ja keskustelevat pehmeillä, mukavilla nojatuoleilla, takkatuli loimuaa romanttisesti, ja Higginsin roolihahmo sanoo: Runot, irstailu, naiset ja viini ovat avain viisauteen...

Lause sopii niin ikään 1800-luvun alun romantikoille kuin 1970-luvun glamrockin jälkeläisille, 1980-luvun itseriittoiselle sukupolvelle, uusille hedonistisille dandyille.. Tämä Frankenstein haluaa luoda täydellisen naisen - jotta tämä olisi tasa-arvoinen kumppani hänelle kaikessa. Itsenäinen, vapaa, rohkea! Huvittavaa kyllä, kun Frankensteini puhuu Keatsin Prometheus unbound teoksesta dandy-ystävälleen, niin Morsian korjaa teoksen kyllä olevan Shelleyn eikä Keatsin. Frankenstein ei millään usko olevansa väärässä ja vasta luomansa, kiitollisen naisen olevan oikeassa. Vaikka hän oli luonut tämän virheettömäksi. Lisää hupia feministille tulee pääni sisäisestä ajatusketjusta jossa Frankenstein ei mene suffragettien kokouksiin, eikä innostu kannattamaan kenenkään elävän naisen itsenäistymispyrkimyksiä, vaan haluaa olla kuten jumala tai kuten nainen, äiti joka synnyttää oikein odotetun tytön, jolle koko maailma olisi avoin. Kohtukateus! Kohtukateus! Mutta jalkalautahuumori sikseen. Ulkomailla Beck [ tuo föönin soittaja ja Loser, honey ] kekkuloi tarkoituksella könköiksi tehdyllä animaatio-videollaan ensin miehenä joka nostaa haudasta koiran luurangon jonka pistää narun päähän, sitten luurankona joka etsii päätänsä.

Tähän on jokin koira haudattuna.