Yleisö istuu paikoilleen, on turvavälit. Katseet lavalle jota peittää suuri valkokangas, jossa näkyy mustavalkoinen kuva, ehkä naapurihuoneesta, ehkä menneisyydestä. Ehkä stilli elokuvasta.
Valkokangas nousee ylös, katon rajaan, vain pieni kaistale jää näkyviin, siinä on välillä englanninkielinen tekstitys, jos haluaa ymmärtää mitä ääniraidalla, elokuvassa puhutaan, japaniksi. Mutta kangas nousee, ja paljastaa mustan salin, näyttämön jossa on, jossa seisoo mies, jalkaproteesin kanssa.
On silmänkääntöä, on akrobatiaa, on kehon, lihasten hallintaa, lihasten liikettä, värähtelyä, nykimistä, veren kuohuntaa. On muutosta.
Pidän lintumaailmasta, jossa uros tekee optisen illuusion, jotta naaras kiinnostuisi. Sama on teatterissa.
Paitsi ettei vain uros tee illuusiota, on muitakin sukupuolia, ja aika lailla lavastus, valaistus, käsikirjoitus ja ohjaus myös määrää, viittaa...
Voiko menneisyyden herättää henkiin. Kuka on mennyt. Voiko hän palata. Miten häntä voi kutsua. Miten hänet rakennetaan.
Mitä suru saa meidät tekemään. Miten me korjaamme itsemme. Mitä aaveet tarkoittavat japanilaisessa kulttuurissa. Entä meillä. Miltä menettäminen tuntuu.
Elokuva (ja ääniraitansa) samalla vieraannuttaa, ja samalla sopii. Ei tähän kävisi Rovaniemen markkinoilla eikä Ryysyrannan Jooseppi. Niistä tulisi erilaiset vibat, ja esitys olisi liian kapea, pelkästään komedia, ja vain umpiomaisen suomalainen.
Katsoja saa valita, lukeeko repliikit englanniksi katonrajasta, vai antaako mennä absurdina vai dadana, ymmärtämättä sanoja. Tai ehkä yleisö muistaa leffan, osaa replat ulkoa.
Itse vierastan undergroundielokuvaa, jossa on kiinteä homomiesten yhteisö, joka vain saa tehdä avantgardea. Tytöt ja naiset jätetään ihan syrjään, ja jos on mukana, niin esitetään negatiivisessa mielessä. Jos ymmärsin oikein, niin naisheteroiden äänet pilkkaavat miehiä, sanoen heitä hinteiksi.
Mutta takaisin asiaan. Lavalla seisoo mies jalkaproteesin kanssa. Teoksessa haltioidutaan, joudutaan jonkin valtaan, ehkä itse langetaan loveen, ehkä tehdä shamaanin matka. Joku kirjoitti kirjaa, tutkimusta kameleontti-Bowiesta, että hän piti yllä ristiin pukeutuvien shamaanien perinnettä. ( ainakin Gordene Olga MacKenzie: Transgender Nation)
Sirkustaiteilija Ville Walon sooloteos PHANTOM LIMB tuolla WHS Teatteri Unionissa, osana Objects-festaria.
Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo
Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä
Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava
Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi
Sopii hyvin, että miehellä on vain mustat alushousut tummaa taustaa vasten, hieman hämärässä valossa. Ja proteesi, ylimääräinen jalka. Jalkaproteesi fetissinä ja fyysisenä esineenä on sekä hyvin maskuliininen, fallinen, että feminiininen, vaginallinen. Sisällöllinen! Tätä kirjoittaessa soi Rammsteinin Mein Teill, eli minun tarinani / minun kaluni. Videolla on miehiä mekoissa ja talutushihnoissa, ja tarina kertoo kannibaalista. Tämä ei nyt suoranaisesti liity tähän esitykseen, joka on hyvin rajattu, ettei hii haahuilla joka puolella popkulttuuria, vaan japanilaisessa 60-luvun undergroundissa, ja nykysirkuksen mahdollisuuksissa. Miten viihdyttää ja pyörryttää katsojaa. Miksi esiintyjä on lavalla, ja katsoja on katsomossa. Miksi katsoja antaa rahaa kotimaiselle poikkitaiteelle, pienyrittäjille, taiteilijoille, ja kiinnostaville puljuille, kuten WHS Teatteri Union. Ja miksi saa vastalahjaksi kiinostavaa art housea, kuratoitua sisältöä tai kuraa, tai träshiä, roskafilmejä. Mutta kaikella on merkityksensä.
Mies seisoo lavalla, hän on sisällä proteesissa, hän tempoilee jalan, jalkojen kanssa. Kumpi valtaa kumman. Kumpi huohottaa, kumman sydämenrytmin kuulemme.
Tässä tanssissa, viettelyssä tai kamppailuissa vierailemme eri sukupuolissa. Jos tiukan binäärisesti katsoo, on lavalla sekä feminiiniset ja maskuliiniset elementit. He keskustelevat.
On naisellinen valkea, puhdas röyhelöpaita, joka voisi olla 60-lukua, viktoriaanista gotiikkaa tai villiä länttä. Jokin äänissä, ja puukossa, saa naistenpaidan valtaavan esiintyjän tuntumaan uhrilta, joka kohtaa rikoksen tekijän, miehen. Eilen tuli Teemalta pitkästä aikaa Pelon kasvot (Peeping Tom). Räikeä elokuva tirkistelystä, kaiken taltioimisen pakosta ja naisvihasta.
Miksi länkkärissä nainen on aina uhri, jota pitää suojella toisilta miehiltä. Ja jolle tehty väkivalta pitää kostaa. Mutta kaunis feminiinen mies ei ole westernissä. Hän synnyttää itse itsensä, kuten Frida Kahlo. Millainen metamorfoosi tämä on, onko se Orlandon kiertokulkua.
Sitten.
Näemme valtavan kaiken näkevän silmän, tai ei, ei se ole silmä, vaan suuri pinkki vako, kaiken nielevä. Jonka sisälle ihminen menee, ei kuten valaan vatsaan, vaan liepeitä lipoen, ja palaa takaisin, mutta honkkelina nudenvärisissä korkokengissään hengenvaarallisesti astuen, kuin ensiaskelten varsa tai hirvenvasa.
Mutta tiedämme, että hän oppii kävelemään...
Esityksessä käytetään nykysirkuksen ja modernin teatterin keinoja. Onko se performanssi. Se on sopivan mittainen.
Edellisen kerran näin teatterin lavalla nykysirkusta Marc Gassotin mainiossa Lion the weird and magical abracadabra circus show -esityksessä, jota kävin katsomassa tiuhaan. Kolmessa läänissä. Sekin oli sopivan mittainen ja K-12 ikäraja oli sopiva. Tässä Phantom Limbissä ikäraja on K-16 ja sekin on sopiva.
Teos alkaa vakavasti, on traagista taistelua, kuten lyhytelokuvassa, tempoilua, kuka pääsee niskan päälle. On myös koomisia hetkiä, klovneriaa. On myös hämmentymisen hetkiä, jolloin katsojakin miettii omia tuntemuksiaan ja tajunnanvirtaa. Mitä saa tuntea.
Tämä ei ole kuten Ed Woodin leffa Glen or Glenda, jonka minulle suositteli Alice Cooper 80-luvulla, ja joka nähtiin, niin ikkään, WHS Teatteri Unionissa, tapahtuma oli muuten dress along….
Olemme tavallaan myös friikkisirkuksessa, muttei tämä ole sideshow eikä sivuohjelma, vaan itsenäinen proggis, sooloteos. Kuten Tod Browningin klassikossa Freaks – kummajaiset vuodelta 1932, jossa on mm viehättävä esiintyjä androgyyni Josephine-Joseph, jonka tulee lavalle näyttäen vasemman sivuprofiilin, jossa on komea herrasmies, ja kääntyy näyttäen oikean sivuprofiilin, jossa on kaunis nainen. Vai oliko hän Tartsanina leopardinnahassa. Miehenä kuitenkin. (Josephine-Josephin elämästä löytyy tietoa verkosta.)
Friikkishowt, kummajaisesitykset kiertävissä tivoleissa oli tavalliselle kansalle kauhistelua, jonka jälkeen voi palata normaaliin arkeen. Esitykset olivat tietenkin eksploitaatiota, eikä aina tiennyt, millainen suhde rahankerääjä-tirehtöörillä oli esiintyjiensä kanssa. Oliko siinä hoivaa ja turvaa. Sarjassa Carnevale tarkemmin Carnivàle oli viehättävät mies, jolla oli häntä. Valitettavasti hän oli gay! Mikä tuntuu absurdilta, loukkaantua kun et olekaan hänen kuppinsa teetä - kun kyseessä on fiktiivinen hahmo.
Toisaalta sarjassa American Horror Story, kaudella Freakshow, oli mm Rapupoika tai tarkemmin sanottuna Hummeripoika Jimmy Darling ( Evan Peters ) jonka käsittelystä naiset fantasioivat, ja mitä luultavimmin kyytiäkin saivat.
Olin katsomasssa friikkishowta Hellzapoppin -nimistä sideshow revyytä - joka oli greatest show in hell, Peace & Love festivaaleilla 2011. Tuolla Taalainmaalla. Ei heikkohermosille! Ihmistikkatauluja! Ihmissusia! Burleskia! Sirpaleilla kävelyä! Sirpaleiden syöntiä! Ihon lävistysä!
Mitä friikkiys on? Minulle friikkishow, freak show, tivolin ja sirkuksen side show ovat kauniita ja reippaita, ennen kaikkea valokuvauksellisia ihmisiä, jotka menevät pitemmälle. Diane Arbus kuvasi kauniita ihmisiä, kiehtovia ihmisiä.
Mikä on syntymäfriikki, mikä harrasteensa myötä friikahtanut? Tuo taito, erikoisuus tai sinnikkyys pitää hänet lavalla ja meidän maksamaan lipusta. Tosin raja yleisön ja esiintyjän välillä on huisin ohut.
John Waters sanoi viime lokakuussa (2012), että nyt pitäisi maksaa, että näkee miehen, joka ei ole tatuoitu. Jokseenkin noin. Hauskaa on tv:ssä esitetyt temput joita mainostetaan: Älä yritä tätä kotona!
No missäs sitten esiintyjät aloittavat harjoittelemisen? Tuskin kaikki ovat aloittaneet vauvasirkuksesta? Joka on kuitenkin aika uusi, huhtikuun lopulla 2013 esitelty lappilainen kiva ilmiö. Lapissa juhannusjuhlilla joskus ennen muinoin (keisariajan jälkeen kuitenkin) ohjelmanaumerona oli aito n(-sana). Joka ei tehnyt mitään, vain oli.
Toisaalta - saamelaisia on rahdattu pariisin maailmannäyttelyyn 1899 about, " aito villi pohjoisesta" taisi olla termi.
Friikki on siis joku joka on "muut" eikä "me".
One of us, one of us... Tod Browningin huipea ja humaani Freaks elokuva 1932 vuodelta.
Ihmissusi / susipoika Chuy the Wolf Boy esiintyi myös tässä rempassa, ja myös Turbonegron viideolla. Chuy käyttää myös friikkiyttä foorumina kertoa Hypertrichosis -syndroomasta. Hänen oikea nimensä on Jesus Fajardo Aceves, ja hänellä oli tavattoman lämpimät kädet.
( Muistaakseni C.S.I.ssa oli harvinaista eli kaunis jakso jossa oli Hypertrichosis -tyttö. Huisin ujo. inhoan c.s.i.n jaksoja jossa gootit, vampyyrit, verenimijät, saatananpalvojat ja sadomasokistit, niputetaan samaan ryhmään, teineiksi tai häiriintyneiksi. Taitaa kirjoittajia jo ikä painaa. )
Palatakseni tuonne rauhan ja rakkauden festivaaleille, esintyjänä oli myös Zamora the Torture King, jonka ala oli kehonsa lävistystäminen, kierolla neulalla ja rautapiikeillä.
Tuttua oli myös Nalle Virolaisen Piercing show, jota tiirasin 1990-luvulla.
Nämä kaikki kertovat rakkaudestani ja kiinnostuksestani friikkeihin, jotka ovat lavalla.
Kirjoitin tämän, kun remonttimiehet niin ystävällisesti herättivät kun kukko lauloi.
tässä jo Popkulttuuria ja undergoundia -blogissani julkaistu:
Päivän tirkistelynä, näytelmänä, nykysirkuksena, kinkynä kohtaamisena korona-aikaan,
visuaalisena teatterina ja klovnerianakin oli sirkustaiteilija Ville Walon sooloteos PHANTOM LIMB tuolla WHS Teatteri Unionissa, osana Objects-festaria. Aavesäryn lisäksi saamme, saimme proteesifetishien lisäksi monenlaista mietittävää. Alun tragedian jälkeen liikuimme hupinäytelmässä ja sirkuksen viattomuudessa. Leikillisyydessä. Vapaudessa. Kävimme kyllä alakulttuureissakin. Intiimiä itsensä ja toisensa, toiseutensa, etsimistä, kyseenalaistamista, pelkäämistä, hyväksymistä 15.10.2020, tässä pikakirjoitus reilu tunti sitten loppuneesta esityksestä, voi olla, että kirjoitan lisää, nyt vähän unta palloon, ja sitten lisää miehiä korkokengissä eli Kinky Bootsin pariin.
Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo
Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä
Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava
Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi
Phantom Limb taustojako, eli mitä ajattelin ennen esitystä:
Nimenä phantom, tai kauempaa haettuna phantasma on sekä aave että haave. Aavesärky on selkeä suomalainen sana, että haavesärky. Onko raaja kuten Gogolin Päällystakki tai Gogolin Nenä? Ei. Tämä on intiimimpi tarina. Ehkä.
Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses .leffa en nähnyt elokuvateatteri Orionissa. Oli päällekkäisiä menoja... En ollut Helsigissä. Tässä kuulemme sen ääniraitaa.
En nähnyt tätä kun ensimmäiset esitykset olivat vuoden 2020 alussa. Miksiköhän käyn niin harvoin kummallisissa esityksissä? Miksi vierastan niistä kirjoittamista? Käytänkö vääriä termejä? Kolahtaako väärään laatikkoon kuin entisellä postimiehellä?
Yksi syy on raha. Yleensä nämä esitykset ovat festareilla, eikä niitä esityksiä ole kovin montaa. Kun liput päästetään myyntiin, ne menevät heti. Tai ainakin hyvin kaupaksi. Etuoikeutettu eliitti jolla on massia ostavat ne. Onneksi osaa esityksiä saa alennuksia. Joitakin voi peräti varata.
Aloin kulkea uudelleen teatterissa
Elokuvissa olen kulkenut aina, muistan Oriveden Opiston leffakerhon, eka valkonkaalta nähty elokuva oli Prinsessa Ruusunen, jota pelkäsin, niin riisuin vaatteeni. Tavallaan tuolla linjalla jatketaan..
Ennen esitystä:
Fetissit ja kinkyt hommat, amputaatiofetissit, proteesifetissit ja muu mukava:
Ensimmäisenä tuli mieleen fetissit ja kinkyt, nimenomaan positiivisena, seksipositiivisena, henkilökohtaisena asiana. Tv sarjan Dexter ihanaisella kylmäautomurhaajalla Rudy Cooperilla oli amputaatiofetissi tai proteesifetissi. En nyt muista, kumpi. David Cronenbergin ohjaama elokuva Crash vuodelta 1996 sisälsi joitain proteesifetissejä. ( En nyt löydä J. G. Ballardin kirjaa täältä remontin keskeltä.) Ei pelkästään autokolareissa tämä ihmisen iho, ja ihona alla oleva liha, lihakset kosketuksissa vääntyneeseen metalliin, vaan myös proteesit sen jälkeen.
Frida Kahlon proteesi ja harnessit, tuet. Ja tietysti Crispin Gloverin elokuva It Is Fine! Everything Is Fine. (2007) jota ei nähdä DVD:nä eikä bluraynä, koska silloin kuka tahansa takipallo ja ällötys voi leikata osia juutuupiin, tietysti kontekstistaan irrtotettuja, ja näin eksploitaatio, sekspoloitaatio, kiusa, pilkka on valmis. Ajattelen Crispiniä ihmisenä ja taiteilijana joka halaa tiukasti filmikelaansa, ettei se joudu vääriin käsiin. Mutta tuota elokuvaa kritisoitiin, koska joku katselija, tai edes elokuvaa näkemättä, että siinä hyväksikäytettiin vammaisia seksikohtauksissa. Ikään kuin oletuksena olisi, ettei vammaisilla ole oikeutta seksielämään, kulmikkaan, haastavan taiteen tekemiseen, eikä itsemääräämisoikeutta. Itse asiassa koko leffa on cp-vammaisen Steven C. Stewartin kirjoittama. Ja Gloverin piti toppuutella, ettei elokuva ole täynnä pelkästään Stewartin kirjoittamia seksikohtauksia, joissa Stewart myös näyttelee. Mitään muuta ei toppuutellakaan. Toisaalta vammaisen henkilön olisi oltava hyvis, eikä missään nimessä pahis, sarjamurhaaja. Hyvin rajoitettua on taide.
Muita kiinnostavia femme fataleja proteeseineen: Red Harrington (Helena Bonham Carter) elokuvassa The Lone Ranger (2013), Cherry Darling (Rose McGowan) elokuvassa Planet Terror (2007), ja Carmen (Marisa Paredes) elokuvassa The Devil's Backbone (2001). Sekä tietenkin Arlen (Suki Waterhouse) elokuvassa Bad Batch (2016).
Ja loppuun puujalkavitsejä eli tosi tarinoita meän kylältä:
Meidän kylällä oli lapsuudessani useampikin mies, jolla oli sodan takia proteesi. Joskus kun he olivat yhtä aikaa saunassa, niin ei niin kiltit kylän pojat sekoittivat heidän puujalkansa pukuhuoneessa. Yksi proteesijalkainen herra oli tavattoman temperamenttinen ja kohtelias mies, joka suuttuessaan haki haulikon. Hän oli erinomainen arkuntekijä, ja olin tilaamassa häneneltä arkkua, mutten osannut päättää, otanko mustikan värisen vaiko mustan vaiko tumman sinisen. Jäin soutaamaan huopaamaan värikartan, ja hän ehti menehtyä. Mutta arkusta olisi tullut upea.
Kylällä oli myös kolmas proteesijalkainen mies, sanottakoon häntä vaikka Arthuriksi. Hän oli jäänyt puujalastaan kiinni piikkilanka-aitaan ollessan lääpän jäljillä, ja pyysi apua ohiajavalta pyöräilijältä, joka vastasi: Mie löysään sinut sitten tullessa. Eli hän auttoi Arthurin piikkilangasta kun ensin oli käynyt kaupassa rauhassa. Arthur asui omassa mökissään ja tuli toimeen arjessa hyvin. Äitini kerran ihmetteli, mitä stanan ryske torpasta kuuluu. Niin Arthur makasi lattialla pesten lattiaa, ja potki välillä seinään, että liukui rätin kanssa eteenpäin.
Arthur tuli myös reippaasti ylioppilasjuhliini shekin kera. Minulat jäi näkemättä Red Hot Chili Peppers silloin Provinssissa. Mutta kaikkea elämässä ei saa.
Nämä eivät olleet pilkkaa, vaan tuolloin olivat hyvin elokuvamaisia kohtauksia, muistoja. Ihmiset kun olivat aidompia kun kaikkia heidän hetkiään ei kuvattu, eikä torppia ikeanisoitu. He olivat karaktaarejä.
Tekijäloota:
Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo
Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä
Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava
Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi
Ikäsuositus / Age recommendation: +16
Kieli / Language: japani / Japanese
Tekstitys / Subtitles: englanti / English
Kesto/ Duration: 45 min
Taustamatskua WHS Teatteri Unioinin sivulta:
" Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras.
Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat. Yksinäinen ihmishahmo reagoi tilaan tunkeutuviin ääniin kuin ne nousisivat hänestä itsestään. Hän muuntautuu puhujasta toiseksi, kuulostelee, hiipii. Ääni tulee ihan läheltä, mutta kuitenkin toisesta todellisuudesta, menneeltä aikakaudelta ja eri kulttuurista. Vieraskielinen äänitetty puhe katkeaa huokauksiin ja korahduksiin. Näkymättömät kauhut ja nautinnot saavat esityksen valtaansa.
Esiintyjä tasapainottelee notkein ja horjuvin askelin häpeämättömyyden reunalla. Rakkaus ja narsismi sotkeutuvat yhteen aavekivussa, joka kohdistuu poissaolevaan rakastettuun osana omaa kehoa. Voiko kaivatun toisen saavuttaa muuttumalla häneksi? Peilin katse vastaa tunnistamattoman naamion läpi toiselta varastetulla äänellä.
Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaarisilta vaikuttavia haastatteluja underground ja queer piireissä liikkuvista sukupuoli-identiteeteiltään moninaisista henkilöhahmoista.
Tämä on sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos. Vuonna 2002 ensiesitetty Valon kaupunki oli ensimmäinen Suomessa tehty koko illan jongleerausesesitys. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita. "
"Sirkustaiteilija astuu näyttämölle kolmannella jalallaan
Sirkustaiteilija Ville Walon Phantom Limb näyttämöesitys lainaa äänimaailmaansa katkelmia japanilaisesta undergroundelokuvasta. Proteesilla paranneltu keho nilkuttaa poissaolevan rakastetun jäljille kolmijalkaisen koiran sitkeydellä. Huulipuna leviää pitkin näyttämöä, kun sukupuolten välillä horjuva esiintyjä uhkaa itseään keittiöveitsellä. Epätäydellisyys ja ylimäärä syrjäyttävät taidon yhden hengen friikkisirkuksessa.
Sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos Phantom Limb tasapainottelee häpeämättömyyden reunalla.
Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras. Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat.
Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaaria undergroud- ja queer-piireissä liikkuvista henkilöistä.
Ville Walon sooloteos Valon kaupunki oli vuonna 2002 ensimmäinen koko illan jongleerausesesitys Suomessa. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita.
Vuodesta 2001 saakka toimineen WHS-nykysirkusryhmän tuotannot ovat olleet keskeinen tekijä suomalaisen nykysirkuksen viime vuosikymmenen aikana tapahtuneessa nousussa muiden esittävän taiteen lajien rinnalle. Ryhmän esityksissä sirkus on muodostunut nykyaikaiseksi, itsenäiseksi ja alati muutoksessa olevaksi ilmaisumuodoksi, jota muut keinot, erityisesti videokuva, täydentävät. Lehdistössä niitä onkin pidetty avantgardistisina myös laajemmin näyttämötaiteen näkökulmasta. Teokset ovat olleet paitsi nykysirkuksen terävintä kärkeä, myös osa teatterikentän tuoreimpia uudistusvirtauksia."
