Teatterivuoteni 2019: näin 121 näytelmää Helsingissä, Turussa, Tampereella, Riihimäellä, Seinäjoella ja Jyväskylässä. osa 1 tammikuusta maaliskuuhun

Teatterivuosi 2019: osa1: 09.01.2019 alkaen 8.3. asti. Nyt 30.12.2019, ja on jokainen näytelmä lusittu. Huh. Tänä vuonna näin vähintään 121 näytelmää Helsingissä, Turussa, Tampereella, Riihimäellä, Seinäjoella ja Jyväskylässä. Kun verrataan vuosikymmenen alkuun ja aikaan 2000 - 2014, jolloin näin hyvin vähän näytelmiä, lähinnä Lontoossa kuten Bent, Sweeney Todd, Producers, Solid Cold Cadillac ja Oopperan kummitus. Alkuperäisehkö musikaali Oopperan kummitus oli tietenkin nähtävä, ja Hyacinth ( Solid Cold Cadillac ), ja Alam Cumming (BENT, eturivin opiskelijapaikat, ai jai, mitkä näkymät. Keskitysleirille.) Näin ehkä enemmänki, jos otin äkkilähön - illaksi teatteriin puoleen hintaan. Mulle teatteri on orgaanisena taiteena, ajankäyttönä, ja älyllisenä tahi älyttömänä haasteena päihteitä parempi tapa viettää iltaa. Tehdä kulttuurimatkoja museokortin kera.

Mutta palataan tähän vuoteen. Yhteenkään esitykseen en mennyt kritiikin vuoksi, vaan olin hankkinut - tai saanut - piletit jo paljon ennen. Samaan näytökseen hankin joskus useammat liput - paljon ennen kritiikkien julkaisemista ja enskareita. Sanoin tästä Markus Järvenpäälle Helsingin kaupunginteatterin joulupuuron äärellä, että  hankin liput aina paljon ennen esitystä etukäteen, lukematta kritiikkejä. Koska minulla on oma vainu, ja oma maku.

 Tammikuu alkoi Venus turkiksissa -teoksella Kapsäkissä, josta nautin toistamiseen, onhan se niin tärkeä teos, niin Polanskin filmi kuin kirjailija Leopold von Sacher-Masoch, joka antoi nimen masokismille. Sonja Sorvola ja Sami Saikkonen ovat niin ihana pari, lavalla ja ulkopuolella, mm Rocky Horror Show´ssa.

Seuraavana ehtoona oli vuorossa Marc Gassotin Lion – The Weird And Magical Abracadabra Circus Show, varsinainen spektaakkeli kauhua, silmänkääntöä, noloja tilanteita, sirkushumua, ja jotain vallan muuta. Näin sen myös toistamiseen Kansallisteatterissa. Tammikuussa. Sitten Lionia näin maaliskuussa kerran Työviksellä, Tampereen Työväen Teatterilla ja Turun kaupunginteatterilla kolmasti. Sitten
Kansallisteatterissa kerran toukokuussa ja kahdesti elokuussa.

Mun sirkuskauteni alko eilen 10.1. Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä jolle pärähti Lion – The Weird And Magical Abracadabra Circus Show! Pikkujoulukausi on alkanu ihmisten naurusta päätellen. 22.1. Tällä kertaa mietti väkivaltaviihdettä (piirretyt Tom & Jerry,

wanhan ajan Punch & Judy käsinuket) ja taitoa millä viihdetaiteilija sai yleisön nauramaan ja kirkumaan. Mukaansa. Puolelleen.

Noin tiiman mittainen esitys oli tiivis, ja muuntui ajan mukaan. Paras tilana oli tulevaisuudessa Turun Kaupunginteatterin Pieni näyttämö, joka oli kuin sirkus, matala näyttämö. Vai oliko näin.

Nyt joulun aikaan Yle Areenaankin tulvahti tuo esitys ja sen making of - kummatkin hulvattomia taltiointeja. Teos myös pääse kiertoon sopivasti. Siinä oli myös Roy Anderssonin surua kahtiasahaamisessa ja hatullinen Magritteakin.

Tammikuun 12. päivä oli Niskavuoren Hetan enskari teatteri Jurkassa, nimiroolissa Ella Mettänen, joka on upea joka roolissa, nuori ja hauras, ja siipirikko, vammautettu, ja raudanluja vanha nainen, joka sylkee oman pirttinsä lattialle. Pthyi.

Sekä myös muissa sukupuolissa. Teoksen kaikki roolit veti Mettänen ja Eero Ojala - kuten myös näytelmässä Lokki, jonka olin nähnyt aiemmin Jurkassa ja Malmin kultuurikeskuksessa edellisena vuonna tai joskus. Hetan näin ennakon ja enskarin, koska tykkään nähdä hyvän tai kiintoisan teoksen useammin, eri pallilta, tai fiilareista. " Hyvät fiilarit, hyvä fiilarit "

Teatteri on nyt vaan niin mainio tapa viettää iltaa ja viikonloppua, se on
eettinen, ekologinen ja päihteetön vaihtoehto. Lisäksi teatterissa tietää milloin istua alas, sulkea puhelin, vain ottaa vastaan, nauttia tai kärventyä. Teattereista uupuu sellainen sikailu ja häirintä mikä keikoilla ja baareissa on - keksi-ikäinen nainen ei sellaisesta maksa. Elämä on muuten niin kaunis, lyhyt ja tärkeä....

Aikaisempina vuosina 1979 - 2014 kävin paljonkin keikoilla, ja festareilla, ja muissa performansseissa. Helsingin kaupunginosie kylätapahtumissa kiertelen kyllä vieläkin. Teattereissa tietää, milloin show alkaa, ja milloin loppuu. Siellä ei diivailla - ellei sitä ole kirjoitettu kässäriin. Se on mukava preesens.

Sitten tammikuussa näin viimeisen, upean Andrew Lloyd Webberin säveltämän Ooperan kummituksen Helsinginkadun Oooperalla. Nimiroolissa Kevin Greenlaw, joka oli täydellinen valinta kuumana ja traagisena Orfeuksena, mutta kävin katsomassa myös Ville Rusasen version edellisessä joulukuussa. Gaston Lerouxin klassisen goottilainen romaani on tuttu monelta saralta. Mykkänä ja technicolourina. Musikaalina ja kauhuna.

Seuraavaksi tammikuussa 2019 Frankenstein voittaa kuoleman -näytelmä Teatteri Takomossa, ja olihan se ihana, ihana. Se oli hikinen, feministinen, groteski, hempeä, hepulinauruun johtava, ja väkivaltainen ja kuuma ydinräjähdys, alkuräjähdys ja harvinaista herkkua. Se ansaitsee kaikki katsojien ylisanat.

Se ironisoi eksploitaatiojulisteen grafiikkaa + lupauksia kauhusta, seksistä ja naurusta, joita kaikkia saadaan mittavat määrät - ja millä teholla! Kuvallisesti sekä Hammerin kauhua ( Miro Lopperi on kovasti Peter Cushingin oloinen kaunis, kaitakasvoinen hullu tiedemies ) että Vincenet Pricen Poe-dekadenssia. Ja tietenkin HIMin Join me in death. Ah. Huikeita mielleyhtymiä ja harppauksia: huikea näytelmä, ja lord Byronin tytär Ada Lovelace oli maailman ensimmäinen tietokoneohjelmoija. Ken Russell käytti tätä Gothic - yövieraat -leffassa > mekaaninen piano ja nainen.

Teatterivuoteni 2019 ensimmäinen viikko: Venus turkiksissa, Lion – The Weird And Magical Abracadabra Circus Show x 2, Niskavuoren Heta x 2, Oopperan kummitus, ja Frankenstein voittaa kuoleman. Huh huh, tätä on vaikea panna paremmaksi. Nyt jos koskaan sana "huikea" liippaa läheltä. Repikää siitä, eli kyllä Helsinki on uopea paikka teatterille ja oopperalle, pienissä ja suurissa teattereissa.

Tammikuussa näin Don Quijoten tuolla Teatteri Avoimissa Ovissa eli Red Nose Company pyyhki pölyt klassikon yltä. Ihan konkreettisesti, näytelmän alussa Sancho Panza pyyhkii haarniskaa. Mutta mitä muuta pyyhitään, ja minne? Harvoin sitä heittää hovinarreja mädillä tomaateilla kesken esitystä, mutta olipa komeat ja yllättävät näkymät! Mike ja Zin käy Don Quijoten myyttiä jatkaen, katollista kirkkoa, ikimetsien hakkuita ja tuulimyllyjä päin. Kuten Cervantes kirjoitti. Aikusille suunnattu lukuhaaste.

Lauluvalinnat panetti ja itketti.

Dario Fon ja Franca Ramen Avoin liitto ja taistelutanner Teatteri Jurkassa jatkoi kotimaisen teatterikevään huippukautta kantotähtinään ja liekinheittiminään rooleissaan, ja ruusujen sodissaan polyamooriset nelikymppiset Liisa Mustonen ja Matti Ristinen.

Franca Ramen henkilöön kannattaa perehtyä myös, vaikka Dario Fo olisi jo tuttu. Rankkoja juttuja fasismin vastustamisesta.

Tammikuussa 2019 näin yhden oopperan ja teatteritiloissa kuusi näytelmää, joista osan kahdesti.

Helmikuu 2019 alkoi näytelmällä Rakastaja tuolla Teatteri Jurkassa.

Kääk, ovesta astui sisään norjantikkurissaan hiljakseen vihjaileva, pullonkaulaa hiplaava maitomies, tällä kertaa Tommi Korpela. Kun kolmannen kerran näin tämän Pinterin Rakastaja -näytelmän - oi näitä elämän iloja ja teehetkiä. Eli tässä on joka näytöksessä maitomiehen roolissa eri tyyppi. Rakkautta, intohimoa, jännitystä, ja ties mitä pe[i]liä rakennetaan neutraaleilla tai provokatiivisilla välineillä. Tunnin mittainen esitys sisältää herkkua mitä ilman ei kantsis jäädä. Lisää esityksiä kehiin!? Kamarikomediassa tai sänkykamaridraamassa Harold Pinterin yhden tunnin näytelmässä on ainoa oikea tapa kuoria ja jakaa mehukas appelsiini... Varsinainen sänkykamaridraama, taistelun tanner, ja huohottava komedia tämä. Huh huh miten intiimiä & intensiivistä ol hetket Rakastajan Lauri Tilkasen kanssa. Milla Kangas dominoi tavalla josta von Sacher-Masoch'kin voihkisi. Rooleja ja valtasuhteita käännettiin kuin lettuja nopsalla syötöllä. Sama poppoo ( kuvassa myös ohjaaja Rossi) tekivät saman näytelmän 10 vuotta, jolloin se oli vallan toinen....

Sitten näin Karamazovin veljekset ekkaa kertaa Kansallisteatterissa, pienellä näyttämöllä, huh huh. Oliko se marras/joulukuu 2018. Ja nyt - 2.2.2019 sitten matka jatkui, ja se oli oli täydellinen päivä ilmaiseksi kahlata fariinisokerissa (likaisessa lumessa) ja gallerioissa, nähdä ihmisiä ja tauluja, pysäytettyjä hetkiä ja teatterilla sitten tämä. Tyytyväisenä menen katsomaan Karamazovin veljeksiä täällä vapaassa maassamme, mutta kuinka hirveä uutinen, sensuuria kirjafestivaalilla! Se jos mikä on suuri rikos "Dostoevsky book among hundreds banned in Kuwait". Eli vielä tänäkin päivänä Dostojevskin hienot teokset, tutkielmat pahuudesta ja vastuusta, kielletään. Vastenmielisissä maissa. Olen näkemisen ja kuulemisen perusteella vegaanisella brunssilla, josta poimin /ahmin\ kuolaan herkkuja. Toisenkin kerran nähtynä #Karamazovinveljekset antaa uusia pulmia välitauolla muttei kuten konvehtirasia Rasputinille.

Onko Hannu-Pekka Björkmanin papa Karamazov oikeasti ilveilijä vai narrinhattuinen tsaari nykyajasta? Äärimm vaarallinen ja reunalla (kirjaimellisesti oleva, HooPee tuntuu kaatuvan syliin, ja osaan yleisöä hän lähentyykin kompastellen) Karamazovin veljekset esitys, vaikkei laastareita tarvittu, tällä kertaa. Näin tän nyt kolmannen kerran 27.4. Oliko nykytanssin ja liikkeen osuutta lisätty esitykseen? Aiemmin keskityin lamppuihin ja mikrofoneihin, pähkinänsärkijän pelottavaan hiipimiseen sämpläyksessä, mustiin helvetin koukkuihin, ja rakeiseen, graafiseen ilmeeseen, taiteeseen.

Eli käyn katsomassa hyvän esityksen useamman kerran, joskus jopa seuraavana vuonna. 

Vaikka Stefan Bremerin harjoituskuvat Jää-oopperan ohjelmavihkossa olivat maittavia, niin katselin myös seepian sävyisten klasien lävitse ja myös mustavalkoisesti...

Antonin roolissa Pekka Strang, ja kyllähän herra Strang on nähtävä myös oopperassa! Sehän mukavaa, että pääroolissa Ville Rusanen lipuu luoksemme venheellä myös tässä oopperassa, maagisinta oli kohtaukset Antonin eli Pekka Strangin kanssa. Jää oli kummallinen, körttiläinen ja raikas suomalainen ooppera. Ja romaani. Kyllä uus pappi laulaa ihan hyvin!

Hullut naiset ullakolla ja pikkutytöt pimeässä komerossa: Åbo Svenska Teaterin leikkisä, goottilainen, tuore ja groteski Jane Eyre on katsomisen ja kuulemisen juhlaa ja nannaa. Tuuli Heinonen on nimiroolissa freesi sankaritar tuoden uutta kulmaa koulukiusaamiseen, ja ulkopuolisuuteen.

Nyyh, Jane Eyren vika esitys 8.2. koostui mielleyhtymistä: Fanny & Alexander, Max Schreckin kulmakarvat, Neiti Etsivä, Minä olen Spartacus, Mad Men, Alice Cooper, True Blood. Ja ennen kaikkea täydellinen, ilakoiva esitys, jossa kaikki osat napsahtivat kohilleen. Jane Eyren lapsuuteen ja tyttöyteen on paneudettu sellaisella pieteetillä että katsomossa vois istua sekä Jane Campion että Dame Darcy. Ja millainen Mr Rochesterin otsa!


Herra Rochesterin täydellistä otsaa kävin myös tiiraamassa tiuhaan. Aaro Wichmanin käsissä Rochesteri muuntuu yksityiskohdittain epävarmaksi, leikkisäksi, mutta myöstuntevaksi mieheksi, herkäksi, turhamaiseksi, Mad Menin machosti istuvaksi könsikkääksi. Sukupuolen & -puolten rajoja ja määritelmiä muunnetaan tuoreella tavalla. Ei niinkään kiiltokuvia, mutta kuka onkaan uhri, kuka petetty, ja avioeron mahdottomuus. Taustana myös Jean Rhysin upea, karmiva Siintää Sargassomeri, joka kertoo tarinan tuon ullakolle suljetun hullun naisen näkökulmasta. Ja hyvin kaukaisesti film noir -aikainen yäydellisen kaunis ja uninen, mustavalkoinen kauhuelokuva I walked with a Zombie.

Ja sitten koitti Ryhmiksen Harriet. Teatterin huippukautta vietetään tänä keväänä, ja mm muistellaan hetkiä 100 vuotta sitten ja 150 vuotta sitten, kummassakin (Harriet, Making of Lea) puhutaan suomea, ruotsia ja saksaa, koska Helsingfors on monikielinen. Lähdin Ryhmäteatterin Harriet -näytelmän matineasta raitiovaunulla jossa vanhemmat rouvat muistelivat pommituksia Linnanmäellä. Kävin katsomassa toistamiseen, ja useamminkin, Ryhmateatterissa Milja Sarkolan näytelmän Harriet, joka kuuluu tämän teatterikevään hurjimpiin kyyteihin, tuohon huhtikuiseen päivään. Miten majuri Olof Lagus kuoli? Milja Sarkolan uusi näytelmä Harriet paneutuu vuonna 1918 tapahtuneeseen tragediaan.

Valitsemissani näytelmissä käsiteltiin myös pelkoa, ja himoa. Oli hiukka arvelluttavaa istua pimeässä teatterissa, kun diskonjytke soi, että olimme yökerhossa. Ja kuinka pelottavaa oli kun herra Hyde laski kätensä olkapäälleni yht´äkkiä: Tohtori Jekyllin ja herra Hyden onneton tapaus oli Valtimonteatterissa helmikuun huippukohtia ja harvinaisuuksia. Olimme erään lempikirjani äärellä, ja viktoriaanisessa ajassa, joka fetisistisesti on lähinnä minua. Valtimonteatterin neulanreikäkameran kurkistus erääseen lempikirjaani viktoriaaniselta ajalta. Parasta oli valon ja varjon taiteellinen käyttö, joista kummatkin naiset ottivat kaiken irti. Oliko Utterson mustasukkainen Hydestä, ja miksi?

No sitten koitti Making of Lean ennakko 13.2. Näin tämän Juha Hurmeen spektaakkelin ja taabernakkelin viidesti, ellei peräti kuudesti ja seitsemästi. Huimaa oli naisten vahva läsnäolo ja ääni teatterintekemisessä, kun aikakaudella miehet vetivät myös naistenroolit, ja Kiwi halusi Leaksi ehdottomasti naisen, jos ymmärsin Pentti Paavolaisen ohjelmasta näin oikein. Hurmeinen, hurmoksellinen ja huru-ukkojakin vaikka huru mykke enskari oli Making of Leassa kantaesitys 15.02. KOM-teatterissa. Aleksis Kiwen Lean aikaan julkaistiin Lajien synty ja Liisa ihmemaassa. Hurme itse kapellimestarina taikoi esiin sekä informatiivista ajankuvaa ja vekkulia kekkulointia.



Mitäköhän Alexis Stenvall olis ajatellu eilisestä #MakingofLea näytelmän ennakosta? Aleksis Kiven pystin kuvasin  ystävällisessä Kansallisteatterin ystävätapahtumassa ja 11. hetki näytelmän pressitilaisuudessa. Alexis ei tietenkään hymyile patsaana, vaan hymy on lisätty meeminä jossa ei ole sanoja, mutta joka kunnioittaa ja suree kirjailijaa, joka koki kovan kohtalon. Mutta pisti pystyyn suomenkielisen teatterin!

Yhdestoista hetki pressiesittelyssä aamusella päivällä Kansallisteatterissa. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Yhdestoista hetki pressi koitti 14.02. keskipäivällä Kansallisteatterissa. Keskinen kertoi nauhalta ja livenä taustoja, kasvavasta eriarvoisuudesta. Kuinka suuryritysten johtajia ei valita vaaleilla. Miksi. Näytelmä antaa näkökulmia, jos ei se vastauksia annakaan.

Miksi päätäntävalta valuu politiikan sfääristä talouteen. Ympäristökriisi on talouden tekemä kriisi. Mitä tapahtuu kun infrat romahtaa, tankit ja mellakat valtaavat kadut. Miksei yhteinen hyvä, heikommat eikä demokratia kiinnosta talouden sfääriä, joka käyttää luonnonvarojakin hyödyntäen. 80 vuotta sitten demokratia hävisi. Entä nyt?

Näin puhui Leskinen. Sitten kuultiin särmikäs ja uhkaava piisi, kun paha kuu nousee - muttei lavalla ollut yhtään ihmissutta. Mutta iltahan on vielä noir...

Ympäristökriisi on talouden tekemä kriisi. Mitä tapahtuu kun infrat romahtaa, tankit ja mellakat valtaavat kadut. Miksei yhteinen hyvä, miksei heikommat, miksei demokratia kiinnosta talouden sfääriä, joka käyttää hyväkseen luonnonvarojakin

Ja koska oli ystävänpäivä, niin Lavaklubilla oli Timo Tuominen Brel -esitys. Jonka vihdoin näin. Jacques Brel on minulle symboloinut aina huhtikuuta, joka ei ole pelkkää lässyn lässyn. Kylläpäs oli pärisyttävä Timo Tuomisen Brel konsertto Lavaklubilla ystävätapahtumassa, eritoten kaikenlaisia väreitä aiheuttava Jacky, mutta millainen vekkuli versio Bonbonista, turkulaista kompiaisista! Kuinka kauniisti Brelliä on käännetty, ja osin muunnettu Suomen kartalle!

Huh huh mikä Timo Tuomisen Brel final oli sitten Kansallisteatterissa, suurella estradilla 16.2! Brelin lyriikat suomentanut (ja turuntanut), vereensä ja henkeensä imaissut Tuominen vei vuoristoradalla, ja tarkkoihin näkemisen hetkiin. Miehen ytimeen, herkkuuteen. Sovituksissa barokkia, tangoa ja valssia.

Ystävänpäivän kunniaksi aina yhtä täydellinen, julma ja hauska, mutta uudelleen rakentuva ja muuntuva Gabriel tuolla Willensaunassa, koska samanillanliput myytiin pualeen hintaan. Niin pieni ihmissydän on... Kuten Fellinin mekaaninen Casanova meidän kapteenimme jaksaa yrittää, ja jallittaa. Sampo Sarkola on täydellinen Gabriel Lindström. Henkselisi hiessä sinun tulee leipäsi ansaita...  ja niin pois käsin. Ihanan vintagea on tämä julma komedia, jonka vain tosi tärähtänyt meneen katsomaan ystävänpäivänä....

Ja sitten koitti Medusan huone Q-teatterissa, eikä mikään ollut entisellään. Medusan huone enskari kurkattu, nautittu, kuvina, sanoina, viiltoina, lastuina, huudahduksina. Täydellinen, sanaton, kuulas ja irvokas. Vallaton nainen! Nainen ilman valtaa!  Näin sinut myös useamman kerran. Meduusan huoneessa ja kasvitieteellisessä museossa vierailee mielellään uudelleen, voimaantuen ja viihtyen .... Kämmeköiden, lumpeiden ja jadeliaanien joukosta piipahdus Meduusan huoneeseen. Ämpärikansan unenomaista, elokuvallista surrealismia, merituulentuoksuista teatteria, piikikästä lukupiiriä, kolmannen kerran, ah, toukokuussa.

Medusan huone kurkattu, korkattu ennakossa 18.02.2019. Surrealistista, absurdia, symbolista feministisiä manifestia, joka naurattaa, hiertää, muistuttaa ja nyt on naisille, päähenkilöille, kirjoitettu sopivasti  vuorosanoja, joissa ei ole lausetta: mitä nyt tapahtuu.

Kolme sisarta näin ekan kerran tänä vuonna, tosin viime vuonna pari kertaa. Myöhemmin lisää. Ohjaaja Paavo Westerberg ohjaajana riisuu ja pukee miehen ja miehuuden sekä Hamletissa että näytelmässä Kolme sisarta, jossa filosofisen väittely on korvattu penkkipunnerruksilla, nuoret uroot hihattomissa topeissa.


Myös näytelmää Hamlet kävin tiiraamassa tiuhaan Turuus, Turun kaupunginteatterilla. Hamlet muistuttaa installaatioita ja näyttelyitä, joissa olen käynyt. Yhden oli kuratoinut, yllätys yllätys, Paavo Westerberg. Mutta olisko Rocketman -leffan päähenkilöksi ollut parempi valinta Eero Aho?  Suomaalaisine puukkoineen. Mutta mikä vitun Simba? Westerbergin Hamlet risteyttää monitasoisesti sekä Leijonakuninkaan ja Darth Vaderin vaikean isä-kulman.

Lintumaailmassa uros luo optisen illuusion, jotta naaras olisi suosiollinen. Sekä ohjaaja Paavo Westerberg että lavastus Markus Tsokkinen plus viideosuunnittelu Ville Seppänen onnistuvat tässä illuusiossa. Puhumattakaan Ensemblestä. Kuinka nerokas haudankaivajakohtaus! Eero Ahon inha golfaus, Euroviisun tapainen paisutus, ja uhkaava solariumi, entäpä Markus Järvenpään rodeo. En tiä mihin silmät pistää. Suuri valkokangas lähikuvineen tuo solidaarisuutta piippuhyllylekin. Vaikken siel ollu.

Ihanainen liskokuningas Jussi Nikkilä nimiroolissa kohtaa nordic noiria Tanskanmaalla ja punasella catwalkilla. Tsokkisen kylmä ja geometrinen lavastus huimaa. Viittauksia vilisee. Ahon & Järvenpään kampaukset & housut puhuvat omaa kieltään.

Tänään toukokuussa oli punasta Hubba bubbaa, aika oli yhä sijoiltaan, time will fall, liskokuningas, Brexit-viittaus Enklantiin jossa hulluutta ei huomata; hännystelyn, korruption, siipeilyn & sadismin kärsimyshetelmä/intohimo #Hamlet. Ja mikä rodeo, Laertes  Croft, ja sinä, Claudius! Tänään meno oli her-kullista kun teini-Hamlet rajasi radikaalisti tuon sanan Lidlin pussista kännykkänsä kuvaan. KULLISTA.

Mutta onko Eero Aho keijujen kuningas, Patrick Sjöberg, Kojakki vai Bond-pahis?

Esityskuva Otto-Ville Väätäinen

Tämänpäiväinen 2.3. Hamletin näytös oli paras. Ehkä. Rundmanin matelija, tuo poloinen hännystelijä, hänen tittelinään lihakauppias ei ole ollenkaan kaukaa haettu... Yleinen Liiturautaisuus muistutti mafiaa ja Taymorin leffaa Titus - Viljami Säkinperän sulkakynästä sekin. Jaa nyt tarjottii vihreätä hubba bubbaa, vähän kuten Tavaramarkkinoiden salmiakkia Hakanienenrannassa. Teinejä, autossa, kevät, maaliskuu. Ofelia on brittiläisen virkeä. Edellinen teatterissa näkemäni Ofelia oli Eero Ritala, sitä edellinen Marzi Nyman.

Helmikuun lopulla koitti Minä maalaan teidät kaikki tuolla Teatteri Jurkassa. Helene Schjerfbeckin katse. Minä maalaan teidät kaikki: tanssin, varjoteatterin, flamenkon soljuvin, kiivain, impressionistisin vedoin Kati Outinen ja Annatuuli Saine vangitsivat meidät tuoleihin ja valkoiselle kankaalle, seinälle. Luovuus, oman ääni, feminismi. Ihana tilanotto, valtaus, hyvän tuulen ja myös kivun siirtäminen katsojaan, eläjään, tuntijaan....

Ja sitten vallan muuta: POE! Edgar Allan and the Psychobilly Ravens 01.03.2019 tanssiteatteri Minimi, paikkana Riihimäen teatteri. Vähintäänkin goottilainen, post punk ja Edgar Allanin henkeä kunnioittava esitys, joka oikeastaan oli myös keikka. Muttei välttämättä musiikkiteatteria. Tai kyllä sitäkin.

Ja esitys oli outside the box, ja ei ollutkaan, vaan se kuuluisa neljäs seinä potkaistiin pois.

Ja lisää traagista musiikkia. My my, hey hey, Rock n roll is here to stay. It´s better to burn out than fade away... kylmiä väreitä kitaroista Juoksuhaudantiellä eikun Kulttuurikeskus Stoassa, Itäkeskuksessa, matineassa 06.03.2019. Tuon Neil Youngin piisin tähän lainasin, koska viimeisimmän lauseen lainasi Kurt Cobain - jäähyväisviestiinsä.

Hypnoottista kotirintamamiesten tunteiden paloa ja Depeche Modea näytelmässä Juoksuhaudantie päiväsellä, kun Repa ja Taisto olivat irti... punakuonot koiranleuat Red Nose Companyn - meinasin kirjoittaa, että Red Noise Companyn! - Zin ja Mike seisovat muidenkin yhteisönsä teostensa takana. Kirjaimellisesti. Tämä oli taatusti aikuisille tarkoitettua näytelmää. Mutta pitäisikö väkivaltaisella miehellä olla oikeus saada perheensä takaisin? Mainio, elävä, itseironinen ja seksikäs  toteutus matineassa.

Huhtikuussa 4.4. näin tämän enkuks... Trench road eli Juoksuhaudantie -näytelmän englanninkielinen ensi-ilta oli eilen Caisassa, huraa Red Nose Komppania. Pikatuomio: Hyvä. Mene ihmeessä katsomaan Caisaan.

  P.S. Välitauolla mahdollisuudet pariutumiseen.... Harmi, sillä hain vain ilmaista kahvia!

Trench road oli epävarman ja varman, sekä kielenkielten äärellä: hauskaa, [samais] tuttavaa, pistooamansa kahvi piristi. Herkimpiä kieliä soiteltii (REM, Bowie) ja Repe oli erityisen maaliskuisissa tunnelmissa. Tuli kyti läpi esityksen, mut miks pitäisi palaa roihuna käppyräks eikä haihtua vaan. Johnny Cashin Ring of fire yhistyy Lucifer-grilliin jota kotirintamamies haluis käyttää perheen kera rintamamiestalos, mut vaimo toivottaa Helvettiin.

Naurattaa, viihdyttää, ja pelottaa tässä Yhdestoista hetki ensi-illassa 6.3. Kansiksessa paitsi, että ollaan tässä samassa veneessä. Sopivasti ennen vaaleja excelit kohdilleen ja muistumia sanasta #koulutuslupaus. Kuinka paljon valehtelijat leikkasi koulutukselta?

Sitten koitti Lauri Maijalan Kirsikkatarha tuolla Helsingin kaupunginteatterilla. Eilen 7.3. leijuin, kelluin Kirsikkatarhassa, Helsingin kaupunginteatterissa, jossa Lauri Maijala oli ohjannut Tsehovin näytelmän syyllisyydestä, luopumisesta, maaorjuudesta ja pahuksenmoisista pirskeistä kristallikruunujen alla, tuolla komeassa, vetoisessa, vanhassa talossa, kenties kartanossa, ehkä laajassa pitsihuvilassa, joissa viimeiset reivit näyttivät danse macabrelta. Kuolemantanssissa ei seinäruusuksi jää kukaan...



Työviksen Pikku vampyyri näytelmä 8.3. hyvin ennakossa on ihana, kauhuromanttinen, jännä ja hauska; goottilainen ja post-punk estetiikka ja vampyyrien lajintuntemus kohillaan lavastuksesta Bela Lugosin luolasta Buffyn tunnariin, ja Toccata ja fuugan urkuihin. Ja Rudiger kuulosti Sakari Jurkalta.