Quebecista asti tuli tämä lukudraama ( Staged Reading) nimeltään Change your life ( muuta elämäsi ) Kansallisteatterin Omapohjan näyttämölle yhtenä päivänä, ilmaiseksi 14.09.2018. Harvinaista herkkua, englanninkielistä lukudraamaa oli Omapohjassa straight outta Quebec: ChangeYourLife esityksessä näyttelijöinä Markus Järvenpää, Jussi Nikkilä, Elsa Saisio, Milka Ahlroth, Laura Rämä & Aleksi Holkko. Se oli kuin radioteatteria - paitsi että näyttelijöiden ilmeet näki, varsinkin kun Nikkilä vahingossa kaatoi täyden vesilasin pöydälle ja mikrofoneille ja piuhoille, ja tuli pieni jännitysmomentti, räjähtääkö, tuleeko oikosulku, sähköisku vai meneekö pokka....
Eilen oli paikalla kanadalaista näytelmäkirjailijoista Olivier Choiniere ja Sarah Berthiaume.
Toteutus oli kuten radiokuunnelmassa paitsi näyttelijöiden ilmeet näki - varsinkin kun vesilasi kaatui vahingossa...
Ensimmäinen teksti, elämys oli Jean-Denis Beaudoin: My Children are not Afraid of the Dark, Lapseni eivät pimeää pelkää... mikä tuntui modernilta, hyvältä kauhuelokuvalta, sellaiselta hämärältä, joka jättää liiankin paljon tulkintoja, ja sisältää nyansseja ja variaatioita, muuntujia, muuttijia. Ehkä. Sarjakuvamainen olo, graafinen, piirretty, öljyiisllä mustilla väreillä, muttei missään nimessä lasten sarjiksia, eikä ilonaamoja. Mieleen tuli elokuvista Invitation ja joku muu minkä kirjoitin teatterin paperille, muttei siitä saa Erkkikään selvää - on hankalaa kirjoitaa sekä puhelimen muistioon että paperille. Paperille on mukavampi piirtää... Kummitusmainen draama jossa ehkä syötiin.
Catherine Léger: Baby-sitter muistutti vasta nähtyä American Horror Story: Cult -sarjan jaksoa. Ja Netflixin parhaimmistoa. Ehkä. Mikä on hauskaa, mikä viraalia. Mitä on komedia, millaisia tarinoita voi kirjoittaa komediaksi. Miten me too -liike kääntyy komediaksi kun sitä kirjoittaa feministi, nainen. Mikä ällöttävissä seksistisissä naista halventavissa miesten kertomissa vitseissä naurattaa? Miksi miehet haluavat ryhmässä räkänauraa niille. Eivätkö he ole kuuleet myrkyllisestä miehisyydestä miehekkyydestä. Miten huumoria ja kameraa, katsetta voi käyttää...
Olivier Choinière: Simon says. Tästä kapteeni käskee -näytemästä: kirjoittaja ohjasi sen itse. Jossa Death metal bändi veti kaiken musiikin - kovin brechtiläistä.., Vieraannuttamista. Miksi juuri tämä musiikin genre? Koska Death metal musiikin laulajan sanoitukset ovat totta, laulaja uskoo mitä sanoo, vastaa Choinière. Omapohjaan ei ollut varaa roudata death metalliorkaa edes Norjasta, ja olisihan meillä ollut Impaled Rektum, vai mikä tuo Hevi reissu -leffan poppoo olikaan. Muusikkona toimi Samuli Laiho, kuten muissakin esitykissä. Heviä vieraannuttamis- ellei peräti lähentämiskeinona on käytetty myös Lynchin rakkauselokuvassa Villi Sydän tuota Powermadin spiidmetallia,ja Hanekenin Funny Gamesissa käytetty Bonehead: Naked City taatusti häiritsee. Ainakin naapureita...
Sarah Berthiaume: Nyotaimori kertoo ällöttävästä riitistä jossa alaston nainen makaa pöydällä passiivisena kuten saduissa ja Poen tarinoissa, ja päällään on kuolleita raakoja kaloja jota pukuäijät syövät. Voiko nainen itse haluat tällaista sekä syöjänä että tarjottimena?
Sarah Berthiaumen teoksessa nostetaan pöydälle, ei pelkkää piirakkaa, vaan tehtaat ja hikityöpajat. Olemme luoklayhteiskunnassa, jossa orjat tekevät työn, kokoavat matkapuhelimet ja autot, näpräävät kasaan pitsialushousut ja järjettömän kalliit rintsikat, joihin heillä itsellä ei ole varaa. Vieraantuminen, seksismi.
Tätä esitystä harjoiteltiin neljä kertaa. Silti se oli maukas, sopivan mittainen. Mutta haluavatko suomalaiset näyttelijät, lähinnä nuo ylinnä mainitut, tulevaisuudessakin tehdö teatteria englanninkielellä? Kyllä tahtovat. Markus sanoo englanninkielellä näyttelemisen olevan hidasta, vieraalla kielellä...
Kiitoksia näistä uusista näytelmistä!
Kuten Trainspotting opetti mitä pitäisi valita... Näytös venyi pitemmäksi kuin ensin oli luvattu, se alkoi klo 16 mutta loppukeskustelu loppu klo 18.45 aikoihin, mutta ehdin 10 minsassa naapuriin Kansallisteatteriin katsoon Julia & Romeoo - ties monennenko kerran klo 19 reikä reikä.
Muut tviitit ja fb-uutiset:
Québec is at the Finnish National Theatre in Helsinki! Performance of Quebec work includes ‘Change Your Life – Plays from Québec’, an exciting collection of vibrant contemporary drama. Readings in English. Sept. 15th.
Kansallisteatteri
Centre des auteurs dramatiques
#ChangeYourLife lukudraamassa #kansallisteatterissa eilen oli paikalla kanadalaista näytelmäkirjailijoista Olivier Choiniere ja Sarah Berthiaume. Toteutus oli kuten radiokuunnelmassa paitsi näyttelijöiden ilmeet näki - varsinkin kun vesilasi kaatui vahingossa... @SKTeatteri 15.9. pic.twitter.com/3pADVziasB
Actors
Milka Ahlroth, Aleksi Holkko, Markus Järvenpää, Jussi Nikkilä, Laura Rämä and Elsa Saisio
Directed by
Hilkka-Liisa Iivanainen
Translated by
Eva Buchwald
Kansiksen sivulta:
"In addition to its production of Quebec author Jennifer Tremblay’s The List, the Finnish National Theatre is profiling the work of four other playwrights from Quebec this autumn. A reading in English has been organized in cooperation with CEAD (Centre des auteurs dramatiques) which supports the development and promotion of Canadian Francophone playwrights. Extracts from the work of Sarah Berthiaume, Jean-Denis Beaudoin, Olivier Choinière and Catherine Léger, will be staged in a rehearsed reading at 4pm on Saturday September 15th.
Berthiaume, whose play Nyotaimori is named after the Japanese tradition of eating sushi from the prone body of a naked woman, examines the modern day work ethic. Beaudoin explores sibling rivalry in My Children are not Afraid of the Dark, a mysterious tale of simmering resentment, set deep in the woods. Choinière’s play Simon Says is a satire on the seductive appeal of populism and Léger’s comedy Baby-sitter tackles the complexities of sexual politics. These four very different plays reflect the vast range of contemporary drama on Quebec’s vibrant theatre scene.
The reading will be followed by an open discussion with the authors and artists.
The extracts for the reading have been translated from the original Quebecois by the FNT’s dramaturg Eva Buchwald. This event, which has also received support from The Quebec Delegation in London, is part of a joint project between the Finnish National Theatre and CEAD: Quebec audiences will also be given the opportunity to discover Finnish drama. CEAD have included three Finnish authors in their Dramaturgies en dialogue festival this year. Readings of plays by Antti Hietala, Kati Kaartinen and E. L. Karhu take place in Montreal this August. The authors’ presence in Montreal has been supported by TINFO (Theatre Info Finland).
Photo credits:
Sarah Berthiaume by Jérémie Battaglia
Olivier Choinière by Eugene Holtz
Jean-Denis Beaudoin by Eva-Maude TC
Catherine Léger by Dominique Lafond"
vieraannutuksia ja mielleyhtymiä:
spiidmetallia Wild at Heart -teoksessa. Powermadin Slaughterhouse:
Suurennuslasi kädessä, kuten wanhan ajan Sherlock Holmes tai Muumien violettiin mekkoon pukeutunut herra Hemuli tutkii läheltä. Kuten Carl von Linné, joka määrittää flooraa. Mutta myös ilkeä poika joka rääkkää hyönteisiä. Polttaa auringonsäteellä joka heijastuu suurennuslasista.
Ovatko robotti-imureiden & elektroötököiden anturit kuten hyönteisten tuntosarvet? Miksi valkosen tutkijan pitää mennä havannoimaan kuten antropologi primitiivistä, tai primitiivisenä oletettua outoa rotua/lajia, koskei kuitenkaa pysy objektiivisena, olemaan vaikuttamatta tulevaan. Mitä tapahtuu kun dinosaurusten maassa kävelee perhosen päälle.
Joivatko minä-kertoja/tutkija ja Jäärä kukkakaalipirtelöä? Ei, se tais olla spirullisempaa spiruliina-smoothieta. Tainaron -näytelmässä rihmastoja myös Alieniin, tuo kuningatar ,joka tehtailee jälkeläisiä, vaikkei Krohn halunnutkaan että teos luokitellaan vain skifiksi
Nyt on ollut rasittavan paljon hyönteisiä ruuaksi. Itse olen kasvissyöjä, siis en syö hyönteisiä. Jossain kirjoitettiin hyönteisten olevan tulevaisuuden ruokaa. Mutta sehän on väärin. Kasvikset ovat tulevaisuudenkin ruokaa. Jokaisessa kylässä pitäisi olla toimiva kaivo jossa puhdasta vettä kaikille. Sekä puurohiutaleita. Simpsoneissa oli jakso hyönteissyönnistä vitsillä: tarjoilija keitossani ei ole kärpästä. Jossa koulun keittäjä kasvissyöjä joka söi hyönteisiä. Lisa mietti asiaa. Tuntevatko hyönteiset kipua ja ahdistusta? Tietenkin.
Onko suurennuslasi turvallinen kaiken oudon ja kiinnostavan tarkkailuun? Kumpi on turisti, tunkeutuja. Onko Tainaron matka tuntemattomaan, tulevaisuuteen, vieraalle planeetalle, vai omalle? Kuka on kirjeen vastaanottaja? Uskooko kirjeenkirjoittaja että viesti lähtee eteenpäin, kohtaa kohteen?
Pääosissa monikieliset ja -lahjakkaat naiset Kati Outinen ja Aino Venna. Näytäntökauden avajaisissa 16.8. esiteltiin Leena Krohnin romaaniin perustuva näytelmä Tainaron. Elektroniset hyönteiset vilistivät lavalla. Se inhotti. Ja säikytti. Ei siksi, että olivat ötököitä vaan tuhoavia torakoita... Vaikka niiden tiesi olevan robotteja, leluja. Ei oikeita. Epäorgaanisia.
Toiset ovat tasa-arvoisempia ötököitä kuten onnelliset leppäkertut. Söpöt. Tai juonikkaat sirkat. Yhtenä päivänä olin menossa kuvaamaa itä-Helsingin helmeä Mustavuorta, komeaa metsää ja sammaleisia raunioita, pikkuruista vuorta, ja luonnonsuojelualuetta, niin bussipysäkille jäätyäni kuvasin komeaa ruusua. Ruusu kasvaa itä-Helsingissä syyskuussa. Sitten näin jalkakäytävällä ötökän luteen jolla on punaiset vauhtiraidat. Kuvasin läheltä ja ötökkä tepasteli oikein uhmakkaasti kohti. Vaihdoin kulmaa ja taas ötökkä tuli kohti sisukkaasti. Vieressä ajoi raivohullu pyöräilijä täysillä ohi, että suhahti. Eivätkö pyöräilijät välitä ajaa elukoiden päälle, kuten hyönteisten?
Mihin käytämme Raidia, mihin kärpäsmyrkkyä, mihin koipalloa? Vainko buddhalaiset pyyhkivät luudalla polun pois hyönteisistä? Mitä murkut ajattelevat kun alastoman miehen perse istuu lupaa kysymättä muurhaispesään? Miksi hyönteisiä - eläviä tai kuolleita - laitetaan koruihin ja avaimenperiin? Mitä tapahtuu kun mehiläiset kuolevat? Kuinka monessa vuodessa sen jälkeen tulee ihmisen sukupuutto?
Kuinka fiksuja mangustit ovatkaan saalistaessaan skorpiooneja, vai pitäisikö tässä olla skorpparin puolella, vaikka skorpioni ei voi luonnolleen mitään. Lapsuudessa, ullakolla oli monta pelottavaa asiaa. Kuten hyönteiset, jotka on nuppineulalla kiinnitetty vieri viereen. Oortninkiin. Ihmisen keksimään järjestykseen. Miksi.
Kuvattaessa perhosia läheltä huomaa niiden olevan hyönteisiä, kauniita kuin takoraudasta väännetyt portinkoristeet. Ja samalla mehiläisillä on pyöreät pyllyt, ja muistuttavat aivan pehmoleluja. Kuinka hyönteisten rakenteita on kopioitu helikoptereihin.
Kaiken huipuksi pidän hyönteisistä, ja merkittävistä kesäpäivistä. Ennen vanhaan oli mökillä valtavasti hyönteisiä. Sarvijaakkoja valtavine sarvineen. En ehtinyt kuvata nyt elokuun alussa gammayökkösiä vaikka niitä parveili hiuksissani! Ja verhoissa! Aivan kuten teoksissa Crimson Peak ja Uhrilampaat. Säikähdin valtavasti että koiperhosia jotka tuhoavat vaatteet. Koska koskaan aiemmin ei ole näin korkealla perhosia ulkoa tullut.
Ruåtsissa ostin pari pakettia seetripuun rinkuloita kun ne oli 80% halvempia kuin Suomessa koiden karkoitukseen, inhimilliseen karkoitukseen kröhöm, niin myyjä sanoi, että onpa sulla paljon ötököitä elikoita kotona. Ja nauroi. Ei sillai pahasti. Miehelle ei tullut mieleenkään, että sellaisia annetaan lahjaksi.... Ei nyt kansankodissa sentään!
Muodonmuutos ja myös Kafkan metamorfoosi. Kuka vahtii, että kaskas on maan alla 17 vuotta, ja vasta sitten nousee maanpinnalle täyskasvuisena. Mistä sen tietää, tuon tarkan 17 vuotta. Onko surullista, ettei kaskas saavuta 18 vuoden ikää josta Alice Cooper laulaa. Kas kas. mm laulukaskaat wiki.
Tai kuten Virossa sanotaan täysikasvuisesta, että täiskasvanu :)
Ryhmiksen näytelmä Muodonmuutos kafkaili tarinan, jossa päähenkilöstä tulee syöpäläinen, työtön, epäinhimillinen, yhteiskunnan vihollinen, yhteiskunnan elätti, itähelsinkiläinen jne.
True Blood -vampyyrisarjan introssa yhdistettiin kuvallisesti hyönteisen kasvu, nahan vaihto, voimistellen, venytellen, entisen kropan jättäminen ja ihmisen hurmostilainen hihhulointi, kohtaukselta näyttävä, tärisevä tanssi samantyyppisenä liikeenä.
Mitä tarkoittaa bug? Tarkoittiko Krohn tekstissään myös salakuuntelua? Ennustko hän mitä bugeja on laitteissa? Mikä on hyönteisten vallankumous? Eikö ole reilua, että ydinsodasta selviävät vain torakat - jotka eivät ole ydinsotaa aiheuttaneet?
Mieleen tuli jo avajaisissa Kiasman näyttelystä osuus jossa pieni maailmankaikkeus on klasi purkissa kuten Frankenstein -leffan pikkuihmiset. Nandita Kumar pienoismaailmassa ollaan kuvun sisällä: Kirjoitin ja kuvasin siitä blogissani: Nandita Kumar pienoismaailmassa ollaan kuvun sisällä: Ars17 Kiasma.
Tänään 30.08. itse näytöksessä mieleen tuli myös Alien kahdeksas matkustaja. Feministinen skifielokuva jossa sankarina nainen - leffa vuodelta 1979. Vaikka Krohn ei halunnutkaan, että teos Tainaron vuodelta 1985 luokitellaan vain skifiksi, niin se on myös sitä. Valtava kuningatar lykkää maailmaan lisää kuhnureita. Pelottavaa joukkoa. Alien - muukalainen on parasitoidi " eliö, joka elää elinkiertonsa osittain vapaana ja osittain loisien isäntäeliössään. " wiki
Viime vuosina on ollut tapetilla parasiitit ja paratiisit. Rikas oikeistolaisten eliitti käyttää veroparatiiseja veroketkuiluissaan. Ja toisaalta haukkuu vähävaraista, köyhää, työtöntä yhteiskunnan vihollisiksi eli parasiiteiksi. Kuka oikeastaan kuppaa, ja ketä?
Myös taiteilija H.R. Gigerin hahmo on osaksi hyönteinen, osaksi Nefertite. Seksikäs, fetisistinen, taatusti itsenäinen. Naaras, narttu, bitch jolla on läheinen suhde, kiinnostus tai side majuri Ripleyhyn.
Kuka on minä/kertoja. Kuka kirjeen vastaanottaja. Onko Jäärä nimensä mukainen hyönteinen?
Miksi antropologi menee tutkimaan heimoa, joka ei ole koskaan nähnyt valkoista? Onko tuokin oletus kolonialistinen? Eikö heimolle olisi reiluinta, upeinta pysyä poissa valkoisesta miehestä?
Miksei arkeologi kunnioita Egyptin kuolleita?
Mieleen tuli myös posthumanismi, josta tekijät ovat puhuneet, ja siitä kertovat alla olevalla tekijätapaamisessa. Ja eri toten tuo epäihmisyyden museo tuolla Suvilahdessa taannoin vuonna 2016.
Kiasmassa oli myös toukkia jotka söivät styroksia. Heidän jätökset piti korjata pois. Henkilökunnan, ei meidän, tietenkään. Riittääkö taiteeksi se, että laittaa toukkia lasivitriiniin? Onko eläinten tarkoitus toimia vain viihteenä, ja söpönä, jolle järjestetään lässytyksen suomenmestaruuskilpailuja? Toisaalta vastenmielisillä turkkiämmillä on lemmikkeinään räköttäviä pikku rakkeja, koiria, jotka hädin tuskin tunnistaa edes koiriksi, vaan ovat kuin jotain leluja, joita raahataan rumassa käsilaukussa kantaen - ei siis edes ulkoiluttaen taluttamalla.
Miten voi rakastaa lemmikkieläintä jota pitää perheenjäsenenä, ja samalla syödä eläimiä ja vielä pukeutua eläimen raatoon, turkkiín?
Oliko Jäärä paratiisilintu vai Jäärä?
Postapokalyptinen muovi yllämme ja merissämme:
Kaunis puvustus oli muovia ja kumia. Aino Vennalla oli myös aika kinkyt buutsit, tosin ei punaiset, vaan läpinäkyvät, futuristiset. 1960-1970-lukujen taitteesta? Kauniit ja itsenäiset saappaat.
Puvustus oli sekä Lady Gagaa että postapokalyptistä muovia pukeutumista jätteisiin - muoviin jota ihmiset ja tehtaat lykkäävät mereen.
Toisaalta muovipikareista tehty lamppu muistuttaa teatterissa olevia muovipikareita, kertakäyttöisiä, jolla vähävarainen taiteiija ja teatterissa kulkija saa juoda ilmaiseksi vettä.
Pitäisikö kaikki muovipikarit, kupit ja kipot korvata klasillisilla? Tai bambuisilla? Onko oltava oma kuksa mukana? Vai vesipullo? Romahtaako teatterin talous jos myös vedenjuojilla olisi lasit lasia?
Mikä on Manala, pitääkö Orfeuksen soittaa siellä, että olisimme varmoja. Miksi kukkiin ei saa luottaa? Siksikö, että jäisimme luuloon, että maailma ei tuhoudu niin kauan kuin mehiläiset pörräävät? Missä hyönteiset ovat talvella? Onko selkäranka parempi sisällä vai ulkona?
Esitys aiheuttaa monenlaista ahaa-elämystä, liikettä ja pulmaa. Kirjan voi tulkita näin. Hienoa on, että se on naisten tekemä. Naiset ovat pääosassa näyttelijöinä ja muusikkoina. Näin tämän ilmaiseksi siis bloggariklubin lipulla.
Dystopiassa voi olla myös paratiisilinnun levittämää toivoa....
Leena Krohn: Tainaron
Terveisiä hyönteisten valtakunnasta!
Tekijäloota:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Esiintyjät
Kati Outinen ja Aino Venna
Ohjaus
Essi Rossi
Dramatisointi
Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
Esitysdramaturgia
Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
Lavastus ja valosuunnittelu
Milla Martikainen
Videoiden suunnittelu ja toteutus
Milla Martikainen ja Aino Venna
Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen
Musiikki
Aino Venna
Äänisuunnittelu
Pauli Riikonen
Naamioinnin suunnittelu
Krista Karppinen
Leena Krohn: Tainaron
Terveisiä hyönteisten valtakunnasta!
Musiikkivideo Aino Venna & Kati Outinen: Älkää luottako kukkiin fb:stä:
"Älkää luottako kukkiin" on Essi Rossin ohjaaman Leena Krohnin Tainaron -kirjan näyttämösovituksen inspiroima, Aino Vennan säveltämä kappale. Tainaronin kantaesitys Helsingin Juhlaviikoilla Kansallisteatterissa 29.8.18. "
Tekijät esiin! Vieraina Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila. Eeva Bergroth haastattelee. Sukella syvemmälle teatterin maailmaan! Lavaklubilla 28.8.2018. haastattelu ympättynä fb:stä:
Muut mielleyhtymät
MUSEUM OF NONHUMANITY – EPÄIHMISYYDEN MUSEO vuodelta 2016:
Tuliko termi antroposeeninen tässä teoksessa ilmi? Ainakin PVF:n näyttelyssä ja seminaarissa asiasta puhuttiin, samoin näytelmässä Macbeth - vuonna 2017 siis:
Jostain syystä nuoren herra Jonesin piisi tuli mieleen, planeetta maa on sininen, surullinen, etkä / enkä voi tehdä mitään... vuodelta 1970:
Kansiksen sivulta:
"Tainaron on kuvaus tulevaisuudesta, joka on jo täällä mutta jota meidän on vaikea nähdä.
Turistina tai maahanmuuttajana Tainaronissa elävä tuttavamme (Kati Outinen) on asettunut alttiiksi vieraalle elämäntavalle, jossa muodonmuutokset ovat arkipäivää ja ihmisen, eläimen ja kasvien rajat liukuvia. Tainaron on epäpaikka, etäisesti tuttu ja samalla täysin tuntematon: hyönteisten valtakunta, jonka odotetaan katoavan hetkenä minä hyvänsä suuressa järistyksessä. Uteliain silmin Tainaronin elämää tarkkaileva henkilö kirjoittaa kirjeitä meille jotka olemme vielä täällä, tunnetussa maailmassa, oman todellisuutemme sokaisemin.
Leena Krohnin läpimurtoromaani Tainaron (WSOY, 1985) oli ja on aikaansa edellä.
Krohnin romaaniin pohjautuva, ohjaaja Essi Rossin ja dramaturgi Iida Hämeen-Anttilan näyttämöteos on monitaiteellinen kuvaus fantastisesta maailmasta suuren romahduksen jälkeen. Poeettisen ja toivoa pursuavan dystopian teemoiksi nousevat vieraan kohtaaminen, suru ja jäähyväiset sekä asennoituminen muutokseen. Kati Outisen ja Aino Vennan tähdittämä näyttämö avautuu kerros kerrokselta kohti sitä, mille ei ole vielä sanoja: tulevaa maailmaa ja sen monimuotoisuutta. Koko esityksen läpäisee Vennan teosta varten säveltämä musiikki.
Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila ovat työskennelleet yhdessä vuodesta 2006 lähtien. Heidän aikaisempia töitään ovat esim. Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö Teatteri Takomossa (2012), Pelon maantiede Teatteri Avoimissa ovissa (2013) ja Bonnie ja Clyde Teatteri Jurkassa syksyllä (2016). Tammikuussa 2018 sai ensi-iltansa Rossin ja Hämeen-Anttilan sovitus Vladimir Sorokinin satiirista Ice, yhteistyössä helsinkiläisen Klockriketeaternin ja tallinnalaisen Von Krahl -teatterin kanssa.
Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 29.8.2018"
Lukunäyte mietelause päivälle, vuodelle, vuosituhannelle noin kohasta 2.00:
Laitetaanpa tähän bloggarilubin tapahtuma, jonka kyllä silloin julkaisin, mutta voi laittaa samaan syssyyn:
Kuumalla bloggariklubilla pöydällä oli Tainaron - ruokana ei ollut onneksi hyönteisiä.
vaan hyönteiset saivat olla rauhassa. Eilen kuumalla teatteri- ja kirjabloggaajien tapahtumassa Kansiksien parven lämpiössä oli paikalla ohjaaja Essi Rossi ja dramaturgi Iida Hämeen-Anttila. Heidän ensikohtaamisensa ja -työnsä teatterikorkeakoulussa ei suinkaan ollut auvoisaa yhteistyötä, vaan ennakkoluulojen jälkeen työ yhdessä sujui... Ohjaaja Rossi on käsitellyt ohjauksissaan mm väkivaltaa, feminismiä, fasismia ja post-humanismia. Ja elämä on jatkuvaa oppimista, Rossi on auki kaikelle, eri maailmoille. Teatterin näytelmien lajeista ei löydy sinänsä suosikkia, vaan laajemmin draama, kirjallisuus, elokuvat, näyttelyt koskettavat. Hän on tehnyt sekä laitosteatteria että kansainvälistä teatteria.
Dramaturgi Hämeen-Anttilan mielestä dramaturgin anti on eri alueiden keskustelu keskenään. Leena Krohnin teokseen Tainaron pohjautuva näytelmä sisältää huiman, kansainvälisen duon, kaksikon Kati Outinen ja Aino Venna. Enskari on sopivasti elokuun lopulla, siellä nähdään.
Teatterissa / elämässä ollaan jatkuvan kaaoksen äärellä, intuition, liikkuvan osan. Mikä on hallittavissa? Miten nuoret saadaan teatteriin? Mikä on teatteritaiteen tulevaisuus? verrattuna digitaalisaatioon. Rossille teatteri on paikka, tila, immersiivinen, pajatoimintaa. Teatterit kyllä kurottavat nuoria kohti. Kuuntelevat. Nuoret ovat myös mukana tekemässä teatteria. Vaikka teatteri on elististinen, kallis harrastus.
Tähän sanon väliin, että ei ole. Jos liput ovat järkevän hintaisia. Lipuissa voisi olla myös nuorisohinta. Nuoriso maksaa viikonloppuna elokuvalipusta esimerkiksi 14 euroa ja ostavat kalliin colan 3 euroa ja poppareita 5 euroa. Tästä tullee 23 egeä, ja mässyt vielä päälle. Sillä hinnalla pääsisi jo teatteriin... Jos ei sota tupakkaa eikä bisseä - no nuoriso ei saakaan ostaan. Eikä käy kahviloissa viiden euron kahveilla... Mutta mikä on nuorisoa?
Iida kertoi leffateattereiden tulleen takaisin, tarkoittaen luultavammin korttelikinoja ja muita kuin valtavirran suuria monopoleja. Teatteri on toista kuin Netflix, ja verkon tuhannet valinnat. Se on tämä ja tässä. Livenä, fyysisenä. Luultavasti myös ainutlaatuisena.
Tainaron on kirje, anonyymi. Ihmiskeskeisen vastakohta. Ajankohtainen, fataali. Mikä on vieras, vieraus, toiseus? Kiihko, aistivaltaisuus, Krohnin ajattelu, iloinen innostunut kieli, naiivi. Iida sai 10-vuotiaana oudon kirjamaun omaavalta sedältään Tainoronin. Ja tällä tiellä ollaan.
Monitaiteellisuus, miten näytelmä liikkuu muuallekin, skenografia plus videotaide plus musiikki plus installaatio. Toivoa pursuva dystopia! Hyönteisten valtakunnassa on paikka.... Post-humanismi ja kanssalajien arvo.
Muutos ei välttämättä ole kaiken tuho. Tai kaiken tuho ei välttämättä ole maailmanloppu. Tai maailmanloppu ei välttämättä ole... Paha. se, mihin olemme tottuneet.... Mitä tapahtuu muistille muodonmuuotksessa? Voiko muisti pysyä? Pitääkö sen? Mahdollisuus kuvitella muitakin elämänmuotoja. Ei-inhimillisiä. Ei välttämättä epäinhimillisiä...
"...i am human and i need to be loved just like everybody else does..."
Laitetaanpa tähän loppuun vähintäänkin ristiriitaisen Morrisseyn lainaus.
Kaupunginteatterissa. Kylläpä Antti Peltola oli kirjaimellisesti steamy! Naisten esimarimekkoiset kellohameet täydellistä kotimaista muotoilua. Parvelta kaiken näki vain yli-ihmisen perspektiivistä. Sveholmin Puotila öykkäröi trumpisti...
Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti Helsingin kaupunginteatterissa 19.09.2018 vai oliko se Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti.
Olipa kuuma autonpesukohtaus, ja saunassa tunnelma oli kirjaimellisesti steamy.
Anna-Riikka Rajanen ja Antti Peltola ovat pistäneet silmään teattereissa aiemminkin. Hyvällä, erottuen. Heidän mainittu saunakohtaus on kiihkeätä katsottavaa. Melkein piti silmälasien huurut pyyhkiä...
Antti Peltolan soolo on kirjaimellisesti steamy, tuli mieleen kuuma, kostea Mombasa, mutta se viisu on kaukana tulevaisuudesta...
Yleensä autonpesu-kohtaus on ällö seksistinen plääh turhuus, jossa joku vähäjärkinen ja -pukeinen bimbo hinkkaa vaahtoa. Tässä onneksi ei ollut näin vaan roolit oli käännetty ankeasta asetelmasta päälaelleen: shafööri Matti pesi hartain vedoin konepeltiä - ja vähän muutakin.
Sukupuolten sota ja - ei rauha, vaan lempi, kiivas yhteenotto joka myöhemmin muistutti Strindbergin Fröken Julie -näytelmää jossa on hieno häiriintynyt neito on rikas tyttö rukka, ja alhainen palvelija on älykäs, monta kieltä puhuva, paremmasta ja rasa-arvosta haaveileva palkollinen saappaankiillottaja, ja he ovat yhtenä maagisena pohjoisen juhannuksen yönä, jona roolit ja rajat hämärtyvät kuten Shakespearen Kesäyön unelmassa, nuo nainen ja mies monipuolisesti sm-roolien kiihkeässä tuoksinassa. Luokkayhteiskunnassa, ankarassa. Kuka juoksuttaa ketä. Kuka saa haaveilla paremmasta. Kuka saa kaikki mielihalunsa toteutettua, kaiken periksi. Tässä edettiin jopa saappaaseen asti, mutta etäännytettiin aiheesta.
Tai ehkä palattiin aiheeseen... Tässä tarinassa ei samalla lailla selkeää sm-taistoa ole, enkä tarkoita nyt suomenmestaruutta. Bunuelin Päiväperhossa on hieno lihallinen tutkielma, mikä valta on. Kun kohtaus Bunuelilla alkaa niin luulet että dominoiva on henkilö A. Mutta doninoivampi on oikeasti henkilö B. Joka ehkä anastaa vallan.
Puntilan rengin tarinassa valtapeli on hienovaraisempaa.
Mikä on säädyllistä. Mikä säädytöntä. Olin eilen Rikun kirjastossa ilmaisessa cembalo-konsertissa ja katsoin laattaa seinällä jossa luki täällä kokoontui Suomen valtiopäiville aatelittomat säädyt.
Anna-Riikkaa on yritetty naittaa ennenkin vastoin tahtoaan Ryhmiksen Kesäyön unessa...
Jotenkin tuli docventures -fiilis. Myrkyllinen miehisyys. Viina. Vähän vaihtoehtoja. Mutta kuinka vähän vaihtoehtoja naisilla on...
Naisten mekot ovat upeita, esimarimekkoja ja komeaa kotimaista muotoilua ja arjen taidetta. Voimakkaita kuvioita, vahvoja värejä, kellohameita ja kapeita vyötäröitä 50-luvulta. Vaikka Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmän tapahtumat ovat sadan vuoden takaa.
Mutta toimivatko nämä aikakerrostumat? Vuosi 1918, viiskytluku ja nykyinen fasistihallitus suomen maalla ja ameriikassa. Vallan törkeä käyttö jatkuu. Kepulainen kepuloija xx sanoo koditonta ihmisroskaksi. Ja saa siitä syystä potkut. Hyvinkin aiheellisesti. Ja sitten öyhyyttäjät, oi nuo etuoikeutetut rikkaat oikeistolaiset pillittävät verkossa kuinka somelynkkaus toimii, yhyy.
Halusin nähdä kuinka paljon Brecht varasti Wuolijoelta. Ei päivää ilman sisällissotaa... Olemme luokkasodassa. Joka jatkuu vieläkin. On harvat rikkaat, öykkärit, jotka omistavat liikaakin ja käyttävät hyväkseen työvoimaa ennen ay-liikettä ja lakkoja. On köyhiä ihmisiä joita juoksutetaan. Joita nöyryytetään. Joiden tulevaisuus on epävarma. Katkera.
On myös sukupuolten sota. Ja sukupolvien sota. Suuren Herran, ja suuren narrin Puntilan isännän kaunis ja sirpsakka tytär halutaan naittaa naapurille jolla on pötäkkää ja metsää. Tyttärellä ei ole mitään sanavaltaa omaan tulevaisuuteensa. Hän on rikas hemmoteltu pillittäjä, joka on saanut kaiken hopealusikalla.
Itte sulhanen on löpsykkä pelkuri, tuo lähetystösihteeri ( Antti Timonen ) jolla on huomattava ranneliike. Tai siis hän ottaa liiankin löysin rantein. Lähetystösihteerin kumimaisesti sinne tänne vääntyvät, heiluvat kädet naurattavat yleisöä. Useasti.
Mutta naurattaako suomalainen mies joka kännää eli Puntila itse? Taas tulee mieleen docventures sekä ambulanssien ja muun akuutin henkilökunnan mietteet että kaikista pahin syy on viina. Toiseksi pahin syy on viina. Ja niin edelleen. Tarina etenee Puntilan nousu- ja laskuhumalien mukaan. Vai eteneekö?
Alku oli viileähkö ja ehkä liiankin rauhallinen. Näin siis ennakon, ei täysin valmista teosta, tuolla 4 € lipulla. Oikein sopeva hinta maksaa naisen eurolla...
Näkökulma parvekkeelta oli jotenkin yli-Ihmisen. Siirtymät olivat hienoja, ehkä vieraannuttavia komeasti baletin ja oopperan sabluunan mukaan tanssittuja. Jotain Kevätuhriakin. Myös Suomi 100 -teemalle irvaillaan - Puntilan isäntä ampuu alas Joutsenen, tuon raukan, Suomen ja kuoleman symbolin. Ja kahden välisen uskollisen liiton. Ampuu kauniin linnun - vaikka väittää ettei siedä eläinrääkkäystä. Ainakaan hevosten. Toisaalta hevoset olivat tuolloin käytössä kulkupeleinä ja statuksena siitoksissa.
Pertti Sveholm on useammassa roolissa tv:ssä ja teatterissa näytellyt roistoa ja irstailijaa, niin tässäkin. Hänen työtään on hauska katsoa. Onko se Moolokin juoksua viinapullolle ja hameen perässä? Ennen muinoin rikkaat vaikutusvaltaiset ukkelit olivat pitäneet etuoikeutenaan piikojen ja kylän naisten kaatamisen. Tai sen yrityksen. Ollaan lähellä me too -teemaa. Miten kertoa historiallinen tarina tarkasti. Mitä tapahtui aitoissa ja apteekin takahuoneissa.
Me myös leikittiin että mentiin naimisiin Starskyn ja Hutsin kanssa. Myös meillä oli sormuksina samat juitsut kun Puntilan isännällä. Tämä tapahtui siis 70-luvulla. Olikohan meille se idea saatu tästä tv näytelmästä. Mene ja tiedä...
Muuten, olin ainoa joka nauroi Eero Saarisen kommentille, ettei vieraanuttamista tarvitsi ottaa niin tosissaan, että poistuisi teatterista. Vaan jäisi puhvetin puolelle. Minä menin sen sijaan eriöön.
Puhvetissa kun on niin vieraannuttavat hinnat naisen eurolle. Teatterilippu saisi useamminkin olla teatteribloggaajalle neljän euron arvoinen, ellei peräti ilmainen. Kaupunginteatterissa.
Ei päivää ilman sisällissotaa - viittauksia punikkeihin joita rikkaat eli valkoiset haluavat karkottaa tai ainakin antaa potkut, ja lahrareiden suojeluskuntiin. Puntilla on tämän ajan sika/isäntä, jossa on myös viittauksia trumppiin.
You're fired, saat potkut. Myös muut silmäätekevät miehet suurissa viroissaan sulkevat silmänsä työväen ongelmilta. Vaikka he kaikki tarvitsevat työväkeä, niin he pitävät työläisiä korvaamattomina. Kari Heiskanen on ohjannut putkeen kolme lahtarin tarinaa. Vai onko?
Musiikkia ei ole liikaa, kaikki laulavat komeasti Agit Prop ja Ultra Bra -tyyliin. Tai aikaan ennen heitä. Olemme maaseutuyhteisössä, suuren suuressa kartanossa, josta kuitenkin pääsee karauttamaan pirssillä - tässä tapauksessa Buickilla - kylille eli kaupunkiin.
Tämä ei ole musikaali vaan musikaalinen näytelmä. Ellei peräti musiikkinäytelmä. Kuorot toistavat tarvittaessa vuorosanat, ja se on toisaalta vintagea ja toisaalta virkistävää. Antiikin ajoilta. Jolloin amfiteatterissa oli selkeät hymiöt ja nyrpiöt teatterin merkkeinä.
Olemme lähellä puskafarssia. Tai puskadraamaa. Vaan ei. Liekitellään. Leikitellään. Huomaa, että olemme brechtiläisessä näytelmässä, minimalismissa, jota käytti myös Herra Lars von Trier. Tai ei tämä minimaa ole. Kalusteita, rekvisiittaa ei vain piiloteta eikä tuoda piilon takaa.
Periaatteessa voisin mennä uudelleenkin katsomaan kun on varaa. Että näkisi naamatkin läheltä ;)
Niin pieni ihmissydän on.... Gabriel oli ensi-illassa 13.09.2019 tuolla Willensaunassa. Mikä akrobatiikka on Sampo Sarkolan huijari-viettelijällä Gabrelilla joka äkkinäisen mutta lipevän liukuvin tangon liikkein liukuu yksisilmäisenä silmälappuisena könsikkäänä törmäämättä ovenkarmeihin - ja omiin rajoihinsa.
Jännää miten itse antaa anteeksi miltei kaiken, unohtaa. Hyvännäköiselle miehelle, joka lupaa ummet ja lammet, :) teksti tv:n paras sivu oli muuten Aristoteleen nilkka - vai miten se mänikään...
Sydämetön komedia rakkauden nälästä ja vallankäytöstä.
Vakavasti puhuen tapetilla on myös me too -liike,ja toisaalta aikuisen naisen seksuaalisuus. Kuinka naisella ei saisi olla sodanjälkeisessä nihimismissä tai kovuudessa seksuaalista elämää eikä kilvoittelua. Eritoten sinkut eli vanhatpiiat, jonka mies, ja miehen kirjottama historia ja tapakulttuuri, on kirjoittanut ja määritellyt sukupuolettomiksi, neutraaleiksi, sivusta seuraajiksi.
Tule takaisin Gabriel tai Gabriel tule takaisin tai vain lyhkäsesti Gabriel, kuten tässä versiossa. Willensaunan lauteilla Kansallisteatterissa on pienoinen näyttely: Mika Waltari täyttää kulmikkaita: 110 vee. Luulin, että Tarmo Manni oli Gabrielina Kansiksen lavalla, mutta hän olikin vain leffaversiossa. Peilien päälle on plätkäisty kuvia jossa Waltari itse myhäilee ensemblen vierellä, sekä kuvia itse näytelmistä.
Gabriel sai tänään uuden käsittelyn, ja lähdin kotoa niinkin innostuneena, että unohdin laittaa housut jalkaan... No, kaikille sattuu, ja pokkana vaan.
Sampo Sarkola silmälappuineen on kuumottava huijari ja sosiopaatti Gabriel, jolle antaa lähes kaiken. Anteeksi. Karin Pacius hiirimäisenä herkkänä Kristiinana uskaltaa hetken elää, toivoa, nauttia.
Käydään läpi me too -liikettä, huijaritarinoita, väkivaltaa. Mutta sodan jälkeisestä, hieman ruskean sävyisestä vintage-näkökulmasta.
Olemme lähellä Chaplinin Ritari Sinipartaa, ja myös Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille. Siinähän köyhtynyt näytelmätuottaja tienasi hynää produktioilleen tyydyttämällä rikkaita, vanhoja naisia viimeisille hekuman huipuille - ennen kuin he muuttavat paremmille laidunmaille...
Ennen näytelmän näkemistä ajattelin näin:
Olen aina pitänyt tästä julmasta leikistä, analyysistä, teemoinaan vaikka rikos ja pyramidihuijaus, miksi ihminen antaa tulla huijatuksi. Mitä yksinäisyys merkitsee, miksi pelkää tulevansa naurunalaiseksi, kuinka voimakas vietti rakkaus, seksuaalisuus, läheisyys on. Tarina on vintage -ajalta jolloin keski-ikäisellä tai vanhemmalla naisella, joita kutsuttiin rumilla nimillä, ei miesten mielestä ollut aktiivista seksuaalielämää, tai oikeutta tai tarvetta siihen. Vanhapiika ( spinster ) on sananakin niin ällö, se lleviivaa että on vanha ja vielä että jonkun orja.... poikamiestyttö on vielä ällömpi sana, itse asiss täysin järjetön ja turha. Sen sijaan ikäneiti sanana on hauska kun sen lausuu ironisesti mielessään...
Miksi haluaa menettää kaiken.... Vaikka Sampo Sarkolan takia tekisi mitä vaan ;) keventävä hymiö lauseen lopussa... Televisiossa tuli Stalkkeri, jota katsoin, ja miespääosassa Sampo. Sitten bussimme pysähtyi sairaalan nurkille, ja Sampo nousee bussiin. Ei tosin meidän bussiin, vaan toiseen. Ja huvitti mielleyhtymä stalkkaukseen ja stalkkeriin - kuka stalkkaa ketä, vaan eihän se naurun asia ole.
Onko teatteri aina stalkkausta?
Ihmettelen myös miksi Turussa muuten mainiossa turisti-infossa jaetaan romanttinen reitti Turuus -karttoja, joissa usemmalla rastilla pysähdytään Auervaaran takia. Auervaaran! Romanttisella! Onko itsensä huijaaminen romantikka? Jarkko Sipilän rikoskävelyllä Helsingin keskustassa myös pysähdytään Auervaara -rastilla ja katsotaan menneisyyteen, vankiselliin, jossa Auervaara teki itsemurhan.
Aleksilla, osoitteessa 24, sijaitsi keskuspoliisiasema. Vuonna 1964 Auervaara pistettiin täällä poseen, ja täällä tuo hurmuri, petosmies hirtti itsensä.
Kun käyt Turussa turisti-infossa, niin tsekkaa kartta johon on piirretty romanttinen Turku - Auervaara liittyy siihen monin osin. Mutta miksi?
Romanttinen? Oliko Auervaara kuin Mel Brooksin musikaalin Kevät koittaa Hitlerille ( Producers ) tuottaja, joka hankkii varoja taiteelliselle työlleen antamatta hurmioita vanhemmille, yksinäisille naisille - ennen matkaa vanhainkotiin tai haustuumaalle... Mutta oliko se Auervaara joka seikkaili Turussa?
Näytelmän jälkeen:
Myös Paula Siimes ja Minttu Mustakallio ovat mainioita.
Saako mies olla toyboy?
Muistan feministisessä tapahtumassa, jonka aiheena oli naisen esineellistäminen ja seksismi elokuvissa ja mainoksissa, vai oliko aiheena onko naista halventavaa seksistä seksi-kuvastoa ihmisten ilmoilla, niin hesari oli laittanut kuvituskuvaksi lähiotoksen Daniel Auteuilista joka on kohta nuolemassa, tuota naisellisia laaksoja.... Siis leffajuliste, jossa on aiheena naisen nautinto, ei nainen objektiivina. Elokuva oli Seuralainen, joka oli ainakin Rakkautta ja anarkiaa -festareilla. Mutta pitääkö seksistä maksaa?
Näin tämän omalla rahalla niin en kirjoita enempiä ;)
Tässä makeat Flickr-hetket:
Kuvissa Paula Siimes, Karin Pacius, Minttu Mustakallio ja Sampo Sarkola. Kuva Mitro Härkönen.
Mika Waltari: Gabriel
Sydämetön komedia rakkauden nälästä ja vallankäytöstä. Kuvassa Karin Pacius ja Paula Siimes. Kvasin heidät Kansallisteatterin näytäntökauden avajaiset kuumalla pienellä näyttämöllä 15.8.
Kansiksen sivulta: "Mika Waltarin rakastetuin komedia on Vesa Vierikon ohjauksessa näyttelijäntyön juhlaa 1950-luvun hengessä!
Pikkukaupungin paperikaupan omistajatar Ulriika Anger hallitsee talouttaan pikkutarkasti ja kurinalaisesti. Nuorempi sisar Kristiina asuu yhdessä Ulriikan kanssa mutta kokee jäävänsä dominoivan isosiskonsa jalkoihin. Samassa taloudessa asuu ja työskentelee myös orpo sisarentytär Raili, Ulriikan holhokki, jota täti kasvattaa ankaran moraalisesti. Kapinallinen nuori nainen haluaa muutoksen ankeaan elämäänsä, mutta on taloudellisesti riippuvainen tädistään. Kun kapteeniksi ja johtajaksi esittäytyvä karismaattinen Gabriel Lindström tulee taloon, lupaus uudesta alusta saa naisten elämät totaalisen sekaisin. Selviytyykö kukaan voittajana rakkauden, rahan ja vallan juonitteluista?"
Laitan tähän kuviksi Kansiksen ja Kansallisteatterin maskin Instargram-kuvia:
Tai ihmisroska -heiton, läpän, vitsin. Miksei ovat, rajat aukene meille... Kansallisteatteri pysyy Euroopan hajanaisella kartalla ja välittää.
Näytelmä alkaa. Shhhh. Kun leirituli hehkuu harson (onko se graffitia vai Guernicaa?) takana ja mustalaismusiikki soi, niin alkaa miettiä kulttuurien omimista. Tähän viitataan piisin jälkeen kun kolme aikuista naista laskeutuu näytämön portaita eteemme. Kulttuurien appropriaatio - tuosta sanasta myös vitsaillaan - vierasperäisten elikkä ns sivistyssanojen käytöstä. Bohemian chic tyyli eli mustalaisromantiikka, böömiläinen, bohemian rhapsody, on ryöstöviljelty. Mutta sopii tähän pirtaan, kontekstiin.
Olemme lähellä Cabaret -musikaalia elokuvaa, kirjaa Goodbye to Berlin en ole lukenut. Leffa iski aikoinaan hyvin, fetisistisesti, poliittisesti, ikuisesti. 1930-luvun kabareessa natsit ovat vallassa ja ihana vapaa Weimarin aika on ohitse. Tai ihana, rietas ja vapaa Weimarin tasavalta - jonka natsit tuhosivat. Nyt elämme samoja aikoja. Kirjoitin tätä sunnuntaina jolloin tuli kuluneeksi kaksi vuotta Jimi Karttusen kuolemasta. Hänet murhasi natsit ei kaukaakaan Kansallisteatterista. Tuolla aukiolla. Unkarissa on sietämättömät ajat, oopperan näytöksiä perutaan.
Palatakseni mustalaisromantiikkaan, hahmoista Alexandra (Annika Poijärvi) on ihana sekoitus Strawberry Switchbladea ja Stevie Nicksiä. Ehkä myös vähän Noomi Rapacen hahmoa Sherlock Holmes -leffassa. Kristiina Haltun upeahahmo on kaunis sekoitus: Louhi ja nyt en muista ketä. Tuonen Tyttiä, Tuonelan Tyttöä, josta minulla on kaunis maalaus. Myöhemmin hän on myös Lemminkäisen äiti virran äärellä todella koskettavassa kohtauksessa.
Kuka saa käyttää kuvaa ja miksi. Itse olen käyttänyt tätä kuvaan mielenosoituksissa. On todella surullista, ja pelottavaa, että poliisi antaa natsien marssia ja järjestää julkisia ryhmätilaisuuksia - koska he varasivat paikan ennen tasa-arvoon uskovia rauhan kannattajia.
Ja sitten jaaritteleva Tanssiva karhu jota näyttelee aina luotettava epäluotettava Erkki Saarela. On hienoa, että sirkuksessa ei enää käytetä villieläimiä. Eläinten tarkoitus ei ole viihdyttää ihmisiä. Isä kysyi muistinko kun karhu ajoi polkupyörällä Moskovassa 80-luvulla, mutta minä en muistanut.
Ja täytyyhän tarinassa olla sika. Ja muistutus Eläinten vallankumouksesta. Yksi on tasa-arvoisempi kuin toinen... Kun valtaa saa, mitä alkaa tapahtua? Mihin valtaa voi käyttää? Onko sananvapaus valtaa? Äänen omistaminen ja käyttäminen. Miten teatteri voi olla tässä mukana?
Lava muodostuu maailmanlopun näyttämöstä, sirkuksesta, vaudevillestä, tivolista ja burleskista. Kolme groteskia, vahvaa naista ilmaantuu.
Ehkä pitävät elämä lankoja käsissä, nuo kohtalottaeet vaiko Shakespearen kolme noitaa?
Ehkä ovat vain luotettavia kertojia. Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka ja Tiina Weckström.
Maailmanlopun sirkustirehtööri Juha Muje on mainio koska hän on niin visto. Ällö. Tyttärensä Teräväkynä on visto myös. Kiasmassa oli hieno näyttely olikohan vuonna 2016 tämä Jani Leinosen school of disobedience, jossa oli pysäyttävä teos repaleisista lehtileikkeistä joissa Le Pen oli hitlerviiksinen. Uhmakkaasti ratsastava, eikä pelkästään keppihevosilla, kohtalokas Katariina Kaitue ja hänen Le Penissä / Teräväkynässä oli paljon myös tätä suomalaista natsia joka kopsasi graduunsa 80% - säilyttäen jopa alkuperäisen tekstin kirjoitus- ja kielioppivirheet.
Mirca on kaunis kunnianosoitus Eugene Hützille, ja on Mircassa myös Chaplinia ja Einsteiniä. Hutzin Gogol Bordelloa olen käynyt useasti katsomassa. Tuolla Kultsan keikalla taannoin hän pyynsi lavalle Santeri Ahlgrenin esiintymään. Santerilla oli tämä Manne tv, joka sitten muutettiin Romano tv:ksi. Mielestäni turhaan. Mutta siihen minulla ei ole valtaa sanoa. Minulla ei ole rääpyä.
Mutta jo ennen Gogol Bordelloa meillä oli Slobo Horo, kotimainen poppoo joka veti balkanilaista musikkia, heitä kuuntelin paljon kasetilta 90-luvulla. Heidän yks älpee oli nimeltään Balkan without Borders... Mutta saavatko suomalaiset laulaa balkaniks? Lainaan wikistä: "Alkuperäisten balkanilaisten rytmien lisäksi yhtyeen laulusolisti Jarkko Niemi lauloi Balkanin eri alueiden alkuperäiskielillä. " ja: "Yhtyeen nimi oli poimittu 1980-luvun suomalaisesta Mutapainin ystävät -sketsisarjasta. Nimi aiheutti jonkin verran hämmennystä 1990-luvun alun Keski-Euroopassa, kun sen luultiin viittaavan tuolloin ajankohtaiseen ”Balkanin teurastajaksi” kutsuttuun Slobodan Miloševićiin." Minulle tuo nimi on aika rivo ja loukkaava - siis Slobo ja Horo ;) Hienossa uudessa vampyyrielokuvassa kylän väellä on vielä 2000-luvulla Miloševićin suuria muotokuvia kotonaan - häntä ei yleensä lasketa Draculan ja Ceauşescun verenimijä ja tyranni ja joukkomurhaaja -joukkoon...
Lahjakas Laila Kinnunen kun lauloi aikoinaan monilla kiellä, niin silloin häntä ei kyseenalaistettu eikä levy-yhtiöitäkään. Eikä levykauppoja.
Sittemmin myös Jarkko Laitinen & Väärä raha -orkkaa olen kuunnellut,
Pienenä rakastin hevosia ja Hortto Kaaloa - heidät oli ihan jees nähdä sitten Maailma kylässä -festivaaleilla 90-luvulla. Kuka saa soittaa mustalausmusiikkia? Manne tvssä ja Santerin Päämajassa monenlainen soitto on raikannut...
Rakastin myös Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen - elokuvaa ja musiikkia.
Kotimaisissa elokuvissa Mustalaiset, romanet, romanit on esitetty aika negatiivisina hahmoina kuten Kulkurin valssi - intohimoisina ja puukko valmiina. Stereotypioina, toisina. Toisaalta kiertolaisen vapaata elämää on romantisoitu - en kulje toisten tavoin - tie on avoin.. Yksikään Carmen -tulkinta ei ole onnistunut - paitsi oopperassa. Carlos Sauran flamencoa olen tiirannut paljon. Kusturican elokuvista on tuttu mustalaismusiikin villi tempo ja vapaa hulluus. Toisaalta joku arvosteli Kusturicaa kulttuurisesta omimisesta.
Ja sitten illan goottilaisin, kauhuromanttisin anti, astumme Draculan linnaan... Suuret kyntteliköt lepattavat, tunnelma on jännittynyt, olemmehan Darwinin selän takana, takapajuisella Karpaattien alueella jossa voi olla katvetta - kaikkeen. Timo Tuominen on ihana Dracula eritoten hänen käsityötä, käsiensä koreografiaa, pitkien sormiensa joita koristavat suuret verenpunaiset rubiinit... Hänen habitus on lainaa Gary Oldmanin iso D:tä elokuvasta Bram Sokerin Dracula. Ja siitä tehdystä pilaversiosta, tollokomediasta Dracula - verevä vampyyri, jota tähdittää Leslie Nielsen, jolle ainakin saksalaiset nauraa.
ihana Dracula. Minulle tuo Bram Stokerin romaani on lempparikirjojani. Vuosikymmenten ajan, oi vampyyrit, viktoriaanisuus, dekadenttius, biseksuaalisuus, synkkyys, goottilaisuus, fetisistisyys, veri joka vielä 90-luvulla kuului sadomasokismiin, romaanin moderni muoto, uusimpien vempainten käyttö kuten Kodakin [kameran], päiväkirja, matkakirja, astua kynnyksen yli, pimeään.
Mustalaiset ovat siinä uskollisia Draculan palvelijoita, ja toinen sitten näytelmässä on toinen verenimijä Caucescu (Nicolae Ceauşescu).
En nyt muista oikein nähtiinkö tvssä tämä teloitus. Ehkä näimme uutisissa vain viimeisen puheen. Kansa oli raivoissaan ja verenhimoinen. Vihaiset kyläläiset heinähankojen kera. Verenimeminen saa riittää. Froikkareiden piisi Dracula ja pyhä Nicolae oli hieno.
Musta Saara on selkeämpi kuin Koivu ja tähti. Kaikki tapahtuu näyttänöllä, Euroopan näyttämöllä. Saamme tiedon nopeasti. Tilastot. Pakolaiser. Kerjäläiset.
Italiassa 90-luvulla hengailimme Kosovon albaanien, pakolaisten kera. Silloin vielä voi rajoja ylittää. Monella tavalla....
Tämähän ihan dadaa - tai hetkinen, historiaa. Tätä päivää, uutista, tilastoa.
Groteski Musta Saara. Ensi-illassa äärioikeiston noususta Euroopan rikkinäisellä kartalla ihan polttopullon heiton päässä
Tässä Kansiksen Flickr-kuvat:
Näin tämän maksutta bloggariklubillamme, kiitämme siitä...
Tekijäloota:
Kantaesitys Suurella näyttämöllä 12.9.2018
Ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Jussi Tuurna
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Morten Reinan
Äänisuunnittelu Jussi Matikainen
Saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski
Koreografia Janne Marja-aho
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti Helena Vierikko
Rooleissa
Kristiina Halttu, Linda Hämäläinen, Katariina Kaitue, Panu Kangas, Jani Karvinen, Mikko Kauppila (NäTy), Petri Knuuttila, Janne Marja-aho, Juha Muje, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Erkki Saarela, Sinikka Sokka, Taru Still, Ulla Tapaninen, Timo Tuominen ja Tiina Weckström
Muusikot
Jussi Tuurna (musiikin johto), Tommi Asplund, Esko Grundström, Topi Korhonen, Ville Leppilahti ja Sara Puljula
ja juutuupissa minulla on lista jossa on näkemiini teatteriesityksiin liittyviä, ja liittymättämiä viideoita, musiikkia, tiisereita ja trailereita:
tässä mainio Dracula ja Pyhä Nicolae:
Tässä ei niin pyhän Caucescun (Nicolae Ceauşescu) viimeinen puhe: vaikken niin hyvin romaniaa ymmärrä niin ainakin vapaus ja itsenäisyys mainitaan:
Tollokomedia: Dracula - verevä vampyyri:
Ihana Lepakkolinna noin vuodelta 1980 tekijöinään Kivikasvot: tämä on ollut yksi suosikkejani suomalaisesta tv:stä: vampyrismin tasot....
Bram Stokerin Dracula ja ikimuistoinen Gary Oldman:
Mr Burns Draculana:
Gogol Bordello: Wonderlust king:
Eugene tuo Hutzovinan pillipiipari: tämä oli aikoinaan ihana doku:
Ja näin jammataan Karpaateilla:
Ja ihana Strawberry Switchblade:
ManneMenuetti eli Santeri Ahlgren ja kumppanit musisoivat tuttuja piisejä:
Hortto Kaalo ja hevoset kuuluivat lapsuuteeni, ja ovat tärkeitä yhä vieläkin:
Anneli Sari ja Feija & Taisto:
Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen, toimi silloin, ja toimi aina:
Hyperlahjakas traaginen Laila Kinnunen ja kappale Mustalainen, laulu unkariksi:
Jaakko Laitinen ja väärä raha:
Kirjailija Pirkko Saisio ja somekohut: mitä saa sanoa, kuka keskustella, mitä nostaa esiin, kenen näkökulmasta:
Somekohut hirvittävät, mutta Pirkko Saisio ei suostu vaikenemaan: Uusi näytelmä pui oikeistopopulismia ja romanien asemaa https://t.co/GLoK0OSY8c
Intensiivinen kohtaus Vlad Seivästäjän kanssa Transylvaniassa, millaista käsi -työtä, nuo verenpunaiset rubiinit! Timo Tuomisen tulkitsemassa hahmossa on myös läsnä Gary Oldmanin, Leslie Nielsenin ja Mr Burnsin versiot. Sekä Kivikasvojen Lepakkolinna... #MustaSaara@SKTeatteri
Sepäs sattui: mainokset ja uutiset kohtaavat: maailma on, kauheata kyllä, muuttunut orwellin valeuutisiksi, uudissanoiki, ja sanoille annetaan aivan uusia merkityksiä: maahanmuuttokriittinen:
Vaikka tätä ei enää kuulla, niin: "12 diktaattoria -sarjan toisessa osassa on aiheena Romanian presidentti Nicolae Ceausescu. Nicolae ja Elena Ceausescun suistaminen vallasta oli ensimmäinen suorassa televisiolähetyksessä näytetty vallankumous. Nicolaen ja Elenan tuoretta verta vuotavat ruumiit näytettiin televisiossa teloituksen jälkeen 25. joulukuuta 1989. Mutta vaikka teloitetun diktaattorin hautakivi on matala, sen varjo ulottuu käsittämättömän pitkälle.
Presidenttipari eli omassa todellisuudessaan, mistä kertoo mm. se että Ceaucescun sanottiin olleen niin kiintynyt Corbu-koiraansa, että antoi sille oman talonsa, puhelimensa ja autosaattueensa, sekä ylensi sen Romanian armeijan everstikuntaan." Tämähän ihan dadaa - tai hetkinen, historiaa. Caligulakos se oli joka hevosen nimitti.
Henkilön Valokuvaaja (@satuylavaara) jakama julkaisu
Kuka saa käyttää kuvaa ja miksi. Itse olen käyttänyt tätä kuvaan mielenosoituksissa. On todella surullista, ja pelottavaa, että poliisi antaa natsien marssia ja järjestää julkisia ryhmätilaisuuksia - koska he varasivat paikan ennen tasa-arvoon uskovia rauhan kannattajia.
ja kun googlaa mustalaismusiikkia:
Olen kamera kädessä miekkareissa:
Millä kaikilla tavoilla voi vastustaa fasismia, rasismia, puuttua asioihin:
