Huoneteatteri Jurkassa on vähennetty istuimia, on käsidesiä, on koronan aika. Minullakin on kasvomaski. Kun sitä suositellaan. Olen ensimmäistä kertaa Jurkassa koronan ensimmäisen aallon jälkeen, ja vielä ensi illassa. Myös katsomossa istuu merkittäviä näyttelijöitä. Lavalla näemme vain kaksi ihmistä, Lady Chatterleyn ja hänen rakastajansa. Mutta kaikki alkaa pimeydestä. Luulen istuvani huonolla paikalla, jos Jurkassa se edes on mahdollista. Mutta paikkani onkin hyvä. Olemme pimeydessä. Sitten kuulen kun raavas mies, metsänvartija peseytyy.
Hän ei niinkään lotraa vedellä, vaan huitaisee vettä hikiselle, karvaiselle, paljaalle ylävartalolleen. Tämän näkee Lady Chatterley, joka yllättäen astuu vartijan tölliin. Se on hyvä hetki. Aloittaa tarina. Valot on sytytetty.
Se on tuttu tarina, rakkaustarina, kielletty rakkaus sodanjälkeisen (MS1) brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, kun rakkaus, intohimo, huumorintaju ja himo syttyy kahden ihmisen välille, vaikka he kuuluvat eri kasteihin ts brittiläiseen luokkayhteiskuntaan. Heillä ei saisi olla suhdetta. Pitäisi leikkiä vain omaan luokkaan kuuluvan kanssa. Kaikessa, arjessa, lauseissa, suunnitelmissa tuo mennyt sota kummittelee synkissä nurkissa. Miten se vaurioitti, henkisesti, fyysisesti. Ladyn puolison, kartanonherran, sota vaurioitti moottoroituun pyörätuoliin. Eikä hän ehkä pysty tuottamaan perillisiä. Siinä oli alku. Ja tausta.
Tarinan, ja rakkauden, leikin jakajina on kaksi suomalaista näyttelijää. Matleena Kuusiniemi esittää ladyä, Connieta, joka välillä lausuu nimensä kolkosti koni, välillä neutraalisti Connie. He puhuvat sujuvasti, tietenkin oman luokkansa sanavaraston jne mukaan, lady puhuu minä-muodossa, rakastaja taas mä-muodossa. Matleena en ole luultavasti nähnyt ennen teatterissa, ja hän on hurmaava Connie Chatterley.
Hauskempi, aktiivisempi, neuroottisempi, monipuolisempi kuin kirjassa, elokuvissa ja minisarjoissa. Hän on itse asiassa parempi kuin kirjan Lady. Välillä hänen repertuaariinsa kuuluu miltei mykkäelokuvien aikainen silmien suurentelu hämmentyneenä. Se sopii myös ajanjaksoon. Hän pukeutuu norsunluun ja kermanvärisiin pitseihin, jotka taatusti suttaantuvat tuvassa ja nurmikolla, mutta lisää väreihinsä myöhemmin lämpöä, meripihkaa ja konjakkia.
On hauskaa, kun Lady Chatterley lausuu, ettei mikään tunnu miltään, ja se on suora viittaus elokuvaan Levottomat, mutta myös viittaus Rosa Liksomin sloganiin.
Ohjaaja Pasi Lampela on ennenkin tuonut näyttämölle yläluokkaisen naisen, joka on teljetty henkisesti kultaiseen häkkiin. Matleenan töistä tulee mieleen myös Sorjonen, Modernit miehet, Koukussa, Tyhjiö. Sen sijaan metsänvartija Mellorsi on Jari Virman, ja hän on tuttu näytelmistä Idän pikajunan arvoitus ja Matkalla Konyaan. Elokuvista ja tv:stä Virman on tuttu Metsäjätti, Hiljaisten palvelijat, Armomurhaaja, Kaikki synnit, Ivalo ja Betoniyö.
Mutta kun Levottomat leffassa kaikkien piti olla kaikkien kaa sillai, ilman vastuuta, ilman luokkasotia, niin tämän näytelmän aikaan niin ei vain ollut. Muissakin teoksissa nainen on ahdingossa kylmässä, rakkaudettomassa avioliitossa. Mutta hän ei voi jättää rampaa, sairasta miestään. Sir Clifford pauhaa teollista vallankumousta motorisoidusta rulliksesta. Hän ei yhtään välitä miten ihmisten, työläisten, palkollisten elämille käy. Herraa ei näytelmässä näy, mutta hänen mielipiteensä kiirivät myös mökkiin.
Erityisen kaunista on kahden vapaan sielun, ihmisen rakkaus, pakanallinen rakkaus, leikkivä seksuaalisuus, puhtaassa ulkoilmassa, metsän siimeksessä. Tasa-arvoisena, luottavaisena, voimakkaana.
Kiitoksia lipusta, teatteri Jurkka! Kirjoitin tämän puhelimella, niin hienosäätöä, oikolukua ja tekijäloota lisätään tuonnempana...
