Alussa näemme taas nukkuvan naisen alttarilla, kuten teoksissa:
Alien, Twin Peaks, Lumikki, Mullan alla, Prinsessa Ruusunen, Yli synkän virran, Päiväperho, Kamelianainen, Yö voodoosaarella / I Walked with a Zombie liittyvät Muumio, House of Wax, Taste of fear, Dracula A D 1972.....
ja mikä tahansa saatananpalvontameno, jossa nainen on huumattu uhriksi, sekä Poen toistuva teema - nainen joka on menetetty ),
hän makaa sairaalan laverilla auto-onnettomuuden jälkeen liuta toimettomia olkapäitään nostelevia lääkäreitä ympärillään. Lopulta he keksivät ottaa yhteyttä tohtori Volliniin, vain hän voi pelastaa naisen. Ja hän pelastaa! Kiitollinen nainen omistaa tanssinsa Poen hengessä juuri komealle ja hypnoottiselle, mutta muiden mielestä hullulle Vollinille, tämä kun on intohimoinen Edgar Allan Poe-keräilijä - kirjastossaan on täytetty korppi tärkeällä paikalla. Vollin on niin fanaattinen Poe-friikki, että hän on rakennuttanut kellariinsa Poen novellien kidutusvälineitä. Hm... Kukapa ei antaisi Lugosin hahmon sitoa itsensä laverille.
Seuraava näkemäni Lugosin hullu tiedemies- elokuva oli Ed Woodin Glen or Glenda, joka elokuvana on hybridi, siitä ei tiedä onko se postmoderni, hullu, avantgardistinen, halpa, humoristinen, höttöä. Koska sekä raha että aika loisti poissaolollaan, niin elokuvissa tehdyt ratkaisut näyttävät hätkähdyttävän tuoreilta, ne on yhdistelmiä unia, haluja, viettejä, sadomasokistisia sessioita ja mykkäelokuvan teatteri- tai karnevaalimaista ilmaisua, se on myös ekspressiivinen saksalaisen mallin mukaan.
kuten Tod Browning: Freaks – kummajaiset.
Niin tässäkin 50-luvun elokuvassa, kuin myös Ed Woodin Bride of Monster näytti Lugosin jo iäkkäänä, ja sairauksien ja aineiden käytön kuihduttamana. Leffassa Bride of Monster Lugosin silmät kuitenkin vilkkuvat tutulla, vastaan panemattomalla tavalla. Lugosi on tohtori Vornoff. Hän mm ruoskii hirviö-apulaistaan [ painija Tor Johnson ]. Mikä on sitten elokuvan morsian? Tietysti temperamenttinen toimittaja, joka uteliaana lähtee tutkimaan hirviö-myyttiä: läheisellä suolla kun ihmiset katoavat kuin seinään. Tuolla suon laidalla hän ajaa kolarin, ja hirviö-apuri vie hänet tohtorin lymyilemään hylättyyn taloon... Elokuvan alkuperäinen nimi oli Bride of the Atom eli Atomimorsian, koska tarkoituksena oli atomin voimalla tehdä hänestä supernainen...
Plan 9 from Outer Space -nimisessä maailman huonoimmaksi tituleeratussa leffassa ehti Bela Lugosi näytellä vampyyriä vain hetken - ennen liian aikaista kuolemaansa. Lugosi haudattiin suosikki-viitassaan. Mutta Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta - kuten samainen raina suomeksi tunnettahan Lugosin muutaman sekunnin otot eivät riittäneet - piti saada - ja tilalle tuli sopivan mittainen kiropraktikko, [ By the way - tästäköhän johtuu lepakoiden latinankielinen nimitys on Chiroptera? ] joka kulki elokuvassa - luonnollisesti - kasvot peiteltyinä - käden peittämä viitta silmillään.
Kiellettyä rakkautta:
Hirviöt ja Norma[aali]t:
Druidipapitar rakastuu kohtalokkaasti roomalaiseen sotaherraan. Mitä, kerronko Xenan viime jaksosta? En, vaan oopperasta Norma. Kielletty rakkaus on ehtymätön aihe korkeakulttuurissakin. Petetty, jätetty ja nöyryytetty tuntee sammumatonta vihaa. Eikö tämä ollutkaan ikuista? Rakkaus saa tärkeää virkaa hoitavan druidipapitar Norman hairahtumaan työstään jolle on koko elämänsä pyhittänyt, ja nelistämään pyhästä selibaatista vapaana intohimon villeille, vehmaille kentille. Mikä kielletyssä hedelmässä kiehtoo? Ns. tavoittamattoman kohteen valloittamisessa on haastetta! Jos herra kyllästyy ja alkaa hakkailla nuorempaa neitsyttä? Onko Norma laittanut itsensä, henkensä ja tulevaisuutensa liriin turhaan? Korkeakulttuurissa helmojen perässä ryntäilevä paha mies saa aikaan vain tragedioita, köyhiä äpäröitä ja komeita aarioita. Roviot palavat ja tabut poksahtavat rikki.Myös oopperassa Katja Kabanov oli pääosassa kielletty rakkaus, jota Karita Mattila tulkitsi kumisaappaat jalassa Volgan ja oopperan näyttämön lattian tulviessa. Rakkaus on yllättävää kuin luonnonmullistus. Kukaan ei tunnu tottuvan realiteetteihin: jossain vaiheessa myrsky laantuu ja arki palautuu.
Tunteiden verkko tv-sarjassa aviovaimo Karen näkee siskonsa poikaystävän bestiksen [!] Dougin ihka uudessa valossa. Sormenpäätkin kihelmöivät, kun hän astuu huoneeseen sädekehä ympärillään, hänen lämmin vartalonsa huokuu läheisyyttä, vain hän jaksaa kuunnella, nauraa ja keskustella - ja juovut hänen tuoksusta, palat halusta tutkia sormenpäillään tatuointeja hänen hikikarpaloisella vartalolla, joka kutsuu.. Onko kellään oikeus sekä intohimoon että onneen? Mistä tiedät, ettei tämäkin ole virhe? Uskaltaako ottaa riskin? Kuinka monta ihmistä siitä joutuu kärsimään? Intohimoissaan ei ajatella. Vaan vasta jälkeen päin, kun lakanat ovat kylmenneet, työ- tai keittiönpöydälle laitettu hajukynämukit ja banaanikulhot takaisin paikoilleen, ja siivouskomeron tai lentokoneen vessan ovi suljettu.
Sarja yhdistää Karenin sarjakuvahahmo Olkaan joka seurustelee Kippari-Kallen kanssa, mutta vilkuttaa vihreätä valoa köriläälle nimeltä Brutus, jonka nimi kajahtaa machoa ja petturia, sinäkin Brutukseni.
Populäärikulttuurissakin rakkaus säkenöi. Buffy vampyyrintappaja tv-sarjassa maa tärähtää, salamat räiskyy, hautakivet kaatuvat, helvetin tulet leiskuvat ja demonit ärjyvät kun puhtoinen vampyyrintappaja Buffy rakastuu tuhokohteeseensa: arjalaiseen billyidol-vampyyriin, laihan jäntevään & lihaksikkaaseen Spikeen, jonka kroppa on pop-kulttuurin trimmatuin [rasvaprosentti on Iggy Popin luokkaa] eikä häviä Michelangelon Daavid -patsaallekaan - kalpeuskin on samaa makaaberia kaliiberia.
Ylimaallinen, täysiverinen, paheellisen goottilainen romanssi on nykyajan tärähtänyt Romeo + Julia. Onko meidän pakko olla vihollisia? Voittavatko vaistot? Pelkäätkö sielusi puolesta? Kestääkö rakkaus hämärästä aamunkoittoon? Pitääkö sen kestää? Postmoderni vampyyritaru kuljettaa mukanaan aidsin syntitaakkaa. Elääkö ikuisesti? Kyllästyykö? Eikö? Niin, rakkaus on ainutlaatuisen huumaavaa, dekadenttia, intensiivistä, tajuntoja räjäyttävää, kiihkeää, hellää ja verevän intohimoista, eikä koskaan tiedä, milloin se kohdalle pärähtää, kannattaako polttaa siipensä vaiko pysyä kuivilla? Onko nykyään yltiö-hedonistisena aikana pakko tyydyttää jokainen mielihalunsa?
Vähäpukeisessa pukudraamassa Vapaamieliset valistusfilosofi / häntäheikki Diderot yrittää vimmatusti kirjoittaa moraalin määritelmää saaden aikaan vain paperitolloja.
Kieli poskella - ja vähän muuallakin ;)
Kuningatar Margot -elokuvaa olen kuolannut, kelannut ja katsonut lukemittomia kertoja näillä vuosikymmenillä: onhan siinä päähenkilönä nainen, jolla on vapaa tahto. Vaikka sitten seuraakin Pärttylinyö:
Modernin [m]oraalisen eläimen homo sapiensin usko monogamiaan horjuu - uskaltaako jättää elämyksen suorittamatta? Voinko elää ilman [s]extremejä kokemuksia? Ensimmäistä kertaa se iskee ja kiduttaa tuhansin voltein: romanssin alku, nautinnollinen piiritys ja flirttailu, leikitään saalista ja saalistajaa, vokotellaan ja vongataan. Löysin sielukumppanin! Hallelujaa! Kadehdittavinta on Muumion ylipappi Imhotep`n ja pyhän prinsessa Ank-es-en-Amonin kielletty, kuolemankin voittava rakkaus, joka kestää tuhansia vuosia - faaraoiden ja jumalten temppelien sortuessa. Liian tasapaksu-hetskua? - The Mummy, ohjannut Karl Freund (1932).
- Monster - Aileen Wuornos: käsikirjoitus & ohjaus Patty Jenkins
- Norma: sävellys Vincenzo Bellini, ohjaus Renata Scotto
Suomen Kansallisoopperan sivuilla kerrotaan:
"Vincenzo Bellinin suosituin ooppera kertoo muinaiseen Galliaan sijoittuvan tarinan druidipapitar Norman ja roomalaisen sotilaan kielletystä rakkaudesta. Bellini oli aikansa johtava oopperasäveltäjä ja hänen kykynsä luoda koskettavaa melodiaa on edelleen ylittämätön – Norman laulama Casta diva on yksi oopperahistorian upeimmista sopraanoaarioista. Norman ohjaa Kansallisoopperalle sopraano Renata Scotto, Norman roolin tunnettu tulkitsija."
Juuri kun olin saanut artikkelini valmiiksi, ( muistin, että vuosikronikasta puuttuu tietysti Bad girls brittiläisen tv-sarjan naisvankilasta jossa siloposkinen heroninisti-mies [vanginvartija] rakastuu aika kovikselta vaikuttavaan siis vankien pomoon nais-vankiin [!] - kuinka kuuma tämä rakkaustarina onkaan! Onhan vankila aikalailla goottilainen linnake, josta ei todellisen elämän jonathanharkerit hevillä vapaaksi pääse. ) ja polkenut kylälle, ostanut leipää, omenia ja pullon kotipolttoa, päätin samalla myös lukea lehden. Niin ruotsalaisessa vankilassa oikeassa elämässä naisvartija rakastui miesvankiin, ja auttoi pakoon. Ei muuta kuin artikkeli uusiksi. Totuus on harhakuvaa ihmeellisempi.
Naiset vaativat ruusuja ja ornamentiikkaa
Huvittavaa - iltapäivälehtien otsikoissa oikeat, elävät naiset vaativat ruusuja ja romantiikkaa – ja samaan aikaan muualla samoissa lehdissä mässäillään seksistisesti naisen esineellistämisellä, ja varsinkin esineellistämisen arkipäiväistämisellä joka kirjoitetaan joko humoristiseen muotoon tai sitten kyse on "suvaitsevaisuudesta". Lehtien sivuilla nämä naisraukat, salarakkaat, ja hallitsevat missit, tilittävät mormonisaarnaajapoikaystäviään ja yllättäen jatkuvasti väkivaltaisiksi heittäytyvistä puolisoistaan.Minä keskustelin kulttuurikanavien ja yöelokuvien kanssa, katsoin kanavalta ö Amerikan Psyko -elokuvaa, jossa juppi sosiopaatti repii irti kasvonaamiotaan, ja kun vaihdan kanalle x niin Catherine Deneuve irrottaa siellä mustavalkoisessa kauneushoitolassa naamiota juoksutyttönä Roman Polanskin elokuvassa Inho.
Minä pidin näistä yhdistelmistä, kaikki kumpusi kaiken kautta, eikä se sittenkään ollut pelkkää rautalankaa kirvesvartta. Kuinka mukavaa - elokuvan sisällä muistuneen katsojaa, kuinka tärkeää elokuviin meno on:
elokuvassa Inho olemme tuon kauneushoitolan takahuoneessa, Deneuven näyttelemä nuori nainen on masentunut, kuin zombie. Hänen työtoverinsa yrittää piristää Chaplin -imitoinnilla. Ja työkaveri on - ei kukaan muu kuin Rouva Ruumissäkki ( Sylvia 'Bodybag' Hollamby eli näyttelijä Helen Fraser) tv sarjasta Bad Girls!
Mikä perverssissä kiehtoo?
Tarkennuksa perverssillä tarkoitan älykkäiden feministien alakulttuurine edustajien fetisistien perverssiä. Catherine Tate Showssa ( BBC 2004) viljellään kammottavassa sketsissä [ siksihän me tätä katsomme ], todella överiksi menevää mustaa huumoria, jossa ns. dokumentissa haastatellaan naista joka rakastuu kannibaaliin sarjamurhaajaan, joka istuu teksasilaisessa kuolemansellissä, kuonokoppa kasvoillaan. Räyh.
Kammottavinta tämän sarjan mainostamisessa on lause: Saako naiselle nauraa? Joka on niin korni, koska tässä on kyseessä show joka kantaa naisen nimeä ja tuo nainen näyttelee kaikki pääroolit [ ja nyt pitää tarkistaa, kirjoittaako hän puoleksi tätä sarjaa ] ja koska kyseessä on selkeä moderni komedia, niin on etikettien mukaista, että komediaa katsottaessa yleisö nauraa, se itse asiassa on komedian tarkoitus, että yleisö nauraa. Suurin piirtein oikeissa kohdissa ja melkein yhtä riehakkaasti kuin tuottajat tilipäivinä.
vrt. Quentin Tarantino: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta, 1995 > jossa nainen kertoo näytelleensä pilottijaksossa [ joka ei ottanut tulta ] sankaritarta jonka ase on huumori. Nainen hieman vierastavaa vitsin ääneen miehensä juoksupojalle ja deitilleen [ aika plösähtänyt Travolta ]. No, sano, lupaan etten naura, miekkonen sanoo. Ja sehän se oli se pointti. Kamoon ketchyp.
Tai ehkä mainoksen tarkoitus on ärsyttää, siis kiinnittää huomio.
Hyvät naiset, ja pahat naiset - olkaapa hyvät
Pahat naiset kiehtovat koska heihin ei voi luottaa.
Noidat, vampyyrit, femme fatalet. He rikkovat rajoja, kulkevat hiukset hiukset valtoimenaan. He raakaavat hiuksensa kokonaan pois. He kulkevat paljain jaloin. He pukevat jalkaansa sandaalit. Kumisaappaat. Saapikkaat. Piikkikorot. Terveyskengät. Lumikengätkin.Goottilainen rakkaus on pahaa, kiellettyä ja mitä vielä... Viihdettä!!!
Margit Sandemon Jääkansan tarina -nimisen yli 40-osainen kirjasarja on takaliepeiden ylisanojen mukaan Pohjoismaiden luetuin romaanisarja. Sarjan 29. osa Luciferin rakkaus ( Oy Kirjaviihde - Booknöje AB, 1997 ) osui käteeni euron kirjakorista. Taru kertoo " pahan Tengelin jälkeläisistä, joiden esi-isä on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa..". Teoksen 1. luku alkaa mielenkiintoisesti:
" Dimmuborgir on muuan alue pohjoisessa Islannissa."
Dimmuborgir merkitsee "Mustaa linnaa", [ tiedämme musikantin Dimmu Borgir erinomaisine mustine liehuvine hapsuhihaisine puseroineen, black metal -musiikista nyt puhumattakaan ].
Alueen sumuisen sadepäivän kivimuodostelma muuttuu satumaiseksi, pelottavaksi ja tuoksi toiseksi maailmaksi kirjan alkusivuilla, että mieli tekee lähteä siltä istumalta Islantiin.
Mutta miksi mennä merta edemmäs kuutamouinnille.
Anu Kaipaisen Kaarinan veriballaadi ( WSOY, 2004 ) on historiallisuutensa kieltävä / alleviivaava historiallinen romaani; "naiseuden" - puhun tässä nyt naiseudesta, en naisellisuudesta koska kyseinen termi on nykyään samankaltainen merkityksiltään kuin keinotekoinen, typerä, epäkäytännöllinen ja mulkkuapalvova. Siis - romaani on aktuelli aikana jolloin naiseutta uudelleen arvioidaan, ja " naisen paikkaa" eli virallisemmin asemaa [ tai sen kokonaista puuttumista ] kotimaisessakin historiassa aletaan valottaa. Koska nainen toimijana ei saa olla nuori vihainen nainen [ vaihdevuosissakaan ] on ironia ainoa hyväksyttävissä oleva kirjallisuuden laji. Naisen merkitys on lakaistu ja vähätelty historian kirjoitusten mattojen alle. Nykyään mitä monilaatuisimmissa taiteen projekteissa nainen on pyhä, hänen arvonsa on huomattu.
Mm. Freijan kirjoittaja Johanne Hildebrandt hehkuu pirteän mutkattomasti feminismiä ja pakanuutta niin historiallisten romaaniensa sivuilla kuin esiintyessään helsinkiläisillä kirjamessuilla, tässäkin maailmassa. Varsin ajankohtaista kun lehtien sivuilla ruotsalaiset feministit haluavat oman virallisen poliittisen puolueensa - kunhan eivät vain puhuisi ensin niin ja menisi sen jälkeen kotiin passaamaan avuttomia miehiään. Poikamaisen huolimaton miekka tanassa jatkuva ja jatkuva ja jatkuva yhden sormuksen perässä rellestys ei meitä kaikkia lukijoita ikuisuuksia viehätä, ei. Toisenlaisiakin taruja ja balladeja on.
Sandemon ja Kaipaisen tyyli viehättää, se on hehkeyttä kuvata kaunista miestä - se ettei jatkuvasti katsota vain miehen tylsästä näkökulmasta puusilmän lävitse, se, ettei katse ole aina pelkästään miehen, eikä kohde objekti aina nainen. Mikä Kaarinan veriballaadista tekee goottilaisen? Tragedia.
Vuonna 2004 ilmestynyt romaani ei ole pelkkää historiaa, että kuinka ennen oli hirveätä kun ei saanut rakastaa ketä haluaa, vaan aina vain omaa säätyänsä edustavaa.. Kirja yhtyy mielessä järkyttäviin, ajankohtaisiin tyhjänpäiväisten miesten tekemiin 2000-luvun tyttäriensä murhiin, [ "kunnia"murhiin ] ja osoittaa kuinka patriarkaalinen, valtaa pitävä höpötys miehen ja uskonnon palvonnan kanssa saa aikaan. Kaipaisen ironinen feminismi vihloo rivien välistä muistuttamaan tasa-arvosta, että kuinka nainen on yritetty hiljentää, raiskata ja orjuuttaa miesten ja kirkon hallitsemasta "keskiajasta" lähtien, ja sitä ennenkin, mutta ei tietenkään ikuisesti. Me kaikki feministit ja mytoloogit tiedämme Pyhän Naisen, Äiti Maan ja Suuren Jumalattaren hallinneen aikoinaan - tästä muistuttaa mm bestselleri Da Vinci koodi, joka oli muutenh aika sheissea ja hihhulia.
Naisten harjoittama pyhä noituus, parantaminen oli lääkitsemistä joka oikeasti paransi, mutta asiaan puuttui sekä mies että kirkko, ja näin naiselta otettiin tämä lahjakkuus ja ammatti kokonaan pois, julistettiin "saatanalliseksi", naiset kidutettiin ja poltettiin, ja tilalle "parantajaksi", "lääkäriksi" tuli mies joka ei höykäsen pöylähtävää yrteistä, kääreistä eikä parantamisesta ymmärtänyt kun oli aiemmin vain kähertänyt hiuksia.
=> Lue lisää vaikkapa Kaari Utrion ja Jan Guilloun historian kirjoista.
Kaarinan veriballaadi -romaanin äänenä on runoileva, ihastunut kisälli joka poikkeaa matkan varrella, ja koskettaa kevät, josta purskahtaa kuin verta, mitä se onkin, nimittäin viattomien verta. Kirjan polttavimmassa keskipisteessä paahtuu Kaarina joka alkulehdillä ei sinänsä ole mitenkään kiinnostava, pelkästään kaunis neitsykäinen jota jokainen lahjepari palvoo haluten vietellä ja hameväki kadehtii. Mutta Kaarina on noita, väkevä parantaja, jonka rinnalla kulkee Valkea Neito, tuo kiusoitteleva henki joka ei muille ihmisille näy, se on Kaarinan kaksoishahmo, pimeämpi puoli utuisine kylkiluineen, osin enkeli, osin boheemi piru, joka houkuttelee kaikenlaisiin riettauksiin. Kaipaisen kilei on mehevää, niin ikään ironista, kansanomaista - kuin kunnianhimoista halua poimia aitoja havaintoja ja merkityksiä, meille kaikille kollektiivisesti tallentaen vanhaa legendaa, joissa toistuu vääjäämättömästi puhtaat, ja makaaberin kaikenkattavat alkuvärit: valkoinen, musta ja punainen.
Turhan tiedon ruutu: Kaarinan vaakunassa on " miekkaa pitelevä ja kirjaa kohottava Pyhä Kaarina on Kaarinan keskiaikaisen kirkon suojelija; alla on teilausratas. " Vesa Mäkinen: Kotimaan matkanähtävyydet, WSOY 1988.
Kaksikymmentäneljä silmänviiltoa plagiaatiota agitaatiota ennen kuolemaa
Aloin suunnitella aloittavani kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojani. En lähestynyt kirjaa niinkään tulkiten sieluttomasti, olemattomiksi atomeiksi pilkkoen kravatit kuristaen samoin nuivin kuivin lauseenkääntein kuin muutaman sadan vuoden ajan asiasta on naristu, vaan sieltä täältä kuvaavia ja/tai toistuvia elementtejä haistellen, maistellen ja syrjään pannen. Minä astuin alitajuntaan ja kosketon rohkeasti symboleja.
Jatkan muualla.
alla oopperan kummituksia jotka eivät giffejä:
Toisen kerran tätä leikatessa olikin 15.11.2018 jolloin vietti Phantom of the Opera elokuva juhlapäiväänsä 15.11.1925, miten voi olla että tästä on kohta sata vuotta...
The Phantom of the Opera was released on this day in 1925. #horror pic.twitter.com/j6u7vGmyrw— Holidaze Halloween 🎃 (@QueenHalloweenW) 15. marraskuuta 2018
Juutupissa soittolistana: The Point of No Return - ja Christinen uteliaisuus: