Phantom of the Oopperan kummitus: Brian de Palman Aavemusa. Why Phantom of the Paradise (1974) by Brian de Palma was never such a cult-hit as Rocky Horror from the same period of time? Miksi Brian de Palman Aavemusa ei koskaan kohonnut samankaltaiseksi kulttifilmiksi kuin samalta aikakaudelta oleva Rocky Horror? Olisko jo aika saada näyttämölle? Roolitus tullee olemaan hankala....Mutta eikö oikea kulttifilmi olekin juuri tuollainen – määrittelyjen ulkopuolella. Emme kaipaa eliitin porvarin tähteytystä! Emmekä Status Quota! Onko William Finleyn Winslow Leach liian nörtti ja kynnysmatto?
Tietysti Rocky Horror oli rakennettu ensin näyttämölle, ja siinä oli täydellinen mätsäys, taiminki, eli mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa..
Mutta myös Aavemusassa rakennetaan täydellistä miestä - ja juuri konserttilavalla: näemme saksalais-ekspressiiviset kieroutuneet, vinoutuneet kulissit graafisen mustavalkoisina ja rock-bändi, joka symbolisoi puoliksi glamrockia, puoliksi heavy metallia, joka oli maalannut kasvonsakin saksalaisen ekspressionismin mukaan mustavalkoisiksi, muistuttaen niin miimikkoja kuin Ziggy Stardustin länsimaihin lanseeraamaa japanilaista kabuki -teatteria.
Tämä kauhubändi koukkii asemaisilla (lähinnä hilpari tai lihakirves) kitaroillaan yleisön seasta ihmisen paloja, joista ommellaan tuo täydellinen mieslaulaja Beef kerubin kasvoineen, joka tepastelee Mick Jaggerin askelin, katkoo mikrofonitelineen jalan kuten Freddie Mercury ja kirkuu itsensä yleisön pöksyihin pulleana egoistisena ja narsistisena androgyyninä...
Ja tietysti oopperan kummituksen kaltainen väärinymmärretty, nöyryytetty, hyljätty ja petetty musiikillinen nero Winslow Leach elikkä The Phantom, itse asiassa muuttuu kostavaksi Phantomiksi kivuliaan metamorfoosin kautta, ja iskee neonsalaman Beefiin, ja yleisö tulee entistä villimmäksi...
Vaikka koko touhu näyttääkin hölmöltä ja campilta, niin silti tiukka ja ilkea satiiri - kyllähän tämä suhmurointi, valehtelu, varastaminen ja muu törkeys jatkuu näinäkin päivinä. Jessica Harper on huikea, kuten aina, vaivatonta näyttelemistä. Tai saa näyttelemisen näyttämään iisiltä.
Brian de Palman tuorein – Musta Dahlia - taas ei kulttifilmiksi pääse. Vai pääsekö? Arvostelut, ainakin Suomessa, antavat nihkeästi tähtiä sekä kässärille että toteutukselle. Mutta sehän on juuri omiaan filmille josta tulle kulttikamaa...
Mitäköhän de Palma on halunnut sanoa… Haluammeko me verta ja väristyksiä? Kokonaisvaltaisia seksuaalisia hurmioita? Kidutuksia?
Aavemusan yliaampuva ja herkkä hutjake Phantom eli Winslow Leach (William Finley, tuttu myös filmeistä Musta Dahlia, yllätys yllätys) on muuten juuri samanlaiset metallihampaat ja violettia huulipunaa 1970-luvulla kuin Marilyn Mansonilla 2000-luvulla.
Ja onkohan Mansonin huskynsininen piilolinssi peräisin ihastuttavalta musikaalin Phantom of the Opera itseltänsä ihanalta ja joidenkin mielestä kaikkein aidoimmalta kummitukselta Michael Crawfordilta? Tsekkaa vaikka kauhuromanttisen mahtipontiset videoinnit teoksista The Music of the Night, ja Point Of No Return…
William Finley in Phantom of the Paradise (1974) imdb
Phantom of the paradise - aavemusa
Gerrit Graham, Phantom of the Paradise (1974)
Jessica Harper & Paul Williams, Phantom of the Paradise (1974)