keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Tyttöjen päivän viettäminen jatkuu Kansallisteatterissa, jossa Koiramäen Suomen historiassa tyttökuningas Kristiina miekkailee ja pukeutuu miten haluaa!

Tyttöjen päivän viettäminen jatkuu Kansiksessa, jossa Koiramäen Suomen historiassa tyttökuningas Kristiina miekkailee ja pukeutuu miten haluaa! Mm sirkuksen, nukketeatterin, oopperan ja hokemien avulla historiasta tehdään kiinnostavaa. Myös tytöille.

Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia Kansallisteatterissa 17.10.2020. 
 



Näkymä on silkkaa silmäkarkkia, neonvaloa ja hattaraa, mutta hyvin tehtyä lastenteatteria, joka mitä luultavimmin innostaa uusia sukupolvia kirjojen ja teatterin pariin. 

Sekä historian. 


Käsiohjelma on makea, siinä on tarroja. Joita voi liimata käsiohjelmaan, ei esim uuden keittiön seinille. 






Mutta palataan näytelmään. 

Pääosassa tuntuu olevan nuori koululainen, rastapäinen tyttökoira Alix ( mainio Aksa Korttila ), jota ei tippaakaan kiinnosta tylsä hissa, eikä hän ole tehnyt läksyjään. Tai niin ainakin tuntuu kun hän saa historian kokeesta hylätyn. Plääh. Hissan maikka ( niin ikkään mainio Hannu-Pekka Björkman ) kuitenkin antaa uuden mahdollisuuden, lukea tuo Suomen historian jakso uudelleen, ja sitten tulee koe, kysely. 

Eräältä tasolta näytelmä tuo tipan kyynisemmänkin teatterikatsojan silmään, sinä et ole surkea surkimus, sillä aina voi kokeen uusia, tai hyvittää. Mutta kyllä välillä läksyt pitääkin lukea. 



Jossain yhteyksissä, ennen tätä, Mauri Kunnaksen koirahahmoja on kritisoitu, että ne on aina vain poikia tai miehiä. 


Tässä proggiksessa tyttökoiria on hyvissä roolissa, ei sivussa katsojina eikä vain mahdollistajina, vaan myös aktiivisina toimijoina. Kuten koululainen. Ja sitten myös kuningatar Kristiina. 


Jottei näytelmä olisi tylsä, jossa vain ihminen lukisi läksynsä. Niin historiaa myös väritetään. Mitä luultavimmin olemme Ruotsin vallan ajassa, miten se nyt mitataankin. Olemme Kustaa Vaasan ( Harri Nousiainen ) ajassa, 1500-luvulla. Ja mikä ilmestys on sipsuttava perhoskoira Katariina Jagellonica ( uhkea ja ylhäinen Paula Siimes ). Torille pyrähtää Mikael Agricola ( Björkman ) ja Birgitta Agricola ( Karin Pacius ), monenlaista tavaranmyyjää ja juhlien suunnittelijaa sekä kaksi hevosta. 


1600-luku on kuningatar Kristiina ( ilmiömäinen, raikas ja anarkistinen Marja Salo ) n juhlaa. Ajattelen, siis olen, ja syön kermavaahtoa. Muistutetaan mitä kaikkea tyttökuningas Kristiina sai aikaan! Traijasi ylistetyimmät filosofit kylmään Pohjolaan! Pukeutui miten halusi! Komeaa on myös miekkailukohtaus, ja Peppimäinen anarkismi ruokapöydässä. 


Naisen voimaa näemme myös 1600-luvun noitavainoissa, jossa yrttejä keräävä nainen, parantaja, itsenäinen toimija, pelottaa rikasta patriarkaattia, ylhäisöjä ja kirkonäijiä. Noidan tapaaminen sumuisella suolla on myös pelottava ilmestys, kun tulee teatterisavua, joka maistuu hattaralta, ja musiikki on jännittävää. 


Aikuisia naurattaa se, mitä tapahtui Vaasa laivalle, ja miksi. 

Ja sitten naurattaa 1700-luvulla myös kun Kustaa III ( vallan mahdoton Heikki Pitkänen ) näppäilee [ vanhaa ] harppua. ( Vaikka oikealla kunkulla taisi olla siinä ongelmia - ainakin jos muistaa Jonas Karlssonin tähdittämän elokuvan Gustav III:s äktenskap. )




Näistäkin huolimatta koko näytelmä on lapsille sopiva, ainakin kouluikäisille lapsille, ja koko perheelle. 




Välitauon jälkeen lavalla tytöt soittaa kitaraa - tai ainakin yksi ameiccalainen opossumi. 

Oli hienoa huomata ihan näytelmän alussa, ensimmäisen laulan alettua, mikä vaikutus sillä oli lähistöllä istuvaan katsojaan joka alkoi myös jammailla spontaanisti. 

Osa yleisöstä voi olla liian vaisua verrattuna välituntihuutoon, ehkä lapsia on kielletty riehumasta, mutta ei opetettu, milloin saa taputtaa, milloin viheltää. Hyysikästä ( puucee ) kurkkaava kunkku ainakin sai röhönaurut aikaan. 





Minä näin tämän nyt toisen kerran, tällä kertaa bloggaajan ja ahkeran somettajan ilmaislipulla, ja kiitän siitä.

Enskari oli syksyllä 2019 (Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 7.3.2019), ja kyllä tämä toimi toistamiseenkin. Nyt näyttämö oli siis iiiiiso näyttämö, turvavälit kuulutettiin ja maskisuositus oli. Paljon tyhjiä paikkoja, tarkoituksella. 

Vahtimestari myös sanoi lapsille, että vahtii aikuisia, että noudattavat sääntöjä....




Elämme korona-aikaa, pesemme käsiämme, desinfioimme ja yritämme pitää turvavälit. Minä kuljen teatterissa ja elokuvissa. Kaikissa pelataan samoin säännöin. Jotta taidetta olisi tulevaisuudessakin. 







Minulla on myös tämä Kunnaksen Koiramäen Suomen historia omana, ostettuna äänikirjana, ja kesällä mökillä siitä oli mukava kuunnella yhdeesä pätkä pär ehtoo, ja sen jälkeen oli visailua, aiheeseen liittyen ja aiheesta poiketenkin. Oli kummastelua, oli ihailua. Vaikkapa saunan jälkeen. Verannalla. Takan äärellä. Tai myrskysäällä. ( Elisa KirjaOtava, lukijana Kuisma Eskola )



Käykää vain katsomassa, vielä on esityksiä jäljellä, ja herratun aika, meinasi unohtua tuo unissakulkija herra Hakkarainen, joka kävelee läpi esityksen omalla unen logiikallaan, ja sirkusmaisiin asentoihin nukahtaen! 




Kuvat Flickristä: Koiramäen Suomen historia 2




















Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Rooleissa
Hannu-Pekka Björkman / Tuomas Rinta-Panttila, 
Aksa Korttila, 
Petri Liski, 
Harri Nousiainen, 
Karin Pacius, 
Heikki Pitkänen, 
Marja Salo ja 
Paula Siimes

Tanssija
Ninu Lindfors


Ohjaus
Irene Aho

Dramatisointi
Eva Buchwald

Lavastus
Annukka Pykäläinen

Pukusuunnittelu
Merja Levo

Musiikki ja musiikin toteutus
Timo Hietala ja Risto Kupiainen

Valosuunnittelu
Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu
Ville Leppilahti

Koreografia
Irene Aho ja Ninu Lindfors

Naamioinnin suunnittelu ja peruukit
Petra Kuntsi ja Minttu Minkkinen

Tarpeiston suunnittelu
Sanna Sucksdorff

Miekkailukoreografia
Kristo Salminen









Koiramäen Suomen historia


Kruunupäät teatterissa!

MAURI KUNNAS



Lue lisää Kansallisteattrin sivulta:


"Kuka oli Kustaa Vaasa? Entä kuningatar Kristiina? Miksi suomalaiset saivat oman aapisen? Oliko Suomessa noitia Ruotsin vallan aikana? Taisteltiinko Nuijasodassa todella nuijilla? Mitä tapahtui Vasa-laivalle, kun se lähti neitsytmatkalleen? Millaista luonnontiedettä Suomessa harjoitettiin 1700-luvulla?

Näihin ja muihin jännittäviin kysymyksiin saadaan vastaus, kun Mauri Kunnaksen rakastetut hahmot heräävät eloon Kansallisteatterin näyttämöllä!

Kunnaksen kuvakirjaan perustuva näyttämöteos kertoo Suomen historian vaiheista Ruotsin vallan ajalta 1500-luvulta 1800-luvun alkuun. Koiramäen Suomen historia on valloittava teatteriesitys, joka muistuttaa, ettei historia ole vain lista vuosilukuja ja nimiä, vaan ennen muuta toinen toistaan kiehtovampia hahmoja ja tarinoita menneiltä ajoilta. Kunnaksen tarinoissa valokeilaan pääsevät niin aikansa suurmiehet ja suurnaiset kuin myös tavallinen kansa. Luvassa on hauska ja vauhdikas, näyttävä ja musiikkipitoinen aikamatka, josta nauttivat sekä lapset että aikuiset."



" Esitystä suositellaan erityisesti kouluikäisille ja kaikille Koiramäen ystäville. "





pääsiäismunasta tuli juhannus-koiramäki










sosialistisesta mediastani:

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Kinky boots musikaalin syötävän hyvää menoa Tampereen Työväen Teatterissa - kaikissa sateenkaaren väreissä 16.10.2020

Seksikäs ja iloitteva Kinky boots musikaali täytyy ihan itse kokea, elää ja nauttia. Elokuvasta nautin aikoinani täysillä. Myös tästä, vaikka musiikki on eri. Tampereen Työväen Teatterin versio on täyttä tavaraa. Se on sekä uskottavampi ja kotikutoisempi, läheinen, hikinen, kimaltava, romanttinen ja viihdettä koko rahan edestä. Niin pikkujouluun, arkeen kuin viikonloppuunkin. 

Kuumin kohtaus oli nyrkkeilymatsi, jossa oli päheimmät asut ja makeimmat peruukit. Syötävän hyvää menoa Tampereen Työväen Teatterissa - kaikissa sateenkaaren väreissä 16.10.2020.


Tervetuloa fantasiaani...

Päähenkilöinä ovat Charlie ja Lola. Ensin mainittu on tavallinen ja kiltti brittimies, poikaystävämatskua, joka elää ihan oolsprait, vaikka dominoivat bimbo tyttöystävä haluaa heidän muuttavan Lontooseen ja muuhun juppitouhuun, ja haaveilee 900 punnan pinkeistä korkokengistä. Jotka eivät ole edes kinkyt. Usch. 

Charlie ei kuitenkaan halua teit isän astumaan eli ei halua jatkaa suvun kenkätehtaalla. Mutta kun isästä aika jättää, on Charlie monen äärellä. Mitäkö tehdä. Mitä valita.

Eräänä iltana pimeällä kadulla Charlie kohtaa Lolan, tai kuulee hänet. Naisen ahdingossa. 

Tyhmät miehet ahdistelevat Lolaa, tai huutelevat inhottavasti, tai aikovat aggressiivisesti hyökätä. Mutta Lola osaa puolustautua, hyökätä, ja hän täräyttää kinky bootsillaan seksikkäällä punaisella saapikkaallaan. 

Mutta hän täräyttää vahingossa apuun tulevaa Charlieta.

Drag queen Lolan pukuhuoneessa Charlie huomaa, ettei Lola ollutkaan se haavoittuvainen nainen ahdingossa. Ainakaan fyysisesti. Ainakaan ulkoisesti. Ainakaan julkisesti. 

Ja sitten lavalle tulevat Charlien eikun Lolan enkelit. Lolan enkelit upeine seksikkäine niukkoine pukuineen lehahtavat eteemme, eikä tiedä missä silmiänsä pitäisi. Tai kenessä. Jos heidän kiusoitteleva ja energinen show ei tunnu housuissa, kannattaa mitata pulssia.


On typerää ja valheellista luulla, että kotimainen musikaali olisi huonompi kuin ulkomailla. Joissa liput maksavat sata djollaria tai puntaa. Ja koko esitys on hyvin kaukana yleisöstä. Suomessa musikaali on jossain määrin halveksittu, tai ainakin vähätelty teatterin laji. Vaikka sen liput maksavat noin 78 euroa hyviltä paikoilta. Oopperan liput maksoivat yli satasen eturivin paikoista.

Näin tämän myös Helsingissä, kaupunginteatterilla pari kertaa. Ah. Vanhasta kööristä on mukana päähenkilöt Charlie (Petrus Kähkönen) ja Lola (Lauri Mikkola). Sekä Lolan enkeli (Jero Mäkeläinen), joka Tampereen Työväen Teatterin lavalla vatkaa, ja twerkkaa, ja on niin taipuisa, ettei silmiään usko. Koko poppoolla on taituruutta, mutta myös iloa sen esittämisen.

Tyttöystävän roolit ovat aina tylsiä, vain päähenkilön mahdollistajia. Tässä tyttöystävä Nicolaa näyttelee Eriikka Väliahde, joka oli järkyttävän upea vampyyri Anna täydellisessä lastennäytelmässä Pikku Vampyyri. Ja oli hän myös Fröken Julie pääroolissa vaikkakin kumisaappaat jalassa modernissa Strindberg-tulkinnassa. Tv:ssä ja suoratoistolla hän oli pääroolissa Pintaa syvemmältä, joka ennakoi buumia, jossa Suomen luonto, suot ja vesistöt tuhotaan, myrkytetään. Mutta tässä esityksessä Nicola on siis aivan hirvee bitch. 

Sivuroolissa oli myös Juha-Matti Koskela aikuisena tummapartaisena miehenä, vaikka hän oli pääosassa Papusena lastennäytelmässä Pikku vampyyri, jossa oli siis koululainen. Olisi suonut hänelle suurempaakin roolia, mutta en valita. 

Donin roolissa Hiski Grönstrand oli koulukiusaaja myös Pikku vampyyrissä. Tässä Don on esimerkki toksisesta machosta, joka ihastuu Lolaan, mutta kun Lola puhuu Simonin äänellä, niin Don hätkähtää. Voi olla ehkä vanhanaikaista, ettei Don tiedosta, että vimpan päälle stailattu itsevarma Lola on drag queen. Ehkä se on homofobiaa. Ettei uskalla, tai halua tunnistaa tunteitaan, että pitää myös miehistä. Tai vain miehistä. Tai vain miehistä mekoissa. Tai olevansa panseksuaali, kaikkiruokainen. 



Kun Turun kaupunginteatterin Cabaret musikaalin seremonimestari toivottaa yleisön tervetulleeksi sanoin Hyvät ystävät (suomeksi ja saksaksi), niin Kinky bootsien Lola toivottaa yleisön tervetulleeksi sanoin Hyvät naiset ja herrat. Ja kaikki siltä väliltä. 

Kumpikin toivotus toimii. Käsiohjelmassa kerrotaan lyhyesti drag queenin, transvestiitin ja transihmisen eroista. 


Erityisen koskettavaa on kun Simon pienenä poikana halusi pukeutua.ja olla miten halusi, olla oma itsensä, mutta isä kannusti vain nyrkkeilemään, äijäilemään, ja muuta myrkyllistä. En voi sanoiksi saattaa, millaista on nuorella tai nuortella aikuisiella, tai aikuisella, jonka vanhemmat hylkäävät. Kuin poikansa en ois -laulussa. 


Brittiläinen luokkayhteiskunta tulee esiin, kun kenkätehtaan työläinen Lauren (Emmi Kaislakari) onkin ihastunut pomon poikaan Charlieen... Tämä on oikein virkistävä rooli, sydämen läpätyksen, jännityksen, hermostumisen, mokailut ja rakkauden tuskat tuntee, ihan katsomossa asti. 


Osaltaan tämä on jatkoa englantilaisille tai skotlantilaisille sosiaalisille draamoille 1990-luvulta kuten Pride, Housut pois ja Suu messingillä - miten miehille käy kun kaivokset, ja tehtaat suljetaan. 





Näin tämän teatteribloggaajan lipulla 16.10.2020, kiitoksia Työvikselle. 




kuvasin loppukiitosten säihkettä...





Tekijäloota:



Petrus Kähkönen Charlie Price

Lauri Mikkola Lola / Simon

Eriikka Väliahde Nicola

Emmi Kaislakari Lauren


Hiski Grönstrand Don

Jyrki Mänttäri George

Jari Ahola Herra Price / Koditon mies / Tehtaan työntekijä

Antti Kerosuo Simonin isä / Lähetti / Tehtaan työntekijä

Juha-Matti Koskela Harry / Tehtaan työntekijä

Jonas Saari Richard Bailey/ Huligaani / Tehtaan työntekijä

Aleksi Aromaa Tehtaan työntekijä

Samuli Pajunen Tehtaan työntekijä / Huligaani

Saska Pulkkinen Tehtaan työntekijä

Jussi Lukács Tehtaan työntekijä

Valtteri Aaltonen Tehtaan työntekijä

Hanna Kaila Pat

Leena Rousti Trish

Marissa Lattu Milan Stage Manager / Tehtaan työntekijä

Riikka Riikonen Tehtaan työntekijä

Roosa Lehtinen Tehtaan työntekijä

Heidi A. Kiviharju Tehtaan työntekijä

Sanni Lehto Tehtaan työntekijä


Jack Johansson Enkeli

Henri Sarajärvi Enkeli

Steven A. Novak Enkeli

Anton Engström Enkeli

Niklas Rauten Enkeli

Jero Mäkeläinen Enkeli



Eero Maunu Nuori Lola / Simon

Niklas Normio Nuori Lola / Simon sekä Under study Nuori Charlie

Tristan Lumi Nuori Charlie

Jerry Ranta Nuori Charlie




Perustuu Miramaxin elokuvaan Kinky Boots


Käsikirjoitus Harvey Fierstein

Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper

Suomenkielinen käännös Kari Arffman ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Orkestraatio Stephen Oremus

Vastaava kapellimestari Eeva Kontu

Kapellimestari Joonas Mikkilä

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamiointi ja kampausten suunnittelu Henri Karjalainen

Ohjaajan ja koreografin assistentti Jack Johansson

Yhteistyössä Harjanne Company Ltd Oy ja MD Company Oy Ltd

Mukana myös Tampereen Ammattikorkeakoulu


Tekijänoikeuksia valvoo MTI Europe.

Helsingin kaupunginteatterin (HKT) tuotannon mukainen tuotanto, yhteistyössä HKT ja Tampereen Työväen Teatteri. 





Lue lisää Työviksen sivulta:


"SENSAATIOMAINEN, PARHAANA MUSIKAALINA TONY-, GRAMMY- JA OLIVIER-PALKITTU, VUOSIKYMMENEN SUURIN, SEKSIKKÄIN JA SYDÄMELLISIN SHOW SAAPUU TAMPEREELLE 2020!


Ensi-ilta 24.9.2020 Suurella näyttämöllä


Pop-ikoni Cyndi Lauperin säveltämä musikaali Kinky Boots juhlistaa erilaisuutta, ystävyyttä ja ennakkoluulojen voittamista.


Kinky Boots vie sinut vuoristoradan vauhdilla tehdashallien hämärästä muotimaailman huipulle. Isänsä konkurssin partaalla olevan kenkätehtaan perinyt Charlie on epätoivoinen kaatuvan yrityksensä kanssa. Apuun saapuu kuin luonnonvoima, glitterin ja höyhenien keskeltä, hurmaava viihdetaiteilija Lola seurueineen villin ideansa kanssa. Tämä pari, jolla ei pitäisi olla mitään yhteistä, yltää lopulta uskomattomiin saavutuksiin, joista muut vain uneksivat


Musikaali tulee Tampereen Työväen Teatteriin konseptiyhteistyössä Helsingin Kaupunginteatterin kanssa. Keskeinen kaksikko on tuttu niin Helsingin kuin Tampereen menestysmusikaaleista. Drag-tähti Lolan ja Simonin roolissa nähdään Lauri Mikkola (Kinky Boots HKT, Poikabändi) ja Charlie Pricen roolissa Petrus Kähkönen (Kinky Boots HKT, Notre Damen kellonsoittaja). TTT:n kova musikaaliensemble ja runsas vierailevien tähtien joukko varmistavat, että tästä tulee ainutlaatuinen ja unohtumaton kokemus. Kinky Boots potkii paremmin kuin koskaan!


Avaa sydämesi, laita korkokengät jalkaan ja tule kokemaan fantastinen show joka on rakkauden asialla!

"




Kinky boots Tampereen tiiserit ja railerit:









Kaksi blogitekstiä Helsingin kaupunginteatterin versiosta, jossa myös linekkejä ja videoita mm taustoista, joita en suoraan kopioi tähän:


Kyllä Harvey Fierstein on kähissyt ihanan musikaalin: Kinky Boots ennakossa Helsingin kaupunginteatterissa. 2018. Ah... Helsingin kaupunginteatterin versiolla ei ole mitään hävettävää ekassa ennakossa 28.08.2018

Kinky boots toisessa ennakossa syssyllä 2018 Hgin kaupunginteatterilla. Miesstrippareita 90-luvulta seksimessuilta aina drag queenien Linnanmäen kaikille sopivaksi esitykseseksi: Kinky boots toinen ennakko 29.8. hurmasi entisestään kuumana trooppisena yönä Helsingissä: 




sosialistisesta mediastani:

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Harhama 20.10.2020 Espoon KaupunginTeatterin Revontulihallissa


Harhama 20.10.2020 Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa. Tomi Alatalo on mainio marxilainen klovni, kohtuullisen epäluotettava kertoja ja yksi Irmari Rantamalan persoonista. Koko ensimmäisen session ajan hän yrittää aloittaa suuren kirjansa kirjoittamista, mutta aina joku muu tulee väliin. Hän on nukkavieru Giancarlo Gianninin tavalla Lina Wertmullerin elokuvissa. Hänessä on jotain myös samaa kuin Sparks -orkesterin Ron Maelissa. Hänellä on huonosti istuva puku, joka on liian lyhyt. Osa hänen liikkeistään on nykytanssia ja nykysirkusta, koomista ja hallittua. Alatalo näytti hyvältä erinomaisessa, kummallisessa näytelmässä PELLE, jossa hän oli pillifarkkuinen liittymiä ärtyneille asiakkaille tyrkyttävä sulhaskokelas naisystävänsä isälle, joka oli pelle 24/7 esim ovikelloa soittaessa rinnukset kastuu. 


Jo ihan alussa näkyy nostalginen lava, se muistuttaa kansantalon lavaa, kyllä siinä on samanlainen panelointi, ehkä. Meidän lavalla oli esiintynyt mm Pekka Puupää, joka meluavalta yleisöltä kysyi, kumpiko meistä on esiintyjä täällä. Juha Hurmeen tuorein näytelmä HARHAMA on sekä helposti lähestyttävä, matalan kynnyksen esitys, joka viittaa vanhaan aikaan, kansantalojen lavoille, joilla kiersi näyttelijöitä. Tai oli sitten ihan oma esitys. Se ei ole puskafarssia, siihen Harhamalla on liian monta tasoa, ja viittausta. 


Hurme taiteilijavieraana Tapiolan kirjastossa 7.10. sanoikin olevansa sananlainen kirjavinkkaaja kuten kirjaston työntekijät. Hän ei kulje sieraimet pystyssä megaloomaanisena egolomaanina omaan älykkyyteensä tukehtueb, ei. Vaan hänelle taide, kirjallisuus, kulttuuri ja viihde on yhteistyötä, keskustelua. Arkeologiaakin. Tässä hän muuntaa Irmari Rantamalan kirjan Harhama onnistuneeksi esitykseksi. Vaikka haastattelutilaisuudessa oli vain kolme Harhaman lukenutta (joista yksi Hurme, toinen haastattelija). 


Niin luulemme tietävämme Irmari Rantamalan, mutta hänellä oli useampi nimi, taiteilijanimi, venäläinen nimi, ja vielä nimimerkkejäkin kaikkia kaikkiaan 60 kipaletta. Nimi Irmari oli sukupuoleton, se ei ollut Ilmari eikä Irma. Myös Rantamala oli muunsukupuolinen, tai miten hänet määrittelisi. Hän joutui hirveän happohyökkäyksen kohteeksi, joita yleensä naisille tehdään nykyään, happohyökkäyksen, jossa nainen heitti happoa hänen sukupuolielimelleen. Hurme kertoi, ettei tällä tarvi mässäillä tai eksploitaatiota vetää. Mutta olihan se hurja muutos. Shokki.


Rantamala oli tuottelias kirjailija, hänen teoksensa olivat eeppisen mittaisia, osin unohdettuja, harvemmin saatavilla. Hän aloitti konservatiivisessa piirissä, oikeistolaisten puolella, mutta hänet murhattiin punaisena, vaikkei hän kuulunut varsinaisesti kumpaankaan leiriin. Herra Harhama niin ikään esityksessä on kiinnostunut sosialismista, mutta myös pääomasta. 



Esityksessä lauletaan paljon, se on kuin hyvä euroviisu. Ja Perkelekin on täydellinen nykyajan itsevarma naislaulaja, joka hallitsee täysin sekä imagonsa että levytyssopimuksensa. Rollissa on mainio Roosa Söderholm, joka oli viimeksi teatterin lavalla Ryhmäteatterin näytelmässä HARRIET, joka on nyt Lea-palkinnon yksiä finalisteja. 


Ateisti ja satanisti nauttii!


Mutta kun tällainen teos on kyseessä on monia puolia, sävyjä ja merkityksiä. 





Välitauon jälkeen 


Saamme myös humalaisia suomalaisia miehiä, joita aina tupsahtaa näytelmiin ja kesämökkeihin sadetta pitämään. Ja kertomaan meheviä, ilman sordiinoa olevis juttuja, joita myös Aleksis Kivi kirjoitti muistiin, ja kirjoiksi. 


Toinen heistä on taiteilija, joka tuijottelee omaan napaansa, kirjaimellisesti, ja kaivelee sitä pänselillä. Häntä näyttelee Eetu Känkänen, joka oli vallan mainio Kansallisteatterin freesissä esityksessä Julia & Romeo. 


Toinen on hieman nuhraantunut vapun tahi juhannuksen viettäjä, jolla on kuuma, ja hän on lähtemäisillään siitä kohtaa torppaa, missä viisi hirttä on poikki, mutta palaa aina jatkamaan kertomustaan. Tai aloittaa ihan uuden. Häntä näyttelee Antti Laukkarinen, joka veti soolona Hurmeen monologin Hullu tuolla Teatteri Jurkassa. 


Ja Harhamalla on mennä hermot, eikä hän pääse jatkamaan kirjoitustyötänsä kirjailijana. Jokainen joka kirjoittaa tietää kuinka hirveätä sadismia on kun joku vie sinulta työrauhan. Känniset, hilpeät, lettua vailla olevat huithapelit ovat yhtä ärsyttäviä luovalle selvälle ihmiselle kun taiteilijan kaljun päällä pörräävä kärpänen oli se sitten olemassa eli ei. Housut puttoo kuten klassissa Hauskoissa kotivideoissa, ja on hienoa, että tämä tsetti on sisällytetty näytelmään. Että kuinka monella tapaa esitys, live esiintyminen voi olla viihdyttävä.


Mennään kyllä myös epämukavuusalueille. Kun kyseessä on kuolema, vakavoituminen, asioiden mietiskely, mitä, mikä tässä maailmassa on tärkeää, ja onko liian myöhäistä huomata se. Kaikissa kansannäytelmissä ja komedioissa on myös osaltaan suru, tragedia.



Useamman roolin ( mm katalan rouva Esempion) tekevä Cécile Orblin oli Kansallisteatterissa Canthina sekä tietenkin Hurmeen teoksessa Lemminkäinen, jossa oli myös Tomi Alatalo.  Enni Ojutkangas on minulle teatterista outo, uusi tuttavuus, mutta elokuvissa ja tv:ssä  hän on ollut mm Kyrsyä, Rendel ja Nymfit.


Suosittelen suuresti ryntäämään virtuaaliselle lippuluukulle.


Antoisaa iltaa!



Siipeilin, eli näin tämän bloggaajan lipulla. Kiitoksia Espoon kaupunginteatterille että sukset kulkee ja käsidesiä piisaa. Kiitos myös Juha Hurmeelle, että olet Juha Hurme.





Tekijäloota:



Näyttämöllä Tomi Alatalo, Eetu Känkänen, Antti Laukkarinen, Enni Ojutkangas, Cécile Orblin, Roosa Söderholm

Alkuperäinen teksti Irmari Rantamala

Ohjaus ja dramatisointi Juha Hurme

Koreografia Saara Hurme

Lavastus ja valosuunnittelu Raisa Kilpeläinen

Pukusuunnittelu Reija Laine

Sävellys Petra Poutanen

Äänisuunnittelu Grégory Maisse


Näyttämö

Revontulihalli


Liput

37 / 34 / 20 €


Kesto

n.2h 40min sisältäen väliajan


Esityskieli

suomi, englanninkielinen ja suomenkielinen tekstitys mobiililaitteella

Esityksessä käytetään teatterisavua ja kirkkaita valoja.


 


perjantai 16. lokakuuta 2020

Tirkistelynä nykysirkuksen kinky kohtaaminen korona-aikaan sirkustaiteilija Ville Walon sooloteoksessa PHANTOM LIMB paikassa WHS Teatteri Union

Yleisö istuu paikoilleen, on turvavälit. Katseet lavalle jota peittää suuri valkokangas, jossa näkyy mustavalkoinen kuva, ehkä naapurihuoneesta, ehkä menneisyydestä. Ehkä stilli elokuvasta. 

Valkokangas nousee ylös, katon rajaan, vain pieni kaistale jää näkyviin, siinä on välillä englanninkielinen tekstitys, jos haluaa ymmärtää mitä ääniraidalla, elokuvassa puhutaan, japaniksi. Mutta kangas nousee, ja paljastaa mustan salin, näyttämön jossa on, jossa seisoo mies, jalkaproteesin kanssa. 

On silmänkääntöä, on akrobatiaa, on kehon, lihasten hallintaa, lihasten liikettä, värähtelyä, nykimistä, veren kuohuntaa. On muutosta.

Pidän lintumaailmasta, jossa uros tekee optisen illuusion, jotta naaras kiinnostuisi. Sama on teatterissa. 

Paitsi ettei vain uros tee illuusiota, on muitakin sukupuolia, ja aika lailla lavastus, valaistus, käsikirjoitus ja ohjaus myös määrää, viittaa... 


Voiko menneisyyden herättää henkiin. Kuka on mennyt. Voiko hän palata. Miten häntä voi kutsua. Miten hänet rakennetaan. 


Mitä suru saa meidät tekemään. Miten me korjaamme itsemme. Mitä aaveet tarkoittavat japanilaisessa kulttuurissa. Entä meillä. Miltä menettäminen tuntuu.



Elokuva (ja ääniraitansa) samalla vieraannuttaa, ja samalla sopii. Ei tähän kävisi Rovaniemen markkinoilla eikä Ryysyrannan Jooseppi. Niistä tulisi erilaiset vibat, ja esitys olisi liian kapea, pelkästään komedia, ja vain umpiomaisen suomalainen. 

Katsoja saa valita, lukeeko repliikit englanniksi katonrajasta, vai antaako mennä absurdina vai dadana, ymmärtämättä sanoja. Tai ehkä yleisö muistaa leffan, osaa replat ulkoa. 

Itse vierastan undergroundielokuvaa, jossa on kiinteä homomiesten yhteisö, joka vain saa tehdä avantgardea. Tytöt ja naiset jätetään ihan syrjään, ja jos on mukana, niin esitetään negatiivisessa mielessä. Jos ymmärsin oikein, niin naisheteroiden äänet pilkkaavat miehiä, sanoen heitä hinteiksi. 

Mutta takaisin asiaan. Lavalla seisoo mies jalkaproteesin kanssa. Teoksessa haltioidutaan, joudutaan jonkin valtaan, ehkä itse  langetaan loveen, ehkä tehdä shamaanin matka. Joku kirjoitti kirjaa, tutkimusta kameleontti-Bowiesta, että hän piti yllä ristiin pukeutuvien shamaanien perinnettä. ( ainakin Gordene Olga MacKenzie: Transgender Nation)



Sirkustaiteilija Ville Walon sooloteos PHANTOM LIMB tuolla WHS Teatteri Unionissa, osana Objects-festaria. 

Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo

Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä

Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava

Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi



Sopii hyvin, että miehellä on vain mustat alushousut tummaa taustaa vasten, hieman hämärässä valossa. Ja proteesi, ylimääräinen jalka. Jalkaproteesi fetissinä ja fyysisenä esineenä on sekä hyvin maskuliininen, fallinen, että feminiininen, vaginallinen. Sisällöllinen! Tätä kirjoittaessa soi Rammsteinin Mein Teill, eli minun tarinani / minun kaluni. Videolla on miehiä mekoissa ja talutushihnoissa, ja tarina kertoo kannibaalista. Tämä ei nyt suoranaisesti liity tähän esitykseen, joka on hyvin rajattu, ettei hii haahuilla joka puolella popkulttuuria, vaan japanilaisessa 60-luvun undergroundissa, ja nykysirkuksen mahdollisuuksissa. Miten viihdyttää ja pyörryttää katsojaa. Miksi esiintyjä on lavalla, ja katsoja on katsomossa. Miksi katsoja antaa rahaa kotimaiselle poikkitaiteelle, pienyrittäjille, taiteilijoille, ja kiinnostaville puljuille, kuten WHS Teatteri Union. Ja miksi saa vastalahjaksi kiinostavaa art housea, kuratoitua sisältöä tai kuraa, tai träshiä, roskafilmejä. Mutta kaikella on merkityksensä.


Mies seisoo lavalla, hän on sisällä proteesissa, hän tempoilee jalan, jalkojen kanssa. Kumpi valtaa kumman. Kumpi huohottaa, kumman sydämenrytmin kuulemme. 

Tässä tanssissa, viettelyssä tai kamppailuissa vierailemme eri sukupuolissa. Jos tiukan binäärisesti katsoo, on lavalla sekä feminiiniset ja maskuliiniset elementit. He keskustelevat.


On naisellinen valkea, puhdas röyhelöpaita, joka voisi olla 60-lukua, viktoriaanista gotiikkaa tai villiä länttä. Jokin äänissä, ja puukossa, saa naistenpaidan valtaavan esiintyjän tuntumaan uhrilta, joka kohtaa rikoksen tekijän, miehen. Eilen tuli Teemalta pitkästä aikaa Pelon kasvot (Peeping Tom). Räikeä elokuva tirkistelystä, kaiken taltioimisen pakosta ja naisvihasta.

Miksi länkkärissä nainen on aina uhri, jota pitää suojella toisilta miehiltä. Ja jolle tehty väkivalta pitää kostaa. Mutta kaunis feminiinen mies ei ole westernissä. Hän synnyttää itse itsensä, kuten Frida Kahlo. Millainen metamorfoosi tämä on, onko se Orlandon kiertokulkua. 

Sitten.

Näemme valtavan kaiken näkevän silmän, tai ei, ei se ole silmä, vaan suuri pinkki vako, kaiken nielevä. Jonka sisälle ihminen menee, ei kuten valaan vatsaan, vaan liepeitä lipoen, ja palaa takaisin, mutta honkkelina nudenvärisissä korkokengissään hengenvaarallisesti astuen, kuin ensiaskelten varsa tai hirvenvasa.


Mutta tiedämme, että hän oppii kävelemään...


Esityksessä käytetään nykysirkuksen ja modernin teatterin keinoja. Onko se performanssi. Se on sopivan mittainen. 

Edellisen kerran näin teatterin lavalla nykysirkusta Marc Gassotin mainiossa Lion the weird and magical abracadabra circus show -esityksessä, jota kävin katsomassa tiuhaan. Kolmessa läänissä. Sekin oli sopivan mittainen ja K-12 ikäraja oli sopiva. Tässä Phantom Limbissä ikäraja on K-16 ja sekin on sopiva. 


Teos alkaa vakavasti, on traagista taistelua, kuten lyhytelokuvassa, tempoilua, kuka pääsee niskan päälle. On myös koomisia hetkiä, klovneriaa. On myös hämmentymisen hetkiä, jolloin katsojakin miettii omia tuntemuksiaan ja tajunnanvirtaa. Mitä saa tuntea. 


Tämä ei ole kuten Ed Woodin leffa Glen or Glenda, jonka minulle suositteli Alice Cooper 80-luvulla, ja joka nähtiin, niin ikkään, WHS Teatteri Unionissa, tapahtuma oli muuten dress along…. 

Olemme tavallaan myös friikkisirkuksessa, muttei tämä ole sideshow eikä sivuohjelma, vaan itsenäinen proggis, sooloteos. Kuten Tod Browningin klassikossa Freaks – kummajaiset vuodelta 1932, jossa on mm viehättävä esiintyjä androgyyni Josephine-Joseph, jonka tulee lavalle näyttäen vasemman sivuprofiilin, jossa on komea herrasmies, ja kääntyy näyttäen oikean sivuprofiilin, jossa on kaunis nainen. Vai oliko hän Tartsanina leopardinnahassa. Miehenä kuitenkin. (Josephine-Josephin elämästä löytyy tietoa verkosta.)


Friikkishowt, kummajaisesitykset kiertävissä tivoleissa oli tavalliselle kansalle kauhistelua, jonka jälkeen voi palata normaaliin arkeen. Esitykset olivat tietenkin eksploitaatiota, eikä aina tiennyt, millainen suhde rahankerääjä-tirehtöörillä oli esiintyjiensä kanssa. Oliko siinä hoivaa ja turvaa. Sarjassa Carnevale tarkemmin Carnivàle oli viehättävät mies, jolla oli häntä. Valitettavasti hän oli gay! Mikä tuntuu absurdilta, loukkaantua kun et olekaan hänen kuppinsa teetä - kun kyseessä on fiktiivinen hahmo. 

Toisaalta sarjassa American Horror Story, kaudella Freakshow, oli mm Rapupoika tai tarkemmin sanottuna Hummeripoika Jimmy Darling ( Evan Peters ) jonka käsittelystä naiset fantasioivat, ja mitä luultavimmin kyytiäkin saivat. 


Olin katsomasssa friikkishowta Hellzapoppin -nimistä sideshow revyytä - joka oli greatest show in hell, Peace & Love festivaaleilla 2011. Tuolla Taalainmaalla. Ei heikkohermosille! Ihmistikkatauluja! Ihmissusia! Burleskia! Sirpaleilla kävelyä! Sirpaleiden syöntiä! Ihon lävistysä! 

Mitä friikkiys on? Minulle friikkishow, freak show, tivolin ja sirkuksen side show ovat kauniita ja reippaita, ennen kaikkea valokuvauksellisia ihmisiä, jotka menevät pitemmälle. Diane Arbus kuvasi kauniita ihmisiä, kiehtovia ihmisiä. 

Mikä on syntymäfriikki, mikä harrasteensa myötä friikahtanut? Tuo taito, erikoisuus tai sinnikkyys pitää hänet lavalla ja meidän maksamaan lipusta. Tosin raja yleisön ja esiintyjän välillä on huisin ohut. 

John Waters sanoi viime lokakuussa (2012), että nyt pitäisi maksaa, että näkee miehen, joka ei ole tatuoitu. Jokseenkin noin. Hauskaa on tv:ssä esitetyt temput joita mainostetaan: Älä yritä tätä kotona! 

No missäs sitten esiintyjät aloittavat harjoittelemisen? Tuskin kaikki ovat aloittaneet vauvasirkuksesta? Joka on kuitenkin aika uusi, huhtikuun lopulla 2013 esitelty lappilainen kiva ilmiö. Lapissa juhannusjuhlilla joskus ennen muinoin (keisariajan jälkeen kuitenkin) ohjelmanaumerona oli aito n(-sana). Joka ei tehnyt mitään, vain oli. 

Toisaalta - saamelaisia on rahdattu pariisin maailmannäyttelyyn 1899 about, " aito villi pohjoisesta" taisi olla termi. 

Friikki on siis joku joka on "muut" eikä "me". 

One of us, one of us... Tod Browningin huipea ja humaani Freaks elokuva 1932 vuodelta. 

Ihmissusi / susipoika Chuy the Wolf Boy esiintyi myös tässä rempassa, ja myös Turbonegron viideolla. Chuy käyttää myös friikkiyttä foorumina kertoa Hypertrichosis -syndroomasta. Hänen oikea nimensä on Jesus Fajardo Aceves, ja hänellä oli tavattoman lämpimät kädet. 

( Muistaakseni C.S.I.ssa oli harvinaista eli kaunis jakso jossa oli Hypertrichosis -tyttö. Huisin ujo. inhoan c.s.i.n jaksoja jossa gootit, vampyyrit, verenimijät, saatananpalvojat ja sadomasokistit, niputetaan samaan ryhmään, teineiksi tai häiriintyneiksi. Taitaa kirjoittajia jo ikä painaa. )

Palatakseni tuonne  rauhan ja rakkauden festivaaleille, esintyjänä oli myös Zamora the Torture King, jonka ala oli kehonsa lävistystäminen, kierolla neulalla ja rautapiikeillä. 

Tuttua oli myös Nalle Virolaisen Piercing show, jota tiirasin 1990-luvulla. 

Nämä kaikki kertovat rakkaudestani ja kiinnostuksestani friikkeihin, jotka ovat lavalla. 

Kirjoitin tämän, kun remonttimiehet niin ystävällisesti herättivät kun kukko lauloi. 





tässä jo Popkulttuuria ja undergoundia -blogissani julkaistu:

 

 Päivän tirkistelynä, näytelmänä, nykysirkuksena, kinkynä kohtaamisena korona-aikaan,
visuaalisena teatterina ja klovnerianakin oli sirkustaiteilija Ville Walon sooloteos PHANTOM LIMB tuolla WHS Teatteri Unionissa, osana Objects-festaria. Aavesäryn lisäksi saamme, saimme proteesifetishien lisäksi monenlaista mietittävää. Alun tragedian jälkeen liikuimme hupinäytelmässä ja sirkuksen viattomuudessa. Leikillisyydessä. Vapaudessa. Kävimme kyllä alakulttuureissakin. Intiimiä itsensä ja toisensa, toiseutensa, etsimistä, kyseenalaistamista, pelkäämistä, hyväksymistä 15.10.2020, tässä pikakirjoitus reilu tunti sitten loppuneesta esityksestä, voi olla, että kirjoitan lisää, nyt vähän unta palloon, ja sitten lisää miehiä korkokengissä eli Kinky Bootsin pariin. 


Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo

Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä

Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava

Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi




Phantom Limb taustojako, eli mitä ajattelin ennen esitystä:

Nimenä phantom, tai kauempaa haettuna phantasma on sekä aave että haave. Aavesärky on selkeä suomalainen sana, että haavesärky. Onko raaja kuten Gogolin Päällystakki tai Gogolin Nenä? Ei. Tämä on intiimimpi tarina. Ehkä.

Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses .leffa en nähnyt elokuvateatteri Orionissa. Oli päällekkäisiä menoja... En ollut Helsigissä. Tässä kuulemme sen ääniraitaa. 

En nähnyt tätä kun ensimmäiset esitykset olivat vuoden 2020 alussa. Miksiköhän käyn niin harvoin kummallisissa esityksissä? Miksi vierastan niistä kirjoittamista? Käytänkö vääriä termejä? Kolahtaako väärään laatikkoon kuin entisellä postimiehellä?

Yksi syy on raha. Yleensä nämä esitykset ovat festareilla, eikä niitä esityksiä ole kovin montaa. Kun liput päästetään myyntiin, ne menevät heti. Tai ainakin hyvin kaupaksi. Etuoikeutettu eliitti jolla on massia ostavat ne. Onneksi osaa esityksiä saa alennuksia. Joitakin voi peräti varata. 

Aloin kulkea uudelleen teatterissa 

Elokuvissa olen kulkenut aina, muistan Oriveden Opiston leffakerhon, eka valkonkaalta nähty elokuva oli Prinsessa Ruusunen, jota pelkäsin, niin riisuin vaatteeni. Tavallaan tuolla linjalla jatketaan.. 




Ennen esitystä:

Fetissit ja kinkyt hommat, amputaatiofetissit, proteesifetissit ja muu mukava: 

Ensimmäisenä tuli mieleen fetissit ja kinkyt, nimenomaan positiivisena, seksipositiivisena,  henkilökohtaisena asiana. Tv sarjan Dexter ihanaisella kylmäautomurhaajalla Rudy Cooperilla oli amputaatiofetissi tai proteesifetissi. En nyt muista, kumpi.  David Cronenbergin ohjaama elokuva Crash vuodelta 1996 sisälsi joitain proteesifetissejä. ( En nyt löydä J. G. Ballardin kirjaa täältä remontin keskeltä.) Ei pelkästään autokolareissa tämä ihmisen iho, ja ihona alla oleva liha, lihakset kosketuksissa vääntyneeseen metalliin, vaan myös proteesit sen jälkeen. 

Frida Kahlon proteesi ja harnessit, tuet. Ja tietysti Crispin Gloverin elokuva It Is Fine! Everything Is Fine. (2007) jota ei nähdä DVD:nä eikä bluraynä, koska silloin kuka tahansa takipallo ja ällötys voi leikata osia juutuupiin, tietysti kontekstistaan irrtotettuja, ja näin eksploitaatio, sekspoloitaatio, kiusa, pilkka on valmis. Ajattelen Crispiniä ihmisenä ja taiteilijana joka halaa tiukasti filmikelaansa, ettei se joudu vääriin käsiin. Mutta tuota elokuvaa kritisoitiin, koska joku katselija, tai edes elokuvaa näkemättä, että siinä hyväksikäytettiin vammaisia seksikohtauksissa. Ikään kuin oletuksena olisi, ettei vammaisilla ole oikeutta seksielämään, kulmikkaan, haastavan taiteen tekemiseen, eikä itsemääräämisoikeutta. Itse asiassa koko leffa on cp-vammaisen Steven C. Stewartin kirjoittama. Ja Gloverin piti toppuutella, ettei elokuva ole täynnä pelkästään Stewartin kirjoittamia seksikohtauksia, joissa Stewart myös näyttelee. Mitään muuta ei toppuutellakaan. Toisaalta vammaisen henkilön olisi oltava hyvis, eikä missään nimessä pahis, sarjamurhaaja. Hyvin rajoitettua on taide. 

Muita kiinnostavia femme fataleja proteeseineen: Red Harrington (Helena Bonham Carter) elokuvassa The Lone Ranger (2013), Cherry Darling (Rose McGowan) elokuvassa Planet Terror (2007), ja Carmen (Marisa Paredes) elokuvassa The Devil's Backbone (2001). Sekä tietenkin Arlen (Suki Waterhouse) elokuvassa Bad Batch (2016). 



Ja loppuun puujalkavitsejä eli tosi tarinoita meän kylältä:

Meidän kylällä oli lapsuudessani useampikin mies, jolla oli sodan takia proteesi. Joskus kun he olivat yhtä aikaa saunassa, niin ei niin kiltit kylän pojat sekoittivat heidän puujalkansa pukuhuoneessa. Yksi proteesijalkainen herra oli tavattoman temperamenttinen ja kohtelias mies, joka suuttuessaan haki haulikon. Hän oli erinomainen arkuntekijä, ja olin tilaamassa häneneltä arkkua, mutten osannut päättää, otanko mustikan värisen vaiko mustan vaiko tumman sinisen. Jäin soutaamaan huopaamaan värikartan, ja hän ehti menehtyä. Mutta arkusta olisi tullut upea.

Kylällä oli myös kolmas proteesijalkainen mies, sanottakoon häntä vaikka Arthuriksi. Hän oli jäänyt puujalastaan kiinni piikkilanka-aitaan ollessan lääpän jäljillä, ja pyysi apua ohiajavalta pyöräilijältä, joka vastasi: Mie löysään sinut sitten tullessa. Eli hän auttoi Arthurin piikkilangasta kun ensin oli käynyt kaupassa rauhassa. Arthur asui omassa mökissään ja tuli toimeen arjessa hyvin. Äitini kerran ihmetteli, mitä stanan ryske torpasta kuuluu. Niin Arthur makasi lattialla pesten lattiaa, ja potki välillä seinään, että liukui rätin kanssa eteenpäin. 

Arthur tuli myös reippaasti ylioppilasjuhliini shekin kera. Minulat jäi näkemättä Red Hot Chili Peppers silloin Provinssissa. Mutta kaikkea elämässä ei saa. 

Nämä eivät olleet pilkkaa, vaan tuolloin olivat hyvin elokuvamaisia kohtauksia, muistoja. Ihmiset kun olivat aidompia kun kaikkia heidän hetkiään ei kuvattu, eikä torppia ikeanisoitu. He olivat karaktaarejä. 







Tekijäloota:

Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo

Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä

Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava

Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi


Ikäsuositus / Age recommendation: +16

Kieli / Language: japani / Japanese

Tekstitys / Subtitles: englanti / English


Kesto/ Duration: 45 min









Taustamatskua WHS Teatteri Unioinin sivulta:



" Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras.

Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat. Yksinäinen ihmishahmo reagoi tilaan tunkeutuviin ääniin kuin ne nousisivat hänestä itsestään. Hän muuntautuu puhujasta toiseksi, kuulostelee, hiipii. Ääni tulee ihan läheltä, mutta kuitenkin toisesta todellisuudesta, menneeltä aikakaudelta ja eri kulttuurista. Vieraskielinen äänitetty puhe katkeaa huokauksiin ja korahduksiin. Näkymättömät kauhut ja nautinnot saavat esityksen valtaansa.

Esiintyjä tasapainottelee notkein ja horjuvin askelin häpeämättömyyden reunalla. Rakkaus ja narsismi sotkeutuvat yhteen aavekivussa, joka kohdistuu poissaolevaan rakastettuun osana omaa kehoa. Voiko kaivatun toisen saavuttaa muuttumalla häneksi? Peilin katse vastaa tunnistamattoman naamion läpi toiselta varastetulla äänellä.

Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaarisilta vaikuttavia haastatteluja underground ja queer piireissä liikkuvista sukupuoli-identiteeteiltään moninaisista henkilöhahmoista.

Tämä on sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos. Vuonna 2002 ensiesitetty Valon kaupunki oli ensimmäinen Suomessa tehty koko illan jongleerausesesitys. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita. "





Sirkusinfon sivulta


"Sirkustaiteilija astuu näyttämölle kolmannella jalallaan
Sirkustaiteilija Ville Walon Phantom Limb näyttämöesitys lainaa äänimaailmaansa katkelmia japanilaisesta undergroundelokuvasta. Proteesilla paranneltu keho nilkuttaa poissaolevan rakastetun jäljille kolmijalkaisen koiran sitkeydellä. Huulipuna leviää pitkin näyttämöä, kun sukupuolten välillä horjuva esiintyjä uhkaa itseään keittiöveitsellä. Epätäydellisyys ja ylimäärä syrjäyttävät taidon yhden hengen friikkisirkuksessa.

Sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos Phantom Limb tasapainottelee häpeämättömyyden reunalla.

Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras. Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat.

Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaaria undergroud- ja queer-piireissä liikkuvista henkilöistä.

Ville Walon sooloteos Valon kaupunki oli vuonna 2002 ensimmäinen koko illan jongleerausesesitys Suomessa. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita.

Vuodesta 2001 saakka toimineen WHS-nykysirkusryhmän tuotannot ovat olleet keskeinen tekijä suomalaisen nykysirkuksen viime vuosikymmenen aikana tapahtuneessa nousussa muiden esittävän taiteen lajien rinnalle. Ryhmän esityksissä sirkus on muodostunut nykyaikaiseksi, itsenäiseksi ja alati muutoksessa olevaksi ilmaisumuodoksi, jota muut keinot, erityisesti videokuva, täydentävät. Lehdistössä niitä onkin pidetty avantgardistisina myös laajemmin näyttämötaiteen näkökulmasta. Teokset ovat olleet paitsi nykysirkuksen terävintä kärkeä, myös osa teatterikentän tuoreimpia uudistusvirtauksia."







keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Rakkaani, Conan barbaari on silkkaa miekkaa ja makiaa Turun kaupunginteatterissa 10.10.2020

Ja seuraavaksi Kullervo joka puhuu vain miekalleen... Eipäs vaan kävin katsomassa Rakkaani, Conan barbaari toisen kerran, koska onhan se niin mainio. Että miten yleisö reagoi tähän esitykseen. Paljon enemmän nauruja, kovia nauruja tuli. Hyvä niin. Käykääpä katsomassa, näytöskausi päättyy 5.12.2020. 

Tänään 10.10. on myös maailman mielenterveyspäivä. Juurikin siksi Rakkaani, Conan barbaari iskee Turun kaupunginteatterilla. On myös Aleksis Kiven päivä, ja Pöpön esittäjä Miro Lopperi oli Ryhmiksessä, Ryhmäteatterin Suokin kesäteatterissa, Kari Heiskasen ohjaamassa Seitsemässä veljeksessä Lauri, ja osin hä oli myös Aleksis Kivikin joka lensi Lapinlahden parantolan katonrajassa huutaen ilosta: Minä elän!



Rakkaani, Conan barbaari toisen kerran Turun kaupunginteatterissa 10.10.2020

Tällä kerralla huomioin näytelmän alun. Päähenkilö 13-vuotias Pöpö Höpönen saapuu innokkaana koulun pihalle, välkälle tai ennen kuin koulu alkaa. Pöpöllä on iloiset, kirkkaat, odottavat silmät ja leveä, leveä hymy. Kuulemme ääninä lasten iloista hälinää ja pölinää. Mutta Pöpö seisoo yksinään, ja hitaasti hänen onnellinen ilmeensä sammuu. Päähenkilöä esittävä Miro Lopperi osaa klovnerian, sirkuksen, fyysisen itsensä hallinnan akrobatiassa, ja myös dostojevskimäiset tunteet. Tsehovista, Shakespearesta nyt puhumattakaan, sekä kotimaisista kantaesityksistä. Irlantilaisessa kauhuelokuvassa The Hole in the Ground (2019) hän esittää pienen mutta fyysisen roolin hahmona A... Kävin katsomassa tuon Kati Outisen tähdittämän leffan muistaakseni Rakkautta ja anarkiaa festivaaleilla. 

Kuukautta aiemmin kävin katsomassa esityksen, ja kirjoitin siitä: Se mikä ei tapa, vahvistaa - Turun kaupunginteatterissa Conanointia. Rakkaani, Conan Barbaari 11.09.2020







Mutta palatakseni lauantain Rakkaani, Conan barbaariin.



Näytelmässä esitetään Conanin luojan kirjailija, ryyppyveikko, rasisti ja tappelija Robert E. Howardista se herkempi puoli. Hän oli rasisti ja kaveerasi H.P. Lovecraftin kanssa. Vai olivatko kirjekamuja. Eniweis, Lovecraftia ei tässä mainita, monia muita rasistisia viitteitä kuten Paljon on kesää jäljellä, karaokessa. 

Robert E. Howardin herkemmästä puolesta ja hänen äidistään luodaan kuva. Se ei ole Psyko-mainen, paljoa, vaikka Norma Batesin luuranko essuineen seisoo pahvilaatikoista tehdyn rakennelman katolla, rakennelma johdattaa meidät suuresta lämpiöstä sisään pienen näyttämön lämpiöön, ja lopulta istumaan paikoillemme. 

Onko ihan koherenttia lukea rasistin kirjoittamia pulp-kirjoja? Entä laulaa rasistin kirjoittamia tai laulamia lauluja karaokessa? 

Taiteessa, kuten kauhussa ja komediassa, mustassa komediassa voi käsitellä monenlaisia asioita. Pöpö ei lapsena tiennyt varmaankaan Conanin tarinoiden kirjoittajan rasismista. Onhan se hankala asia. Rasisti kirjoittaa sankariksi barbaarin... 

Mikä turmelee? Onko se väkivaltaviihde? Onko se isä joka häipyy perhe-elämästä tonttulakki päässä ja jättää lapsen, ja äidin, joka ramppaa karaokepaarissa. 


Osittain omiin kokemuksiin (teksti ja ohjaus Juho Mantere) perustuva Rakkaani, Conan barbaari tuntuu hyvin tutulta tarinalta. Se on hyvin samaistuttavissa, niin 1980-luvulla kuin nykyäänkin. Se on kuitenkin tehty paljon hienommin ja kierommin kuin valittava kantrilaulu, jossa aikuinen mies menettää kaiken. 

Elokuvan eikun näytelmän loppupuoli jättää katselijan arvuuttelemaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Mikä on mielikuvitusta, mikä on täytäntöönpanoa. 


Miksi ei saisi lukea Conanin sarjakuvia ja novelleja, jos se on hyvä, se helpottaa, se on turvallinen, oma linnake. 

Miksei lapsi saisi valita omia kiinnostuksensa kohteita. Miksi niistä ei saisi pitää esitelmiä koulussa. 

Ensemblestä vielä: vaikka lavalla on vain viisi näyttelijää, tuntuu, että heitä on paljon, paljon enemmän. Vaihdot sujuvat sutjakkaasti, ja erityisesti Kirsi Tarvainen on karismaattinen Conani. 





Tämän näin teatteribloggaajan lipulla, ja kiitän siitä. Olen ollut niin HC Rakkaani, Conan barbaarin fäni, että matkustanut samalla maantien ässällä kuin Pöpö Höpönen, tietämättäni. 









Tekijäloota:


Tekijät
Teksti ja ohjaus Juho Mantere
Lavastussuunnittelu Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Mika Hiltunen
Valosuunnittelu Jari Sipilä
Naamiointi Minna Pilvinen
Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen

Rooleissa Ulla Koivuranta, Miro Lopperi, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen, Kirsi Tarvainen.





Mitä Turun kaupunginteatterin sivulla kerrotaan:

"Kaikki eivät synny sankariksi

”Minun jumalani on Krom. Hän on julma ja rakkaudeton, mutta syntymässä hän puhaltaa miehen sieluun taistelun ja tappamisen voiman. Mitä muuta jumalalta pitäisi vaatia?” – Conan Barbaari


Oletko koskaan ollut yksinäinen? Jäänyt ulkopuolelle? Kokenut vääryyttä, ja saanut lohtua vain haaveilemalla kostosta? Yön pimeinä hetkinä, yksinäisyyden ja katkeruuden hiipiessä sieluun, ohjaaja Juho Mantereen avuksi on rientänyt fantasiakirjallisuus, roolipelit ja sankarihevi. Conan Barbaari, Dungeons & Dragons ja Manowar. Näistä aineksista on myös rakennettu hänen uutuusnäytelmänsä Rakkaani, Conan Barbaari. Musta komedia törmäyttää miekan ja magian Mantereen autofiktiiviseen materiaaliin. "


Conan on pakopaikka tosielämän väkivallasta

Mantereen ohjaamaan näytelmään sisältyy päätöntä mäiskintää ja mustaa huumoria, mutta myös selkäpiitä hyytävän häijyjä alasävyjä. Groteskista ja pöhköstäkin esillepanosta huolimatta hyväksytyksi tulemiseen ja anteeksiantoon liittyvät teemat ovat samaistuttavia ja antavat ajateltavaa eri-ikäisille katsojille. Esitys tuo näkyväksi sekä nuorten että aikuisten maailmassa vahvana elävän jaottelun sankareihin ja luusereihin.


"Conan on tässä ajassa tarkasteltuna kaikkea mitä ei saisi olla, mutta kostoa kytevälle koulupojalle se oli ihaninta ikinä. Fiktio on ollut minulle pakopaikka tosielämän väkivallasta. Esitykseen tulee myös paljon komiikkaa ja lämpöä, sillä ne ovat minulle tärkeimpiä työkaluja esityksiä tehdessäni, olipa aihe miten rankka tahansa", Mantere kertoo.


Aikaisemmin karnevalistisia tulkintoja klassikkoteoksista tehneen Mantereen tämänkertainen ohjaus jättää paljon tilaa katsojan mielikuvitukselle. Turun Kaupunginteatterin konkarinäyttelijöiden rinnalla nähdään Suomen Kansallisteatterin lavoilta tuttu Miro Lopperi, joka eläytyy 13-vuotiaan Pöpön rooliin. Turussa ensi kertaa vierailevat Lopperi ja Mantere ovat tehneet yhteistyötä Teatterikorkeakoulusta lähtien.


”On ollut hienoa kehittää Mantereen kanssa yhteistä, omanlaistamme näyttämökieltä. Esityksemme ovat ennen kaikkea hikisiä, hauskoja ja hurjia”, Lopperi nauraa.


Muskelisankarin nousu maailmanmaineeseen

Conan Barbaari (Conan the Barbarian) on alun perin amerikkalaisen pulp-kirjailija Robert E. Howardin luoma fantasiahahmo 1930-luvulta. Howard kirjoitti yhteensä 21 Conan-novellia, jotka toimivat lähtölaukauksena miekka ja magia -genrelle. Hahmosta tehtiin vuonna 1982 ilmestynyt elokuva, josta tuli aikansa merkittävimpiä toimintaelokuvia. Elokuvassa Conan selviytyy orvon kovasta kohtalosta ja lopulta kostaa vanhempiensa kuoleman. Ristiriitaisen vastaanoton saanut, raa’an väkivaltainen elokuva teki Arnold Schwarzeneggerista ja hänen ympärysmitaltaan 55-senttisestä hauislihaksestaan tähden. Elokuvasta tehtiin Jason Momoan tähdittämä uusintaversio vuonna 2011. "

Ensi-ilta 9.9.2020 klo 19, oma tuotanto

Näytöskausi päättyy 5.12.2020

Näyttämö: Pieni näyttämö

Kesto: 2 h 10 min

Ikäsuositus: 16+ (paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja)

Esityksessä käytetään hetkellisesti kirkkaita valoja ja strobovaloa.

"



Kuukautta aiemmin kävin katsomassa esityksen, ja kirjoitin siitä: Se mikä ei tapa, vahvistaa - Turun kaupunginteatterissa Conanointia. Rakkaani, Conan Barbaari 11.09.2020




sosialistisesta mediastani:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Ja seuraavaksi Kullervo joka puhuu vain miekalleen... Eikun Rakkaani, Conan barbaari näytelmä Turun kaupunginteatterilla 10.10.2020. Pääosassa Pöpön osassa Miro Lopperi joka näytteli Kari Heiskasen ohjaamassa näytelmässä Seitsemän veljestä suokin kesäteatterissa, Ryhmäteatterilla, tuota Lauria, joka myös oli vähän Aleksis Kivi, joka lensi Lapinlahden parantolan katonrajassa huutaen ilosta: Minä elän! Tämän ohjaus Juho Mantere. #rakkaaniconanBarbaari @tkteatteri #rakkaaniconanparpaari #conanbarbarian #conanofturku #turku #åbo #turunkaupunginteatterissa #teatteri #teatteriakoronanaikaan #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #teatterissa #theatre #theater #teatterivuoteni2020 #actorsoffinland #theatresoffinland #turunkaupunginteatteri #juhomantere

Henkilön Satu Ylavaara (@popkulttuuria) jakama julkaisu

tiistai 13. lokakuuta 2020

Teater Viirus: Familjen Bra: Ilkeä, hilpeä ja pastellinsävyinen bunkkerikomedia Joakim Pirisen kynästä, perheestä joka on kaukana NIMBYn ruutitynnyrimenosta

Teater Viirus: Familjen Bra: Perhe on siirtynyt bunkkeriin pelaamaan noppaa, konflikteja ei ole, lapset ihan kilpailee kumpi saa tiskata! Ilkeä, pastellinsävyinen komedia Joakim Pirisen kynästä, perheestä joka on kaukana NIMBYn ruutitynnyrimenosta. Kauden piristävin seksikohtaus!

Thea-sovelluksen suomennos toimi, en tienny ruotsiksi päivänkakkaraa, ruohohameista enkä erikoista tapaa kiittää ruuantekijää. Näen TEATER VIIRUS: FAMILJEN BRA vielä Kom-teatterissa suomenkielisenä. Hyvät vinkit postapokalyptiseen Halloweeniin korona-aikana. Neljä tähteä lavalla ja arvostelussa karvostelussa. ****


täydellinen perhe, jolla ei ole konflikteja

Näytelmä alkaa skifillä ja postapokalyptisellä kuvastolla, suojapuvuilla ja komeilla kaasunaamareilla varustettu perhe laskeutuu bunkkeriin valkoisissa kumppareissa. Perhe on keskiverto eli täydellinen, on isä ja on äiti, ja kaksi lasta: tyttö ja poika. Kun keskivertoisessa Simpsons-jaksossa tulee konfliktia joka suunnasta ja sisarukset nahistelevat, niin ei vain tässä näytelmässä! Perhe on pukeutunut mukaviin kolitsiasuihin (college), tuli mieleen Seppälän Impazzivo-mallisto 1987, mutta se meni harhaan, sillä rennot, joustavat asut ovat pastellinsävyisiä. Koko näyttämökuva on sävyisä. Paitsi, että näemme vessanpöntön. 

Perhe puhaltaa yhteen hiileen, kun tullaan kaapista, ei se ole järkytys, vaan juhlan aihe! Vaikka ruoka tulee purkista on syömisseremonia nauravainen ja hieman japanilainen kun istutaan pehmoisilla vanhan roosan värisillä samettityynyillä matalan pöydän ääressä. Ulkona jyrähtelee, ja perustukset vapisevat, mutta ei tämän perheen perustukset!



Mutta ketä perheeseen kuuluu?

Janne-poika. Viiruksen Facebookissa kirjoitetaan, robotti kääntää: "Tänään ei ole mikä tahansa päivä, sillä tänään on Jannen syntymäpäivä! Hyvää syntymäpäivää sinulle Janne rakas! Janne on perheen rintaliivipilari ja on myös todellinen lahjakkuus sekä tekniseen arkkitehtuuriin (jota hän opiskelee) että käsityöhön (jota hän harrastaa vapaa-ajalla)." rintaliivipilari!! Kun alkuperäisessä tekstissä lukee: " Janne är familjens Bras glädjepiller  " eli ilopilleri. 

Jannen roolissa Oskar Pöysti, kuva FB

Lena-tyttö. " Kuka siellä hymyilee niin onnellisesti, ellei Lena Good, perheen lisäravinne ja kielitietoinen prima ballerina. Energiaa hänellä on kuin pienellä voimalalla, eikä bunkkerissa eläminen estä häntä toteuttamasta unelmiaan rakkaudesta. Aikuisena hän aikoo voittaa Ranskan kiertueen! " robottikäännös, FB.

Lenan roolissa Jessica Raita, kuva FB

Eva-äiti. "Tästä se lähtee Eva Bra, hän on oikea leijonanaaras ja kissa! Hän on paitsi rakastava ja huolehtiva lapsistaan ja miehestään, myös sietämättömän yrittäjähenkinen ja hieman myös perheen oma Picasso! Äidille todellinen moniaskare ja lahjakkuus. " robottikäännös, FB.

Äidin roolissa Maria Ahlroth, kuva FB

Isä Lasse. " Kuka oikeasti on perhe hyvä? On aika esitellä ne lopullisesti! Tämä on Lasse Good, hän on kahden ihanan kultaisen nugetin isä ja erittäin viehättävän naisen mies jota rakastaa aivan uskomattoman paljon. Hän on myös oikea puutarhuri! Ja miksi pitäisi lopettaa intohimolla vain siksi, että yksi siirtyy bunkkeriin? Jos on niin vihreät sormet kuin Lasse, niin päivänkakkaratkin saa helposti kukkimaan maan alle. " robottikäännös, FB.

Isän roolissa Martin Bahne, kuva FB


Mutta kun olemme bunkkerissa, ja naisen nimi on Eva Bra, se on miltei Eva Braun... Mutta lähteekö näytelmä tälle urille? Vaikka tämä poppoo, ensemble sopii hyvin perheeksi, niin eivät he iältään nyt niin hirveästi eroa, näyttelijät siis. Mutta hyvä näyttelijä näyttelee hyvin. Ettei sitä huomaa. 


Tyyntä myrskyn edellä. Kaikki on moitteetonta: sähkö pelaa, vessat vetää, valaistus toimii, vessapaperirullia on hamstrattu, ja tölkkiruokaakin hyllyt notkuu. Ollaan kuin kolmannen maailmansodan edellä. Ehkä. 


Teatterin neljäs seinä. Inhoan tosi tv:tä. Sitä tämä ei ole, tietenkään. Mutta se voisi olla Isoveli valvoo. Mutta onneksi ei ole. Eikä tämä ole mikään houkutusten saari, onneksi ei. Teatteri ja elokuva on tirkistelyä, teatteri vielä enemmän, kun näyttelijät henkivät ja kuulevat yleisön reaktion. Me näemme kaiken. Miten päivät kuluvat. Normaalisti. 

Miksi konflikteja edes pitäisi olla? Mainiostihan tämä kulkee, kulkee ilman niitäkin!

Tuo seksikohtaus oli tehty niin mainiosti, fetisistisesti ja hauskalla tavalla, että olemme jonkin uuden äärellä. Siinä on kinkyjä elementtejä ja fetisismiä. Ja kiihko kasvaa sopivalla vauhdilla. 

Korona-aikaan tämä sopii mainiosti. Olen nähnyt tekstin kirjoittajan Joakim Pirisen Helsingin sarjakuvafestareilla taannoin, ja hänen sarjakuvansa ovat naurattaneet 80-luvun lopusta lähtien. Tämä sopii mainiosti koronaan. 

Mutta mitä tapahtuu kun välitauko loppuu?

Kuplamuovifetissi ja eräänlaiset ruohohameet valtaavat näkymän. Paljonko aikaa on kulunut. Keitä me olemme. Miksi me olemme täällä. 


Erinomainen ehtoo, ja tapa viettää aikaa on mennä teatteriin.

Kun vielä voitte.

Näin tämän vapaalipulla, tack som fan, ja menen katsomaan KOM-teatteriin myös suomenkielisen version. 

****


Seuraavaksi sitten tällaista kinkyä. Bunkkerissa.




Tekijäloota:

Alkuperäisteksti Joakim Pirinen
Esitysoikeus Agency North / Colombine Teaterförlag
Ohjaus Jussi Sorjanen

Lavalla Maria Ahlroth, Martin Bahne, Oskar Pöysti, Jessica Raita

Lavastus Janne Vasama
Puvustus Janne Vasama och Sofia Palillo
Valosuunnittelu Sofia Palillo
Äänisuunnittelu Ville Kabrell

Kuvat: Ernest Protasiewicz



Esityspäiviä jäljellä:
15.10, 19.00 / 16.10, 19.00
17.10, 14.00 / 22.10, 19.00 / 23.10, 19.00 / 24.10, 19.00 / 28.10, 19.00 / 31.10, 19.00
5.11, 19.00 / 6.11, 19.00 / 10.11, 19.00 / 11.11, 19.00 / 18.11, 19.00 / 20.11, 19.00






Raileri VIMEOssa:

Trailer: Familjen Bra, Viirus 2020 from Viirus Theatre on Vimeo.




Teater Viirus kertoo esityksestä sivullaan:

"Familjen Bra

En öppnad konservburk med huvudpersonernas ansikten och Familjen Bra på.Uskomme, että maan päällä voi olla niin onnellinen, ettei huomaa olevansa matkalla taivaaseen.


Bran perhe elää aivan fantastista elämää. Maailman ongelmat eivät ulotu heidän maanalaiseen bunkkeriinsa. Täällä he voivat elää rauhassa. Bunkkerissa ei ole tilaa konflikteille tai riidoille.


Familjen Bra on utopistinen kertomus, jossa kaikki on pintapuolisesti täydellistä. Tai dystopia, jossa kaikki odottaa lopullista pirstoutumista.


Joakim Pirisen näytelmä on tyyliltään ainutlaatuinen. Hän maalaa hulvattomalla huumorilla ja absurdeilla arkikohtauksilla parodian täydellisestä elämästä. Kohtaukset ovat äärimmäisen jänniteisiä, vaikka Familjen Bra on ehkä maailman ainoa näytelmä, johon ei ole kirjoitettu ainuttakaan konfliktia.


Familjen Bran kohtaukset voisivat aivan hyvin olla lähtöisin omasta arjestamme, jota olemme eläneet eristäytymisen ja karanteenin aikana. Omissa bunkkereissamme. 


Mutta toisin kuin meillä, Bran perheellä kaikki on täydellistä."






sosialistisesta mediastani:

 
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Teater Viirus: Familjen bra: Perhe on siirtynyt bunkkeriin pelaamaan noppaa, konflikteja ei ole, lapset ihan kilpailee kumpi saa tiskata! Ilkeä, pastellinsävyinen komedia Joakim Pirisen kynästä, perheestä joka on kaukana NIMBYn ruutitynnyrimenosta. Kauden piristävin seksikohtaus! #välitaukotviitti #teatterivuoteni2020 #teatterivuoteni #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #teatteri #theater #teatterissa #theatre #perfect #teaterviirus @teaterviirus #viirusteatteri #viirusteater #viirusteatern #viirusteatterissa #jätkäsaaressa #joakimpirinen #familjenbra 09.10.2020. Seuraavaksi sitten tällaista kinkyä. Bunkkerissa.. Thea-sovelluksen suomennos toimi, en tienny ruotsiksi päivänkakkaraa, ruohohameista enkä erikoista tapaa kiittää ruuantekijää. Näen TEATER VIIRUS: FAMILJEN BRA vielä Kom-teatterissa suomenkielisenä. Hyvät vinkit postapokalyptiseen Halloweeniin korona-aikana 😷🤕🎃 #KOM_teatteri @kom_teatteri

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu