Stalinin suloinen ruoska liehui Hgin kaupunginteatterilla yllättävän hyvin, naurettiin kuin ilokaasuputkessa
Ei päivää ilman piiskaa... Kari Heiskasen ohjaama STALININ SULOINEN RUOSKA soi Hgin kaupunginteatterilla. Kuinka Andrei Zdanovista kertova tarina innostaa ja naurattaa? Alku on liiankin vauhdikas kuten uusien vakoojafilmien renessanssissa valkokankaalla. Sixten Lundberg pääroolissa tykittää verbaalisesti hyvinki K-18 settiä. Muttei töyhtökiharainen valvontakomission poliitt. neuvonantaja Orlov (Jari Pehkonen) jää metaforissaan huonommaksi, sopisi hyvin myös Susipalatsiin tai Favouriteen. Oopperakiikareita olisi tarvinnut kapteenin ja luutnantin välille. Oli niin kuuma kohtaus!
Ilmeisesti kuumaan saliin oli päässyt ilokaasua, kun niin nauratti. Tai sitte kyseessä oli vain hyvin kirjoitettu esitys, jonka näyttelijät ajoituksillaan saivat toimivaksi. Ei ollut Death of Stalin tai Satavuotias karkasi ikkunasta -huumoria, vaan suomalaisempaa, ja neukumpaa.
Stalinin suloinen ruoska 17.11.2020 pienellä näyttämöllä olikin yllättävän hyvä Helsingin kaupungiteatterilla. Ilmassa taisi olla ilokaasua, tai sitten teksti oli niin hyvin kirjoitettua, hiottua ja liukuvaa, ja näyttelijät osasivat ajoitukset. Jo alkuun tahti oli hengästyttävän kova, ja viittasi myös elokuva-alan agentti- ja vakoojafilmien renessanssiin, joita on mm Mr Jones ja Tenet, ja aiemmin Salt ja Atomic Blond, joita ei niin arvosteta koska pääosassa on naiset. Sekä tv sarjoissa Benchleyn nelikko, Babylon Berlin, Agentti Carter, Taistelu kuoleman vedestä. Olen katsonut myös STASI-dokuja, ja mennyt entistä enemmän ymmälleni, ja mutkalle että piti istuutua.
Siinä ei ollut sanaa huumoria kuin Death of Stalin ja Satavuotias joka karkasi ikkunasta, ja satayksivuotias joka karkasi uudelleen, mutta jonnekin samalle asteikolle voi laittaa. Paitsi ettei tämä ollut höpö höpöä. Sisältöä lähihistorian vaaran vuosista oli riittämiin, mutta toteutus oli tykitystä, ja yleisön naurattamista, että taatusti viihtyy. Videokuvaa oli käytetty, mm Mannerheim (Joachim Wigelius) oli vain videolla, etäännytetty, juuri oikeansävyisenä videokuvana. Mustavalkoiset uutiskuvat ja historian videopätkät (mm Finnasta) kertoivat, miltä näyttää pommitetut kadut, ja nälkäiset, pelokkaat lapset. Kun taas värifilmillä on sokeaa Stalinin palvontaa, propagandafilmiä.
Joko Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö on täytetty ilokaasulla, ta sitten tämä on oikeasti hauska esitys.
Tämä taitaa olla Kari Heiskasen ohjaamien suurmiesten trilogian vimppa osa. Ensin taisi olla Mannerheim ja saksalainen suudelma, sitten Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Tämä on ehdottomasti hersyvin, ja toimivin, vaikka nautin myös edellisistä. ( Eikä kaupunginteatterimme luokkasodasta, sisällissodasta pelkästään lahtareitten eli valkoisten verisoita tarinoista kerro, vaan myös punaisten tarinoita, nimittäin aiemmin talossa pyöri Suomen hauskin mies, jonka näin pienellä näyttämöllä parisen kertaa, myös leffana. Ja par´aikaa pyörii Punaorvot. )
Eikä tässä pelkkiä suurmiehiä suurine egoineen. On myös tyyni ja itsevarma Hertta Kuusinen ( Merja Larivaara ). Mutta näytelmässä ei kerrota kaikkea, mm mitä Hertan pojalle Jurille tapahtui. Se näkyy miesten kasvoilla, mutteivat he kerro totuutta Hertalle, vaikka muuten häntä arvostavatkin. Eikä niinkään Yrjö Leinoa ( Risto Kaskilahti ) joka hieman sivutetaan.
Kaikessa.
Kari Heiskanen
STALININ SULOINEN RUOSKA
Hirtehinen komedia
Välillä valvontakomission johtaja Andrei Zdanov ( Sixten Lundberg ) lyö nyrkkiä pöytään kun Bruno Ganz bunkkerissa, kun Hitler taas kuulee jotain. Lundberg pääroolissa tykittää verbaalisesti hyvinkin K-18 settiä, metaforaa pukkaa jatkuvalla syötöllä.
Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa kun tätä kirjoitettiin - varsinkin noita vertauskuvia!
Sitten taas valvontakomission poliittinenneuvonantaja, diplomaatti Orlov ( Jari Pehkonen ) hiustöyhtöineen tykittelee toisella tavalla. Hän voisi olla kotonaan myös sarjassa Susipalatsi tai leffassa Favourite, juonittelemassa. Hänellekin on kirjoitettu hersyvät vuorosanat. Toki näyttelijäntyölläkin on siinä vaikutuksensa....
Toinen nainen nostossa eli luutnanttiZhenja Chizhikova ( Sanna-June Hyde ) kertoo ehdottomasti asialleen ja puolueelleen omistautumisesta, niin työpaikalla kuin sen ulkopuolellakin, mutta myös seksismistä. Hänessä on Iron Sky -maista feminismiä, ja toivoa, mutta myös silkkisukkien kaipuuta vaikeina aikoina, kun kaikki oli kortilla. Mutta valtaa pitäville venäläisille kaikki oli ilmaista. Vai oliko. Kuinka helppoa miehille on univormu. Ei tarvi miettiä mitä lukee päälle. Hyde on aina ilo nähdä monipuolisissa rooleissaan. Ja onhan hänellä erinomainen sukunimi!
Kapteeni Kuznetsov ( Tuukka Leppänen ) on oikein hotti kiiltävissä saappaissaan, ja myös ilman niitä. Jotain sanaa katseessa ja leukaperissä oli kuin Christopher Leellä. Fetisismiä on myös koppalakeissaan. Herran paljastava ylävartaloa esitellään, ja kuumassa kohtauksessa Hyden kanssa olisin tarvinnut oopperakiikaria... Oliko Kuznetsovilla upea arpi, vai oliko se mikki, en päässyt selvyyteen. Kiinnostava yksityiskohta eiweis. Vaikka tämä on aika hiljainen rooli, niin Leppäsen presenssi oli hätkähdyttävää, ja häntä pakostakin seurasi. Eikä pelkästään fetisististen romppeiden vuoksi. Taikka paidan puuttumisen.
Koppalakeista, univormuista, sotilaissaappaista ja muusta fetisismistä pitäville tämä on nannaa.
On siellä myös rentoja ja kodikkaita, kotimaisia Reinojakin tupsuineen, ja ilman, mm Paasikiven perheessä. Paasikivi ( Pekka Huotari ) on tukkansa osalta hyvinkin onnistunut näköiskuva, joka on alati huolissaan. Kun taas Mannerheimin huolta tai pelkoa ei näytetä - hän on kaukana kaapin päällä. Alli Paasikivi ( Vuokko Hovatta ) taas tukee miestänsä, ja Suomen kohtaloa. Sääli, että hänestä nykyään muistetaan vain allit. Että aina se naisten ulkonäkö.
Makuusoppiin pyrähtää niin ilo- kuin laululintusiakin, mm oopperalaulaja Tamara Liukkonen ( Vuokko Hovatta ) on myös hersyvä hahmo. Joka on pukeutunut kuin joulukuusi. Siis smaragdinvihreään.
Myös salaperäinen eli erillisosaston nainen ( Merja Larivaara ) on tärkeä: kumara nainen sukat makkaralla, joka käy kirjoittamassa muistiin. Kaiken.
Olen tarkka periodin puvustuksesta, ja kun Kekkonen ( Petja Lähde ) tulee takki huonosti toiselta olkapäältä istuen, ihmettelen, miksi, onko pukijalla, avustajalla tullut kiire, vai mitä vit.
Mutta sitten seuraavassa lauseessa on maininta takinkääntäjä, niin siinähän se vitsi oli. Ja sehän Kekkonen oli, takinkääntäjä. Olin ensin Stalinin suuntaan silleen, ja sitten ei ollut. Tai sitten Zdanovin.
Kaikki tapahtuu hotelli Tornissa, ja sääli, että pytinki on nyt pressun alla, niin sinne ei pääse hekkuloimaan.
Näin tämän medialipulla, kiitämme siitä. Oikeita nauruja kaipaakin koronan keskellä maskin alla, jäpäkältä käsidesiltä tuoksuen teatterissa. Saa katsoa näytelmän pohjalta menneeseen ja tulevaan, ja vaikkapa vaihtoehtoiseen maailmaan. Paljon kiinnostavampaa tämä on kuin putinia glorifioiva photoshoppaus. Jännää nähdä kasarin teatterikoululaisia tällaisen proggiksen kimpussa. Kun Kansallisteatteri tuolla mainiolla Koiramäen Suomen historialla innostanee kakrut hissan pariin, niin tämä yhtä lailla mainio jutska voi tehdä saman aikuisille.
Testatkaapa.
Sopii turvalliseen pikkujoulunviettoon.
****1/2 neljä ja puoli tähteä
Pressikuvat Stefan Bremer.
Tekijäloota:
Kari Heiskanen
OHJAUS
Antti Mattila
LAVASTUS
Marjatta Nissinen
PUKUSUUNNITTELU
Kari Leppälä
VALOSUUNNITTELU
Aleksi Saura
SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU
Aino Hyttinen
NAAMIOINTI
Henna Piirto
DRAMATURGI
Näyttelijät:
Vuokko Hovatta
Pekka Huotari
Sanna-June Hyde
Risto Kaskilahti
Merja Larivaara
Tuukka Leppänen
Sixten Lundberg
Petja Lähde
Jari Pehkonen
Joachim Wigelius
Mutta lue toki mitä Kari Heiskanen kertoo Helsingin kaupunteatterin sivulta:
"Kari Heiskasen kirjoittaman hirtehisen komedian päähenkilönä nähdään valvontakomission johtaja Andrei Zdanov. Hän on myrtynyt, koska hän kokee joutuneensa Stalinin epäsuosioon ja ottaa Helsingin komennuksen rangaistuksena. Zdanov päättää toimia tehokkaasti ja päästä nopeasti takaisin kotiin. Helsingin kaalinaamaiset asukkaat ja Suomen hallituksen fasistitolvanat eivät kuitenkaan tee työtä Zdanoville helpoksi. Näytelmässä seikkailevat myös muun muassa Mannerheim – ja Urho Kekkonen, joka pelaa omaa peliään ensin Zdanovin puolesta ja sitten vastaan.
“Suomi nojautui Saksaan kansalaissodassa ja myönsi sen jälkeen tukijalleen erioikeudet puuttua maan sisäisiin asioihin. Pari vuosikymmentä myöhemmin Suomi sitoi kohtalonsa Saksan menestykseen ja ryhtyi valloitussotaan itänaapuria vastaan. Neuvostoliitto puolestaan painosti Suomea noottikriisin avulla vuonna 1961 ja sekaantui poliittiseen elämäämme tavalla, joka osin mitätöi oman päätösvaltamme. Näitä ajanjaksoja on käsitelty Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa Mannerheim ja saksalainen suudelma ja Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.
Uusi näytelmäni Stalinin suloinen ruoska jatkaa teemaa ja avaa jatkosodan jälkeistä aikaa, ”vaaran vuosia”, kuten niitä on kutsuttu, mutta tekee sen Neuvostoliiton näkökulmasta. Tapahtumat sijoittuvat hotelli Torniin, johon Neuvostoliiton valvontakomissio asettui.
Näytelmän päähenkilö on kenraali-eversti Andrei Zdanov, Stalinin luotettu ja raudanlujaksi tiedetty mies, joka tuli johtamaan komission toimia. Aiheesta on kirjoitettu suomalaisten näkökulmasta varsin kattavasti, mutta ei juuri siitä, miten neuvostoliittolaiset elivät tai kokivat komennuksensa entisessä vihollismaassa.
Tämän näytelmän erityishaaste on se, että Neuvostoliitto oli puheen ja kirjoitetun sanan suhteen korkean kontekstin maa, sanojen merkitys riippui asiayhteydestä. Koska totuutta ei vainoharhaisuuden ja valehtelun maailmassa voinut sanoa, piti tietää sanojen piilomerkitys. Kun mustaa väitettiin valkoiseksi ja väritettiin ontolla puoluejargonilla, saatiin liturgiaa, joka suorastaan huusi irvailijoita ja koiranleukoja käymään kiinni. Ne, jotka uskalsivat, olivat vaarassa joutua leireille.”
