Saara Turunen: Järjen hedelmät upeeta ja mahtavaa Q-teatterissa. Niin arjessa kuin juhlassa.
Saara Turusen Järjen hedelmät on nyt trilogian viimeisin osa. Ja vaikeaselkoisin. Ja helpoin. Turusen absurdismi ja surrealismi on jotenkin ranskalaisen, espanjalaisen ja italialaisen makuinen, eri variaatioin. Vaikka katsomme hyvin suomalaisia henkilöitä. On paljon vuorosanattomuutta, mutta musiikki, sen tuomat viitteet, ja fiilikset assosioivat ja virittävät tunnelmaan, kohtaukseen. Teos koostuu episodeista, huoneista.
Väliaikaa ei ole.
On hukassa oleva haikara. Kujalla.
On beige keski-ikäinen nainen joka on hyvin suomalainen, kaikelle on paikkansa, ja kaikki on jämptisti paikoillaan. Hänen arkeensa, tai kotiinsa, ei sisälly mölyäviä kakaroita tahmain lakritsinaamoin. Kun nättiä sukkaa kudotaan mallin mukaan, niin langassa ei saa olla solmuja. Ei ainakaan umpisolmuja.
Mutta hän ei asu yksin. Hän neuvoo myös miten paita silitetään. Tai miten likainen pöytä pyyhitään. Anna kun minä. Arki raksuttaa mukavasti, mutta sitten hän näkee oudon olennon talon aulassa.
Onko se koronan aikainen metallimies, siivooja vai luurankomies. Ovatko muut reviirille tulevat karnevalistiset hahmot osa danse makabrea, kuoleman tanssia. Vaiko vaan elävämmät naapurit, ihmistyypit. Nainen tietää miten käyttäytyä häissä ja hautajaisissa.
Kun taas nuorempi nainen itkee, kirkuu ja rukoilee lasta kuten raamatun Saara.
- Mutta ei täällä ole tapana tuolla sanoo, sanoo pappi. Mies. Joka tykkää soittaa skittaa srknuorille ja muillekin.
Samainen nuorempi nainen kirjoittaa läppärillä, hän on luovan työn tekijä tai etänä. Pätkänä. Häntä häiritsee joka puolelta kuuluva tikitys ja raksutus. Munakellon. Biologisen kellon.
Joka suunnasta vyöryy äitejä ja äitimyyttejä, jotka kuin kultin jäsenet, tai zombiet, Stepfordin vaimot naiset palvovat kääröjään, beibejään, pikku rupsuttelijoitaan.
Aivan kuin se olisi ainut aikuisen naisen malli tai tapa elää. Normaalia elämää.
Patriarkaatti, papit aviomiehet, määrää, määräävät naisen käyttäytymisen, käyttäytymistä ja ruumiillisuuden. Mutta myös toisten naisten joukko. Heidän katse. Kummaksunta. Aivan kuin jokin kollektiivinen naamioon pukeutunut kivikasvoinen hirviö seuraisi jokaista askeltasi ja tekoasi, terveyskengillään.
Toinen nuori nainen ( roolissa Kreeta Salminen) kertoo itsekseen tai yleisölle, kuinka katsoo läppäristä miehensä aiemmin katsomaa pornoa. Eli toista naista joka masturboi. Nainen katsoo läppäriä jonka sininen valo loistaa kasvoillaan. Myös me näemme tuon videolla esiintyvän, hytkyvän, masturboivan nuoren naisen, hekumallisen olennon (roolissa Anssi Niemi) jolla järkyttävän suuret silikonit ja vaalea peruukki. Salmisen hahmo masturboi häntä katsoessan, että sohva tuntuu leviävän.
Ei saa olla kuin eläin. Pitää olla siisti. Elää siivosti. Hillitä itsensä.
Mutta ihminenhän on eläin.
Nuori punahilkka on sievästi puettu. Kuitenkin hän ahmii mokkapaloja. Väärällä tavalla. Tsot tsot.
Kun Luis Buñuelin elokuvissa sotketaan, häpäistään sidottua Päiväperhoa mudalla (suklaavanukkailla?) niin tässä sotketaan mokkapaloilla, suklaalla, juurevalla mullalla.
Punahilkasta on tullut sekä Ariadne ja Minotaurus, ja hänen vapautunut, villi temppelitanssinsa huumaa. Se luo varjoja seinille, varjoteatteria, ja muistuttaa kun pienenä luki combi-tietosanakirkasta luolaihmisistä ja Platonin luolasta. Paitsi combi oli hyvin seksistinen.
Onneksi nyt useampi sukupuoli saa oman äänensä kuuluviin. Eräisiin nuoriin lempparinäyttelijöihini teatterissa, tv:ssä, elokuvissa ja äänikirjoissakin kuuluva, näkyvä Anssi Niemi myös uudistaa nuoren miehen kuvaa monipuolisesti, kuten myös Paavo Kinnunen ja Johannes Holopainen.
Q-teatterissa on läsnä kolme sukupolvea ts Ensembleä Turusen trilogian ajoilta. Ensimmäisestä Tavallisuuden aaveesta on Ylermi Rajamaan. Seuraavasta Medusam huoneesta on Ylermin lisäksi Katja Küttner.
Muut ovat uudempia tuttavuuksia, ainakin tässä kattauksessa kuten Pirkko Hämäläinen, Anssi Niemi ja Kreeta Salminen.
Sain lipun, kiitos nautinnosta. Tämä on syy mennä teatteriin.
Kuvat: Pate Pesonius, Q-teatterin Flickr.
Tekijäloota
TYÖRYHMÄ
teksti ja ohjaus: Saara Turunen
rooleissa: Pirkko Hämäläinen, Katja Küttner, Anssi Niemi, Ylermi Rajamaa ja Kreeta Salminen
lavastus: Milja Aho
valosuunnittelu: Ada Halonen
pukusuunnittelu: Roosa Marttiini
äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
koreografi: Janina Rajakangas
maskeeraussuunnittelu: Kaisu Hölttä
graafinen suunnittelu ja valokuvaus: Pate Pesonius
Lue lisää Q-teatterin sivulta:
" Järjen hedelmät on Saara Turusen teossarjan kolmas ja viimeinen osa. Se käsittelee rationaalisuuden ja ruumiillisuuden ristiriitaa. Teoksen nimi viittaa John Steinbeckin romaaniin Vihan hedelmät. Siinä missä Steinbeck tutkii maata, sen tuhoamista ja sitä millaiset vaikutukset kapitalismilla on ihmiseen, keskittyy Järjen hedelmät ennen kaikkea ruumiin ja järjen hankalaan yhteiseloon, siihen mitä seuraa ruumiillisuuden kieltämisestä. Teos kysyy; Mitä sitten, jos kehollisuus on kadotettu? Missä nautinto silloin asustaa tai asustaako missään?
Järjen hedelmät jatkaa Turusen aiemmista teoksista Tavallisuuden aaveesta ja Medusan huoneesta tuttua näyttämökieltä ja esittämisen tapaa, sekä toimii niin kutsutun huonetrilogian päätösosana.
Samoin kuin edeltäjissään, myös Järjen hedelmissä on vain vähän sanoja, mutta sitäkin enemmän hetkiä, kohtauksia ja kuvia, jotka jättävät tilaa katsojan omalle mielikuvitukselle ja tulkinnoille. "