▼

tiistai 4. joulukuuta 2018

Kissani Jugoslavia kiehnää Kansallisteatterin lavalla, ja katoaa muistoihini, ja ilmestyy oven eteen naukumaan kun pitäisi nukkua

Kissani Jugoslavia näytelmässä päähenkilö Bekim ( Toni Harjajärvi ) on hälyyttävän hyvännäköinen niin lavalla kuin bussipysäkilläkin. Joillakin on sellaista hillittyä liekinkäyttöä karismassaan, ja taiteilijan työssään näyttelijänä. Itse näytelmän juliste on kaunis, mietiskelevä ja vakava. Kun taas kirjan pinkissä kannessa on Saapasjalkakissa, Begemot tai Irvikissa. Puhuva jokerimainen veijarikissa, jolla on pimeät puolensa. Pehmät tassut, tarvittaessa ilmestyvät kynnet.

Symbolistinen kissani Jugoslavia tualla Kansallisteatterissa, Willensaunassa, piti otteessaan boan lailla, muistumia 90-luvulta kun hengailtiin Kosovon albaanien kanssa Italiassa. Kun rajoja pystyi vielä ylittään. Väkivaltaista isäänsä ei voi valita, miten sadistisesta hyväksikäyttävästä parisuhteesta päästä pois? Minä pidän sekä käärmeistä että kissoista. Höyhenboa voi olla kevyt ja aistillinen burleskiasuste...

Lavalla käärme ja kissa eivät ole samaan aikaan, ei tietenkään. Ensinhän hankitaan boa, ja vasta myöhemmin tutustutaan kissaan. Tulee olo että yksi ja sama henkilö näyttelee kummatkin roolit. Sitten kun lavalla on yhtä aikaa sähisevä kissa ja sihisevä käärme niin katsoja häkeltyy. Että tässä on jokin teatterikikka viktoriaanisesta ajalta. Minulle Petri Liski ja Ville Tiihonen ovat menneet sekaisin vaikka kumpiakin olen nähnyt valkokankaalla ja tvssä. Hauskaa että heidät on valittu tähän. Kissa muistuttaa sarjakuvataiteilija Kyky Ahosta sekä nyt en saa päähäni kenenkä muun 90-luvun tyypin nimeä, ehkä hän oli oma kissani. Ehkä ei. Mutta viereen voi istua joskus kiltti poikakin, mies, Sami.


Tässä kuva Hadrianuksen villasta, Tivolista, Italiasta, 1990-luvulta kun oli kesä, ja valokuvasin paljon homoeroottista lomakuvaa eli suurta taidetta. Miksi Hadrianus pyyhki rasvaiset sormensa orjamiehen hiuksiin? Muistanko muuta hänestä?

Lavalla pyörivä alastoman partamiehen homoeroottinen patsas  - valtavan käärmeen ympäröimänä näyttää tutulta. Yksinään oleva mies Laokoon -ryhmästä. Samantyyppisiä patsaita oli Roomassa, kaupassa, patsaan ympärillä oli metallia ja neonvärisiä releitä ja rompetta. Alastomia miespatsaita näin Italiassa paljon ja usein. Firenzessä koin Stendhalin syndroomaa. Oikeasti.

Myös teattereissa samaa hurmosta voi kokea, ja jakaa. Teatteri on mukava, edullinen addiktio - verrattuna päihteisiin ja nymfomaniaan. Vähemmän tarvii lekurillakin käydä ;)

Kulttuurimatkat eiliseen Italiaan  kuhisee muistikuvia alastomista patsaista, miehistä, solakoista tai lihaksikkaista, veistoksista, kuten Daavid-patsas, jolla on vain niin täydelliset kädet.

Eräs lempparipatsaistani on Kuoleva orja Louvressa. Vaikka aihe on karmiva nimen perusteella, niin siinä kaunis mies riisuutuu kuin 1990-luvun farkkumainoksessa, jossa soi Mad about the boy, ja sitten kaunis mies solahtaa uima-altaaseen, ja nousee sieltä, hitaasti, taatusti wet look -farmarihousuissaan. Mitä kaikkea voi taiteella symbolisesti kertoa. Ja mitä kaikkea retostella ja ryöstöviljellä mainoksissa.


Meillä suomalaisilla rajan ylittäminen oli helppoa, samoin palaaminen omaan kotimaahan, jossa ei ole sotaa eikä etnistä puhdistusta. Oltiinko mekin, minäkin naisena samanlainen itsekäs saalistaja kuin Kuolema Venetsiassa - kirjan päähenkilö, taiteilija, tarkemmin sanottuna rättiväsynyt, kulutettu kirjailija ja elokuvassa säveltäjä. Ja samoin Greenwellin romaanissa.

Näytelmä alkaa jotenkin epämiellyttävästi, miksi, en tiedä, ehkä siksi, että tirkistelen Bekimiä. Tirkistelen teatterissa kun hän lukee hyvää kirjaa. Tai opiskelee.

Kirjahyllyssä on tuttuja kirjoja Kalevalasta elokuva-alan oppikirjoihin. Skannerisilmäni näkee myös Hämähäkkinaisen suudelman, englanninkielisenä pokkarina. Minullakin on se, ja jotenkin sitäkin kautta vyöryy fasismi ja etniset puhdistukset - Hämähäkkinaisessa natsit, tässä serbit "puhdistavat".

Hämähäkkinaisen tarinan homoseksuaalinen mies rakastuu toiseen mieheen, vankiin oikeassa elämässä, heteroon sellikaveriin, mutta myös romaanin sisällä olevassa romaanissa rakastutaan mieheen, joka on hirvittävä, natsi.

Me hengailtiin Kosovon albaanien kanssa Italiassa 1990-luvulla.



 Kissani Jugoslavia tarina muistuttaa Garth Greenwellin romaania Kaikki mikä sinulle kuuluu, jossa matkataan ja rietastellaan itä-Euroopassa - kukapa niin ei olisi tehnyt. Siinä kirjan päähenkilö on amerikkalainen etuoikeutettu mies, joka rakastuu toiseen mieheen, paikalliseen, köyhään, joka kuitenkin dokaa ja käyttää hyväksi. Tavallaan. Kumpikin käyttää hyväkseen, ja toinen saa siitä surkean olon. Oliko se oikeata rakkautta, tuollaista kloaakkien surullista rappioromantiikkaa, jota kustannusosakeyhtiö Odessa julkaisi 80-luvulla. Joita tietenkin luin tiuhaan.

Samalla teos, kumpikin teos,  muistuttaa tarinaa, Thomas Mannin novellia Kuolema Venetsiassa, jossa siinäkin saa miettiä kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Ja tähän yhtälöön voi laittaa myös lukijan / katsojan, onko hän orgioissa kärpäsenä katossa, tirkistelijänä, osallisena kuin Rooman vallan aikana vaiko moraalinvartijana. Tai vain vastaanottamassa taidetta. Miten käsitellä kun näkee täydellisen kauniin taiteen, patsaan, savuketta polttavan kissamaisen, vaarallisen miehen tyhmässä diskossa,

Bermudan kolmiossa liikun, näiden kolmen kirjan kanssa, ajassa ja homon miehen sukupuolessa. Ehkä. Ja tässäkin teoksessa on omat aikatasonsa. Se että mukana on myös tyttö, nainen, jugoslavialainen, ja hänen koskettavana tarinansa.

Vaikka Kaikki mikä sinulle kuuluu, romaani julkaistiin 2017 suomeksi, ja sen nimi on saatu novellista Kuolema Venetsiassa ja Kissani Jugoslavia julkaistiin 2014, niin silti ne kaikki keskustelevat. Bermudan kolmio ei välttämättä ole paha, tai ahdistava paikka...

Tarina on myös puoleksi hänen: maalaistytön nimeltä Emine, jota Sari Puumalainen näyttelee niin ksokettavasti, oikeasti koskettavasti. Harvoin näkee herkkyyden ja väkivallan koreogrfaiaa näin upean valkoisen ja punaisen huumaavana, satumaisena yhdistelmänä. Satuna, jossa tyttöön sattuu.

Mieleen tuli myös kaunis film noir, klassinen kauhuelokuva Kissaihmisiä vuodelta 1942, jossa oli myös viittaus serbeihin.

Cat People leffan lainauksia:
Kissapatsaasta, tai onhan siinä kunkkukin rääkkäämässä kissaa:

"Oliver: [about a statue] Who's it supposed to be?
Irena: King John.
Oliver: Oh - King John, the Magna Carta and all that stuff.
Irena: No, King John of Serbia. He was a fine king. He drove the Marmalukes out of Serbia and freed the people.
Oliver: Well, why have this around?
Irena: Well, perhaps you have in your room a picture of George Washington or Abraham Lincoln.

Oliver: Well, what does it mean?...Why is he spearing that cat?

Irena: Oh, it's not really a cat. It's meant to represent the evil ways into which my village had once fallen. You see, the Marmalukes came to Serbia long ago, and they made the people slaves. Well, at first, the people were good and worshiped God in a true Christian way. But little by little, the people changed. When King John drove out the Marmalukes and came to our village, he found dreadful things. People bowed down to Satan and said their masses to him. They had become witches and were evil, but King John put some of them to the sword and some, the wisest and the most wicked, escaped into the mountains...Those who escaped, the wicked ones, their legend haunts the village where I was born."   lainaus englanninkielisestä wikistä wikiquetes Cat People (1942 film)

Kissan symboliikkaa....


Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Rooleissa
Toni Harjajärvi, Petri Liski, Sari Puumalainen ja Ville Tiihonen

Ohjaus
Johanna Freundlich

Dramatisointi
Eva Buchwald

Lavastus
Katri Rentto
Pukusuunnittelu
Emilia Eriksson
Valosuunnittelu
Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu
Antti Puumalainen
Naamioinnin suunnittelu
Petra Kuntsi


Kansiksen hienot kuvat Flickrissä: Kissani Jugoslavia 15







taustamatskua:


Tekijät esiin vaikka soihduin ja hangoin... Maagisen realismin ja kirjan tyylin säilytys näytelmässä #kissaniJugoslavia Lavaklubilla keskustelu myös fb:ssä

"Tekijät esiin! -sarja esittelee ajankohtaisia teatterintekijöitä ja heidän työtään. Marraskuun illan vieraaksi saapuu kiinnostava kolmikko pitkän linjan teatterintaitajia: ohjaaja Johanna Freundlich, valosuunnittelija Kalle Ropponen ja dramaturgi Eva Buchwald. Ensi-illan kynnyksellä he kertovat Lavaklubilla uutuusteoksestaan Kissani Jugoslavia, joka perustuu Pajtim Statovcin samannimiseen menestysromaaniin. Vapaa pääsy! Tervetuloa. Kissani Jugoslavia seuraa erään perheen kohtaloita Suomessa ja Kosovossa usealla aikatasolla. Johanna Freundlichin ohjaama, maagisen realismin ja absurdin komedian sävyttämä esitys on rujonkaunis kasvutarina eri kulttuurien ja identiteettien väliin jäävistä ihmisistä, kiperistä perhesuhteista sekä oman paikan, minuuden ja todellisen rakkauden löytämisestä. Kissani Jugoslavia -romaani (Otava, 2014) voitti ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Lukuisille kielille käännetty romaani on ollut arvostelumenestys myös ulkomailla. Kissani Jugoslavian kantaesitys on Kansallisteatterin Willensaunassa 16.11.2018 " tuota keskustelua ei löydy Kansallisteatterin fb:stä, ikävä kyllä. paitsi nyt löysi kun puoli tiimaa haki...
Tekijät esiin! Eva Buchwald, Johanna Freundlich ja Kalle Ropponen. Kansallisteatterin Lavaklubi 16.11.2018


muuta matskua ja mielleyhtymiä:

miehen vartalo fokuksessa 1990-luvulla:

Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia

Kirjablogistani:

On monta eri tapaa olla kissa ja käärme. Väkivaltaa on joka paikassa, sanoi ohjaaja Johanna Freundlich kissani Jugoslavia -näytelmästä


Kirjailija Pajtim Statovcin rakastettu, rivo, runsas ja palkittu romaani - miten se kääntyy näytelmäksi Kansallisteatterissa lähitulevaisuudessa? Kuinka piristävää lukea miehen lihallisuudesta, ja herkkyydestä lähikuvissa... Muistan 90-luvun alun Italiassa hengailun, ja Kosovon albaanit, pakolaiset. Kuinka meillä oli helppoa ylittää raja, maan raja... Kissani Jugoslavian näytelmäversion syssyn lipun on komeasti loppuunmyyty, onneksi minulla on yksi plakkarissa. olisin toki toistekin voinut... Mutta keväällä sitten. Mutta palatakseni karjamessuille [sic] ja ensi kosketukseni lavaan nimeltä Töölö. Yhteiskuvissa vasemmalla ohjaaja Johanna Freundlich, kirjailija Pajtim Statovci, haastattelija Mikko Toikka, ja dramaturgi Ewa Buchwald 25.10. 2018. On monta eri tapaa olla kissa ja käärme. Väkivaltaa on joka paikassa, sanoi ohjaaja Johanna Freundlich Kissani Jugoslavia -näytelmästä tässä kirjamessut-videollani. Ewa Buchwaldia lainaten: Miten dramaturgi löytää oman kulman teokseen, ja kuinka hyvä on elossa oleva kirjailija, jolta voi aina kysyä....

                                            By Satu Ylavaara Photography 2018:


© Satu Ylavaara Photography 2018


Haastattelun kohokodat mustavalkoisella viideollani:






klo