The Point of no return on oikeasti intohimoinen, pakahduttava, ja traaginen laulu. Espanajalaiset tuliset elementit pidetään hallussa, ettei tehdä turistirihkamaa, myös tämän kohtauksen täydellisestä koreografiasta olen pitänyt aina.
Visuaalisesti suuren oopperan kummitus pitää kuuluakin entisaikaan. Jos siitä tehdään moderni Voice of underworld niin se on tehtävä pienessä teatterissa. Salakuvaukset jne mukana. Mutta oopperassa kaikki kuulostaa ja näyttää suurelta, aidolta ja komealta. Erityisesti torvet soivat komeasti, kummituksen miehisyyttä korostaen. Ongelma on mihin orkan sijoittaisi muualle kuin monttuun - joka pitää esityksen yleisöltä kaukana. Mutta soittajia ei voi harjoittaa kun kapellimestariin pitää olla selkeä näköyhteys. Mitä jos orkesteri olisi lavan takana - mitä äänelle silloin tapahtuisi?
Onneksi tämä on oopperassa. Eilinen näytös oli paljon parempi kuin 2015 näkemäni.
Mitä tapahtuu kun oopperassa on loppuunmyynti? Mitä tapahtuu kun johtaja hylkää laivan, oopperan ja karkaa Ruotsiin, de va kucku de. Mitä tapahtuu kun uudet johtajat - roskametalilla rikastuneet uusrikkaat omistajat astuvat lavalle - ymmärtämättä taiteesta ja oopperasta pätkääkään. Miksi vanhat rikkaat äijät tirkistelevät nuoria tyttöjä orjattaren niukoissa asusteissa.
Tarinassa on monta kiinnostavaa kohtaa ja kannanottoa, ironiaa. Kuten diivat ja narsismi. Kuinka oopperan aiheet liittyvät seksuaalisuuteen. Aina ollaan rysän päällä ja ristiinpukeufutaan, naamioita käytetään, ollaan valepuvuissa, ihastutaan, petetään, muttei ikävystytä.
Miksi naiset nauravat ja kirkuvat miehelle joka kertoo kammottavia taikalasso -tarinoita heidän oopperassaan olevasta Kummituksesta - joka on oikeasti ehkä sarjamurhaaja. Naisten naurattaja.
Naiset nauravat. Naiset nauttivat. Voi myös miettiä, mikä on kuristamisen merkitys siinä hekuman hetkellä. Ei ehkä tässä teoksessa mutta esim leffassa Armomurhaaja.
Mutta ei, oopperan kummitus on kiltti tarina. Alun perin. Mutta alitajunta ja muu lisää kierroksia intensiteettiä ja kerroksia. Nyansseja.
Kaunotar ja hirviö. Pygmalion. Tähtivalmentaja ja uusi kirkas löytö.
Kummituksen tarinaa voi ajatella myös oman historian kautta. Se ei ole me too -tarina, vaan miten itsekin on ollut vastaavassa tilanteessa, oli se sitten taiteilija tai professori.
Miten esittää tyhmän ja ilkeän diivan rooli kiinnostavasti tai koomisesti. Miten laulaa sietämättömästi? Kun kyseessä on oikea oopperalaulaja.
Miten esittää Christinen rooli kiinnostavasti? Olla puhtoinen ja tuore.
Kaunotar ja hirviö -tarinassa nuori, hoikka nainen ja vanhempi, seksikäs, synkkä, traaginen mies, opettaja, meedio, välittäjä, media.
Toisaalta kuten goottilaiseen tarinaan, kauhuromantiikkaa kuuluu, että hyveellisellä neidolla on aina sutinaa sekä hyvän että pahan pojan kanssa. Hyvä poika on rikas, säntillinen aatelinen, nuoruuden rakastettu, joka kyllä palvoo ja antaa kodin ja turvan, mutta rajoittaa taiteellista ilmaisua. Oopperan lavalla on niin krinoliiniä kuin korsettiakin valtavina lavasteina muistuttamasta naisten rajoista ja rajoituksista.
Kun taas paha poika, oopperan kummitus, hyljeksitty friikki, epäsikiö jota lapsena tuijoteltiin tivolissa, asuu nyt oopperan alla pimeässä, ei välitä noraalisäännöistä eikä etiketeistä vaan elää vain taiteelleen.
Ei ole sattumaa, että Christinen laulu kohoaa korkeaan kirkaisuun, orgaaniseen kliimaksiin.
Rakastan myös naamiaisia, jolloin kaikilla on konventionaaliset naamiot. Ja Kummitus tulee Punaisena surmana.
Mutta mikä on Madame Giryn ja Kummituksen suhde? Onko se vain myötätunto, kun Giry näki Erikin häkissä tivolissa. Katsokaa Saatanan lasta. Yksinäistä pikkurukkaa. Likaisilla oljilla.
Tätä kohtaa ei oopperassa näytetä mutta esim Joel Schumacherin v. 2004 elokuvassa se on. Oopperassa tivoliin vain viitataan. Mitä se tekee lapsen psyykkeelle. Elokuvassa Giry sanoo kummituksen olevan nero, säveltäjä, arkkitehti, maagikko.
Kun Christine on isänsä haudalla, ja Erik lymyilee groteskien gargoylien, vedensyöksijöiden takana. Tuo hautakohtaus tuo mieleen aina kun Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley ja runoilija Percy Bysshe Shelley kohtasivat Maryn äidin haudalla. Maryn äiti oli esifeministejä ja julkaisi ensimmäisen feministinen manifestin - 1700-luvulla.
Mutta Kevin. Kääk mikä Kummitus. Orfeus.
Puvustollaan ollaan lähellä musiikkimaailman goottirockia kuten Sisters of Mercyä, ja hatullista Cheap and Nastyä ja Damnedin videota Alone again or. Mustaa kostajaa länkkäreistä. Sekä Zorroa. Ja metallimiestä. Kevin ei häpeile olla Kummitus. Ei häpeile olemassaoloaan. Välillä hän muistuttaa liikkeellä ollessaan David Tennantia, kun taas pysäytyskuvissa myös Ryan Goslingia. Oikein, oikein sopeva valinta.
Seuraava Kummitus minulla onkin Rusanen... Jatkan raporttia sitten kunhan tokenen. Kevin Greenlaw kuuma O. G.
lainasin Kevinin instasta pikapäivityksen, GoT-houndia lainaten
kuvia Oooperabaletin sivulta, pistin ne mustavalkoisiksi
paitsi tätä goottilaista luolaa en, huh huh, urut ja punaiset satiinilakanat, kyllä niissä kelpaa..... harjoittaa laulua
oopperan promokuvissa Ville Rusanen, joka kummittelee tuonnempana...
Oopperan kummitus Oopperalla Halloween aikaan 2018
Oopperan kummitus / The Phantom of the Opera (Suomen Kansallisooppera / Finnish National Opera) virallinen traileri:
Täydellisen Kevin Greenlawin tumman kostajan korea kostyymi muistutti tätä kaunista Damnedin videota eilen Kansallisoopperassa: The Damned - Alone Again Or (1987):
The Point of No Return, Schumacherin versio:
Masquerade/Why So Silent
Earl Carpenter oli eka kummitukseni, toki paljon ennen tätä
Iida Antolan debyytti Christine Daaéńa:
My role debut as Christine Daaé has been a dream come true! #Oopperankummitus pyörii Kansallisoopperalla tammikuuhun asti, tervetuloa! #phantomoftheopera #finnishnationalopera #roledebut #christinedaaé pic.twitter.com/Fb4rS10ueo— Iida Antola (@iidaantola) 4. marraskuuta 2018