▼

maanantai 7. lokakuuta 2019

Riistapolulla Helsingin kaupunginteatterilla todellakin kohti lapsuuden ja viattomuuden loppua, 70-lukua

Ostalgiaa ja keinokuitua elokuvan mittasessa Julia & Romeo -tarinassa jossa ekologinen sisustus ja lavastus. Taattua Maijalan laatua, jossa Paavo Kinnusen pinnanalainen raivo, ja turhautuminen löytää uusia väyliä, ja väreitä, Ella Mettänen erinomaisena, taas.

Franz Xaver Kroetz: RIISTAPOLKU
Lapsuuden ja viattomuuden loppu. 7.9. Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Näin Riistapolun jo syyskuun alussa, mutta kiireissäni vasta nyt kirjoitan. Se oli elokuvan mittainen, siis puolitoista tuntia, ja intensiivinen, eli ilman väliaikaa. Siinä oli monta kiinnostavaa tekijää, aiheutta ja toteuttajaa, jotka kiinnostivat. Tapahtumat käynnistää tytön ja pojan suhde. Tyttö on 13-vuotias, ja poika 19. Ihan niinku Julia ja Romeo.

Mutta heidän suhteensa on salainen, se on vastoin lakia, tietenkin. Poika joutuu linnaan. Mitä pojalle siellä tapahtuu... Arvaillaan.

Mitä tytön perhe tästä sanoo, tyttöhän on liian nuori seurustelemaan. Äiti on ainakin opettanut, miten pöytä katetaan. Isä on mahdollisesti väkivaltainen, ja natsitausta nousee esiin.

Näytelmä on tarina 70-luvulta. Isä puhui vanhoista hyvistä ajoista, siis natsien ajoista, jolloin kaikki toimi. Kun nyt taas on polkupyöräilijöitä.

70-luku on katettu hieman tunkkaisesti, eli aidosti. On paljon ruskeaa, mikä piti paikkaansa niin saksalaisessa kuin suomalaisessakin kodissa.

Olemme kuin keskellä kuunnelmaa, kun ovia ei ole, aterimiä ei ole, eikä uuni lämmitä. Näemme suoraan huoneeseen, jokaisen seinän lävitse. Myös vessaan. Kuulemme kun ovia paiskotaan ja suljetaan, haarukat ja veitset kilisevät.

Aivan kuin olisimme keskellä muistoja.

Aivan tavallinne perhe tulee kotiin ja syö ruokaa, joka thedään itse. Tai, no, perheen naiset tekevät. Nuorella tytöllä on polvisukat ja minihame, äidillä naisten pullooveri ja sukkikset. Tai liivihame.

Olemme ajassa jossa kohta alkaa Christine F:n aika, kadotetut heroiininuoret oikean elämän bahnhofeilla, huumeasema Zoolla.

Mutta tämän perheen elämään ei kuulu huumeet, se on porvarillinen, tai keskiluokkainen, ihan tavallinen koti.

Tytöllä on sängyssään pehmoleluja, ja sitten myös ensirakkaus.

Ah.

Ajanjaksolla mm Carrie ja Manaaja kertoivat länsimaisen modernin nuoren tytön kapinasta. Onko se kapinaa, kenellä saa olla kapinaa.

Riistapolku ei tietenkään ole yliluonnollista kauhua, vaan draamaa ja realismia.

Nuoren tytön seksuaalisuus on tuona aikana hyvinkin fokuksessa. Kuinka valtavan pelottavaa on naisen, nuorenkin naisen voima.

Tai ei pelkkä seksuaalisuus, vaan tunteet. Kun on tunteet. Vyöryävät, kummat, uudet, kiihkeät.

Lauri Maijala on nero. Yhä. Hyvä, että hän tekee teatteria. Jakaa.

Olin yksissä avoimissa harjoituksissa, jossa oli äärettömän hauskaa, vaikka itse tarina on, ja voi olla hirveä. Väkivaltaa. Näytelmä, esitys ei ollut niin rankka kuten ihmisten mielipiteissä sosialistisessa mediassa. Ehdottomasti suositeltava. Teatteriin pitää mennäkin katsomaan muuta kuin hötteröä hattaraa. Jota sitäkin voi välillä.

Harjoituksissa oli hyvä veto ja meno. Ja myös annos itseironiaa, kun katsomosta sai poistua kesken kaiken, jolloin Maijala sanoi, että tottukaa tuohon... Että ihmiset marssivat pois näytelmästä.


tarkemmin sanoen: Totuttaudutaan tähän näkyyn, ( kun yleisö marssii pois teatterista, sehän ei ole huonon näytelmän merkki, vaan huonon katsojan, siis ahdasmielisen. )


Ristapolku näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa on Fassbinderin elokuvan mittainen, synkkä ja upea, höpsö ja hurmeinen, hurmaava matka ostalgiaa tuolle puolen 70-luvun jaettuun Saksaan, polvisukkien ja koulukirjojen pehmolelujen, tyttöjen maailmaan, makuukamariin, omaan huoneeseen. Ja ah, rakkauteen, ensirakkauteen.

Kukaan ei kyseenalaista Juulian ja Roomeon pika suhdetta, tässä tytöllä ja nuorella miehellä on suurinpiirtein samat iät kuin Romeolla & Julialla, mutta tässä tarinassa ja historiassa, realismissa nuori mies joutuu vankilaan. Olemme ajassa pikkasen ennen Christiane F:fää, ja Carrieta, mutta Manaaja on jo tainnut tulla. Elokuvissa. Tämä ei siis ole kauhua, vaan draamaa.

Mutta ajanjakson popkulttuurissa on pelottavana elementtinä nuoren tytön kasvu, seksuaalinen kasvu. Tämä ei siis ole yliluonnollinen, vaan realistinen pätkä.

Vahvaa vahvempi suositus.

Rakastavaisia näyttelevät Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen alkavat olla lempparitaiteilijoitani suuressa kaavassa, ja skaalassa. Niin pihalla, kuin puutarhassa, ja joka esityksessä. Eikä kukaan kertonut, että Pekka Huotari pulisonkeineen on Suomen Steve Coogan ( joka oli 24 h party ppl -leffassa se Wilson. )

Paavo ja Lauri ovat tehneet yhteistyötä minun silmieni edessä aiemminkin, Turuus eli Turun kaupunginteatterilla näytelmässä Seitsemän veljestä, joka oli freesi ja raavas tutkielma, jota kävin katsomassa tiuhaan.

Täysosuma, napakymppi, on sitä katsoja kuin peura valokeilassa. Tiivis esitys, mutta hengittävä ja mutkitteleva. Näin tämän medialipulla, kiitoksia siitä. Menen kyllä katsomaan uudelleen, rahan kera. Käyn yleensä katsomassa esitystäå useamman kerran, jos mahdollista.

Mistä saa tehdä taidetta, mihin saa tarttua, kenen tarinat jakaa.... Hyvä, ettei kaupunginteatteri sensuroi, vaan antoi tällekin tilan, keskellä synkkää syksysä, keltaisten ja punaisten vaahteroiden rinnalla....



kuvat Tapio Vanhatalo, Helsingin kaupunginteatterin sivulta 

Tekijäloota

Franz Xaver Kroetz
RIISTAPOLKU
Lapsuuden ja viattomuuden loppu

Ella Mettänen
Paavo Kinnunen
Ursula Salo
Risto Kaskilahti
Pekka Huotari


Vesa Tapio Valo
SUOMENNOS

Lauri Maijala
OHJAUS

Antti Mattila
LAVASTUS

Elina Kolehmainen
PUKUSUUNNITTELU

Kari Leppälä
VALOSUUNNITTELU

Aleksi Saura
SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU

Henri Karjalainen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU

Riistapolun tekijät kertovat juutuupissa:



Taustaa (mikä löytyy Helsingin kaupunginteatterin sivulta):


Franz Xaver Kroetzin haastattelu
Interview: Franz Xaver Kroetz

HKTfi Riistapolku-sivun esittely




ja tältä näytti näytelmän jälkeen:



Teen paljon visuaalista matskua myös teatteribloggauksiini, kuten tässä:









#riistapolku #hktfi @hktfi Ristapolku näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa on elokuvan mittainen, synkkä ja upea, höpsö ja hurmeinen, hurmaava matka ostalgiaa tuolle puolen 70-luvun jaettuun Saksaan, polvisukkien ja koulukirjojen pehmolelujen, tyttöjen maailmaan, makuukamariin, omaan huoneeseen. Ja ah, rakkauteen, ensirakkauteen. Kukaan ei kyseenalaista Juulian ja Roomeon pika suhdetta, tässä tytöllä ja nuorella miehellä on suurinpiirtein samat iät kuin Romeolla & Julialla, mutta tässä tarinassa ja historiassa, realismissa nuori mies joutuu vankilaan. Olemme ajassa pikkasen ennen Christiane F:fää, ja Carrieta, mutta Manaaja on jo tainnut tulla. Elokuvissa. Tämä ei siis ole kauhua, vaan draamaa. Mutta ajanjakson popkulttuurissa on pelottavana elementtinä nuoren tytön kasvu, seksuaalinen kasvu. Tämä ei siis ole yliluonnollinen, vaan realistinen pätkä. Ohjaaja #LauriMaijala on nero, ja olin näissä harjoituksissakin. Vahvaa vahvempi suositus. #EllaMettänen ja #paavokinnunen alkavat olla lempparitaiteilijoitani suuressa kaavassa, ja skaalassa. Eikä kukaan kertonut, että Pekka Huotari pulisonkeineen on Suomen Steve Coogan joka oli 24 h party 🎉 ppl -leffassa Wilson. #teatterinlumoa #teatterinlumoa2019 #teatterissa #teatteri #theater #theatre #perfect #actorsofFinland #theatersofHelsinki.
Henkilön Valokuvataiteilija (@satuylavaara) jakama julkaisu
klo