tiistai 11. joulukuuta 2018

Kevin Greenlaw hurmasi toistamiseen Oopperan kummituksena

Kansallisooppera on iskenyt kultasuoneen, munii kultaisia omenoita - tai munia... Ah. Loppuunmyydyt salit, onnelliset huokaukset, kupliva tunne yleisössä. Sekä oopperan sisällä tollo johto hykertelee loppuunmyydyille saleille. Mikä ettei...  Andrew Lloyd Webberin musikaali sopii mainiosti Helsinginkadun oopperatalolle - vaikka talo on nuori, eikä omaa omia kummituksia - vielä. Oopperan kapasiteetillä otetaan kaikki irti, metalliset puhaltimet vahvistavat Kummituksen intohimoa hänen saattaessaan Christineä luolaansa.

Kevin Greenlaw hurmasi toistamiseen Oopperan kummituksena, tämä oli nyt neljäs näkemäni kotimainen Phantom of the Opera, kaikista ensimmäisen näin aikoja sitten Londoniumissa, Earl Carpenter taisi olla kummituksena silloin. Kauniissa teatterirakennuksessa, tosin, ja musikaalina. Ei oopperana.

Kummituksen rooli sopii monelle näyttelijälle ja laulajalle, jossa saavat revitellä suurten tunteiden kanssa. Ironisoida, kaanonisoida, ikonosoida. Olla nautintojen kohde, ja antaja. Vaikka musikaali on kiltti, niin sen sisältämä intohimo pakahduttaa niin orkesterispvituksissa kuin Kummituksen mielessäkin. Oopperasalissa on todella kuuma, ensin ihmispaljoudesta ja odotuksesta. Ja sitten kun odotus palkitaan.

Kevin Greenlaw on sisäistänyt Gaston Lerouxin klassikkoromaanin Kummituksen / Erikin. Kuinka hän jäi ilman rakkautta lapsena.

Lumeton kaamoksen aikainen maanantai ei ole ollenkaan paha päivä kun sen aloittaa Oopperan kummituksella. Tai lopettaa.

Eturivistä nähtynä myös orjapoikien hurjat suoritukset, egyptiläiset tanssit rihmankiertämissä. Silmäkarkkia ja huumaavaa koreografiaa, myös taustalla. Mutta kun Kummitus ja Christine ovat kaksin, niin muut ovat kulisseissa.

En ymmärrä miten miesten balettivermeitä pidetään epämiehekkäinä - eiväthän ne jätä mitä arvailujen varaan... Kaunista on katsoa lihasten liike, ja sivujuonteena mm kuinka ooppera ironisoi Lloyd Webberin ironisoitua mozartahtavaa rokokoo-oopperaa, jossa ollaan vuoroin vieraissa, petetään kuin paratiisisaarella, ja pukeudutaan sala-asuihin ja eri sukupuoliin.

Mutta kuka on tarinan pahis tai hirviö? Miksi me rakastumme hirviöihin jotka ovat ns sarjamurhaajia kuten Kummitus ja tohtori Frankn´ Furterm joka on kaiken lisäksi kannibaali. Tarinassa esitellään myös naisen uraa oopperassa, Christine nuoren nöyränä oppijana, tulevana säihkyvänä tähtösenä. Mutta myös Carlotta itserakkaana diivana, jonka kiekaistessa osa oopperan henkilökuntaa (lavalla) laittaa henkisiä rusinoita korviinsa. Diiva jonka valta-asema voi milliin vaiun olla horjutettavissa. Amatöörit musiikin alalla eli teatterin uudet pölvästit johtajat jotka eivät ymmärrä taiteesta tuon helvetillistä. Jotka kuitenkin pasteeraavat lavalla produktion jaloissa viiksiään pyöritellen.

Ja kaiken tämän yllä, ja alla, Oopperan kummitus, Opera ghost. Kaiken säveltäjänä, arkkitehtinä kuin hämähäkki.

Tänään oli Vammaisten päivä, ja se sai miettimään Kummitusta, ei pelkästään vammaisena, ja vammautettuna, monelaisia arpia mukanaan kantavana erakkona, hylättynä lapsena, yksinäisenä miehenä.

Olen viime aikoina nähnyt suuria rakkaustarinoita tämän lisäksi: Anna Karenina, Kolme sisarta, Rakastaja ja Jane Eyre, Kotiopettajattaren tarina.

Lopuksi:
Mutta mikä on kauhuromanttinen, goottilainen tarina?
Kurt Vonnegut lainaa Ajanjäristyksessä näin:

 "Nuori nainen menee vanhaan taloon, ja säikähtää niin, että häneltä putoavat pöksyt jalasta."

                 

Short in english Phantom of the Opera at real Operahouse in Hellsinki: 


hot, gothic tale of art, beauty and the monster. People who hear the music of the night. And make it. Last.

But Who's monster in the end... Comical charachters - like owners of opera who don't know anything about art or music. Selfish, Evil diva Who wants all head roles. Christine who just start blooming as artist. And Ghost, Dark hermit, creative composer, architecht Who has eye for gothic, dark arts settings, dungeon, lair and of course crimson red satine for bedroom... This was the fourth time i saw Phantom of the opera in Helsinki FI in years 2015-2018. Tragic, Hot, funny and lasting... Today was Disability Day and Ghost has scars on his soul, too. In one book about " Disability in movies " they Wonder why Quasimodo got love and happiness in original story in book. But not in movie version.

I just Love Kurt Vonnegut describes gothic literature : young girl goes to an old house and goT scared and her pants Off... More correct: " A young woman goes into an old house and gets her pants scared Off"...

In these weeks i have seen Many great Love stories, like this, then Anna Karenina, Three Sisters and Harold Pinter's Lover.



kuvat Stefan Bremer, oopperan fb




Mitä tunsin edellisestä Kevinin käynnistä:

Oopperan kummitus oli täydellinen Kansallisoopperassa Halloweenin aikaan 2018. Kevin Greenlaw kuuma O. G.

Täytyy todeta, että Kevin Greenlaw on kyl kuuma Oopperan kummitus, huh huh, oopperakiikarit on huurussa, eikä vertigoa tunne. Täydellistä Halloweenin viettoa Helsingissä. Tänne Oopperan kummitus kuuluukin, ja millä lailla. Alkuperäinen englanninkieli on ainoa tapa esittää tätä kokonaisuutena.

The Point of no return on oikeasti intohimoinen, pakahduttava, ja traaginen laulu. Espanajalaiset tuliset elementit pidetään hallussa, ettei tehdä turistirihkamaa, myös tämän kohtauksen täydellisestä koreografiasta olen pitänyt aina.

Visuaalisesti suuren oopperan kummitus pitää kuuluakin entisaikaan. Jos siitä tehdään moderni Voice of underworld niin se on tehtävä pienessä teatterissa. Salakuvaukset jne mukana. Mutta oopperassa kaikki kuulostaa ja näyttää suurelta, aidolta ja komealta. Erityisesti torvet soivat komeasti, kummituksen miehisyyttä korostaen. Ongelma on mihin orkan sijoittaisi muualle kuin monttuun - joka pitää esityksen yleisöltä kaukana. Mutta soittajia ei voi harjoittaa kun kapellimestariin pitää olla selkeä näköyhteys. Mitä jos orkesteri olisi lavan takana - mitä äänelle silloin tapahtuisi?

Onneksi tämä on oopperassa. Eilinen näytös oli paljon parempi kuin 2015 näkemäni.

Mitä tapahtuu kun oopperassa on loppuunmyynti? Mitä tapahtuu kun johtaja hylkää laivan, oopperan ja karkaa Ruotsiin, de va kucku de. Mitä tapahtuu kun uudet johtajat - roskametalilla rikastuneet uusrikkaat omistajat astuvat lavalle - ymmärtämättä taiteesta ja oopperasta pätkääkään. Miksi vanhat rikkaat äijät tirkistelevät nuoria tyttöjä orjattaren niukoissa asusteissa.

Tarinassa on monta kiinnostavaa kohtaa ja kannanottoa, ironiaa. Kuten diivat ja narsismi. Kuinka oopperan aiheet liittyvät seksuaalisuuteen. Aina ollaan rysän päällä ja ristiinpukeufutaan, naamioita käytetään, ollaan valepuvuissa, ihastutaan, petetään, muttei ikävystytä.

Miksi naiset nauravat ja kirkuvat miehelle joka kertoo kammottavia taikalasso  -tarinoita heidän oopperassaan olevasta Kummituksesta - joka on oikeasti ehkä sarjamurhaaja. Naisten naurattaja.

Naiset nauravat. Naiset nauttivat. Voi myös miettiä, mikä on kuristamisen merkitys siinä hekuman hetkellä. Ei ehkä tässä teoksessa mutta esim leffassa Armomurhaaja.

Mutta ei, oopperan kummitus on kiltti tarina. Alun perin. Mutta alitajunta ja muu lisää kierroksia intensiteettiä ja kerroksia. Nyansseja.

Kaunotar ja hirviö. Pygmalion. Tähtivalmentaja ja uusi kirkas löytö.

Kummituksen tarinaa voi ajatella myös oman historian kautta. Se ei ole me too -tarina, vaan miten itsekin on ollut vastaavassa tilanteessa, oli se sitten taiteilija tai professori.

Miten esittää tyhmän ja ilkeän diivan rooli kiinnostavasti tai koomisesti. Miten laulaa sietämättömästi? Kun kyseessä on oikea oopperalaulaja.

Miten esittää Christinen rooli kiinnostavasti? Olla puhtoinen ja tuore.

Kaunotar ja hirviö -tarinassa nuori, hoikka nainen ja vanhempi, seksikäs, synkkä, traaginen mies, opettaja, meedio, välittäjä, media.

Toisaalta kuten goottilaiseen tarinaan, kauhuromantiikkaa kuuluu, että hyveellisellä neidolla on aina sutinaa sekä hyvän että pahan pojan kanssa. Hyvä poika on rikas, säntillinen aatelinen, nuoruuden rakastettu, joka kyllä palvoo ja antaa kodin ja turvan, mutta rajoittaa taiteellista ilmaisua. Oopperan lavalla on niin krinoliiniä kuin korsettiakin valtavina lavasteina muistuttamasta naisten rajoista ja rajoituksista.

Kun taas paha poika, oopperan kummitus, hyljeksitty friikki, epäsikiö jota lapsena tuijoteltiin tivolissa, asuu nyt oopperan alla pimeässä, ei välitä noraalisäännöistä eikä etiketeistä vaan elää vain taiteelleen.

Ei ole sattumaa, että Christinen laulu kohoaa korkeaan kirkaisuun, orgaaniseen kliimaksiin.

Rakastan myös naamiaisia, jolloin kaikilla on konventionaaliset naamiot. Ja Kummitus tulee Punaisena surmana.

Mutta mikä on Madame Giryn ja Kummituksen suhde? Onko se vain myötätunto, kun Giry näki Erikin häkissä tivolissa. Katsokaa Saatanan lasta. Yksinäistä pikkurukkaa. Likaisilla oljilla.

Tätä kohtaa ei oopperassa näytetä mutta esim Joel Schumacherin v. 2004 elokuvassa se on. Oopperassa tivoliin vain viitataan. Mitä se tekee lapsen psyykkeelle. Elokuvassa Giry sanoo kummituksen olevan nero, säveltäjä, arkkitehti, maagikko.

Kun Christine on isänsä haudalla, ja Erik lymyilee groteskien gargoylien, vedensyöksijöiden takana. Tuo hautakohtaus tuo mieleen aina kun Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley ja runoilija Percy Bysshe Shelley kohtasivat Maryn äidin haudalla. Maryn äiti oli esifeministejä ja julkaisi ensimmäisen feministinen manifestin - 1700-luvulla.

Mutta Kevin. Kääk mikä Kummitus. Orfeus.

Puvustollaan ollaan lähellä musiikkimaailman goottirockia kuten Sisters of Mercyä, ja hatullista Cheap and Nastyä ja Damnedin videota Alone again or. Mustaa kostajaa länkkäreistä. Sekä Zorroa. Ja metallimiestä. Kevin ei häpeile olla Kummitus. Ei häpeile olemassaoloaan. Välillä hän muistuttaa liikkeellä ollessaan David Tennantia, kun taas pysäytyskuvissa myös Ryan Goslingia. Oikein, oikein sopeva valinta.

Seuraava Kummitus minulla onkin Rusanen... Jatkan raporttia sitten kunhan tokenen.


Raoul hinkuu jatkuvasti kuolemaa, ja kaksintaistelua – hän haluaa tavata Kummituksen pistoolit ( musikaalissa, oopperassa miekat ) vastakkain. Kummitus taas uhkailee lukijaa ruutitynnyrillä. Mutta kumpi näistä kiihkeäverisistä rakastaa Christineä enemmän? Christine tietää varmasti, että Erik jopa murhaisi hänen puolestaan. Raoul kysyy mahdottoman kysymyksen: jos Erik olisi hyvännäköinen, rakastaisiko Christine Raoulia ollenkaan??

Aiemmin kummituksesta yleensä:


Kauhuromantiikassa on aina nuori nainen jolla on polyamorinen suhde sekä kilttiin että pahaan poikaan

”Oopperan kummitus todella oli olemassa.” Kaunotar ja hirviö -tarina kohtaa - ei niinkään Pygmalionin - vaan tähtivalmentajan. Orfeuksen. Nuoren taiteilijanaisen seksuaalinenkin kasvu. Kauhuromanttinen, goottilainen kuvasto, jossa nuori nainen on hädässä - mutta silti ehtii vehdata sekä kiltin että pahan pojan kanssa. Tässä Gaston Lerouxin romaanista Suuren oopperan kummitus, lemppareitani, sekä Joel Schumacherin elokuva. Sekä mietteitä oliko Kummituksen, Erikin esikuva Erik Satie. Don Juan ja Faust on myös esillä. Elikkä 1800-luvun romantiikan nerokultti...

Onko " Antiikin genius, nero oli jokaiselle vapaalle miehelle kuuluva suojelushenki.”  kuten Lapin Yliopiston sivuilla taidehistorian professori FT Tuija Hautala-Hirvioja kertoo osiossa Pohjoinen, taideteollisuus ja nykytaide taidehistorian näkökulmasta. Onko tämä termi "Angel of Music"  ”enkeli” vaiko daimoni? Langennut enkeli?

Oopperan kummitus on itse asiassa vaikea rooli. Hänen on oltava salaperäinen, romanttinen, rikkinäinen yksineläjä, jolla silti on vanhan ajan herrasmiehen elkeet. Hänen valtakuntaansa, luolaansa, livutaan maanalaista järveä pitkin kuin konsanaan Tuonelaan. Kun astuu kynnyksen yli, hänen maailmaansa, on jätettävä entinen. On hyvin vaikeaa tehdä roolista oikea, ettei se olisi camp, tai naurettava, kuten esimerkiksi Will Farrellin komediaversio. Huvittavaa kyllä, en pidä Kummitusta näytelleestä näyttelijästä, kun hän riisuu maskin, siis kokonaan maskin, kuten esimerkiksi Earl Carpenter, jonka näin Lontoon Her Majestys Theatren musikaalissa…. Toisaalta olen ihmetellyt – vaikka kummitus asuu piilossa maan alla, eikö tapaa ketään, niin silti oih tuo langennut enkeli pukeutuu naamioon….. Tai mitä sitä valehtelemaan, tottahan toki pidän. Mutta minä en vaatinut häntä poistamaan naamiota, enkä edes repäissyt. Piippuhyllyn piippuhyllyltä on niin pitkä matka.

Oopperan kummitus on vahvan sensuaalinen, ja naisen mahdollisimman korkealta kirkumista ei oikeastaan erota varsinaisesta kliimaksista... On hauskaa huomata, kuinka aina vanhempi kokenut mies johdattaa nuorempaa naista – niin syvälle taiteen syövereihin kuin seksuaalisuuteenkin, kuten surrealistisissa teoksissa tyyliin Tyttö ja moottoripyörä, jossa uuden maailman eli 1960-luvun pop-, ja hippimaailmassa nainen matkustaa prätkällä nimeltäänkin Nollan kansankynttilä-aviomiehensä kylmästä vuoteesta öisin vanhemman rakastajansa luokse, monenlaiset rajat ylittäen…..

Itse asiassa kaikki kiinnostavat kaunotar ja hirviö –tarinat kertovat siitä, kuinka päähenkilönainen ei tiedä, kumman miehen hän valitsee: hyvän vai pahan. Haluaako hän umpitylsän poroporvarillisen elämän aina niin luotettavan aatelisen lapsuutensa sydänkävyn, komean Raoulin kera, vai haluaako hän astua arvaamattomaan, uuteen ja kiehtovaan boheemielämään, ja muuttua kokonaisvaltaiseksi taiteilijaksi, naiseksi ja itsenäiseksi….. antaessaan Erikin, tuo raamikkaan kummituksen, tuon musiikin hengen johdattaa häntä syvemmälle, deeper and deeper,  alamaailmaan, tuonpuoleiseen….

Ei tarvitse kovinkaan pinnan alle mennä, niin huomaa Andrew Lloyd Webberin musikaalin kertovan suuren goottilaisen rakkaustarinan – niin Kummituksen kuin viattoman Christinen, kuin myös musiikillisesti kokeneen Andrew Lloyd Webberin ja rakastettunsa, aloittevan Sarah Brightmanin tarinan… Kuka onkaan muusa, kuka ohjaaja…. ja mitkä pakkomielteet ja intohimot ajavat meitä…

Kannatti vallan ostaa alle kympillä The Phantom Of The Opera: Special Edition (2005)iskemätön dvd, jossa on ihastuttavan Joel Schumacherin ohjaaman elokuvan lisäksi kaksi levyä täynnä bonusta… joissa vanhan hipin rauhallisuudella ja vanhan intiaanin kaukokatseisuudella Joel Schumacher ja kumppanit panostavat filmiin sielunsa, kaikkensa… Joel Schumacher ja Andrew Lloyd Webber olivat suunnitelleet elokuvan tekoa 15 vuoden ajan, ja vasta 2004 kaikki natsasi….

Minä pidän monesta Oopperan kummituksesta, Gaston Lerouxin alkuperäisteoksesta Le Fantôme de l'Opera (1908) aina musikaaliin, ja Claude Rainsiin (1948) ja Lon Chaneyhin (1925) asti….

Bonuksissa kerrotaan, kuinka Gaston Leroux ja Lon Chaney tapasivat….

Kuinka ollakaan minulla on sattumalta matkalukemisena Sax Rohmerin dekkari Keltainen kynsi (1915), jossa seikkailee Gaston Max –niminen etsivä….. Ja takakannessa lukee:
”” Menestyskirjailija Henry Lerouxin työhuoneeseen hoipertelee turkkiin kietoutunut tuntematon nainen….”

Olenhan aina rakastanut anagrammeja ja anekdootteja….

Bonuslevyltä löytyy ihastuttava Phantom of the Opera promovideo, tuo nerokkaan räikeän Ken Russellin omintakeinen ohjaustyö, jossa pääosassa aikakaudelleen 1980-luvulle sopivan egolomaaniset ja ylinäyttelevät Sarah Brightman & Steve Harley.Valitettavasti glamrockiin sopivan laiskasta dekadenttista Steve Harleystä ei tehtykään varsinaisen musikaalin kummitusta, vaan hänet korvattiin Michael Crawfordilla, jonka valintaan nuristiin pitkään lahjakkaan esiintyjän komediataustoista johtuen….  Molempi parempi…. Pidän kummastakin…

1990-lopulla tuntui soivan Steve Harley & Cockney Rebel orkesterin riemastuttavan loppusoinnuton biisi Make Me Smile (Come Up and See Me), jokaisessa hienossa ja rempseässä brittifilmissä, kuten Housut pois ja Velvet Goldmine, jossa herra tietysti esitti mainitun lallattavan biisinsä, ja lisäksi antoi ”nuorison” esittää omat versionsa sävellyksistään Sebastian ja Tumbling Down… Filmissä Saving Grace - Pelastakaa Grace voi kuulla sieltä paksun pilviverhon takaa myös Make Me Smile (Come Up and See Me)n…


Kate McMullanin adoptoima – hetkinen, mikäs sana se olikaan adaptoima, helppolukuisen englanninkielinen lyhennelmä Gaston Leroux'n alkuperäisteoksesta The Phantom of the Opera julkaistiin Step-Up Classic Chillers –sarjassa, jolle en kannattaisi olla penseä (kirja maksoi 30 penceä). Kirjan on kuvittanut Paul Jennis, perin kiehtovasti… Eritoten kulahtanut, rappioitunut värikansi on niin Gaston Leroux'n klassikon kuvaaman Oopperan Kummituksen kaltainen, että se näyttää jo oudolta, kun me postmodernit pullamössöprometheukset olemme niin tottuneet popkulttuurin pulp -virtaan, joka syöltää silmillemme jatkuvalla syötöllä sattumia, oi noita valmiita kuvia, jotta edes hetkeksi kuvittelisimme olevamme onnellisia, tai edes olemassa.

Paul Jennisin kannessa Kummituksen silmät hohtavat keltaisina kuin rikki, ja naamio peittää luonnollisesti hänen luurangon kasvonsa, joilta on turhaa kookasta aatelisnenää etsiä… Jennisin muita kuvituksia näkee mm. teosten Tuulen viemää ja Draculahoukuttelevissa kansissa – Harlekiineista eli Harlequin Temptation kirjoista nyt puhumattakaan. Jennisin romanttisissa kansissa nykyajan rakastunut viikonloppumatkalla oleva pari on juuri syleilemässä toisiaan taustanaan jylhät maisemat, tai sitten kanervan peittämillä nummilla humisee, ja olemme viktoriaanisessa Skotlannissa - taustalla häämöttää uhkea muinaislinna, ja kauniiseen aprikoosin väriseen musliinipukuun pukeutunut tummaverikkö on riuhtaisemillaan heleän akvamariinin sinistä paitapuseroa lihaksikkaan rakastajansa yltä, rakastajansa, joka on pukeutunut kiinnostavaan, Sex Pistolsitkin mieleen tuovaan karmiinin punaiseen kilttiin, joka miltei lehahtaa tuulessa paljastaen pitkät mustat sukat, tallimestarin pohkeet, ja palan paljasta reittä…

Tämä siis paljon ennen Outlanderia ;)

Tai sitten olemme nostalgisessa menneessä kuten Huckleberry Finnin seikkailuissa ja fantasiassa kuten Ihmemaa Oz.

Ennen kaikkea Paul Jennis – epäilyttävää kyllä - rakastaa teatterin magiaa, oopperaa, pukuja, valaistusta, ja soittaa koskettimia. Kuin oopperan kummitus ikään!

Kate McMullanin teksti tuo Kummituksen lähelle – onhan se minämuodossa kirjoitettu.. Mutta palatakseni alkuperäisteokseen Gaston Leroux'n The Phantom of the Opera englanninkieliseen pokkariin (Wordsworth Classics, 1995, maksanut hulppeat 1,50 euroa uutena), jossa on järkyttävän kaukaa haettu kansi; teoksen aloittaa kirjailija alkusanat: ”Oopperan kummitus todella oli olemassa.”

Leroux'n Oopperan kummitus jättää jälkeensä monta kysymystä, kuten miksi Erik ”Kummitus”, teeskenteli Madame Girylle viihdyttävänsä naisia aitiossaan?? Oliko siellä todella naisvieraita? Valehteliko Madame Giry Kummituksen ”Erikin” puolestapuhujana ja ystävänä virkavallalle, että naisvieraita oli? Leroux jättää lukijansa inhottavalla tavalla epäilemään, oliko Erik / Kummitus aiemmin sarjamurhaaja. Mitä Erikin naisille tapahtui?

Joel Schumacherin filmissä Oopperan kummitus Madame Giryllä eli upealla Miranda Richardsonilla on upea rooli – Schumacher naurahtaa tunteneensa olleensa itse kuulustelussa tai koeluvussa, ja Miranda myöhemmin ilmoitti, hyväksyisikö hän Schumacherin elokuvan, eikä pain vastoin kuten on yleensä..

Gaston Lerouxilla on tekstissään maantieteellisesti mukavia seutuja, kuten Upsala, ja goottilaisesti tietenkin Gothenburg - onhan herra itse käynyt jopa Suomessa. Andrew Lloyd Webberin musikaalissa nuoret rakastavaiset muistelevat lapsuuttaan, ja kuinka kuulivat pohjoisen synkeitä taruja…. [”dark stories of the North”]

Palatakseni aitiopaikalle: miksi Erikillä ylipäätään piti ehdottomasti olla oma aitio?? Jännityksen kannalta, tietenkin… Vaikka Erik Kummituksena pystyi liikkumaan suvereenisti huomaamatta, ja mustan kissaeläimen tavoin äänettömästi joka puolella oopperaa – hänet olivat huomanneet vain pikkutytöt ja juopot – kuka heidän todistuslausuntojaan ostaisi….

Juopoista puheen ollen – kovin ruokkoamattoman törhö näyttämötyöläinen Joseph Buquet (jonka kohtaloksi koituu [punjab] lasso *) kertoo mukavasti DVD:n ekstroissa, kuinka sliipatun näköinen luuli roolihahmonsa olevan. Sitten hän selittää, kuinka kovaa työtä ja aikaa vaativaa oli tehdä hänelle raskas meikki punottavine nenineen ja poskineen. Tai ei nyt ihan joka aamu..

Häntä näytteli Kevin McNally, herra näyttelee suhteellisen samannäköistä törkyistä merimiestä Pirates of the Caribbean trilogiassa, muuten. Hyytävässä kartanoelokuvassa Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, 2001) hän oli Unterstaatssekretär Martin Luther, kyseessähän oli Wannsee -nimisen järven rannalla huvilassa kovin salassa pidetystä konferenssista, jossa miehet yksintuumaisesti päättivät juutalaisten kohtalosta. Kevin McNallyn muita tuttuja filmejä on mm Sliding Doors, ja 007 - rakastettuni (jossa oli myös Jaws eli Richard Kiel) ja tietysti tuossa ihanassa 1970-luvun sarjassa Ross Poldark – Nuoren miehen tie hän oli Drake Carne eli Demelzan velipoika.

Tuo rivo näyttämötyöläinen Joseph Buquet muuten pelottelee ja naurattaa morbidisti samoin kuin Screaming Lord Sutch naisyleisöään Jack The Ripper teoksensa filmatisoinneissa kymmeniä vuosia sitten.. Niin ollen – luin tässä teoksen Hullu nainen ullakolla tuosta mainiosta Fitz ratkaisee sarjasta, ja tässäkin kirjassa, kuten teoksessa Kun taas sua kaipaan muistutetaan kuoleman vaaran tunnun olevan mitä suurin afrodisia…

Andrew Lloyd Webberin biisissä Angel of Music nainen kirkuu niin kovaa ja korkealta, että böömiläiset pikarit ovat vaarassa hajota sen tuhannen sirpaleiksi, taiteillen nimen oman hyvän maun ja mauttomuuksien rajalla, ylevän ja banaalin, pelon ja uteliaisuuden, kivun ja nautinnon…. Tässä kauhuromanttisessa dualismissa on selkeä jako: musta-valkea, opettaja-oppilas, helvetti-taivas, mies-nainen, iltarusko-aamunkoitto, naamio-paljas otsa, valaistu porvariskoti-himmeä maanalainen luola…

→ Joel Schumacherin filmissä jää ihmettelemään Andrew Lloyd Webberin toistuvia sanoituksia, joissa neuvotaan Kummituksen salaiseen, kosteaan luolaan syöksyviä vihaisia miehiä tulisine soihtuineen (aika selkeä allegoria), että pitää kädet silmien tasolla…. Tällä tarkoitetaan, asiaan vihkiytymättömille ja muille uusille pakanoille, että silloin heitä olisi vaikeampi yht äkkiä lassota, ja niin ollen hirttää..


Kuka Erik on? 


Kuka Erik on? Gaston Leroux'n teoksessa Suuren oopperan kummitus esitettään ooppera Faust, joka sopii oikein hyvin kuvaamaan yliluonnollisen lahjakasta säveltäjä Erikiä…. Erik? Säveltäjä Erik?? Siinä oli jotain tuttua… Jo sivulla 39 alan aprikoida Erik Satien vaikutusta hahmoon… Kopioin tähän suoraan Hilkka Pellikan Erik Satie –sivuilta maininnan tässä enimmäkseen Pariisissa sopivana ajankohtana (1866-1925) asuneen säveltäjän omista sanoista: "Hänen musiikkinsa on järjetöntä & saa ihmiset nauramaan & kohauttelemaan olkapäitään." Pellikka kirjoittaa Satien elämäntapojen ja musiikkinsa pidetyn kovin kummallisena..

Hm.. Ja kun plaraa ees kahtaale Leroux'n teosta ei löydä sanaakaan Kummituksen oikeasta nimestä, se halutaan pitää visusti salassa. Nimi ”Erik” on tullut matkan varrelta…  Satie homepage – hänen kotisivuilla kerrotaan tästä eksentrikosta, joka antoi kummia nimiä teoksilleen, jotka olivat ilkkuvia ja naurettavia… (vapaa käännös puumerkin tehneen)

Heikki Saureen Etelä-Suomen Sanomissa julkaistussa artikkelissa vertaan Satien loppuunmyytyä tekstuuraa Muistinsa menettäneen muistelmat toisen äkkiväärän ja kulmallisen neron Daniil Harmsin absurdeihin päästöihin. Saure kirjoittaa, ettei Satie ” päästänyt asuntoonsa ketään 27 vuoteen. Hänellä oli vain yksi naissuhde, ja sekin päättyi onnettomasti. Kun Satie kuoli jatkuvan juopottelun aiheuttamaan sairauteen, hänen asunnostaan ei löytynyt juuri mitään muuta kuin piano, sävellyksiä, käsikirjoituksia ja kaksitoista täysin samanlaista pukua. ”

Wikipedian suomenkielisiltä sivuilta pääsemme Suzanne Valadonin tekemään muotokuvaan Satiesta , ja sivuilla sanotaan: ”Eksentrikkosäveltäjä Satien kanssa Valadonilla oli lyhyt intiimi suhde vuonna 1893. Satie ehdotti avioliittoa jo ensimmäisenä iltana heidän tavattuaan.” Suzanne Valadon onkin lempitaiteilijoitani, ajalta jolloin boheemi tarkoitti vielä aidosti --- Naisen täytyy olla aika akrobaatti selviytyäkseen kovassa Montmarten myllytyksessä… Suzanne toimi mallina mm herralle nimeltä Edgar Degas – hän taas on tuttu mm ballerinatauluistaan, joihin viitataan häveliään puolihuolimattomasti myös Schumacherin filmin ekstroissa. Sen sijaan Dario Argenton teoksessa The Phantom of the Opera esitetään selkeämmin, ja rehellisemmin nämä vanhat äijät, jotka balleriinoja tiirailivat.


Palatakseni Faustiin - Thomas Mannin päänsisäisen barokkinen romaani Tohtori Faustus: saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana (1947) ahdistelee työ- ja yöpöydälläni, hänen poikansa Klaus Mann kirjoitti teoksen Mefisto (1936), josta tehtiin elokuva Mephisto (1981), sopivan äkkiväärä, ettei sitä hyväksytty rockvideo- eikä taide-elokuvapiireissä… Pääroolissa oli Klaus Maria Brandauer, joka on näytellyt makoisia dekadentteja rooleja tyyliin Otto Preminger, Oscar Wilde, Karen Blixenin puoliso, Lenin, Rembrandt, Cyrano von Bergerac, keisari Nero, Julius Caesar, ja onhan hän ollut Bond-seikkailussa Älä kieltäydy kahdesti…

Miksi Leroux'n teoksessa ooppera Faust sitten on niin ilmiselvä tausta kiihkeälle luomistyölle? Eikö nerokas ihminen voi tuottaa huumaavia, kuolemattomia elämyksiä ilman vihtahousun avustusta? Onko kyseessä valkoisen pergamentin ja nuottipaperin kammo?

Joel Schumacherin ja Andrew Lloyd Webberin yhteistyössä taas korostetaan teosta Don Juan Triumphant, joka on tietenkin Erikin verellä, sappinesteellä ja kyyneleillä tehty magneettinen ooppera.

Katsomme oopperan lavalla tapahtuvaa tärkeätä, yksinkertaista ja dynaamista kohtausta, joka on flamenco-liikkeineen ja –kuvioineen kiinnostavaa kissa ja hiiri –leikkiä… Flamencossahan on selkeät rajat miesten ja naisten liikehdinnällä, liike ja vastavaikutus, joka muistuttaa lämminveristen hevosten kaarevaa liikehdintää… Samaa asetelmaa on käytetty mm. John Woon filmissä Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible, 2000) kohtauksessa, jossa näyttelijänä onneton Tom Cruise miltei tanssii Thandie Newtonin kanssa… Schumacherin hehkuvan punaisessa kohtauksessa demonisen synkkä Kummitus (Gerry Butler) kaappaa tartsanina syliinsä Christinen, ja he syöksyvät dramaattisesti lattian lävitse helvettiin lavasteliekkien hehkuessa ja hulmutessa kovinkin loppua enteilevänä…

Kate McMullanin lyhennelmässä, kuin itse alkuperäisteoksessakin alleviivataan, kuinka Erik tahtoo vaimon – kuten kuka tahansa. On riipaisevaa lukea Erikin tunteiden ilmaisusta, kun tämä on ensikertaa suudellut ihmisolentoa… Gerry Butlerin esittämä vuoden 2004 traaginen Erik / Kummitus puolestaan antaa ymmärtää ahdistuvansa, koska häneltä on rujona epäihmisenä kielletyt kaikki lihan karnevalistiset ilot – oi mitä ironiaa, sillä tuoreessa filmissä 300 herra on pääroolissa piiskannut itsensä niin timmiin kuntoon (partansa alle), eritoten tarkoitan pyykkilautavatsaansa, josta voisi mieluusti raastaa juustoa.

Tai jos sittenkin palaisin helvettiin, ja Kummituksen esittämään Don Juaniin - Andrew Lloyd Webberin musikaalin lyriikoissa Kummitus halajaa salaa taivaaseen, vaikka hänet on tuomittu helvettiin. Leroux'n kirjassa mustasukkaisen Raoulin tarpeeksi vastausta kinutessa Madame ”Mamma” Valerius vastaa neron [ Kummituksen] asuvan Taivaassa.

Schumacherin filmissä ainakin oopperan sisäkatto on maalattu kauniiksi taivaaksi.. Kaikista eniten nuoren aatelisen Raoulin saa epätoivon valtaan epätieto, missä tämä Musiikin Enkeli oikein antaa yksityistunteja hänen rakkaalle Christinelleen… ”Mamma” Valerius kertoo neron soittaneen Christine Daaélle teosta The Resurrection of Lazarus  tämän isän, virtuoosi Gustave Daaén haudalla, tämän viulullaan….

Kreivi Raoul de Chagny hakkaa päätään seinään. Kirjaimellisesti.

Mutta en jää tässä ostamaan vokaaleja, vaan käväisen Mozartin Don Giovannissa, jossa on tärkeä kohtaus, jossa tämä Don Juan saa palkkansa…  Myös Miloš Formanin elokuva Amadeus (1984) on jättänyt lähtemättömän jäljen, miltä tuo Commendatoren kohtaus tulisi näyttää – yhdistettynä vihaiseen isään, jolle mikään ei tunnu riittävän…  Mutta hulluahan olisi jos Amadeus olisi jatkanut aikuisenakin opetettuna apinana…

Lapin Yliopiston sivuilla taidehistorian professori FT Tuija Hautala-Hirvioja kertoo osiossa Pohjoinen, taideteollisuus ja nykytaide taidehistorian näkökulmasta:

” 1800-luvun romantiikassa nerokultti oli keskeinen, mikä heijastui taidehistorian kirjoitukseen. Taiteilijaa pidettiin suorastaan yli-inhimillisenä olentona, ja vain hänellä oli pääsy luovuuden syvimpiin ja salaisimpiin kerroksiin. Antiikissa genius, nero oli jokaiselle vapaalle miehelle kuuluva suojelushenki.”

Olenkin miettinyt miten termin Angel of Music kääntäisi? Koska ”enkeli” kuulostaa typerältä, aivopestyltä ja riihikuivatulta nöyhdän palaselta. Musiikin henki taas on jotenkin… Kaukana, ja ei niin persoonakohtainen….

Musikaalissa Raoul huudahtaa, ettei tuo mies, tuo olento ole isäsi, Christine…

Muodin orja Raoul ei siis usko reinkarnaatioon, eikä siihen, että rakastettunsa isä lähettäisi taivaasta maan päälle Christinelle oman Musiikin Enkelin, Musiikin Hengen.. Oikeastaan sana enkeli sopiikin Suomenkielessäkin – langennut enkeli….

Promovideon Sarah Brightmanin & Steve Harleyn duetossa The Phantom of the Opera on muuten pikkasen eri sanat kuin myöhemmin itse musikaalissa.

Persoona versus naamio


Mutta palatakseni Christineen persoonattomuuteen (naamiottomuuteen?) ja vaasin kaltaisuuteen – yleensä kun päähenkilöä ei hirveän tarkasti kuvata saa itse muodostaa ja muokata tätä. Christine ei jostain syystä yhdessäkään teoksessa saa aikaan minussa rodeohuutoja eikä stetsonien ilmaan heittelyä – maahan innokkaasti ampumisesta puhumattakaan – niin, muuten Gaston Leroux on yksiä lempikirjailijoitani, ja arvoisia kolleegojani – hänhän aina uuden kirjan julkaistuaan asteli parvekkeellensa ja ampui ilmaan…..

  
Tunteeko jokainen näyttelevänsä paremmin Christinen roolin? Jääkö Christine tarkoituksella aina kesken?

DVD:n ekstroissa muistutetaan, kuinka Christine esitetään miltei aina jonkun toisen vaatteissa / rooleissa.


Hän on taustatanssija tai pukeutuneena Carlottan uhkeaan rokokookläninkiin, ja onpahan hän sitä ennen jopa [mykkäroolinen] paashipoika Il Muto oopperassa… Puhumattakaan elokuvan ja musikaalin kohtauksissa, joissa Christine näkee kaksoisolentonsa eli morsiusnuken Kummituksen luolassa…

Onko Christine vain instrumentti?


Toisaalta – kun kirjassa mietitään, valitsisiko Christine heti Erikin jos tämä olisi virheettömän komea…. Mutta sitä ei mietitä, saisiko Christine tällaisia yksityistunteja jos olisi ruma…. Kimppuaisiko varakreivi Raoul silloin hänen helmoissaan? Mutta sellaistahan kaunotar ja hirviö tarinaa ei ole jossa mies ei olisi ruma…. Itse asiassa Lerouxin tekstissä kummitus on hyvinkin graafisesti polvillaan Christinen edessä. Ja noista kohtauksista saisi hienoja kuvituksia….

Mustasukkaisen Raoulin reaktioista ei pääse selville, miksi hän ei hyväksy Christinen uraa oopperan primadonnana, jonka satiinikengistä mesenaatit irvistämättä ryystäisivät haaleaa shamppanjaa…

Eikö Raoul hyväksy taiteilijan uraa? Eikö hänen sukunsa hyväksy nuorta boheemipiirien naikkosta, joka elää arveluttavassa suhteessa arveluttavan mentorinsa kanssa?

Lerouxin tekstissä Raoul itse asiassa alkaa halveksia Christineä – kun tämä on Kummituksen mahdollisesti tahraama.. Kuinka tuo pohjoisen oikullinen pikku keiju on huiputtanutkaan häntä! Häntä pitää rangaista…. Vai sääliäkö pitäisi, pikku orpoa?

Romanttinen ja kauhuromanttinen kaksintaistelu


Lerouxin tekstissä uhataan toistuvasti ampuma-aseilla, nimenomaan pyssyillä, että lukija odottaa kiihkeätä kaksintaistelua, mutta elokuvassa Erikin ja Raoulin miekkailukohtaus on kiinnostavaa – jos ajattelee kaksintaistelua, ja sen romantiikkaa – kuinka tuo kuoleman läheisyys ja oikea vaara taas toimivat afrodiisiana…
 
Miehet kaksintaistelevat pistooleillaan jatkuvasti, niin Pushkinin omassa, traagisessa elämässä kuin suoran teoksessaan Onegin, ja muistamme myös mestariteoksen Valmont (eikä pelkästään Colin Firthin kastuneen läpikuultavan röyhelöpuseron vuoksi! Colin toisti, hänelle syvö kiitos, tuota märässä puserossa kävelyä sittemminkin...

muuten – tuskin koskaan en ole kaivannut niin kipeästi Heimlichin otetta kuin istuessani rattoisassa intialaisravintolassa, jonka ovelta Firth kurkkaa yllättäen sisälle…)

Kaksintaistelu aseilla sopii hyvin elokuvan loppuun, yleensä, mutta jos elokuvanautintoa haluaa pitkittää, siihen sopii miekkailu mainiosti. Kuten vaikka Bond -teoksessa Kuolema saa odottaa (Die Another Day), jonka tunnarin Madonna esittää – videon värikäs mustavalkoisuus puvuissa kantajaansa symboloiden goottilaisen dualistisena tai dualistisen goottilaisena:
                hyvä / paha                       nainen / minä                    ulkoisesti / sisäisesti

- on tietenkin perujaan elokuvasta, jossa Madonna myös näyttelee kiinnostavassa [tähän jos mikään sopisi luonnehdinta bi-curious] kohtauksessa, jossa miekkailunopettaja Maddun suojatti, nuori miekkamestari ottelee intohimoisen raivokkaasti ja haasteellisesti…. Toby Stephensin esittämä pahis goottilaisine nimineen eli Gustav Graves tietenkin ottaa haasteen vastaan säilät säihkyen…

Stephensin miekkailusta olen naputtanut näille sivuille muuallekin, mm. Pushkinin runoon perustuvassa filmissä Onegin.

Mukana teoksessa Kuolema saa odottaa on niin ikään kiinnostava korsettikohtaus, jossa James B. kiristää käskystä neito Cicconen mustia nyörejä.

Erinomaisessa eli taas kerran vähäpukeisessa ranskalaisessa pukudraamassa (onko niitä toisenlaisiakaan?) Ridicule - olemisen sietämätön naurettavuus (Ridicule / Ranska 1996) sännätään myös kaksintaisteluun, mutta Impromptu – Rakkauden sävel elokuvassa on se vasta hupaisa kaksintaistelu on…

Miksi Christine ei saisi kasvaa naiseksi? Miksi ei saisi puhjeta kukkaan laulajana eikä tasavertaisena puolisona? Haluaako Raoul laittaa lapsuutensa läheisimmän ystävän, rakastettunsa kultahäkkiin, piilottaa maailmalta?? Kuten Gwen Stefani The Sweet Escape World Tour kiertueellaan / videoillaan tai aiemmin Cyndi Lauper biisissään Girls Just Wanna Have Fun:
“And hide her away from the rest of the world”

Naamiaiset ja kaikki punaisen surman naamiot


Lerouxin romaanissa huipentumana on tietystikin oopperan naamiaiset - mikä on paradoksaalista, koska ei tiedä, haluaisiko Erik / Kummitus edes yhtenä iltana vuodessa olla ilman naamiota – tässä käydään myös Batmanin ja Catwomanin psyyken puolella, jotka molemmat tulevat naamiaisiin Tim Burtonin elokuvassa ilman maskeja…. Tarvitseeko Erik naamiota ollenkaan? Hienosti Edgar Allan Poen teokseen Punaisen surman naamiomennään kumartaen kun Erik hehkuu Punaisena surmana…
Verkossa keskustellaan tiuhaan, koska tehdään oikea ja aito Oopperan kummitus….

Moderneissa versioissa Erikin kasvot Gerry Butlerilla vuonna 2004 näyttävät olevan kuin tulipalon jäljiltä, samoin ihastuttavan Claude Rainsin kasvot tärvellään millä lie kehityslitkulla vuoden 1943 filmissä… Ehkä näinä vuosina olemme niin fasistisen pinnallisia haluinemme täydellisestä ihmisestä, ja eritoten virheettömästä alabasterihipiästä…

Claude Rainsin versiossa tuskaa lisää tieto, kuinka säveltäjäneron konsertto varastetaan… Kuinka joku voi ottaa teoksen omiin nimiinsä, väittää säveltämäkseen….

Mukana on myös eräs lempisäveltäjistäni eli Franz Liszt, häntä näytteli enemmän intohimoisesti ihastuttava Julian Sands teoksessa Impromptu – Rakkauden sävel (1991), Sands muuten näytteli oopperan kummitusta vuonna 1998, ja hänen muita kauhuromanttisia tai muuten äkkivääriä teoksiaan on Gothic, Alaston Lounas, Boxing Helena, Leaving Las Vegas, The Loss of Sexual Innocence (1999), Stephen Kingin Rose Red, Legenda Nibelungin sormuksesta, ja piipahtaminen L-Koodissa, 24:ssä ja Aavekuiskaajassa…


Tässä täytyy myöntää, että Oopperan kummitus DVD:n suomennokset ovat upeat, kerrankin DVD:tä katsoessaan on kääntäjä paneutunut niin tekstiin, kuin subtekstiinkin, että mikä ilmaisu sopii kenellekkin, että kiitos vain, ja tui tui!


Kaikista eniten Lerouxin kirjassa pelätään hulluksi tulemista. 


Aiheeseen, pelkoon palataan tiuhasti. Raoul pelkää, että Christine on tehnyt hänet hulluksi. Christine taas ei tiedä, palatako pimeyteen, ja minkä helvetin tai paratiisin hän on jättämässä.


Lerouxin kirjassa tirkistellään, kuunnellaan salaa, ymmärretään väärin ja juorutaan niin näyttämöllä, kuin kulissienkin takana. Leroux onkin rakentanut teoksensa kuin oopperakappaleen, jota pidetään hyvinkin ylevänä, mutta jossa kuitenkin liikutaan mitä alhaisimmissa tunteissa… Kuten oikeassakin oopperassa. Emme ole kaukana teoksista Peeping Tom, Taivaansilpoja ja Psyko.

Raoul tirkistelee / kuuntelee salaa Christineä pukuhuoneen seinän takana, toisen seinän takana Christineä tirkistelee / kuuntelee salaa Erik. Raoulin tunneskaalassa tapahtuu, kun hän kuulee Erikin esittävän Hääyön laulua Christinelle Romeosta ja Juliasta… Raoul-paran mietteet heittelehtivät ääripäästä toiseen.

Raoul ei usko Erikin ansaitsevan Christinen rakkautta, Christine kuvaa suhdetta sellaiseksi, jossa mies on roisto, ja nainen houkka. Raoul hinkuu jatkuvasti kuolemaa, ja kaksintaistelua – hän haluaa tavata Kummituksen pistoolit vastakkain. Kummitus taas uhkailee lukijaa ruutitynnyrillä. Mutta kumpi näistä kiihkeäverisistä rakastaa Christineä enemmän? Christine tietää varmasti, että Erik jopa murhaisi hänen puolestaan. Raoul kysyy mahdottoman kysymyksen: jos Erik olisi hyvännäköinen, rakastaisiko Christine Raoulia ollenkaan??

Raoul pelkää yksin makuukamarissaan yössä hehkuvia, loistavia silmiä… Hän hamuaa revolveriaan…. Onko Erik mies, nero vai Kummitus? Onko hän inhimillinen ollenkaan?

Pitäisikö hänen edes olla?


Orfeus, Manala, Persefone, Tuonela



Suuri peili on kulkuväylä, portaali, Kummituksen ihmemaailmaan, kun sen kynnyksen yli toiseen maailmaan astuu, tullee tytöstä nainen, hyväkäytöksisestä hiirulaisesta vapaa olento, aikamoinen kissa, mutta myös mahdollisesti kontrolloimaton ja utelias Eeva / Pandora / tai peräti oi joi joi Delilah….

Lerouxin kirjassa Erikin ”luola” eli ”piilopaikka”, jokin mikä on hyvin lähellä englanninkielistä kauhuromanttista sanaa ”lair” kuitenkin ilmaistaan sanalla ”huone” tai ”huoneisto”. Yhtä kaikki – siellä ei ole yhtään peiliä. Oopperan Kummitus kuten Draculakin välttää noita turhamaisia kapistuksia….

Christine pitää Erikiä hyvine erikoisena nerona, joka tekee juttuja, joita kukaan muu ei tee, tai joita kukaan muu tässä maailmassa tiedä… Se, mihin Erik tarvitsee rahaa niin suuria määriä jää epäselväksi.

Erik on eräänlainen Orfeus, joka soitti [ antiikin mytologiassa ] niin kauniisti, että muistaakseni aika pysähtyi, vuoret itkivät ja joetkin kiirehtivät hänen lumoavaa soittonsa kuulemaan. Erik ei kuitenkaan ole Väinämöinen, vaikka Lerouxille, tuolle Suomenkävijälle Kalevala tuskin oli outo taikka yhdentekevä tekele… Orfeus manalassa on kirvoittanut Offenbachin säveltämään samannimisen teoksen.

Tarinan tärkeintä kohtausta pohjustetaan Othellon ja Desdemonan duetolla – Christine repäisee naamion Erikin kasvoilta. Kummitus tuntuu menettävän kasvonsa, menettävän luottamuksensa, menettääkö Christinen kiinnostuksensa, Erikin pelko herää, samoin viha, katkeruus…


Raivostunut kummitus käskee Christinen katsoa kunnolla, ahmi oikein näin hyvännäköistä sälliä, itse Don Juania!

Se, mikä kirjassa on helppo toteuttaa, ja mikä tuntuu fyysiseltä, ja aidolta, onkin aika vaikea toteuttaa filmillä tai varsinkaan näytelmässä – Erik pakottaa Christinen raapimaan kasvojaan – oikeassa elämässä Kummituksen maski, jonka tekemiseen kuluu joka päivä useita tunteja, hajoaisi, ja paljastaisi näyttelijän kiinnostavat oikeat kasvot…

Erik purkaa raivonsa ja pettymyksensä intohimoiseen ja pakkomielteiseen luovaan työhönsä – mitä muuta voi tehdä?

Juuri tällä hetkellä töllöstä menee hölmö kotimainen, mustavalkoinen [ sanan kummassakin merkityksessä ] musiikkikomedia Maija löytää sävelen ( 1950, ohjaaja: Matti Kassila ),  jossa nainen on tietenkin piika, ja rikas nuorukainen säveltäjä. Työläiskorttelin kasvatti pyyhkii pölyä Beethovenin tuimilta, kuuroilta kasvoilta kiharapäisen nuorukaisen tälle luennoidessa musiikista… Säveltäjän nimikin on Erkki!

Niin, miksi näissä kaunotar ja hirviö –tarinoissa nainen valitsee aina porvarillisen elämän, eikä Oopperan Kummitusta eikä Saksikäsi-Edwardia?

Valitako valaistu lava, vai pimeä tyrmä? Entä jos nuhteeton aviomies kieltää kummatkin?

Vai annetaanko täysi vapaus lukijalle, kuuntelijalle, katsojalle, nauttijalle...



Kaunotar ja hirviö, uudelleen 



rakkaus ja viha on yksi ja sama

Kaunotar, nainen, valo, hyvyys [ = tyhmyys, helppouskoisuus? ] kohtaa hirviön, miehen, pimeyden ja pahuuden [ = alkuperäinen peto, viidakon laki ? ]

kuten tanssinäytelmässä Pessi ja Illusia, ja laulussa Päivänsäde ja Menninkäinen.

Hirviön ja Christinen " rakkaus ja viha on yksi ja sama." Tästä sadomasokistisesta suhteesta ei puutu yllätyksiä. Mitä sitten kun Christine näkee hirviön fetissin, josta ei varmaankaan koskaan luovu? Kuinka pitkälle mentäessä se on tervettä, piristettä parisuhteeseen? Niin - se iljettää, mutta mitä sitten? Olisiko poroporvarillisen luotettava ja yllätyksetön Raoul sitten parempi vaihtoehto?



Kauhuromantiikassa on aina nuori nainen jolla on polyamorinen suhde sekä kilttiin että pahaan poikaan



Christine risteilee kahden rakastamansa miehen välillä - hirviön ja unelmavävyn kuten Mina Harker Draculan ja Jonathan Harkerin välillä -  [ varsinkin Bram Stokerin Dracula elokuvassa, jossa Oldman ja Reeves ottavat toisista mittaa sekä vuoden 1931 Draculan  Bela Lugosin seksikäs itäeurooppalainen puhetapa ja sulava käytös ] 

Mukaan voisi ympätä Muumion jossa ihastuttava persoonallisuus Zita Johann on modernin puoleksi egyptiläinen ja tietysti egyptiläisen muinaisen prinsessan re-inkarnaatio, johon vetoaa vuoroin Boris Karloffin näyttelemä muumio Ardath Bey ja vuoroin ns. sankari ja unelmavävy. 

Huh huh, oli elokuvat 30- tai 90-luvuilta hirviötä näyttelevät miehet saivat nailonit pyörimään. Ja flaksi kävi. Häveliäisyyssyistä en jatka tätä osiota pitempään - lakinaiseni neuvosta mummon vaan en vaarin ottaneena panen stopin.


Onko hirviö Christinelle vain pelkkä seksilelu? Useasti toistuvan hetken huumaa?

Tavallaan tämä tuo mieleen opiskeluelämän, taide- ja kirjallisuuspiirit - että kaikille sattuu, rakastuminen, sählääminen, ihastuminen vanhempaan mieheen / naiseen, opettajaan, tuutoriin, luennoitsijaan, vierailijaan kuten esim Pikku naisia


Olen kirjoittanut tästä lempiteoksestani paljon, täällä verkossa
edellä oleva tiivistys näistä blogeistan: