▼

torstai 14. maaliskuuta 2019

Hamlet, nuorta lovea autossa ja hubba bubbaa 2.3. Turun Kaupunginteatterissa kolmannen kerran

Tänään meno oli her-kullista kun teini-Hamlet (Jussi Nikkilä) rajasi radikaalisti tuon sanan Lidlin pussista kännykkänsä kuvaan. KULLISTA. Mutta onko Eero Aho keijujen kuningas, Patrick Sjöberg, Kojakki vai Bond-pahis? Tämänpäiväinen näytös oli paras. Ehkä. Rundmanin matelija, tuo poloinen hännystelijä, hänen tittelinään lihakauppias ei ole ollenkaan kaukaa haettu... ( Poloniuksena Carl-Kristian Rundman ) Yleinen Liiturautaisuus muistutti mafiaa ja Taymorin leffaa Titus - Viljami Säkinperän sulkakynästä sekin, tosin. Oikein muikea tragedia tämä pastoraali, tragikomedia, draama, pastoraali.

Paavo Westerberg ohjaajana riisuu ja pukee miehen ja miehuuden, sekä Hamletissa että näytelmässä Kolme sisarta, jossa filosofinen väittely on korvattu penkkipunnerruksilla hihattomissa paidoissa eli topeissa. Mutta on tässä proggiksessa muutakin kuin Hamletin / Nikkilän hidas riisuminen. Silkkaa nautintoa katsoa, todella, ja toistamiseen, mutta permantorahvasta yskittää, kun pölyisiä roolivaatteita - ja siten myös rooleja - ulkoistetaan, tampataan ja puistellaan kuin piru kerjäläistä. Riittääkö se. Pitääkö sen riittää. Miksi menin katsomaan tätä kolmannen kerran, päivänäytöksenä. Tämän kanssa on mukava viettää aikaa, ja riidellä. Siinä on silmäkarkkia ja ärsykettä muistille, popkulttuurin laveaa tuntemusta purukumista tähtien sotaan, ja kritisointia. Samoin laveaa videoruutua sekä käytetään että kyseenlaistetaan, kun sitä on pakko katsoa, mitä ohjaaja on valinnut ja / tai kuvaaja kuvannut. Muistaakseni KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -näytelmästä alkoi tämä videon käyttö seinävaatteena, muraalina ja gobeliinina joka taatusti näkyy kolmannelle parvellekin saakka. Kuten Kolmessa sisaressa on tässäkin videonäyttö kuten ikoni, ikonostaasi, varsinkin kun on kolmen näytön triptyykki. Mitä tapahtuu kulisseissa, entäpä marginaalissa.



Jaa nyt tarjottiin vihreätä hubba bubbaa, se on vähän kuten Tavaramarkkinoiden salmiakkia Hakaniemen rannassa. Teinejä, autossa.

Ofelia (Pia Andersson) on virkeä, hänessä on jotain brittiläistä virkeyttä, ja sopii epookkeihin nuorista naisista, jotka ovat valmiina kaikkeen. Jotain keväistä, ja herkkää. Hänenn on helppo ihastua. Eleillään, rivoilla ja muillakin Ofealia rikko patriarkaattia, kuin marenkia, tai pitää pilkkanaan hännystelijä-isäänsä - sama asia. Edellinen teatterissa näkemäni Ofelia oli Eero Ritala tuosta näytelmästä Prinsessa Hamlet. Ja edellinen Ofelia oli Marzi Nyman tuosta Hamletinkone spektaakkelista.

Tämä Ofelia ei ole prerafaeliittien Ofelia joka nukkuu, aina vain passiivisena nukkuu lammikossa, noista maalauksista oli lyhyt matka Nick Caven piisin Where the wild roses grow, ja sen videoon. Mutta tämä Ofelia ei ole sitäkään. Aivan omaa luokkaansa on. Nauraa ja tanssii ja höpsöttelee Hamletin kanssa, hubba bubba -suudelmin.

Mutta mistä tulee Ofelian mielenhäiriöt. Hän kyllä ymmärtää, että Hamletissa menee jokin hukkaan, hyvä mies. Miksi Hamlet suuttuu, rikkoo välinsä. Tiedän, Shakespeare on sen kirjoittanut. Mutta nykykatsoja, nainen, feministi haluaa tietää, miksi. Aavistiko Hamlet, että jatkaessaan Ofelian kanssa Claudius kuitenkin tärvelee tämän. Vai tärveleekö Hamlet itse. Tuo kohtaus tuo mieleen Dorian Grayn muotokuvan, jossa päähenkilö, kaunis nuorimies, hylkää rakastamansa naisen, jottei tuhoaisi tätä. Naisen joka näytteli hermostuksissaan kerran huonosti Dorianille ja hänen ystävilleen. Nainen joka ei kestä tätä hylkäystä.

Mutta takaisin Ofeliaan. Joissakin tarinoissa hän palaa. Siis touhuissa, tulisesti, tulenliekkinä kerran... Ja muistuttaen Nancy Spungenia ( Sid Viciouksen tyttöystävä ja manageri) joka halusi 70-luvulla, että Aerosmithin pojat sytyttäisivät hänet tuleen. Että olisi komea loppu, roihu. Spektaakkeli. Ovatko Ofelia ja Hamlet mustassa autossa kuten Sid & Nancy nuo punk-ajan Roomeo ja Juulia elokuvasta Love kills. Samalla ollaan lähellä polttoitsemurhia - aatteen tähden.




Mitä mahdollisuuksia Ofelialla on? 


Hänellä on ihania kenkiä, tolppakorkoja, joissa yhdistyy 70-luku ja musta PVC 90-luvulta, bilekengät, post-punk, alakulttuurit. Osa hänen housuistaan on ihania myös. Getrudilla on myös ihania kenkiä ja mustat kiiltävät lycrat, trikoot. Getrudia näyttelee Kirsi Tarvainen joka on aina majesteellinen ja läsnä kuten LOTRauksessa, Taru sormusten herrasta. Jossa on vähän merkittäviä naisrooleja, kolme kpl, kuten tässäkin.

Kun Gedtrud ja Claudius astuvat lavalle ylpeinä, kopeina, aatelisina, sävy sävyyn mätsäävänä pariskuntana, he näyttävät uusrikkailta venäläisiltä tai italian muotiväeltä 80-luvulta. On krepattua suurta tukkaa. Kaikki on suurta, muttei välttämättä tyylikästä. On ihanaa leopardiprinttiä, mutta sitä ei käytetä taiten, vaan mauttomassa verkkaripuvussa. Kuten tuulipukukansalla tuulikaapeissa ämpärijonoissa.

Kultaa käytetään liikaa, se on ökyä. Varsinkin Claudiuksen mustissa maihinnousukengissä ne pistävät silmään. Kun Claudius on liituraidassa, niin se muistuttaa Julie Taymorin leffaa Titus - joka sekin on Viljami Säkinperän sulkakynästä lähtöisin. Tituksessa yhdistettiin goottilaisuus ( alakulttuuri, "nuoriso" kulttuuri, estetiikka, post-punk) ja fasismi, sekä sadismi. Jotain skinhediä on Eero Ahon hahmossa, niissä maihinnousukegissä. Hyvinkin paljon de Sadea - tai paremminkin Pasolinin leffan tulkintaa Sodoman 120 päivää romaanista.

Saappaat olivat sekä Kekkosta että Tom of Finlandia. Eero oli suosikkejani mm tuolloin 90-luvulla kun telkkarissa tuli Vuoroin vieraissa. Tässä Aho on keski-ikäinen ja koko ajan pahis. Hän ei halua miellyttää katsojaa, paitsi ihan alussa häidensä keskipisteenä. Vaikeita isäsuhteita kaivataan Leijonakunkusta Tähtien sotaan. Taikka Star wars lainasi paljon Shakespearelta ja samuraita. Ehkä on paikallaan muistuttaa...

Vaikka Westerbergin teoksessa fasismi ei ole tätä kuten Ollako vai ei olla - natsiajan komedioissa, niin ollako vai eikö - esitetään kysymys aseelle, väkivaltaviihteelle, puolustuskeinolle. Siinä on jotain filosofista.

On hyvin hyytävää, että vaalit on tulossa. Eihän Suomessa valtaanpääsyn vuoksi murhata, mutta tämä vaalien mustamaalaus on ollut aivan hirveätä, törkeätä käytöstä äärioikeistolta kuten sekoomus, sekä myös kepulta, tämä valehtelu. Millaisia mainoksia pistetään minnekin, ja millä rahalla. Minne Google ohjataan. Minne google kuljettaa....

Mutta myrkyttäminen on myös tätä päivää, kuten Venäjällä.

Ei ole maailman meno paremmaksi muuttunut sitten Hamletin päivien. Kiinnostavaa on tutkailla William Shakespearen teoksia vallasta ja ahneudesta ja odotella GoT vikaa kautta, siis Tulen ja jään lauluja, Valtaistuinpeliä, Game of Thronesia. Olisi tässä voinut olla viittaus Vallan linnakkeeseen.



Jussi Nikkilä loisti parhaiten eilen. Onhan hänellä eniten pinta-alaa kekkuloida eri nyansseilla eri näytöksissä. Ollako vai eikö. Minä vain kysyn. Kohtaus on aito. Lause on lyhyt. Siinä ei ole kalloa, kuten Ernst Lubitschin komediassa Ollako vai eikö olla, jossa korskea rakastaja poistuu tuon Hamletin tuikitärkeän monologin aikana - pitämään itserakkaan monologin pitäjän vaimon enemmän kuin tyytyväisenä. Natsivallan aikana.

Tässä on asiat paikoillaan, vaikka aika on sijoiltaan. Kallo tulee vasta myöhemmin, jolloin voi kuulla Bowien viisun Please mister gravedigger - ennen kohtausta, ja kun Westerbergin version näkee, niin kyllä on upea, hirveä ja pysäyttävä. Seis eläinrääkkäys!

Paavo Westerberg puolestaan ehkä kysyy, mistä johtuu väkivalta. Väkivaltaviihdettä tulee mm Gonzanon murha.. Leffasta jonka Hamlet näyttää koko poppoolle. Me emme leffaa näe, vaan miten katsojat reagoivat. Kuulemme vain verisen ääniraidan. Polonius nauraa sadistisemmassa kohdassa, mutta Hamlet seuraa Claudiuksen reaktiota - onhan valkokankaalla tapahtuma kuin suoraa toistoa Hamletin isän murhasta. Kuulemme vain englanninkielen konventionaalisia lauseita, joita miehet viljelevät miehille toimintapätkissä. Ne on ironisoitu, ja pölhöys ja koomisuus nostetaan esiin. Myrkyllisen miehen mallia kyseenalastetaan. Puretaan. Ihan kirjaimellisesti.



Jokainen kotimainen leffa tapahtuma pitäisi alkaa Jussi Nikkilän puheenvuorolla, ohjaajan sanalla...
Punaisiin on pukeutunut Ofelia, hänen kissamaiset, vinot aurinkolasinsa muistuttavat Lina Wertmullerin prillejä, erinomainen ohjaaja muuten. Toisaalta ne tuovat muistiin John Watersin leffojen tähden Mink Stolan. Samettimekko on huutavan punaista. Muutenkin hyökkään ja sukellan teoksen värimaailmaan.


Nikkilän Hamlet vaihtaa koko ajan vaatteita, nahkaa. Hän myös riistää kaveriltaan Horatiolta nahkahousut. Sitten Hamlet on liskokuningas, Jim Morrison. Aluksi hän on eksaktissa epookissa, samettihousuissa, ohuissa sukissa ja myllynkaulus koristeena. Sitten hän on tein, nykyteini, hupparihörhö. Valkoiset crocksit johon on vielä kerätty koristeita, todellinen arkilook, rennosti pukeutumisen merkkipaalu. On hänellä myös sitten mustaa ja punaista juhlapukua.

Ja musiikista, se oli elokuvallista. Mainoskuva tuuditti jotenkin Taksikuskin suuntaan, puhaltimet soivat sitten lujaa, lujaa ja fanfaarit muistuttavat aika camp-leffojen nimittäin hiekka ja sandaali -leffojen mahtipontisia kohtauksia, tai alkuja. Nämä muskelileffat sankareineen kuten Herkules, perkules, olivat aika homoeroottisia. Niistä tuoreimpana on tuo Spartacus ( Spartacus: Blood and Sand, 2010-2013 ), jotka on K-18, jossa on aika rivakkaa miestenvälistä toimintaa. En tiedä, miten ajatukset tänne johtivat.

Ehkä eeppisestä musiikista, sankarurhojen musiikista, kun he mittelelevät voimiaan.

Ehkä katsoja riisuu katseellaan.








Vaikka Westerbergin teoksessa fasismi ei ole tätä, niin ollako vai eikö olla - esitetään kysymys aseelle, väkivaltaviihteelle, puolustuskeinolle.
originaalin lubitschin uupuessa täsä Mel Brooksin versio: joka on estetty. No, pitää vain muistella menneitä.


klo