▼

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Kuka pelkää Virginia Woolfia? 18.11.2020 Tampereen Teatteri, Frenckellin näyttämöllä. Pahaa sutta ken pelkäisi...

On erityisen häijyä, että olohuoneen lattia muistuttaa shakkilautaa. Aikamoisia otteluita ja nelinpelejä täällä käydään. Latva-Äijö on ennenkin ollut Frenckell-näyttämöllä hyvin dominoivan naisen kanssa, nimittäin Stephen Kingin Piinassa.

On Love Theatre Day päivä ( rakasta rakasta teatteria päivä, #LoveTheatreDay ), ja modernina klassikkona Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? Tampereen Teatteri,  18.11. Aivan rauhassa kävelin, ja kuvasin goottilaisia valaistuksia rosoiseen rakennusten pinnalla, niin George (Esa Latva-Äijö) ohitti. Loungemusiikkina soi mm Tom Dooley jota soitin kitaralla vuonna -81. Käykääpä katsomassa kun vielä pari päivää pyörii. 

Ai pahus, onkin loppuunmyyty. Paitsi huomenna Pe 20.11.2020 19:00. Tätähän voi toivoa myös keväälle. Tai tulevalle syksylle. 

Kuka pelkää Virginia Woolfia? 18.11.2020 Tampereen Teatteri, Frenckellin näyttämöllä. Pahaa sutta ken pelkäisi...

Aikanaan tämä oli kohunäytelmä kun enskari oli syssyllä 1962 - naista ei hiljennetä teatterin lavalla! Eikä avioliitossa! Paitsi ehkä yliopistolla.

Sekä tietenkin myös kohuelokuva.



Lämpiössä soi aikakauden musiikki, myös seksistinen Jäkätijäk (Yakety Yak). Alkuperäinen vuoden 1958 öbaut biisi on siitä, ettei teini tee mitään himassa. Niin tämä suomalainen versio noin vuodelt 1963 on sekstinen, jossa ukko valittaa nalkuttamisesta. Etuoikeuettu mies käy töissä jne, nainen kotirouvana. Eipäs ollenkaan raikas tuulahdus menneestä. Ja vielä levyltä huumorimiehiä 2. Eli puolet kansasta saa tehdä "huumoria". Vaikka lämpiössä kuulee tämän instrumentaaliversiona, tai englanniksi, niin kyllä suomenkieliset seksitiset sanat muistaa. 


Lavalla vasemmalla on baarikaappi, jossa on kirkasta, bourbonia ja brändyä. Oikealla on kirjahylly, jossa on kirjoja. Arvokkaan näköisiä kirjoja. Olemme 60-luvulla. Kaksi muhkeaa sohvaa, tai yksi sohva ja yksi nojatuoli, nahkaisia, joihin ei yhtä aikaa mahtuisi neljää aikuista humalaista ihmistä. On istuttava käsinojalle. Tai juostava baarikaapille. Tai jäitä hakemaan. Omituinen, miltei huomaamaton tuolileikki. Yhden on pakko liikkua. Tai tehtävä liike, aloite. 


Nainen ei pelkästään puhu, hän voi myös huutaa, hänellä on kärkkäitä mielipiteitä, ja juoda alkoholia. Ai kauhistus. 


Saiko naiset vuonna 1962 Suomessa käydä edes baarissa? Yksin? Tyttöporukassa? Vain miehensä alaisena? Oliko edes e-pilleriä? Oliko ehkäisyä? Oliko naisella oikeutta omaan vartaloonsa?

Oliko naisella oikeutta opiskella, tai olla töissä?

Käsiohjemassa ohjaaja Marika Vapaavuori tästä kertookin. Kuinka nyt ollaan tasa-arvoisempia, koulutuksen ja uran suhteen. 


Tätä näytelmää ei voi modernisoida, tai sitten kumpikin pariskunta opettaisi yliopistolla, mutta taistelisi paikoistaan, ja palkoistaan. Vasta luin tilaston, jossa 75 % korkeakoulun opettajista on miehiä. Modernisoidussa versiossa olisi korona, sekä fasismin nousu, eli sanan- ja ilmaisunvapauden kapeneminen, myös Euroopassa. Olisko se farssia vai dystopiaa. Siihen voisi liittyä myös me too -liike, luen nimittäin romaania Vanessa, jossa opettajamies hyväksikäyttää koulutyttöä, joka on rakastunut. Mutta sitten mentäisiin liian kauas näistä repliikeistä.



On "vanhempi pariskunta", öbaut viisikymppiset Martha ( Ritva Jalonen ) ja George ( Esa Latva-Äijö ) - joka on häntä kuusi vuotta nuorempi, mitä muistaa muistuttaa. On nuori pariskunta, noin 34-vuotiaat Honey ( Linda Wiklund ) ja Nick ( Kai Vaine ). Kummastakin pariskunnasta vain mies on päässyt opiskelemaan ja töihin. Akateemiselle alalle. 



Kumpikin mies on yliopistolla, mutta George on "vain" apulaisprofessori historian laitoksella, ja komistus Nick, tuo nuori, sliipattu kiipijä biologian laitokselta. Erityisen komea ja korea, joka sittemmin hypähtää jäntevästi kuin pantteri. Kumpikin kotirouva ottaa drinkkiä, Honeyn juomiseen kuuluu teinitavat, oksentelu ja kylppärin kaakeleilla makaaminen. Hän hyppelee kuin jänis, hän on viaton, ja hänellä on "They Are Coming to Get you, Barbara" - kampaus kuin elokuvasta Elävien kuolleiden yö (1968). Eli tupeerattu blondi. 

Martha on katkera ja kitkerä. Samoin hänen miehensä. Latva-Äijö oli nuori mies joka purjehti jäljessäni ja edessäni teatteria kohti hyväkuntoisena. Nyt hänet on pikkasen meikattu ja stailattu vanhemmaksi, hänellä on kotona rennot vaatteet, villapaidan kyynärpäät luonnollisesti paikattuina. Mutta väriskaala on liiankin hillitty, ja ikään kuin luopunut jo.

Martha ja George tulevat bileistä yöllä. Heti ensimmäisenä on baarikaapilla tai konsolilla pysähtyminen, ja drinkin teko. Eipä aikaakaan kun Martha ilmoittaa että heille tulee jatkoille nuori pariskunta. George ei onnistu. Jatkoille tulee yleensä aina vain pienempi ja valitumpi porukka, hauskat tyypit. Martha ehtii jo kovaan ääneen haistattaa vitut Georgelle, kun vieraat tulevat. Ja kuulevat nämä lämpimät tervetuliaissanat.


Katkera kuu -elokuva tuli mieleen, vaikkei tämä suoranaisesti sadomasokistinen esitys ole. Katkerassa kuussa pariskunta, tai pyörätuolissa oleva vapautunut, luova amerikkalainen mies halusi laivamatkalla keventää sydäntään kelpo kireälle britille, joka kohteliaasti - tai hanakasti - kuunteli hänen perversioitaan menneisyydestä. Myös katsojat on valittu nuoren pariskunnan lisäksi tähän kuuntelijan osaan. Harvoin kuuleekin niin epäluotettavaa kertojaa. Ja kertojia. Valehdellaan paljon, sumeilematta, kuten nykyään sanotaan: läpällä. Johon kuuntelijan on pakko reagoida huumorina. On saavutus saada pitkät suomenkieliset sanat ja pitkät lauseet näin rytmillisesti toimimaan.


Martha sujahtaa kotiasuun, vihreään velouriin. Tuohon aikaan kohteliaisuuteen kuului tarjota väkijuomia vieraille. Harvoin on suu ollutkin yhtä kuiva näytelmää katsoessa kuin eilen. Ja huuletkin yhtä rohtuneet kuin Eero Aholla Tuntemattomassa.


Mieleen tuli myös Antonionin leffa Yö, jonka näin pitkästä aikaa valkokankaalla viime viikolla. Että miksi ei ole mustasukkainen, vaan antaa puolison pettää, ihan silmiensä alla. Mukana oli myös hiukka kylmyyttä. Tunnottomuutta. 

Yö tuntui modernimmalta kuin alkuperäinen näytelmä / elokuva Kuka pelkää Virginia Woolfia? Vaikka on vuotta aiempi. Mutta eurooppalainen teos. Kun tv:tä tai mainoksia pakostakin näkee, on niissä yksi toistuva teema, pettäminen, sekä fiktiossa että sietämättömissä tosi tv:n tekeleissä se pahin. Itse saa tietenkin pettää, mutta auta armias jos puoliso pettää niin helvetin pitkät itkut siitä seuraa ja irtoripset tärviölle, ja kameralle avautuminen.


Sekä  tietysti kirja Pianonsoittaja ja siitä tehty filmatisointi Pianonopettaja, joissa kummassakin soi Chopinin Fantasiaa 49, kuten myös tässä. Monenlaisia ja -tasoisia kidutuksia. Sadistisia tarinoita, jotka loukkaavat. Vihaisia, ja katkeria lauseita. Joihin vastataan, samalla mitalla. 



Viinanhuuruiset kotirouvat ovat tylsistyneet. Luonnollisesti. Sekstinen sotien jälkeinen miehille ja lapsille turvallinen 50-luku on ohi - kaunis koti ja moitteeton perheenäiti tärkättyine esiliinoineen ja miehen orjana oleminen on loppunut. Osin. 

Älykästä ja seksikästä katsottavaa. Ritva Jalosesta puumana ja juovana naisena tuli mieleen kirjailija Annikki Kariniemi. Ehkä muistan väärin. Ehkä otin, ehkä en. Tietenkin tämä on addiktioista, mutta myös monimutkaisesta miellyttämisen ja suohon laulamisen pelistä, ja perinteestä.

Neljä tähteä. 



Näin tämän vapaalipulla, kiitos siitä. Pressikuvat Tampereen Teatterin sivulta. 

















Tekijäloota:


Kirjoittanut Edward Albee

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Marika Vapaavuori

Lavastussuunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala



Näyttelijät: 

Ritva Jalonen

Esa Latva-Äijö

Kai Vaine

Linda Wiklund








Lue lisää Tampereen teatterin sivulta:


"Tervetuloa jatkoille Marthan ja Georgen luokse! Tarjolla raikkaita juomia ja julmia seurapelejä.


Avioliiton sisäiset julmat valtapelit ja paljastuvat totuudet toimivat Edward Albeen modernin klassikon ainesosina. Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näytelmä unelmista, rakkaudesta ja riippuvuudesta; siitä kaikesta mistä parisuhteet on tehty.


Tähän lukuisten avioliittodraamojen esikuvaan ja kaikkien aikojen parhaimmaksi kehuttuun näytelmään tarttuu ohjaaja Marika Vapaavuori, jonka edellinen avioliittokuvaus oli Tampereen Teatterissa nähty menestysnäytelmä Anna Karenina (2018)."






Sosialistisesta mediastani:

klo