perjantai 9. marraskuuta 2018

Goottilainen romanssi, kauhuromanttinen rakkaus on pahaa, kiellettyä. Paholaisrakastajasta Rouva Oraakkeliin. Osa 3

Victoria Holtin Paholaisrakastaja [Tammi 1982] sisälsi mehevimmät goottilaiset elementit - niin hyvässä kuin pahassa. Jo nimi kertoi kaiken. Kyseessä on mies joka pelottaa vonnegut -maisesti pöksyt jalasta. Ja kyllä pöksyt jalasta lähtisivät muutenkin nopsaan. Ennen kaikkea kyse on seksuaalisuudesta, joka verhoillaan monogamiseksi romantiikaksi. Passiivisen androgyyni, mutta silti hyvin seksuaalinen goottirock pe[i]laa myös tällä myytillä - joka voi välillä muuntua nekrofiilistelyksi asti.

Kuoleman kalpea iho, luurangonlaihuus, pimeät tyrmät, kiitos ei päivänvalolle, heroine sankaritar / heroiini, riippuvuus, energian imeminen, henkinen vampirisimi..

Goottilaisen romanttinen keitos - Paholaisrakastajan malliin: Aluksi on elin- ja kuolontärkeää flirttailla lukijalle: henkisen ja konkreettisen miljöön ja tunnelman hahmottaminen = kuten esimerkiksi toistuvat sanat:

kiesit, linna, kierreportaat, kuunpuolikas, askelmat, utuinen, piiskat, kaariholvit, epätoivo, vaara, kalteri-ikkunat, synkkyys, kauhu ja raakuus.

Pää- ja sivuhenkilöt symboleineen = nuori kaunis taidemaalari-nainen, hirviö, rakastaja, kreivitär, piru, merirosvo, noita ja aave.

Adjektiivit = vanhentunut, rappeutunut, mystinen, synkkä, irstas, sulkeutunut, ylhäinen, kolkko, outo, häikäilemätön, jyhkeä, kyyninen, torjuva, jännittävä, musertava, äkillinen, uupunut, massiivinen, jykevä, epäilyttävä, röyhkeä, kummallinen, petollinen, ylimielinen, omapäinen, tuohtunut, kammottava, karkeapiirteinen, hysteerinen, haikea, vetoinen, kopea, syrjäytetty, uhkaava ja kalpea.

Verbit = tempaista, paljastua, aprikoida, halveksia, janota, kelpuuttaa, horjahtaa, pakottaa, värähtää, temmeltää, lietsoa, nauttia, kiduttaa, sävähtää, livahtaa, tempoilee, vetäytyä, kiihottaa ja purskahtaa. 

Mutta millä tavoin = ikipäiviksi, kiihkeästi, murskaten, armottomasti tai halveksien.

Muu tilbehööri subst. = illallinen, hovi, miehusta, pielus, elämys, karahvi, kellonnyörit, ahneus, pergamentti, aarre ja himokkuus.

Sekä tietysti kliseekimarat = kalvakkaat kasvot, ottaa valtaansa, vavahdella pidätetystä raivosta, vääntyneet kasvot, olla vangittuna, ammottava tyhjyys, synkkenevät kasvot, olla kiihdyksissä, kuolema iskee viikatteella, punastua hiukan, mennä levolle, verestävät silmät, vastenmielinen värähdys, riivaajan vallassa ja pimeys sulkeutuu...

Ja, oih, interjektiot ja huutomerkit! Älä unohda kolmen pisteen keimailevaa arvostuksellisuutta... 

Värit = teräksen harmaa, safiirinsininen, lumivalkoinen.

Mitkä materiaalit tuntuvat parhaiten ihoa vasten = > samettia, sifonkia

ja toinen paljas iho, koska gotiikka on aistillinen kirjallisuuden laji.

Muista kirjoittaa minä -muodossa ja imperfektissä!

Ja tietysti kirjassa mennään Pariisiin, Notre Dameen [ Victor Hugon Pariisin Notre Dame lukuisine filmatisointeineen Notre Damen kellonsoittaja on yksi syvällinen versio kaunotar ja hirviö -myytistä, jossa kaunis, showbisneksessä viihdyttävä, tamburiinia soittava köyhä mustalaistyttö tulee kyttyräselkäisen mykän kellonsoittajan palvonnan kohteeksi. Kuka on tarinassa hirviö?]. Kirkon liepeillä ja katoilla sijaitsevat vesinokat, gargoyles, gargoilit, joita myydään myös turistikrääsänä tosin miniatyyri-koossa [ kuten Spinal Tapin Stonehenge-veistos ] ovat pelottavia siksi että niillä on hirviöiden kasvot, mutta miehen lihaksikkaat jalat, jotka ovat jännittyneinä hyppäämään. Mielikuva. Kielikuva.

Voimakkaat tunteet tukahdutetaan korsettiin, siveysvyöhön ja / tai lukittuun neitsytkammioon. Tunteet eivät pääse purkautumaan vaan kiihottavat, ärsyttävät ja tuovat jännitettä ja painetta tarinalle. Lukija jaksaa lukea. Kauhun ja romantiikan - kivun ja nautinnon - kanssa vedetään köyttä. Kirjailija voi paiskoa vaakakuppiin mitä tahansa kliseitä koska ilman niitä ei genreä tunnistettaisi. Nykyään on pakko puhua ironiasta. Ettei otettaisi todesta.

Ja toisaalta - ironian kanssa voi leikitellä niin moneen suuntaan, varsinkin vakavien kirjallisuuskriitikkojen ummehtuneeseen kuppakunnan suuntaan. Anteeksi, kuppikunnan piti kirjoittaa, miten se lipsahti.

Kauhuromanttinen tarina on selkeän sadomasokistinen ja fetisistinen. 

Päähenkilönä on nainen joka haluaa aidosti tai post-modernisti tulla alistetuksi ja kidutetuksi - mutta vain täysin oman halunsa ja salaisen kaavan mukaisesti kuten "oikeassakin" sadomasokismissa jossa tärkeintä on etukäteen sovittu sana, jonka lausumisella masokisti haluaa kidutuksen loppuvan. Näin ollen S/M Partya ei saa harrastaa dementikon kanssa eikä missään nimessä henkilön johon ei luota. Missäs minä olinkaan? Kadotin mieleni labyrinteissä täysin Ariadnen langan.

Rakastua kiduttajaansa, tätä sadomason aluetta voisi sanoa Tukholma -syndroomaksi, jossa rakastutaan kidnappaajaansa -teemaa jota hipaistaan mm. elokuvassa Crying game. Vanhan kaavan mukaan kiduttaja = hirviö = mies.

[ => juuri Bela Lugosin esittämän kiduttajan luona voisi viipyä pitempäänkin ;)
Backyard Babies orkesterin eräs pitkäsoitto oli nimeltään tietystikin Stockholm syndrom - poijjaat kun ovat Skånesta kotoisin... ]

Koska tärkeintä on, että mies on paholaisrakastaja! 

Samanniminen romaani on selkeästi romanttista viihdettä - jos on pakko rautalangasta vääntää kirjat eri lokeroihin.

Kauhuromanttisen kirjallisuus tuli tienhaaraan 


josta erkani 1800- ja 1900-lukujen välillä kauhu-, rikos-, fantasia-, tieteis-, ja romanttinen kirjallisuus, ja sittemmin postmodernin ironian polut omille teille.

Jos romanttiseksi kirjallisuudeksi lasketaan vuodesta 1980 kuvioita jossa seikkailujen ja vastoinkäymisten kautta kaksi elävää rakastavaista rakastaa yhtäaikaa toisiaan julkisesti ja tasa-arvoisesti ja hääkellot soi. Kun mitä romanttisin kertomus oli se jossa ainakin toinen kuoli tai lähti kauas pois [ Tuulen viemää, Casablanca ] tai ettei heille ainakaan tervettä yhteistä tulevaisuutta luvata [ Humiseva harju, Monster, Natural Born Killers, ja eritoten Eclipse joka on Rimbaudin ja Verlainen rakkauskertomus joka on tarpeeksi gootti eli paheellinen tositarina boheemien runoilijoiden välillä, oppilaan ja opettajan, ja kuten paroni Frankenstein ylittää opettajansa, myös tässä oppilas kurkottaa korkealle ja peräti aloittaa modernin runouden.. ].

Ihana, häijy Rouva Oraakkeli


Otan Paholaisrakastajan rinnalle aina erinomaisen häijyn, kuulaan ja barokkisen Margaret Atwoodin Rouva Oraakkelin joka ilmestyi vuonna 1976 mutta joka vaivauduttiin suomentamaan vasta 1993. Hyi teitä. Mutta parempi myöhään kun ei konsanaan. Rouva Oraakkeli / Lady Oracle on selkeä ja ilkikurinen parodia kauhuromanttisesta pastissista. Jos joku kirjailija ansaitsee Nobelin tai paremminkin jos joskus joku Nobel annettaisiin oikealle kirjailijalle jolle sen pitäisi joskus kuulua, tai jos Nobelin kirjallisuuspalkinto tarkoittaisi erinomaista lukemista eikä vain sitä, että joku on ollut keskitysleirillä tai yskii kravattinsa takaa, niin Nobelin seuraava kirjallisuuspalkinto kuuluisi Atwoodille. En suinkaan tässä kritisoi keskitysleirejä, tietenkään, mutta pitäiskö Nobelin kirjallisuuspalkintoa laajentaa ja jakaa? Pelkkä Booker-palkinnon saaminen ei riitä. Mutta koska joku Nobel- palkitun yksi ainoa kirja on oikeasti koskettanut, tehnyt kipeää, naurattanut, hävettänyt....

Tämä kirja saa aikaan monia tunteita. Pääroolissa huitelee Joan Foster joka vaihtelee identiteettejä, hiustenväriä, miehiä ja mantereita kuten Sydney 2000-luvun agenttisarjassa Alias, mutta Foster tekee vapaana naisena mitä lystää, ei siis työkseen kaksoisagenttina kuten Sydney. Joan Foster on viihdekirjailija, jota kustantaja ei ole koskaan henk. koht. tavannut, partnerinsa ei tiedä hänen kirjoittavan kauhuromantiikkaa pursuilevia fantasioita, ja tietysti sankarittarellemme tulee hetki jolloin hänen oma kuolemansa pitää lavastaa... Hänen oma elämäsäkin on kuin romanttista seikkailua. Pääsemme sisälle hänen kirjoihinsa tai varsiinkin tähän tuoreimpaan keskeneräiseen käsikirjoitukseen joka kursiivina verkkokalvoillemme lankeaapi. Päähenkilö nostaa alushameeseen
     ["Petticoat" = alushame = selkeä aistillinen symboli; Petticoat Lane, on kiinnostava torialue Lontoossa; Pieni rumpalipoika teokseksessa hameen alle piiloitetaan mielenkiintoisia asioita.]

piiloon käärityn romaanin alun, josta saamme irti ajatuskulun:

1. Isäntä palkkaa linnaansa köyhän, mutta siveän nuoren hyvän tytön - kirjan päähenkilön joka on ekspertti omalla alallaan.

2. Isännällä [= master, kreivi, markiisi, linnanherra] on yleensä jo tyttöystävä tai sille paikalle kärkkyvä omaa, samaa luokkaa oleva, - yhtä korkealla arvoasteikolla itsensä arvonsa tietävä nainen, yleensä kreivitär joka on paha, ilkeä, itsekäs, kovasti meikattu, koristeltu, pinnallinen, kovaääninen [tms. epäaito verrattuna kirjan sankarittareen] joka inhoaa sankaritarta. Hän on siis kuten ilkeä äiti- tai sisarpuoli, jolle tietää huonon lopun koittavan.

= > vrt. lastensaduissa ja nuorten sarjoissa: Suositut ovat pahiksia häiriintyneiden normien mukaiset anorektikot blondit vastassaan toisenlaiset oppilaat: älykkäämmät, latinommat tai lihavammat brunetit; Pieni talo preerialla sarjan hemmoteltu, pikkumainen ja ilkeä Nelly, Angela Anakondan vastaava Nanette; heillä on aina vaaleat kiharat, kalliit vaatteet ja kovat mielipiteet, vähän niinkuin lapsuudenkuviall Mr Burnista sarjassa Simpsons, ja aina sankaritar joutuu taistelemaan heitä vastaan, mutta lopussa kiitos seisoo. Nämä sarjat opettavat että lopussa kiitos seisoo, kunhan sankaritarta on ensin kiusattu justinemaisella tavalla koko jakson ajan. Tarinoiden opetus on: ole kiltti, sosiaalinen, painetta hyvin kestävä tyttö.

Jokaisessa poika on erilainen -tarussa tämä poikkeava poika ( nörtti, gootti jne. ) 


rakastuu koulun suosituimpaan / kauneimpaan / kovimpaan tyttöön joka koskaan ei ole harmaavarpunen, ei ainakaan lopputeksteihin mennessä, ja tarinan lopussa joko tuo bimbo ( suosittu tyttö joka jumaloi tyhmiä muskeleita ) inhimillistyy ( Saksikäsi-Edward ) tai on ollut koko ajan älykkö, nörtti, tavis, minunkaltainen, gootti, lukutoukka ( Powder, Donnie Darko ), mutta yhtä kaikki poika rakastuu tytön ulkonäköön. Varsin yleistä on tehdä takarivin (tat)jaanasta muuttumisleikissä ( joka se vasta on kovaa peliä ) huomiota [ lue: ihastusta ja kateutta ] herättävän näköinen tanssiaisten kuningatar Tuhkimon lailla. Carrie ja Tulisilmä ovat lopulta aina yksin.

Tätä samaa kaavaa käytetään mm. komediassa Nanny, jossa köyhälistön suulas isotukkainen juutalaistyttö sattuu myymään meikkejä manhattanilaiselle äidittömälle äveriäälle kulttuuriperheelle jonka brittiläisen hillitty isä palkkaakin hänet heti lastenhoitajaksi. Tätä kuviota on käytetty tietenkin ainutlaatuisessa Kotiopettajattaren romaanissa koska sieltä se on keksitty, sekä historiallisessa romantiikassa mm Wieniläisverta sekä 1990-luvun alussa näytetyssä yltäkylläisen kauhuromanttisessa nykyaikaan sijoittuvassa kauhuromanttisessa tv sarjassa Yön vampyyrit.

Tässä kursiivilla Rouva Oraakkelin sisäisen romanssin lainauksia: 


Kaavan kulku =>

kaunotar on nuori köyhä nainen = jalokivien entisöijä / kotiopettajatar / muotokuvamaalari saapuu linnaan ammattinsa vuoksi.

Hirviö on aatelinen mies joka hänet palkkaa upeaan linnaansa,

hirviö = luokkatietoinen ja ennakkoluuloinen mies joka yllättyy tilaamansa ammattilaisen sukupuolesta/taidoista/kauneudesta.

hirviön mielestä nuori viaton tyttö ei voi olla kuulu maalari tai ahkera käsityöläinen.

kaunotar => loukkaantuu, koska hän ylpeä työstään, jossa on erinomainen, eikä hänellä ole varaa pelleillä ts. menettää tuloja.

toinen nainen = oikea, pelottavampi hirviö = hän on miehen tyttöystävä kreivitär tms. joka ei halua päästää pitkistä kynsistään tällaista namupalaa, tai hän on hullu nainen ullakolla siis miehen laillinen aviovaimo kuten Kotiopettajattaren romaanissa. => komediassa Nanny tässä roolissa on C.C.

=> tullee kitkaa, jännitettä, vaikka yleensä päähenkilömme ei taistele naarastiikerinä kreivittäreltä miestä itselleen, vaan on nöyrä, vetäytyy syrjään jne.

< = Juuri tällä lailla hän voittakin itselleen miehen. Tai alistuu hänen valtaansa. Yhtä kaikki voittaa ja saa miehen ja linnan itselleen - se on kuin miltei puoli valtakuntaa...

Atwoodin ironisen postmodernin ansiokkaan kirjan sisällä on viihdekirjailija Joan Foster, joka suunnittelee mielessään jatkoa kauhuromanttisen romanttisen kirjansa sankarille Charlottalle, ja tällaisia elementtejä kirjan alun tulee sisältää:

päärakennus = naisellinen

tornit = miehekkäitä

koko kartano = ilmapiiri läpitunkevan paha

hovimestari = halveksiva vrt. Rebekka-teoksen hirveä taloudenhoitaja joka oli kylmäkiskoinen noita Danny

Atwoodin kauhuromanttiset teemat liikkuvat kaunottaren ja hirviön sähäkästä kohtaamisesta kaksoisolennon teemaa, kaksoiselämän elämiseen. 


Kuinka raskasta se on.

Erinomaisena kirjailijana Margaret on yhtä aikaa pistävän häijy ja hauska, kirjan sisällä oleva kirjailija Foster tuo ilmi, kuinka yleisesti kauhuromanttisia kirjoja halveksitaan, pidetään::

"kaikkein ala-arvoisempana roskana: niiden kansiin oli kuvattu synkkiä, pahaenteisiä linnoja ja yöpukumuunnelmiin verhoutuneita, pelokkaita neitosia, joiden hiukset lainehtivat tuulessa, silmät olivat pullistuneet kuin struumaa sairastavilla ja varpaat harittivat kuin lentoon lähtemäisillään. Niitä pidettiin pahempanakin kuin roska, sillä eivätkö ne riistäneet massoja, turmelleet ihmisiä johtamalla heidän ajatuksiaan harhaan ja vahvistaneet alentavia, stereotyyppisiä käsityksiä naisista avuttomina ja vainottuina olentoina? " [ suomennos Marja Haapio, Kirjayhtymä 1993 ]

Mutta kirjailija Foster ymmärtää lukijoittensa tarpeen pakoon, ja Atwood rinnastaa [kauhu]romanttisen kirjallisuuden muiden rohdoskaupan [hauskempi sana olisi alkuperäinen amerikkalainen drugstore, joka antaisi enemmän osviittaa kuin suomenkielinen rohdos] kivunlievittäjien kanssa. Kaltoin elämän kohtelemat naiset tarvitsevat niitä, henkireikiä, ollessan "liian väsyneitä keksiäkseen omat pakonsa", ja koska romanttinen kirjallisuus on siisteinä pakkauksina [=> voi ymmärtää monella tavalla:

1) = se ei ole naiselle ällöttävää miesten tekemää pornoa ja väkivaltaa, vaan se on naiselta naiselle, naisen ehdoilla tehtyä tilaustuotetta, ihanaa pakoa,

2) = toisaalta se ei näytä rumalta tai arveluttavalta,

3) = ja ennen kaikkea sitä myydään kaikkialla, netistä kioskeihin, ja sitä voidaan lukea & ostaa enemmän tai vähemmän huomaamattomasti, kädenojennuksella ostoskärryyn; se on esteettistä, seikkailunhakuista kirjallisuutta jota voi lukea ammeessa ja suurten hiustenkuivaajien alla, joko pelkästään nauttien ja rentoutuen vaahtokylvyssä useaa aistia käyttäen samppanjan kera, tai satiinipeitteisellä divaanilla budoaarissa, tai työn t. odotuksen lomassa kun pesukone pyörittää iänikuista käärme hakee häntäänsä -leikkiä, ja matkoillakin tämäntyyppinen kirjallisuus on mukavaa seuraa - se ei käyttäydy liian sopimattomasti.]

Mitä tärkeintä: " Tiesin paosta kaiken, minut oli kasvatettu siihen. " 

Jotta jokainen nainen voisi samaistua Fosterin kirjojen sankariin, Atwood kirjoittaa: "heidän kasvonsa olivat kittiä" eli piirteitä "ei koskaan määritelty tarkasti". Mutta mikä on kiinnostavin näkyvä piirre romanttisen seikkailun sankarin Charlotten kasvoilla olevat muutamat rokonarvet - lukijalle ei tarkasti kerrota, missä ne ovat, ja kuinka näkyviä nuo "viat" t. poikkeamat täydellisestä kyborgi-ihosta sijaitsevat. Mutta yhtä kaikki arvet luovat karaktäärit, kertovat elämästä ja siitä, ettei hahmo ole silkkipaperia.

Kun Gösta Sundqvist laulaa suurin piirtein Näissä kasvoissa arpikin kaunistus olisi olemme gotiikan alkulähteillä.

Arpi kaunistaa, pelottaa, kiehtoo ja kiihottaa - kunhan se on oikeassa paikassa, ja koristeellinen kuin kauneuspilkku.

Angelika + Joffrey, kaunotar + hirviö > kaunotar + kaunotar

Angelikan aviomiehen Joffreyn kasvojen arpi on sopiva: Joffrey oli se kiehtova, ontuva kiusaaja-ostajamies, hirviö josta tulikin seksikäs aviomies ja huomaavainen rakastaja... Kun taas Ooperan kummituksen kasvot ovat pelottavat koska hänellä on naamio, maski. Samanniminen elokuva Naamio / The Mask sai nenäliinat märiksi 1980-luvulla; Cherin esittämän temperamenttisen äidin pojalla on sairaus jonka vuoksi hänen kasvonsa muistuttavat elefanttimiehen kasvoja. => Elefanttimieheksi kutsuttiin miekkosta nimeltä Joseph Carey Merrick - tuttu myös Helvetistä -sarjakuvista. Oikeassa elämässä ja viktoriaanisessa atmosfäärissä hän oli typerälle yleisölle näyttelyesine; hän on saanut myös oman elokuvansa - riipaisevan John Lynchin Elefanttimiehen, pääosassa John Hurt.

=> Naamio / The Mask elokuvan poikaa esittää Eric Stoltz joka on tehnyt maukkaita gootahtavia roolitöitä mm Kärpäsen poikana, Pulp Fictionin muroja raksutteleva kamanmyyjänä, ja epäonnisena kosijana elokuvasta Pikku Naisia.

Joseph Carey Merrick (1862-1890) vietti elämästään huomattavimman osan sirkuksen vetonaulana. Hän ei saanut kuolla rauhassa, vaan hänen luurankoansa säilytetään Royal London Hospitalissa. Mutta hetkinen, siellähän me kävimme!

Vanilla Skyssa Tom Cruisen näyttelemä mies käyttää liikkumatonta naamiota onnettomuuden jälkeen. Hänen "täydelliset" kasvonsa ovat tärveltyneet. Onko hän Kummitus?



Tuuli ulvoo, suuristakin tummista ikkunoista, huokaisen, on yö, ja otan yöpöydältä Alexander Dumasin romaanin The Man in the Iron Mask ( => filmatisoitu 1998 ).




Silmät ilman kasvoja ( Les yeux sans visage, 1960) pääosassa oli kiinnostava nuori nainen, onko hän uhri, onko hän hirviö, onko hän koekaniini, kuinka ahtaat naisen roolit ja ulkonäköpaineet ovat?



Oopperan kummituksen naamio, maski pelottaa 

koska emme tiedä, mitä siellä on alla. Poliittisesti, ja taiteen arvojen sisällä kliinisellä 1990-luvulla kammottava poika"bändi" Backstreet Boys teki videon, jossa he kaikki ovat klassisia kauhuhahmoja: Dracula, herra Hyde, Ihmissusi, Muumio... jotka lauloivat zombie-bassokompin päälle: kaikki haluavat sinun kroppasi. T. sinun ruumiisi. Everybody wants your body. Jee jee, tosiaan.

Niin, milloin hirviöt alkoivat kiinnostua seksistä? 

Mutta jos kuitenkaan en mene tähän mustan lesken lankaan, vaan jatkan Atwoodin tematiikkaa.

Miksi on kiellettyä unelmoida? 

Sehän on pahinta isonveljen vahtimista. Ei näiden kauhuromanttisten rakkauskirjoja lukeminen, kirjoittaminen eikä ostaminen tee naisen asemaa alemmaksi. Sehän on eskapismia! Tarkoituksellista! Jos nainen kaipaa kerran pari viikossa romantiikkaa eikä saa sitä juntilta pierevältä puolis[k]oltaan, saa nainen nautintonsa muualta, kirjoista ja lehdistä. Ei tämänkaltaisen eroottisen, jännittävän ja hygieenisen romantiikan tarvitseminen tee naisesta heikkoa, ei. Raskaan, vastuuta vaativan demonisen työtaakan sijaan - oli se sitten polttopuiden ja veden pitkiä matkoja kestäviä kantamista kulkukelvottomilla intialaisilla vuorilla tai suuren firman koneiston käymisestä huolehtiminen - tarvitsee turhuutta, vapautta ja lomaa. Jossa voi keikauttaa maailmansa ylösalaisin. Romantiikan lukeminen on kuin

=> nythän puhun ja määrittelen kuin Ruuvit löysällä -komedia inha autonmyyjä, hm, ostaisikohan lukija minulta käytetyn auton? Ihan vähän pidetyn kaupunkiauton??

Romantiikan lukeminen on kuin menisi suomalaiseen saunaan 

jossa terva tuoksuu, ja raudaskoivun lehdet leijailevat ilmassa ankaran vihtomisen aikana. Se on katsahdus pihkaa - kuin mystistä meripihkaa - hikoileviin seiniin jossa hauskaksi tarkoitettu miehen keskiosaan sijoitettu rautainen löylymittari töröttää taivaisiin; lopuussa, kiitos, seisoo -vitsi;

se on alaston juoksu linnunmaidon mieleen tuovassa elokuun alun yössä,

se on pulahdus viileään veteen, syvä sukellus tuntemattomaan, ja silti veteen johon luottaa.

Se on haave, mielikuva, muisto, päähänpinttymä tai avoimuus. Romantiikan lukeminen on ei iänikuista spermaa kasvoilla vaan tuorekurkut silmillä, rentoutuminen, nautinto, oma aika, se on oma valinta, viilennys, se on nautinto ---

Se on tropiikin tuoksuinen suihkugeeli, makea ja yllättävä,

se on viilentävä kookosmaitoinen paksu voide,

pepita -ruudullisista ikkunaverhoista näkyvä kylänraitti, jossa kaukana udussa lehmä nostaa turpaansa ja mölisee,

ja kihisevä, luonnollinen seljasta tehty siideri, korkeassa kauniissa lasissa, jossa on tuoreita mansikoita, sitruunamelissan lehtineen;

se on instagramin kaunein hetki, jonka on oikeasti elänyt, ajattematta paljonko kello on, tai mitä pitäisi mulkata, multitaskata,

se on suuri kylpypyyhe, hartioiden rentoutuminen, nojaaminen hirsiseinään, koskettaa kaunista puun pintaa,

muistaa kuinka mummolan ullakolla periferiassa naiset lukivat romanttisia lehtiä, lääkärisarjoja, palmusarjoja, eristyksissä,

se on polvelle laskeutunut leppäkerttu, tai valtava viiksinen hämmentynyt sarvijaakko,

se on juuri se toivottu hetki, jolloin saa unohtaa, päästää irti,

se on Bachin Sarabande yksinäiselle kitaralle,

se voi olla hiljaisuus, jonka ruisrääkkä katkaisee, olla yksin, rauhassa, rentoutua. Olla vapaa.

Toisaalta se voi olla seikkailu. Se voi olla mahdottomuus, jota ei voi/osaa/ehdi/pysty/halua edes toteuttaa. Romantiikka on vastapainoa sille, että on oltava suorittava kiltti aikuinen, palveluhenkinen, kilpailukykyinen.

Ei kauhuromantiikan lukeminen tarkoita, että olisi avuton, päin vastoin. Jos nainen muuten koko elämänsä ajan joutuu sekä vapaa-aikanaan korjaamaan kaukosäätimiä ja työtuolien korkeuksia, kriiks krääks jatkuvasti, virittämään aina uudelleen televisiot ja videot, vaihtamaan sulakkeita ja joutuu sekä työssä että kotona keksimään joka ongelmaan ratkaisut...

Kun joutuu jatkuvasti olemaan renessanssinero niin haluaa välillä taukoa.

Heteronainen haluaakin olla goottilaisessa fiktiossa uhattuna, peloissaan, mutta se on peliä, fantasiaa, mielikuvitusta, jonka saa ON/OFF käskyillä heti alkamaan / loppumaan - oikeaan elämään nainen ei tietenkään halua miestä vaikka olisi kuinka eksoottinen, jalat nuudeleiksi vetävä hengityksen salpaaja Lugosi, sillä nainen ei tosiaankaan halua miestä joka muuttaa hänet vahanukeksi, Stepfordin kotirouvaksi, mielisairaaksi, hengiltä, perinnöttömäksi.

Kun Juliet Jonesin Sydän orkesteri lauloi Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? niin voisi sanoa, että kukkeimpina nuoruusvuosinaan 19-26 nuori nainen haluaakin seikkailla, mutta ei hän perhettä halua ikuisen Peter Panin kanssa perustaa! Kun samassa biisissä kysyttiin, miten meidän kunnon miesten käy, niin voisi sanoa, että hyvin. Toisaalta - panseksuaalisuus.

Niin kuin sm:ssä vahva heteronainen joka haluaa olla alistuva masokisti [ vastapainoksi normaalille minäkuvalleen ] hän on masokisti ja sub, jolle master eli sadisti tekee sitä mitä aiemmin on jo sovittu mitä maso haluaakin hänen tekevän. Mutta onneksi on tosielämä.

Lisäksi seikkailutarinoissa sekä tietysti historiassa on nyt tarinoiden pohjalla totuutena vahva, taisteleva nainen kuten kelttisoturi Boudicca joka pani kampoihin itsensä roomalaista keisaria ja sotilaitaan vastaan, Boudicca on hieno naamiaishahmona mm Pokka pitää -sarjan päähenkilö Hyacint on pukeutunut naamiaisjaksossa häneksi - sopivan mahtipontisesti. Muistatte varmaan jakson? Vedessä kelluneen oikean gorgonin, Meduusan ja räjähtäneen rastafarin yhdistelmältä näyttävä valtava peruukki päässään ja keihäs aseenaan Hyacint on sopiva matroona, ja näyttelemään naista joka oli keltti soturi ja itse asiassa kelttisoturien johtaja joka hyökkäsi itse caesarin joukkoja vastaan! Rule Britannia! 






Kurt Vonnegutin lausetta " A Young woman goes into an old house and gets her pants scared off. " voidaan pitää kauhuromantiikan määrittelemättömänä määritelmänä. Miksi pöksyt putoavat? Jännityksestä? Katsojan miehistä heterosilmää miellyttäen? Katsojan lesbista silmää miellyttäen? Tipahtaako pöksyt ihan omasta valinnasta? Hedonisti? Ekshibitionisti? Teos oli Aikajäristys, Timequake. Määritelmä on niin hieno ja vekkuli, että sitä voi jaanata ja naarata loputtomiin. Itse koen kauhuromantiikan näin. Itse asiassa se määrittelee itsensä ulos kirjasta, joka ei ole gotiikkaa. Onko näin.









Oli synkkä ja myrskyinen yö, 
niin Jaksa Jokusessa kuin Rocky Horror Picture Showssa. Edward Bulwer-Lyttonin romaani Paul Clifford alkaa tuolla lauseella, ja jostain syystä sitä viljellään huonosti kirjoitetusta, persoonaattomasta romaanista / alusta.