Eilinen 15.02.2020 Rikinkeltainen taivas oli poikkeava: Juha Variksen roolin veti ohjaaja Juhana von Bagh (loppuaika plari kourassa). Joten aika jännä versio. Sähköistynyt.Rabellin ja Ravelin boleroi soi, ja vesileikit pärskeet osuvat katsojan muistoihin. Ei toki kasvoihin, kun piippuhyllyllä istui. Näytelmä on makeasti rakennettua nykyteatteria, jossa 1 osa oli helpommin omaksuttavaa, ja osa 2 vaikeampaa.
Tai ei ollenkaan vaikeampaa, vaan nurinkurisesti nurinkurista. Ja mikä ettei. Että käännetään kaikki heikun keikun.
Tanssikohtaukset näyttivät ensimmäisellä kerralla aidoilta, taiteesta, sopivilta. Toisella näkemyskerralla ne vaikuttivat naurettavimmilta, koomisilta.
Siinäkin tuli mieleen post-punk. Tai kun tehtiin kaikkea itse. Ja vähän vain lainattiin dadaa.
Hurja klassinen musiikki. Klisee, kliseitä, joita käytetäön, mutta näyttämökuva on kiinnostava, kiihkeä, vesikeikkiä, esileikkiä, salaista leikkiä, ennen kuin toiset palaavat. Mutta myös koulukiusaamisesta. Ja koulun ulkopuolisesta kiusaamisesta. On hirveää kun naapurissa asuu vittumainen kiusaaja.
Pop-biisejä
Näytelmässä mainitaan mm Thåström, suuri punk-tunoilija, sanoittaja, ja Ebba Grönin ja sittemmin Imperietin nokkamies. Esityksessä soi mm Take on Me, drinkkikärryn alaosassa on mm Sheena Eastonin älppäri. Hölmöjä ja vilpittömiä pop-biisejä, ajanjakso on noin 1980-1986. Kun kaikki on teineillä vielä edessä.
Sitten ollaan Berliinissä, ja tunnidtin heti nuo harnaapilkkuiset isot päällystakit, aurinkolasit ja coolin olemuksen ajalta 1987-1989. Olemme miltei aikuisia, tai aikuisia. Ehdottoman itsenäisiä ja itsevarmoja. Kierrämme maailmaa, opiskelemme niissä oikeissa paikoissa, ja aloilla. Rakastumme. Rakastumme.
Sekä suomenkielisessä äänikirjassa ja näytelmässä en pidä tästä alun, ja toistuvastikin, uhkauskohtauksesta, jossa kaislikossa suhisee, mutta siellä oikeasti voi olla joku tiiraamassa. Tai haulikko selässä. Eikä pelkästään viattomia linturaukkoja ampumassa.
Vai onko häntä olemassakaan.
Osiltaan tämä, lapsuudenkuvauksena, on kuin vanhasta kotimaisesta elokuvasta, jossa on päähenkilö, köyhempi tai keskiluokkainen pikku pikku torpassa, onnellisena. Ja toisaalta rikas, rikas poika suuresta, suuresta kartanosta.
Yleensä köyhä tai ainakin alempiarvoismpi nainen rakastuu rikkaaseen mieheen. Joka on tekeytynyt köyhäksi jostain syystä, tai väärinkäsityksen vuoksi.
No tätä kuviota emme tarinassa näe, mutta jotenkin tuo narraatio kulkee rinnalla. Miksi kulisseja, kultaisia kulisseja pitää pitää pystyssä.
Miksi mielenterveyden ongelmat piilotetaan. Miksi aina tärkeintä on raha, onnistuminen, menestyminen, itsevarmuus, leuhkuus, kovaäänisyys. Että on millä mällätä.
Miksi menestymisestä pitää valehdella.
Minulle tuli ihan uutena asiana, etteivät kaikki suomenruotsalaiset ole bättre folk, rikkaita, joista Kristiina Halkola laulaa päivänvarjon alla. Lahtareita, valkoisia. Ei.
Koska Kjell Westö oli puhumassa Kalliossa, pinkissä työväenopistossa, Opistotalolla. Kun aiheena oli Suomen luokkasota. Sisällissota 1918.
Myös Pohjanmaalla oli köyhiä suomenruotsalaisia, jotka eivät olleet lahtareita, valkoisia. Tämä teos ei tietenkään kerro sisällissodasta. Ei ainakaan vuodesta 1918.
Mutta on tässäkin kaksi luokkaa, se ökyilyn luokka, jolla on mitä mällätä. Ja sitten se normaali perhe.
Timo Tuominen joka on oikeasti komea kuten Dracula näytelmässä, ja karismaattinen laulaja ja tulkitsija kun vetää Jacques Brellin piisejä, joita itse suomentaa. Tai muuttaa turuksi... Tutuksi.
Tässä Timo on, ehkä luotettava, ehkä epäluotettava kertoja. Hän on aika lussakka, hieman lysähtänyt, ja henkisesti osin harmaa mies. Suuri kirjailija. Tai ainakin hänen mestariteoksensa. Tai se kuuluisin kirjansa vainoaa häntä koko ajan.
Kovasti se kuulostaa Kjell Westön aiemmalta romaanilta Leijat Helsingin yllä... Tässä / tällä on hyvä leikitellä. Sekä äänikirjassa että näytelmässä. Tasoilla. Ironialla.
Päähenkilö Timo on ikäisensä näyttämöllä, jossa esiintyy, on myös hänen nuorempi versionsa, jota näyttelee Pyry Nikkilä. Lavalla näemme kaksi päähenkilöä, nuorena ja vanhana. Ennen ja nyt. On kyse todellakin kuumasta päivästä. Intohimon ja rakkauden kohdetta Stellaa näyttelee Annika Poijärvi, joka on läsnä aina nuorena ja kauniina.
Tässä esityksessä Juha Variksen roolin Alex näyttelikin ohjaaja Juhana von Bagh, loppuosin plari kädessä. Ei siinä mitään, se oli jännittävämpi näkemiskerta. Ettei esitystä, loppuunmyytyä esitystä peruttu, vaan ohjaaja, joka kässärin täysin tunsi, paikkasi. Hän oli ilkeämpi ja uhkaavampi Alex. Ehkä.
Kun toisessa osassa Timo / Kjell / minä on lavalla, niin lava onkin lavastettu osin backstageksi, takahuoneeksi, josta livahdetaan näyttämölle, jota emme näe kuin oviaukosta, ja vääristävien peilien kautta. Tässä Timo / Kjell on koominen, hän tyrkyttää koko henkilökunnalle kirjojaan ja naisnäyttelijälle kukkiaan.
Ja hän pyörii jaloissa, hänen kirjaröykkiönsä ovat tiellä, kun näyttelijöiden pitää vaihtaa peruukit ja vaatetukset seuraavaan kohtaukseen. Hän ei käyttäydy ammattimaisesti.
Se on miltei slapstickiä, hidasta sellaista, jossa puhallettava uima-allas (tai vene) ja puhallettu delfiini ovat liian isoja oviaukosta mahtuviksi, ja niillä sivutaan.
Olemme kulisseissa, ja käymme marginaalin ulkopuolella, kun yht äkkiä Stella onkin Stella ja ravintolassa. Hahmoista Boa on miltei ylinäytelty, yrneä pönöttävä suomen keisari. Vanha kartanonherra. Mutta hän on upea hahmo. Jota katsoo arvokkaissa antiikkikehyksistä, muttei välttämättä halua sukujuhliin sadistin töitä harjoittamaan.
Dekadenttia. Dekadenttia boaa näyttelevä uusi tuttavuus omistaa kauniin kehonkielen, tanssijan liikkumisen, joka vaikuttaa vaivattomalta.
Kuka pitää housuja, kuka varastaa viikset, kuka ottaa tilan, patriarkaatin murskaus, tai patriarkkaatin elitistin silinteri, kävelykepin anastaminen - kuten Stella tekee. Kohtaus kultaisessa kartanossa on hieno. Tarkka ja kliseinen.
Mitä kaikkea sadismia tapahtuu kristallikruunujen alla. Miten tämä kaikki liittyy, soveltuu 1980-luvun ökyilyyn, ja juppiaikaan.
On vanhaa rahaa ja sitten näitä itsekkäitä pösilöitä, jotka paskaa puhumalla, ja työläisen selkärankaa repien tekevät, tahkovat rahaa, osinkoja, nostavat asumisen hintaa. Ja aiheuttavat tulevan laman.
Koreografiat erityisesti seksuaalisissa ja eroottisissa kohtauksissa, ja muissa mullistuksissa jäävät mieleen. Ja herättävät kyselyitä.
Mikä on kirjailijan rooli näytelmässä. Alku, mikä jää hämärään. Menneisyys joka vainoaa.
Onko lavalla läsnä menneisyys ja nykyisyys. Onko esityksessä aikuinen ja nuori päähenkilönä. Yhtä aikaa.
Vai onko se kirjailija, joka tirkistelee, ottaa tuntemiltaan ihmisiltä tarinat. Kirjoittaa ne kaikkien luettaviksi.
Kirjailija / näyttelijä joka pyörii jaloissa kulisseissa, suurine luuloineen ja egoineen. Ja samalla hauraine egoineen.
Takaperoisesti olemme näyttämön takana. Vaikka olemme näyttämön edessä. On koreaa, Yksi kustavilainen tuoli. Tai useampikin. Kultaa. Kultaisempaa. Luksusta. Samalla hyvää ja huonoa makua. Kasaria.
STOD-esityshaasteessa, ja senkin ulkopuolella:
Visuaalisuus, kotim. romaani, roolihenkilöinä lapsia, Helsinki mainitaan ja tietysti rakastutaan. Komealla koreografialla Ravelin ja Rabellin bolerossa, ja uima-altaassa
sosialistisesta mediastani: