▼

perjantai 13. marraskuuta 2020

Märta Tikkasen kohuromaani Miestä ei voi raiskata, eli Män kan inte våldtas, Lilla Teaternissa. Menkää ja katsokaa

Män kan inte våldtas, Lilla Teatern 04.11.2020. Suosittelen Märta Tikkasen kohuromaaniin Miestä ei voi raiskata perustuvaa näytelmää Lillanissa. Puhelimen THEA-sovellus kääntää näytelmän suomeksi, jos epäilee ruåtsinkiälentaitojaan. Kuten itse kirja, ja tarina, ja myös Jörkan leffa on rankka, niin on tämäkin. Mutta myös hillitön, koruton ja hauska aikamatka 70-luvulle. Rekvisiittaa ja kulisseja on minimisti, lavalla on vain viisi näyttelijää. Emme tarvitse muuta. Upea, söpö, vimmaisa ja luotettava Minttu Mustakallio näyttelee pääosassa yhtä roolia. Hän on Tova Randers. Muu ensemble näyttelee loput roolit. On vuosi 1975. 


70-luku soi jo lämpiössä, kun kuulee biisejä Killing me softly with his song, se taisi olla ruåtsinkielinen versio, sanat kuitenkin karmivasti, ehkä, teemaan liittyen. Myös toinenkin sopiva biisi soi, nyt en muista mikä. Se olikin Stop breaking my heart. 


Osa henkilökunta tanssii biisin tahtiin, huomaamattomasti ja humoristisesti. Myös ennen näytelmää, ja paikoin näytelmän aikana seiskytluku soi, myös beyond retro mainoksissa. Irwin mainostaa purkkaa ja Lada syöksee meidät avaruusaikaan! Osa yleisöstä nauraa tutuille muistoille. Osalle, nuorille, ne ovat vain viihdettä juutuupista. Ehkä. 


Miten retrosra aikakaudesta muistot, ja iskelmät, ja poppi on hömppää, mutta millaiset lait olivat silloin. Saiko nainen edes käydä baarissa yksin. Oliko aviomiehen aviovaimolle avioliitossa tekemät raiskaukset rikoksia. Mikä oli me too silloin. Mikä oli häpeä silloin. 

Olivatko lääkärit ja poliisit, juristit ja tuomarit asiallisia ja ammattitaitoisia tuolloin. Miksi lait ja säädökset laahasivat jäljessä. Miksi yksityisasunnossa tapahtuneet rikokset olivat yksitysiasia. 



Tässä ei mässäillä. Paitsi ehkä banaanilla.



Märta Tikkanen sai kirjan aiheeksi, ja nimeksi uutisen lehtileikkeestä, jossa poliisi ei uskonut, että mies on raiskattu. Eihän miestä voi raiskata. 


Useasti olen miettinyt, kuinka paljon tämä teos on vaikuttanut Lisbeth Salanderin kostoretkeen nordic noir -genressä, tuossa Millenium-saagassa, joka alkoi nimellä Miehet jotka vihaavat naisia. Kirja käännettiin englanniksi ja väännettiin englanninkieliseksi nimellä Girl with the Dragon Tattoo. Eli englanninkielinen populäärikulttuuri ja elokuvateollisuus on niin misogyyninen, että ei voi antaa kirjan alkuperäisessä nimessä, ja suomennoksessa, ollutta miesten naisiin kohdistuvaa vihaa, vaan nainen, nuori nainen esineellistetään rajuksi tytöksi jolla on lohikäärme tatueerinki.


Palaan Lillaniin. Lilla Teaternin tiloissa, Helsingin kaupunginteatterin rutosinkielisessä esityksessä on selkeä ajankuva, on leveät lahkeet, on tietyn mittaiset hameet, on lankapuhelimet. Koemme myös hupaisia hetkiä kun ihmiset skoolaavat, halusivat tai ei, hienoon eleen kera. Myös ihastumisen ja kuumotuksrn kohde Kari tulee selväksi. Kari, ah. 


Näytelmän keltamustassa trailerissa Minttu Mustakallio syö banaania. 

Näytelmät julisteet ja flaijerit ovat samaa keltamustaa, varoittavia värejä. Ehkä myös kauhun italialaisalkuinen genre giallo on myös taustalla, kun ne veriset tarinat painettiin pokkareiksi kirkuvine kansineen - tuolla värikoodilla. Mutta ei tämä kauhua ole, tietenkään. Vain osin. Keltainen liittyy myös keltaiseen lehdistöön, jotka mässäilevät kauheuksilla. Roskalehdistö, klikkiotsikoita, törky. Henkilökohtaisen hädän paljastus. Myös lööpit painetaan keltamustalla. Lööpit jotka huutavat kaupan kassoilla. Lööpit jotka huutavat kipsan ikkunoissa.


Miksi Märta Tikkasen kirja oli " mauton shokkiromaani". Mistä olisi pitänyt vaieta. Mistä ei saa kirjoittaa. Ainakaan nainen.


Olen kyllästymiseen asti teatterissa, kirjoissa ja leffoissa törmännyt raiskauskohtauksiin, ihan Tessin tarinasta tuonne Humisevaan harjuun, Viettelysten vaunua unohtamatta. Nero Anna Paavilainen teki tästä näytelmän PLAY RAPE, jonka näin onnekseni loppuunmyydyssä esityksekssä Helsingin kaupunginteatterilla, olikohan vuonna 2016. 

Siis vuoitta ennen me too -liikettä.

Play rape muuntautui toisenlaiaseksi verisoksi, sisin tietenkin pysyi, myös samannimiseksi lyhytelokuvaksi Yksittäistapauksia teissarjaan, ja myös leffaan Tottumiskysymys. 



On nainen, yksinhuoltaja, kirjastossa töissä, ja on hänen syntymäpäivänsä. Ja on mies, joka ei usko sanaa ei.


On se jännää, ja karmivaa, että vielä 2020-luvulla saa vääntää lakia suostumuksesta. Ja kuinka lakia, ja suostumusta vastaan on puole, jonka sisällä istuu ja toimii useampikin raiskaaja, mies. Kertoo laajemmaltikin naisvihasta, jota levittävät natsit, persut, uusnatsit, äärioikeistolaiset, ulkomaan äärioikeusto, alt rightit, pröud boysit, trollit. Miehet.


Eivät kaikki miehet. 



Katson digiboksista ruåtsalaista jännityssarjaa Modus, jossa on myös yhtenä aiheena me too ja naisiin kohdistuvan väkivallan seminaarin aikana tapahtuva naisiin kohdistuva väkivalta, seksuaalinen. 

Jännää kyllä, tämän näytelmän Män kan inte våldtas toinen dramatisoija on Lo Kauppi. Joka myös näyttelee tuossa sarjassa MODUS. 

Asiaa on käsitelty hyvin mm suoratoistossa, en nyt muista sarjan nimeä. Ai niin, Netflixin tositapahtumiin perustuva Unbelievable-sarja.



Palaan Lillaniin. Lapset on näytelty hyvin. Uskottavia mankujia. Myös kun näyttelijät siirtyvät aikuisrooleihin, vaihto käy sutjakkaasti.


Mitä syvempää tarkoitusta tällä on, miten poikia kasvatetaan. 



Kaikkien katseet porautuu Robert Kockiin, joka on näytelmän raiskaaja, tavallinen mies. Hän näyttelee myös Tovan toista poikaa. Hän myös vastaa teoksen musiikista. 



Milloin kosto on valmis, milloin kosto tyydyttää.

Kun sekä lääkäri että poliisi eivät uskoa miestä, joka sanoo, että hänet on raiskattu. Eikä naista, joka sanoo raiskanneensa miehen. Millaisena uhri koetaan. 


Mikä on uhrin rooli. Mikä on kostajan rooli. 




Olen viime aikoina lukenut, ja katsonut teatterissa ja valkokankaalta monenlaisia hyväksikäytön tarinoita, tämän lisäksi Pianonsoittaja, Pianonopettaja, Vanessa, Kirjava lintu - The Painted bird, Tommi Kinnusen uusin hurja romaani joka Finlandia-ehdokkaanakin, MODUS, ja Babylon Berlin 3. kausi.



Kuinka vahvoja uhrit ovatkaan. Varsinkin mediassa, omilla kasvoillaan. Koska asia on tärkein. 



Märta Tikkasen kohuromaani Miestä ei voi raiskata,  eli Män kan inte våldtas, Lilla Teaternissa. Menkää ja katsokaa. 

Kun vielä voitte.





Enää seitsemän settiä jäljellä: Miestä ei voi raiskata. 


Märta Tikkasen kohuromaani Män kan inte våldtas Helsingin kaupunginteatterilla, Lilla Teaternissa. Menkää ja katsokaa. 


Suosittelen täysin - paitsi en piimää.










Tekijäloota:

Sara Giese

REGI & DRAMATISERING


Lo Kauppi

DRAMATISERING


Sven Haraldsson

SCENOGRAFI OCH KOSTYM


Robert Kock

MUSIK


Ulriikka Heikinheimo

KOREOGRAFI


Ville Aaltonen

LJUSPLANERING


Milja Mensonen

MASK


Niklas Lundström

LJUDTEKNIK




Näyttelijät:

Aktörer:


Minttu Mustakallio

Robert Kock

Pia Runnakko

Joachim Wigelius

Ulriikka Heikinheimo

Alexander Wendelin






Taustoja:

Mitä Helsingin kaupunginteatterin sivulla kerrotaan:


"Helsinki 1975. Tova Randers, tavallinen kahden lapsen yksinhuoltaja, kävelee Fredrikinkatua pitkin kotiin töistä kaupunginkirjastossa. On lempeä kesäilta ja Tova täyttää 40, joten hän päättää juhlia vaatimattomasti lankkupihvillä ja lasillisella punaviiniä. Ravintola Vanhassa Maestrossa hän tapaa Martti Westerin, joka pyytää hänet kotiinsa. Ilta päättyy, kun Martti raiskaa Tovan.


Tova ei halua olla uhri. Hän janoaa kostoa. Mutta miten kostaa?


Märta Tikkasen ikoninen romaani esitetään nyt ensimmäistä kertaa lavalla Suomessa. Kun Miestä ei voi raiskata julkaistiin 1975, se herätti voimakasta keskustelua ja Märta Tikkasta vihattiin ja uhattiin. Tänään Tikkasen “mauton sokkiromaani” on kansainvälinen klassikko."







Traileri:

  



 





Sosialistisesta mediastani:

klo