Se ainoa oikea - hirviö, rakastaja
Nosferatu on mykkäfilmi. Kokemus. Klassikkofilmi. Oltava hiljaa. Vieressä ollut hyyppä nukkuu syvää unta kuorsaamatta. Punainen tuoli narisee. Edellisen näytöksen karamellipaperi. Tuuletin. Joku sammutti valot vessasta. Kengän narina. Polvien naksahtelu. Uusi yskäisy. Tunnelma sopi hyvin mykkään kauhufilmiin: tunsin itsekin olevani kuin vampyyri, koska kuulin kaiken. Falafel -annoksen kääräiseminen paperiin, sadepisaran putoaminen öljyläikkäiselle asfaltille. Tulitikun raapaisu. Pankkiautomaatin piipitys. Tyhjänpäiväiset yksityisautoilijat tyhjissä autoissaan. Nosferatu - pelottavin mustavalkoinen, mykkä, outo Dracula-filmatisointi iloiselta, kaoottiselta 20-luvulta, kauhun kotisijoilta, Saksasta - nimi Nosferatu oli silkoista tekijänoikeussyistä muutettu. Se oli porsaanreikä, jotta upea filmi saataisiin kuvattua, piti ensin elokuvan nimi muuttaa, sitten kreivin nimi muuttaa Orlockiksi - koska Stokerin perikunta ei myöntänyt lupia. Tällaisia elokuvia ei enää tehdä. Hyvä niin... lausuu Price.Kreiviä näyttelevä inha vampyyri Max Schreck [ tämä on hänen oikeanimensä; saksankielinen sana on suomeksi Pelko - sattuvasti ] on kaukana aluksi Hollywoodin ja sittemmin Lontoon elegantista paholaisesta. Vaikka vuodesta 1909 lähtien on vampyyrifilmejä tehty oli Nosferatu ensimmäinen Dracula-filmi. Miksi saksalainen Nosferatu - tuo kohtapa sata vuotta vanha mutta ikinuori elokuva on vieläkin niin pelottava? Se on vanha, mykkä, taianomainen, mielipuolinen, mustavalkoinen, monikerroksinen, ajatuksella kuvattu.... Kun Nosferatu kipittää ääneti tummaa portaikkoa ylös pelkkänä mustana silhuettina on häkellyttävä kohtaus. Kuinka varjo vääristyy ja unohtaa katsovansa elokuvaa tai analysoivansa sitä. Lume.
Tim Burtonin ohjaamassa jyhkeän goottilaisessa Batman paluu (Batman returns) elokuvassa on pahiksena moraaliton pamppu roolinimeltään Max Schreck [ = > häntä näyttelee upea Christopher Walken joka on tuttu kummajainen, pahaenteinen haastaja elokuvaista: Addiction, Päätön ratsumies, lisäksi: Pulp Fiction, Dead Zone, Hiiri jota ei saatu hengiltä, ja Madonnan videolta Bad Girl. ]
Nosferatu - Kaunotar ja hirviö ruton keskellä
- suru, eskapismi, mielenterveys Werner Herzogin Nosferatu vuodelta 1979 alkaa hyytävästi: kamera liikkuu hämärässä katakombissa, surullisen musiikin ihmisäänen viemänä, eri-ikäisiä luurankoja kuvaten, osalla vaatteet päällään. Tässä filkassa vanhaa kreiviä esittää Klaus Kinski, viimeisimpiä "oikeita näyttelijöitä". Uhrin roolissa on Isabella Adjani, joka käyttää mykkäfilmin keinoina suuria, pelokkaita soppakulhon kokoisia silmiään. Kaunotar ja hirviö. Jonathan Harkeria esittää ihastuttava Bruno Ganz sinisine leukoineen.Linnassa tuuli ulvoo satojen vuosien yksinäisyyttään. Kiinnostavassa kohtauksessa kreivi tarjoaa Harkerille illallista, ja kaappikello alkaa lyödä kahdentoista lyöntiä: itäeurooppalaisella tavalla kellon yläpuolella istuva ihmisen pääkallo avautuu ja kellon keskiosassa alkaa koneellinen viikatemies tehdä muksahtelevaa reittiään. Harker peljästyy tätä niin, että muhkeaa leipää leikatessa hän viiltääkin sormeensa. Veri valuu. Kreivi kiinnostuu. Harker torjuu. Kunnes vampyyri hyökkää sormen kimppuun, ja imee. Harker peräytyy. Kreivi heittää raskaan tuolin kevyesti tieltään ja lähestyy pelokasta vierastaan. Hieno kohtaus. Ajatteliko Stoker kenties viimeistä illallista?
Mitä muuta Dracula on kuin Kristus: hänkin tarjoaa vertansa juotavaksi.
Mutta ei Dracula kenelle tahansa anna
> vrt. elokuva joka on sopivan demonisesti vuodelta -66 eli Prince of Darkness. Kaunotar ei kuitenkaan tyydy naisen toimettomaan osaan, vaan harhailee painajaismaisilla torilla jolla mustaan puetut puhumattomat miehet kantavat ruumisarkkuja - ruton uhreja. Ja yrittää etsiä syytä. Tai keinoa saada kaikki paha loppumaan. Elokuvan uneliaan hidas rytmi vain korostaa kuinka pitkä aika kuolemattomalla oikeastaan on, ja kuinka kaikki kaunis maailmassa muuttuu vaan surkeammaksi, mätänee, lahoaa, kuihtuu pois. Muutama häijy juonenkäänne pitää kiinnostusta yllä - ja vihdoinkin tapaamme laiskan van Helsingin joka ei osaa toimia. [ Herzog laski elokuvan kuvauksissa ilmoille tuhansia rottia eikä ollenkaan huolehtinut järkkyisikö alueen ekotasapainosta. ] Nosferatu - esitti kuvausten jälkeen kaksi hirviötä: ensiksikin eksentrinen kiihkeä näyttelijä itse Nosferatu Klaus Kinskiin voit tutustua elämänkerran kautta. Tämä erotomaaninen oli oikeassakin elämässä kiihkeä rakastaja.
Toinen hirviö on itse ohjaaja Werner Herzog - sadistinen sekopää, näyttelijöiltään kaiken vaativa ja ympäristöä rasittava perfektioinisti - täysin tinkimätön taiteilija siis.
Nosferatu versus Nosferatu
E. Elias Merhige teki vuonna 2000 oman, pelottavan versionsa nimenomaan Nosferatun tarinasta, nimellä Shadow of the Vampire. Tässä rainassa taiteellisen tinkimätön, jopa perverssi sisältö ja kaunis kuori kohtaavat toisensa muodostaen ikiaikaisen vampyyrikuvaelman - kuin ennen vanhaan. Marilyn Mansonin videoiden ohjaajana tunnettu Merhige vilauttaa kulissien taakse, todella iloiselle 20-luvulle.
[ Turhan tiedon ruutu: Tarkoitan sanan "gay" kumpaakin merkitystä: ilosta ja homoa. ]
Silloin elokuvia tehtiin intohimolla ja intohimolla ei ollut rajoja. Absinttia meni ja ruiskut tyhjenivät: sex, drugs n ´ charleston......
Merhigen visiossa Nosferatu on pelottava Willem Dafoe, vampyyri. Piittaamatonta ohjaajaa näyttelee John Malcovich, jonka intohimoilla ja hulluudella siis lyhyesti sanottuna luovuudella ei ole rajoja eikä aikatauluja.
Minulla on tuo DVD, johon pyysin Udo Kierin nimmarit. Mukava muisto.
Apua! Tv:n uutisissa juuri haastateltiin hyväntuulista pariskuntaa, kaunotarta ja hirviötä!
Gotiikan mehukas ydin
Mikä tekee kauhusta - suspensestä - thrilleristä sitten kiinnostavaa? Gotiikan ydin on yliluonnollisuus, tai mahdollisuus yliluonnollisuuteen, johonkin, jota ei voi selittä t selvittää, jokin joka pelottaa, kiinnostaa, kuvottaa jne. saa tunteita aikaan, kun jokin outo (vampyyri - ihmissusi - aave - demoni - gorgo - ) tulee tänne meidän turvalliseen ja karitsan määkimisen herttaiseen maailmaan pahuuksia tekemään. Tuon pahan muukalaisen olemassaoloon muut eivät usko. Jännite tulee tästä kun päähenkilöt - sankarit - tajuavat pelkäävänsä henkensä edestä, että tuo paha on totta, se ei ole painajaista, se todella tapahtuu. Muut pitävät sitä hölynpölynä, taikauskona, akkojen juttuna, urbaanilegendana tai leirinuotioviihdykkeenä.
Mutta ettei
a) = loppuratkaisu ole itsestään selvää tahi
b) = elokuvan jatko-osia ei voi tehdä jos kaikki hyvät sankarit kuolevat , jokin auktoriteetti kuten poliisi tai lääkäri tutkii asiaan vaikkei aluksi siihen usko. Eikä usko sittenkään ja on aivan ymmällään. Hän ottaa yhteyttä alan eksentrisiin ekspertteihin: ammattinaan metafyysikko, professori, egyptologi, mestarietsivä jne á la Van Helsing, Sherlock Holmes joilla on kummia tapoja. Jotka yleensä toimivat.
Frankenstein on kiinnostava siksikin, että siinä pahana on paroni, anatomi Frankenstein itse, joka kyllä nuorena poikasena otti vastaan kaiken tiedon, mutta hän meni opettajansa ohitse, hän ylitti tämän reippaasti.
Mutta kun pahan saa aina elokuvissa ja kirjoissa kloonattua t herätettyä henkiin, miten on hyvin sankareiden laita?
Rakkaustarina - jopas jotakin!
Päähenkilöt vihaavat ja sitten rakastavat ylenpalttisella kiihkeydellä välillä toisiaan ja välillä ajoitus mättää. Tämä toimii niin ettei kirjan ääressä aivan tylsisty. Ensin eivät voi sietää toisiaan - sitten eivät voi elää ilman.
= > Kuuntele vaikka Erasure: Love to hate you, U2: With or without you.
Kyse on selkeästi naisille suunnatusta romantiikasta ja yleisestikin viihteestä. Todellisuudesta päässeen pakoon kirjoihin tai toisaalta kirjan kannen voi sulkea. Alkuperäiset Kaunotar ja Hirviö -tarinat koskettavat metamorfoosin vuoksi: sadussa kaunis nainen rakastuu lopulta hirviöön, koska tämä on hyvä. Mutta miksi hirviön pitäisi ollakin pelkästään hyvä? Tai miespuolinen kiusaaja??
Aivan päätön rakkaustarina - Sleepy Hollow
Itä ja länsi olivat vastakkain niin selkeästi fallos-symbooliensa varjossa ja kilpaa heidän hirveimpiä "keksintöjänsä" alettiin "kokeilla" viattomiin siviileihin, naisiin, eläimiin ja lapsiin, järjettömissä atomipommeissa.
Vampyyri morsiamineen teloitetaan - miltei suorassa lähetyksessä
Englanninkielisessä Mark Sanbornen kirjoittamassa kirjassa Romania vuodelta 1996 kerrotaan sekä oikean Draculan sekä Ceaucescun vaiheista. Tyranni Ceaucescu otti mallia totaaliseen hirmuvaltaansa mm Mao Tsetungista, hän tunsi olevansa faarao, siis jumalan kaltainen valtias. Eipä yhtään suuruudenhullua touhua. Ceaucescun lapsuuskin oli silkkaa gotiikkaa, kuin suoraan Dickensin pienien harmaiden [aivo]solujen aromipesästä: isänsä löi ja ryyppäsi, ja teki kaikkea pahaa.
Kuuluisa puhe balkongilla alkoi sillä, ettei mikki toiminut. Tämähän on selkeä vallan fallossymboli, mitä tehdä sellaisella puhujalla jota ei kuule, joka puhuu kuin hiiri jne. Kansa näki: kas tässä on paskanpuhuja ja riistäjä, mies, jolla mikään ei toimi; kuten Hitlerillä jolla oli kalsongeissaan se natsisaksan ainoa työtön. Kun Hitler, Mussolini ja Stalin pystyivät piiloutumaan merkkiensä, symboliensa ja univormunsa taakse ei C:llä ollut mitään. Hän yritti olla kuten kansalainen, siis arkiasussa - ei mitään tunnistettavaa univormua.
Mutta takaisin Romanian pariin. C:n poika Nicu esitellään "sosialismin playboyksi". Mikä on ajatuksena korni - miksi nämä kansan johtajat perheineen olivat muuta kuin tavallisia ihmisiä, oikeita kansalaisia, oliko se vain bluffia? Miten sosialistisessa maassa voi olla ökyrikas sosialistinen playboy?
C:t teloitetaan 25.12.1989. Uusi, vapaa vuosikymmen voi alkaa riemunkiljahdusten, roomalaisten kynttilöiden, fanfaarien ja kissanpierujen myötä. Se tosin alkoi verellä.
Bram Stoker kirjoittikin Draculassa, että veri on elämää. Mutta syökö vallankumous lapsensa kuten ajan kulumisen symboli Kronos aka Saturnus - kannibaali joka syö poikansa? Aika kuluu, juoksee, ja viikate sen kulkua vauhdittaa... Tämä vallankumous, mielestäni, söi sen verenhimoiset adoptiovanhemmat - siis C:t. Kansa ei jaksa valhetta pitkään. Ei nälkäisenä eikä ilman sananvapautta.
Dracula on kirjan ja muiden lähteitteni mukaan ristiriitainen henkilö - kuten C:kin. C.tä ei saanut arvostella vaan hän oli aina ainoana oikeassa. Dracula on kuten karnevaalihahmo - toisaalta kansallissankari. Kirjan sivuilla kansa kävelee vapautumisen jälkeen, noin vuonna 1990 banderollista kommunismin symboli = fasismin symboli, eli sirppi & vasara on yhtä pahasta kuin hakaristi.
* pikakäännös englannista ja mukailu kirjailijan, " tarkat lainaukset sitaateissa " *
Seksapiiliä ja lautalla matkustavia ihmissusia
Kuitenkin kaikista pitkäikäisin elämänkumppani tuolta kirjarintamalta on Juri Rytheun lyyrisen surullinen ja hyytävä Ihmissusi, joka kertoo siperialaisesta ihmissusimyytistä. Se on jalustalle nostettua kirjallisuutta, muttei siitä tarvitse peljästyä - ei se tylsää ole.
Monen monta Sodoman päivää
Evil Deadia ei kovin halvalla saa, mutta kannattaa sijoittaa. Vuoden upeimmat elokuvat jotka elokuvateatterissa näin olivat juuri Evil Dead ja Sodoman 120 päivää.
Elokuva-arkisto on aarrearkku, kun siellä luukulla kysyy saisinko yhden lipun SALOON, niin sinua ei passiteta linja-autoasemalle eikä huurujen huoneelle, vaan näet Pasolinin Sodoman 120 päivää ( Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1976). Kuinka groteskia on elämä; Sodoman 120 päivää DVD:n kannessa kerrotaan, muistaakseni viimeisessä lauseessa kuinka elokuvan valmistumisen jälkeen ohjaaja, viimeinen vimmattu renessanssinero Pasolini murhataan raa´alla tavalla.
Tässä postmodernin määrittelemässä "todellisuudessa" ei voi olla huomaamatta teoksen merkitystä - esimerkiksi Cradle of Filth orkesterin videolla, joka on kuin Sodoman 120 päivän nykyaikana: olemme likaisessa, kenties linnassa, jossa nöyryytetään nuoria ihmisiä, ja vokalisti Dani toimii pahimpana sadistina - hän kuvaa kaiken digitaaliseen videokameraansa.
Myös jossain vaiheessa tuorein H & M -vaateketjun mustavalkoinen tv-mainos toimi samoin: emme nähneet aluksi mitä mainostettiin, kuka mainosti, tai miksi, mutta mainoksesta tuli houkuttelevia pikku trailereita, pirstaleita - kauhuromantiikkaan kuuluu että detaljeista muodostuu houkutteleva kokonaisuus - joissa jotain pahaa tapahtui linnassa. Minä itse kokosin ne päässäni Sodomaksi. Vaikka lopputuloksena ainoa irstaus olisi vain ahneus ostaa lisää halpoja & mauttomia vaatteita, niin jotain häiritsevää ja degeneroitunutta mainoksessa oli. Ehkä olemme vain kateellisia kun meillä ei ole linnaa... Tai mitä minä puhun - minullahan on linna. Itse asiassa jokaisella naisella pitäisi olla linna.
Mutta linnan pitäminen tulee kalliiksi, huokaan.
Pitäisiköhän minun vuokrata oikea siipeni tuolle kyselijälle? Kyllä, kyllä, hän on hämmästyttävän kaunis Jörö-Jukan lailla. Työnarkomaanina hän ei ole varmaankaan ehtinyt katsoa peilikuvaansa, jossa ei mitään vikaa löytyisi pesemisen ja höyryttämisen ja kuorinnan ja kosteuttamisen jälkeen. Nauroin ääneen - tapahtuma sopisi Sillä silmällä sarjaan jossa jyhkeistä homssantuu heteromiehistä muokattiin trendikkäitä metroseksuaaleja. Ja minä veisin tuollaisen Paroni Frankensteinin sinne!
Pyörittelin hänen onnetonta lappustaan kädessäni kuin Faust konsanaan.
Pakotan itseni Remingtonin ääreen.
Avaan sarjakuvan tekijä Maxin albumin Lykantropunk. Goottilainen öinen maisema näkyy kuvatekstin:
" KYLMÄ AAMU SARASTAA KAUHUJEN SAARELLA..." Näemme kohtsillään sortuvan goottilaisen rähjän linnan, jonka juurella herrat Burke ja Hare traijaavat ruumista.
= > Hae Ambrose Biercen määritelmä sanalle "kuolema" Saatanan sanakirjastaan. Liittyy yllä olevaan riviin perin täydellisesti; katso myös Mel Brooksin Young Frankenstein.
Tämä on ikävä kyllä sittemmin seksistinen sarjis jossa suuren johtajanpöydän äärellä istuva aggressiivinen punk- ja goottimuotiin puettu pomo siis "isäntä"
[= aurinkolasit, ristikorvakoru, nahkatakki, musta piikkitukka ]
lyö siinä pöydällä hänen ympärillään palvelevaa ja palvovaa persoonatonta naistaan. Anteeksi, tyttöään. Täysin syyttä, tietysti. Mistä tämä naisviha tulee kysyn kuten Barbara Steele? Taas miehiltä miehille - kuinka tylsää. Tämä pallopää tekee ääneen listaa ketä kaikkia hirviöitä ja pahiksia on onnistunut jo itselleen ostamaan. Vain Drakula, aivan k-kirjaimella kirjoitettu, puuttuu, tuo " joka takertuu vanhoihin metodeihin, iänikuisiin veririitteihin ja muuhun goottilaiseen roskaan. " D on eliminoitava ja vain sankari Peter Pank sen voi tehdä. Burke ja Hare raahaavat Pankin ruumiin huoneeseen. Pankilla on niittivyö, punamusta leopardipaita, aurinkolasit ja keesi [=irokeesi, irokeesikampaus ]
Huvittavaa, vaikka yritetään tehdä alakulttuurin sisällä kyseisestä alakulttuurista kertovaa anarkistista sarjakuvaa on kuvissa ensimmäisinä näkyvät naiset bimboja bikineissä. Ikävä kyllä. Mitä anarkiaa tämä on? Silkkaa kapitalistista valtavirtaa.. Ainoa kerta kun nauroin oli ohjelmoinnissa käytetty tunnussana:
" Vau, tää Crampsien levy on makee! "
Eläimellistä ryhmätekstiä ja ikäviä puheluita...
Jos 70-luvun se juttu kauhuelokuvissa oli korostettu venus eli kahden lesbovampyyrin hidas ja tarkasti valotettu kohtaaminen pylvässängyllä kun historialliset puvut heitetään nurkkaan á la Vampire lovers, niin 80-luvulla se oli kolmen ihmissuden ryhmäs//siä: tässäkin kaksi naarasta ja yksi koiras ärjyvät, antavat karvan ja kynsiensä kasvaa ja harrastavat kaikki yhdessä eläimellistä seksiä ´a la Howling II: Stirba the werewolf bitch. Mitä se oli 90-luvulla? Kun alaikäinen bimbo kirkui puhelimeen [ johon hänen vain[o]ajansa soitti - saman talon sisältä! ] ja jostain syystä oli vähissä pukeissa á la Scream; - samalla kun henkiin herätettiin henkiin ja nostettiin naftaliinista vanhat kauhuklassikot Dracula, Frankenstein, Oopperan kummitus ja Tohtori Jekyll & Mister Hyde.
Entä 00-luvulla? Kauhun, nimenomaan kiinnostavan kauhun, piti olla jotain uutta kuten Others, Ginger Snaps, Jeepers Creepers ja Ringu - se alkuperäinen japanilainen Ringu, joka aloitti sarjan jossa japanilaista kauhua tehtiin uusiksi amerikkalaisesti eli vesittäen.
Samalla siitä tuli pikselihumppaa: pelkkien erikoistehosteiden ja kikkailuiden ilotulitusta ja puuduttavaa pikakuvien rynnäkkökivääritulitusta: Van Helsing, Herrasmiesliiga, Alien versus Predator - kaikkia näitä yhdisti, että samaan elokuvaan piti tuputtaa useampi hirviö. Tähän väliin ilmoitan, että suomeksi on ilmestynyt kaksi eri Herrasmiesliiga -nimistä taidepläjäystä, toinen on The League of Gentlemeen eli sarjakuva ja sen pohjalta tehty elokuva, johon on ympätty koko viktoriaaninen kauhu, sen loistavimmat rikolliset mielet. Josta sarjakuvan tekijä Alan Moore halusin oman nimensö otettavan pois, koska jälki ei ollut sitä mitä piti.
Sekä The League of Extraordinary Gentlemen joka on nelosella nähty tv-sarja joka on joko mustaa tai absurdia komediaa. Aikamoisen groteskia kyllä, ja splatteria lähentyen.
Underworldissä vastakkain olivat vampyyrit ja ihmissudet - enää ihminen ei ollut ainoa jota pitää pelätä - jotta oma sukunsa ja lajinsa säilyisi... Samalla se on myös hullu tiedemies -filmi.
Vampyyrit asuivat upeassa linjassa nautiskellen yläluokan eduistaan kauniiden jumalaisen, kristallikruunujen ja lukutuolien täyttämänä loisteliaassa miljöössä, kun taas ihmissudet asuivat viemäreissä maan alla muristen ja rähjäisesti pukeutuen, ja toistensa kanssa machosti ja typerästi taistellen nyrkkeilyotteluissa. Tämä ei kuitenkaan ole yhteiskunnallinen elokuva jossa ihmissudet ovat sorretun proletariaatin ja orjien symboli ja vampyyrit ovat post-ceacescuja uusrikkaita, symbolisestikin verenimijöitä jotka kuppaavat työtä tekevän kansan verellä.. Koska ennen vanhaan ihmissudet toimivat vampyyrin orjina. Nyt on taiston aika!
Kauniin sininen goottilainen elokuva on sekoitus Matrixia ja vanhan kauhukunnan perusteoksia: vamppi- ja immeissussarifilmejä. Se ei ole oikean elokuvan rytminen, vaan kuten peliä jossa jo ihan alussa - aivan liikaa ja turhaan - ammutaan järeillä aseilla metroasemaa turhaa tuhoten. Pääosassa on taisteleva naisvampyyri, vihdoinkin. Hänestä tuonnempana lisää. Alussa yhtä pääroolia näyttelee näkyvästi myös kenties sponssari eli Bacardin upea logo, jossa kellistelee tietystikin lepakko. Tätä en suinkaan kirjoita oma assyyrialainen ojassa.
Vamppien kuolleista noussutta maagista lommoposkista esi-isää esittää todella pelottavasti - yllätys yllätys Bill Nighy joka on muuten tuttu tollon hömpän rooleistaan brittisarjoissa ja elävissä kuvissa, hän tuntuu aina olevan pihalla tai ainakin helposti huijattavissa haihtuvahiuksisena ja huonoryhtisenä. Mutta tässä hän on kaiken a ja o.