Ruttolääkärinnokkaisista mustista korpeista kanervojen keskelle kauhuromanttiikkaan Humisevalle harjulle. Humiseva harju paranoo ilta illan jälkeen. Goottilainen tarina hullusta rakkaudesta. Meille. Ja nyt.Humisevan harjun ensi-illassa 30.01.2020 Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli suurta leikkiä mielikuvitusrikkaan kapellimestari Lauri Maijalan johdolla. Hiljaisuus ja kova ääni vuorottelivat. Myös meno, raivo ja seesteiset hetket. Mutta miten Heathcliff sopii me toon aikakaudelle?
Minulle tämä on tärkeä kirja, goottilainen tarina, romaani, usealla vuosikymmenellä kokenut. Myös elokuvissa. Hullu rakkaus. Miten olisi käynytkään, jos Heathcliff olisi saanut kodin lämmön. Sankari ja antisankari. Byronilainen, traaginen sankari. Marxilainen luokkasankari. Mies joka ylenee. Mutta millä hinnalla. Hullu rakkaus.
Humiseva harju ensi-ilta 30.01.2020. Paikalla oli varsinainen kuka on kuka. Ei, minulle ei iskenyt dementia. Paikalla oli vaan niin paljon hienoja näyttelijöitä. Rampilla ja kulisseissa.
Klassikkoja saakin käsitellä. Mutta tässä tarinassa on tehtävä valintoja. Romaanissa on monta tabua. Hurja tarina.
Humiseva harju on sivujuonteissaan feministinen, se näyttää, mitä tapahtuu, kun nainen ei saa omistaa, eikä periä maata eikä tilaa. Kaikki menee miehelle, tässä tapauksessa veljelle. Veljelle joka ryyppää, ja pelaa ja on väkivaltainen. Veljestä tullee huono isä, huono yksinhuoltaja. Huono tilanhoitaja, huono veli. Ilkeä, sadistinen ja etuoikeutettu - vain rikkaat pojat pääsivät opiskelenaan. Vain miehet pääsivät ammattiin. Ammattia harjoittaa kylän lääkäri, goottilainen ilmestys, osittain hevimetallimies, osin viktoriaaninen kuvatus, juoppo ja kyyninen lääkäri. Joka ei kuitenkaan valehtele. Myös Heathcliffiä ihmettyttää, miksi Hindley hylkää opiskelun.
Tarinassa viitataan myös lapsityövoiman käyttöön, olihan Nellykin tullessaan vasta lapsi.
Cathy pitää puolensa kuten Peppi ja muutkin tyttökirjojen sankarit, päähenkilöt. Cathy on villi ja vapaa, rasavilli ja tasa-arvoinen, ja kyllä etuoikeuttukin. Vaikka hän kuinkakin hurjasti nelistää nummilla kirkuen onnesta ja vapaudesta, hän tietää, miten käyttäytyä lapsena, tyttönä ruokapöydässä. Ettei tule isän remmistä. Isä antaakin selkään veljelle Hindleylle, joka rääkkää Heathcliffiä. Kun Cathy ja Heathcliff tapaavat ensi kertaa, on Cathy raivoissaan, kun ei saanut ratsupiiskaa, jota oli niin toivonut tuliaiseksi isältään, joka väitti Heathcliffin rikkoneen sen. Oliko mitään piiskaa koskaan ollutkaan, ja miten piiskan saa rikki? Hindleylle oli myös luvattu mieluisa tuliainen viulu, jota ei myöskään isän tavaroista löydy. Kun Heathcliff oli sen rikkonut. Jos sitä olikaan. Hindley soittaa myöhemmin kyllä viulua, välillä sitä maailman pienintä viulua... Hän on juorukello ja sietämätön kakara, josta kasvaa väkivaltainen ja katkera mies, huono isäntä.
Miksi Heathcliffin kosto ei ole oikeutettua, ei ainakaan niin kuin Monte Criston kreivissä ja Oopperan kummituksessa?
Cathy raivoaa Heathcliffille kun tuliaista ei ole. Heathcliff on säikky, mykkä ja likainen lapsiraukka, ilman kenkiä. Päivänsäde ja Menninkäinen. He. Yhdessä. Vastakohdat, peilikuvat.
Sitten Cathy tutkii uutta Mörrimöykkyä, joka ei niin paha olekaan, miltei ihmisen näköinen. Kun Heathcliff tulee lavalle, hän on kuin Heikko-Peikko, tuttu 70-luvun telkkarista ohjelman päähenkilöstä, johon oli helppo samaistua kun koulukiusattiin ja muutenkin maailma murjoi. Samalla hän on hyvin dickensiläinen hahmo. Kun välillä tuntuu, että nyt mennään varmaan seuraavaksi liian pateettiselle puolelle, niin palettia käännetään. Tai ehkä palettiveistä käännetään.
Tämä ei ole mustavalkoista. Tämä ei ole välttämättä järkevää. Mutta mitä tunteilleen voi. Tässä ei ole täysin hyviä pyytettömiä henkilöitä, muttei myöskään telenovelan paperinukkeja.
Tämäkin Humiseva harju on kertomus rasismista. Löytöpoika Heathcliff on elokuvissa yleensä mustalainen. Edellisessä filmatisoinnissa vuodelta 2011 hän oli puoliksi tummaihoinen poika. Tuon leffan näin 2012 feministillä Artisokka -elokuvafestivaaleilla. Sitä ennen on useampikin mies näytellyt Heathcliffiä. Kumma, että näistä leffoista muistaa eniten ja ensimmäisenä Heathcliffit.
Kun Kate Bushin Wuthering heightsin pianon luritusalkua kuulee, kuuntelee pari sekuntia, välähtää mieleen hänen kaksi videotaan, se pimeä, jossa sisätilassa kynttilän valossa valkoisessa puvussa haahuilee, ja toistaa hei, se olen minä, Cathy, olen palannut kotiin. Ja toisella originaalilla videolla, oliko se tarkoitettu Amerikan markkinoille, hän kirmailee punaisessa mekossaan nummella.
Kesto on tasan kolme tuntia, väliaikoja on yksi. Ensinäkemältä ramppi ja hyppytorni näyttivät rujoilta, keskeneräisiltä, kömpelöiltä. Mutta toisella kerralla, ensi-illassa ne vain antoivat tilaa henkilöille, motiiveille, tunnetiloille. Vaikka ramppi vie istumapaikkoja potentiaalisilta katsojilta, niin se virkistää ja luo uutta, laajentaa. Sisustus siis lavastus ja puvustus on mainiota. Siinäkin näkyy, että elämme murroskausia, niin 1800-luvulla teollinen vallankumous, koneet, jotka vievät työpaikat ihmisiltä, jotka joutuvat tarpeettomiksi. Köyhiksi. Vailla identiteettiä.
Puvustuksessa näkyy myös hippikauden 1970-luvun boho:sta (bohemian chic, böömiläinen, mm mustalaishameet useine helmoineen) siirtyminen juppikauteen kasarille. Catherine on valintansa tehnyt. Hän on hillinnyt hiuksensa kiinni, hänellä on kauniit kultaiset kengät, hän pelaa kössiä. Mutta onko hän onnellinen? Hänellä on ilottomat juppiasut, sileät värittömät jakut. Hän on hillinnyt myös itsensä.
Onko Linton kesyttänyt hänet? Laittanut suitset? Jarruttanut? Tukahduttanut?
Vaikka hän on ruutitynnyri. Kuten Heathcliffkin.
Linton on mainio ilmestys valkoisissa tiukoissa farkuissaan, iloisuudessaan ja kammatuissa hiuksissaan. Myös hänen pukukoodinsa, vaatteiden värinsä muuttuu. Malvan värisestä juppijakusta alkaen.
Näin tämän luomuksen medialipulla, kiitän Hgin kaupunginteatteria siitä, todella.
Feminiini ja maskuliini leikkivät, risteilevät, sulautuvat toisiinsa
Feminiini ja maskuliini leikkivät, risteilevät, osuvat, sulautuvat toisiinsa kuin hempon höyhen kanervaan karheaan varteen. Kumpi höyhenen puolista näkyy, miten tuuli kääntyy. Toisiansa täydentävät palat, minun nimi on Nimes sun. Kuten Dave lauloi.
Kanssanäkijä, avec avekki muisti Call me by your name:n. Kuten primitiivistä alkuasukasta opettaa Cathy Heathcliffiä, muttei mikään paha mielessään.
Paljon käydään läpi luokkayhteiskuntaa, kolonialismia, rasismia ja väkivaltaa.
Tässäkin, kuten Lauri Maijalan ohjaama 7 veljestä -näytelmässäkin on oppimisen ylistys. Kenellä sukupuolella on oikeus opiskella. Kuinka etuoikeutettuja valkoiset rikkaat miehet ovat. Ja pojat.
Teollinen vallankumous on jo kohta ovella 1800-luvulla, ja toisaalta eletään juppikautta. Pölynimurit kehittyvät ja syrjäyttävät siivoojan.
Klassikkiteos ja goottilainen tarina on myös kertomus toiseudesta, rasismista. Kuinka eliitti tai hyvintoimeentulevat, kuten isä Linton eivät voi pelastaa kaikkia kerjäläisiä pikkulapsia, iyse asiassa haaksirikoisia ja pakolaisia, jotka tarvitsisivat kenkiä, ruokaa, huolenpitoa.
Humiseva harju paranee ilta illalta Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä, ohjaus Lauri Maijala. Tänään 30.01.2020 oli ensi-ilta.
Tänään kiinnittyi huomio Lintoniin, joka valkoisissa tiukoissa farkuissaaan, nuorena, herkkänä idealistina ei hyväksy väkivaltaa eikä nöyryyttämistä missään muodossa, kun perheessä tapahtuu konflikteja ja ylilyöntejä.
Isabellan palmikoissa ja olemuksessa oli viattomuutta kotimaisten elokuvien viattomuuden ajoilta, Eloveenatytön palmikoita, kunnes siirrytään pinkistä samettitakista mustahuuliin.
Heidän isässään on jokin heijastus myös Helge Heralan upeasta hulluudesta Palmu-elokuvan roolissaan (Perkele!). Muista nyt puhumattakaan.
Tuon kaiken tekstin yläpuolella kirjoitin pelkäatään puhelimen tekstinkäsittelyllä, sekä muokkasin ja julkaisin pelkästään puhelimella, koska läppäreissäni ei ollut internetiä. Ja piti käyttää mobiilidataa. Mutta kirjoittaja sopeutuu. Kaikkeen. Nyt lisään tekijät ja kuvat.
Emily Brontë – Jo Clifford
Humiseva harju
Rakkaus on kuin luonnonvoima
Tekijäloota: lavalla vahvasti läsnä:
Oona Airola Cathy
Markku Haussila Hindley
Vuokko Hovatta Frances
Markus Järvenpää Heathcliff
Martti Manninen Edgar
Sonja Pajunoja Isabella
Rauno Ahonen Tohtori
Matti Olavi Ranin Earnshaw ja hevonen
Leena Rapola Nelly
Matti Rasila Linton
Mikko Helenius Muusikko
Tekijäloota: lavan takana ja ennen lavaa:
Jo Clifford Dramatisointi
Ville Koskivaara Suomennos
Lauri Maijala Ohjaus
Sari Suominen Pukusuunnittelu
Katariina Kirjavainen Lavastus
Mikko Helenius Säveltäjä
William Iles Valosuunnittelu
Eradj Nazimov Äänisuunnittelu
Maija Sillanpää Naamioinnin suunnittelu
Ari-Pekka Lahti Dramaturgi
Olen todella tyytyväinen, että tälle kokoonpanolle sopi kalenterissa ajat, ja saivat tämän aikaiseksi, lihaksi, kivuksi, kaipuuksi, teatteriksi, hetkeksi, kolmeksi tunniksi.
Oona Airola ja Markus Järvenpää loistavat myös tässä, yhdessä, kipeästi. Kuva Robert Seger. Lisää kuvia Hgin kaupunginteatterin sivulta ja käsiohjelmasta.
Ohjaajan sana – Lauri Maijala
Ihminen tarvitsee toista. Ensin se tarvitsee vaatettajan, ruokkijan ja hoivaajan. Väsymättömän ihmisen, joka luopuu omastaan, jotta uusi ihminen tuntisi itsensä turvalliseksi ja olisi valmis tutustumaan muihin ihmisiin ja kohtelemaan heitä vertaisinaan.
Lue lisää
Dramatisoija Jo Cliffordin sanat Humisevan harjun käsiohjelmaan
On Wuthering Heights - Jo Clifford:
I couldn’t read this book when I was young.
It repulsed me.
Quite early on in my playwriting career, it was suggested I dramatise it; and again I couldn’t. I just couldn’t connect with it.
Ten years later I was commissioned to write the play at a time when I couldn’t afford to refuse.
So I had to read the book. I would say I fell in love with it, only that sounds like too soft and gentle a phrase to describe the fierce passion I felt for it.
Lue lisää
Jo Cliffordin sovitus löytää Humisevan harjun ytimen
Emily Brontën romaani Humiseva harju on yksi merkittävimpiä länsimaisia romaaneja. Sukupolvesta toiseen polveileva, hyväksikäyttöön ja henkiseen väkivaltaan keskittyvä mestariteos kertoo kahden ihmisen välisen rakkaustarinan kenties vavahduttavammin kuin yksikään toinen klassikko.
Clifford tekee kohtausvalinnoillaan veitsenterävän analyysin kahtiajakautuneesta maailmasta, jossa onneaan eivät löydä sen paremmin köyhät kuin rikkaat. Lähes apokalyptisessä maisemassa toistensa ohi vaeltavat ihmiset tarjoavat mahdollisuuden pohtia nykyisyyttä sekä tulevaa. Mistä me ihmiset tulemme ja mihin me olemme matkalla?
Clifford kirjoittaa nettisivuillaan: ”Taiteilijan tehtävänä on auttaa ihmisiä unelmoimaan, kuvittelemaan, luomaan tulevaisuuden maailman tarvitsemia uusia arvoja ja rakenteita.” Tämä pyrkimys on mielestäni hienosti näkyvillä hänen upeassa dramatisoinnissaan. Ari-Pekka Lahti
Lue lisää
Tässä traileri: