▼

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Medusan huone kurkattu ennakossa Q-teatterissa

Medusan huoneeseen on kurkattu, se on korkattu ennakossa 18.02.2019 Q-teatterissa. Surrealistista, absurdia, symbolista feministisiä manifestia, joka naurattaa, hiertää, muistuttaa ja nyt on naisille, päähenkilöille, kirjoitettu sopivasti vuorosanoja, joissa ei ole lausetta: mitä nyt tapahtuu. Saara Turunen on nero, jonka seuraavaakin teosta odottaa sielu pitkällä.

Mitä voisi kirjoittaa, paras ehkä kuvina. Sanoina, viiltoina, lastuina, huudahduksina. Täydellinen, sanaton, kuulas ja irvokas. Vallaton nainen! Nainen ilman valtaa! Nainen joka hupsuttelee! Naisen huone, Virginia Woolfin huone, Medusan huone. Nainen ja vartalo. Bodipositiivisyys. Antiikin myytit. Muistamme upean Meduusan, käärmepäisen, itsenäisen naisen, mutta emme taustaa. Haluammeko muistaa, haluammeko unohtaa.

Alussa valtavat maalaukset lähikuvia kukkasista, jotka muistuttavat naisen omia kohtia, sukupuolielimiä. Kuuluisia kuvia, joita myös sisustustauluina. Tekijänä Georgia O'Keeffe. Joka kielsi, että kukkaset ovat sitä mitä ne minun silmissäni vaikuttavat olevan. Taiteilija ei myöskään hyväksynyt feministien käyttävän taidettaan agendanaan. Ota tästä nyt selvää.

Tietyt kukan muodot on luonto muokannut kiinnostamaan mehiläisiä, jumalaisia, pölyttjiä, jotta elämä jatkuisi, ja kehitys jatkuisi. Kukkia ja mehiläisiä, luonnollista. Millaista on seksuaalinen häirintä toimistossa, armeijassa, teatterissa. Entä taiteellisen työn vähättely.

Kaunis, rauhallinen, pitkä nainen kävelee nojatuolia kohti. Hänellä on moitteeton kampaus, hopeinen, harmainen tukka. Kädessään hän pitää vallatonta merenneidon peruukkia, Meduusan merenväristä, meren mieleentuovaa tukkapehkoa, harjaamatonta, kesyttämätöntä Alkunaista, pahaa naista, parjattua naista. Määriteltyä naista, himottua naista. Naista näyttelee Tommi Korpela hillitysti.

Katja Küttner ja Elina Knihtilä näyttelevät vähemmän hillittyjä naisia. Knihtilän nainen on korkokengissä, hän tykkää punata huuliaan, vai tykkääkö ollenkaan, punaa silti. Onko se punaa, puunaamista. Onko se rituaali. Mä oon mikä mä oon.

Küttnerin nainen joutuu kokemaan monta nöyryytystä, työpaikalla, yhteisössä. Siihen on helppo samaistua. Tuo hiljentämisen ja vähättelyn kulttuuri. Groteskin kuvin ja painatuksin.

Ahdistavimmassa kohdassa jonkun vastenmielisen ääliön puhelin soi yleisössä. Mitä silloin pitäisi tehdä. Niskavuoren perse-otteella kännykän lukutaidoton omistaja pihalle.

Twitter on täynnä ts suhteettoman paljon on viestejä, kuinka uhrit eivät uskalla tehdä rikosilmoitusta. Muistan kuinka ranskassa vastenmielinen äijä-poliisi naureskeli paperin takana naiselle, joka oli hädässä. Poliisi-mies naureskelee kun nainen tekee rikosilmoituksen.

Mutta tämä on taidetta. Se on myös nautittavaa eikä kaunaista raivoa, joka voi toimia lyhyessä, päättämässä sketsissä luolanaisista. Kaikki on tarkkaan harkittua, mutta silti vapautunutta.

Mistä tulee klassikot, kuka nostaa klassikot jalustalle. Kuka saa kirjoittaa klassikoita, ja mistä aiheesta. Käydään läpi kauniisti kirjallisuuden historiaa. Naiset marginaalissa. Ilman äänioikeutta. Oikeutta opiskella. Naiset miehet omistamina esineinä, vaimoina ja tyttäreinä. Ja pääsemme tähän päivään.

Pojatkin lukee! Kuinka piehtaroida kirjoissa! Kovakantisissa! Miesten lukunurkka oli mainio, tuli mieleen kun oltiin Oriveden opistolla 80-luvulla ja yks poika soitti innoissaan mankalta Bukowskin puhetta, johon olin jo kyllästynyt silloin. Jo silloin,

Orivedellä. Opetuspuolella ope, miespuolinen, sanoi kritiikissä, ettei tyttö voi uskottavasti kirjoittaa pojan näkökulmasta. Milteipä samaan hengenvetoon hehkutti pojan tekstiä joka oli tytön näkökulmasta kirjoitettu. Meille muille tekstit olivat samanarvoisia. Luovan kirjoittamisen opettaja, mies, äijä, setä. 

Sitten 90-luvulla Coronassa keskusteltiin kirjallisuudesta, kysyttiin nuorilta miehiltä, ovatko koskaan lukeneet naisen kirjoittamaa kirjaa?

Kyllä, yksi heistä sanoi, " luin sen Rosa Liksomin. Hänhän on se suomenruotsalainen. "

Hm. Ehkä hän oli nähnyt korkeintaan kannen, ja päätellyt että ruotsinkielinen... Toisaalta hän ei ollut myöskään lukenut kenenkään suomenruotsalaisen naisen tekstejä.

2000-luvulla paskanhajuiset vanhat äijät tulivat pieneen kirjastoon julistaen, etteivät ikinä ole akkojen kirjoittamia kirjoja lukeneet, eivätkä lue. Kyseiseltä paikkakunnalta on suunnistanut kirjailijoiksi useampikin ihminen. Heille on jopa pystytetty patsaita.

Toisaalta myös kuvataiteen ja grafiikan puolelta yksi miesope kertoi, kuinka pitää enemmän aasialaisista naisista, kun ne ovat helpompia. Näin mies puhui 90-luvulla luokalle. Opettaja, mies, äijä, setä.

Monenlaista seksismiä oli, ja on, kitkettävä. Poikien opettaminen on vaikeaa, kuinka käyttäytyä ja ottaa huomioon muut matkustajat. Miksi lapsen on osattava viedä roskat roskiin ja olla kusematta ratikkapysäkille, kun aikuisetkaan eivät viitsi. Tai halua.

Vieressäni oli katsoja joka hekotteli tosi jännissä kohdissa, joissa musta huumori ja kritiikki olivat huikeimmillaan. Kun katsoja ei tiennyt, miten reagoida.

Kaiken huipuksi, näytöksen jälkeen, pois valuessa, luulin kaksi #mansplaining'ia. Toinen oli, ettei se toimi kun naiset näyttelevät miestä.

Kesken toisen manspainingin kiihdytin vauhtia tai vedin henkiset rusinat korviin.

Näin tämän omalla rahalla, naisen eurolla.

Groteskina vastakaikuna hempeät ja hurjat suuret kukat ja häähömpötykset teatterin liepeillä



Asiaan liittyvät tai liittymättömät tviittini ja instani, sekä matskuja muaalta:


Meduusa tai medusa on liittynyt aika ajoin myös omaan taiteeseeni:

klo