torstai 20. syyskuuta 2018

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti: höyryävän hotti saunakohtaus, luokkasotaa ja maskuliinisesta myrkyllisyydestä

Kaupunginteatterissa. Kylläpä Antti Peltola oli kirjaimellisesti steamy! Naisten esimarimekkoiset kellohameet täydellistä kotimaista muotoilua. Parvelta kaiken näki vain yli-ihmisen perspektiivistä. Sveholmin Puotila öykkäröi trumpisti...

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti Helsingin kaupunginteatterissa 19.09.2018 vai oliko se Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti.

Olipa kuuma autonpesukohtaus, ja saunassa tunnelma oli kirjaimellisesti steamy.

Anna-Riikka Rajanen ja Antti Peltola ovat pistäneet silmään teattereissa aiemminkin. Hyvällä, erottuen. Heidän mainittu saunakohtaus on kiihkeätä katsottavaa. Melkein piti silmälasien huurut pyyhkiä...

Antti Peltolan soolo on kirjaimellisesti steamy, tuli mieleen kuuma, kostea Mombasa, mutta se viisu on kaukana tulevaisuudesta...

Yleensä autonpesu-kohtaus on ällö seksistinen plääh turhuus, jossa joku vähäjärkinen ja -pukeinen bimbo hinkkaa vaahtoa. Tässä onneksi ei ollut näin vaan roolit oli käännetty ankeasta asetelmasta päälaelleen: shafööri Matti pesi hartain vedoin konepeltiä - ja vähän muutakin.

Sukupuolten sota ja - ei rauha, vaan lempi, kiivas yhteenotto joka myöhemmin muistutti Strindbergin Fröken Julie -näytelmää jossa on hieno häiriintynyt neito on rikas tyttö rukka, ja alhainen palvelija on älykäs, monta kieltä puhuva, paremmasta ja rasa-arvosta haaveileva palkollinen saappaankiillottaja, ja he ovat yhtenä maagisena pohjoisen juhannuksen yönä, jona roolit ja rajat hämärtyvät kuten Shakespearen Kesäyön unelmassa, nuo nainen ja mies monipuolisesti sm-roolien kiihkeässä tuoksinassa. Luokkayhteiskunnassa, ankarassa. Kuka juoksuttaa ketä. Kuka saa haaveilla paremmasta. Kuka saa kaikki mielihalunsa toteutettua, kaiken periksi. Tässä edettiin jopa saappaaseen asti, mutta etäännytettiin aiheesta.

Tai ehkä palattiin aiheeseen... Tässä tarinassa ei samalla lailla selkeää sm-taistoa ole, enkä tarkoita nyt suomenmestaruutta. Bunuelin Päiväperhossa on hieno lihallinen tutkielma, mikä valta on. Kun kohtaus Bunuelilla alkaa niin luulet että dominoiva on henkilö A. Mutta doninoivampi on oikeasti henkilö B. Joka ehkä anastaa vallan.

Puntilan rengin tarinassa valtapeli on hienovaraisempaa.

Mikä on säädyllistä. Mikä säädytöntä. Olin eilen Rikun kirjastossa ilmaisessa cembalo-konsertissa ja katsoin laattaa seinällä jossa luki täällä kokoontui Suomen valtiopäiville aatelittomat säädyt.

Anna-Riikkaa on yritetty naittaa ennenkin vastoin tahtoaan Ryhmiksen Kesäyön unessa...

Jotenkin tuli docventures -fiilis. Myrkyllinen miehisyys. Viina. Vähän vaihtoehtoja. Mutta kuinka vähän vaihtoehtoja naisilla on...

Naisten mekot ovat upeita, esimarimekkoja ja komeaa kotimaista muotoilua ja arjen taidetta. Voimakkaita kuvioita, vahvoja värejä, kellohameita ja kapeita vyötäröitä 50-luvulta. Vaikka Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmän tapahtumat ovat sadan vuoden takaa.

Mutta toimivatko nämä aikakerrostumat? Vuosi 1918, viiskytluku ja nykyinen fasistihallitus suomen maalla ja ameriikassa. Vallan törkeä käyttö jatkuu. Kepulainen kepuloija xx sanoo koditonta ihmisroskaksi. Ja saa siitä syystä potkut. Hyvinkin aiheellisesti. Ja sitten öyhyyttäjät, oi nuo etuoikeutetut rikkaat oikeistolaiset pillittävät verkossa kuinka somelynkkaus toimii, yhyy.

Halusin nähdä kuinka paljon Brecht varasti Wuolijoelta. Ei päivää ilman sisällissotaa... Olemme luokkasodassa. Joka jatkuu vieläkin. On harvat rikkaat, öykkärit, jotka omistavat liikaakin ja käyttävät hyväkseen työvoimaa ennen ay-liikettä ja lakkoja. On köyhiä ihmisiä joita juoksutetaan. Joita nöyryytetään. Joiden tulevaisuus on epävarma. Katkera.

On myös sukupuolten sota. Ja sukupolvien sota. Suuren Herran, ja suuren narrin Puntilan isännän kaunis ja sirpsakka tytär halutaan naittaa naapurille jolla on pötäkkää ja metsää. Tyttärellä ei ole mitään sanavaltaa omaan tulevaisuuteensa. Hän on rikas hemmoteltu pillittäjä, joka on saanut kaiken hopealusikalla.

Itte sulhanen on löpsykkä pelkuri, tuo lähetystösihteeri ( Antti Timonen ) jolla on huomattava ranneliike. Tai siis hän ottaa liiankin löysin rantein. Lähetystösihteerin kumimaisesti sinne tänne vääntyvät, heiluvat kädet naurattavat yleisöä. Useasti.

Mutta naurattaako suomalainen mies joka kännää eli Puntila itse? Taas tulee mieleen docventures sekä ambulanssien ja muun akuutin henkilökunnan mietteet että kaikista pahin syy on viina. Toiseksi pahin syy on viina. Ja niin edelleen. Tarina etenee Puntilan nousu- ja laskuhumalien mukaan. Vai eteneekö?

Alku oli viileähkö ja ehkä liiankin rauhallinen. Näin siis ennakon, ei täysin valmista teosta, tuolla 4 € lipulla. Oikein sopeva hinta maksaa naisen eurolla...

Näkökulma parvekkeelta oli jotenkin yli-Ihmisen. Siirtymät olivat hienoja, ehkä vieraannuttavia komeasti baletin ja oopperan sabluunan mukaan tanssittuja. Jotain Kevätuhriakin. Myös Suomi 100 -teemalle irvaillaan - Puntilan isäntä ampuu alas Joutsenen, tuon raukan, Suomen ja kuoleman symbolin. Ja kahden välisen uskollisen liiton. Ampuu kauniin linnun - vaikka väittää ettei siedä eläinrääkkäystä. Ainakaan hevosten. Toisaalta hevoset olivat tuolloin käytössä kulkupeleinä ja statuksena siitoksissa.

Pertti Sveholm on useammassa roolissa tv:ssä ja teatterissa näytellyt roistoa ja irstailijaa, niin tässäkin. Hänen työtään on hauska katsoa. Onko se Moolokin juoksua viinapullolle ja hameen perässä? Ennen muinoin rikkaat vaikutusvaltaiset ukkelit olivat pitäneet etuoikeutenaan piikojen ja kylän naisten kaatamisen. Tai sen yrityksen. Ollaan lähellä me too -teemaa. Miten kertoa historiallinen tarina tarkasti. Mitä tapahtui aitoissa ja apteekin takahuoneissa.

Me myös leikittiin että mentiin naimisiin Starskyn ja Hutsin kanssa. Myös meillä oli sormuksina samat juitsut kun Puntilan isännällä. Tämä tapahtui siis 70-luvulla. Olikohan meille se idea saatu tästä tv näytelmästä. Mene ja tiedä...

Muuten, olin ainoa joka nauroi Eero Saarisen kommentille, ettei vieraanuttamista tarvitsi ottaa niin tosissaan, että poistuisi teatterista. Vaan jäisi puhvetin puolelle. Minä menin sen sijaan eriöön.

Puhvetissa kun on niin vieraannuttavat hinnat naisen eurolle. Teatterilippu saisi useamminkin olla teatteribloggaajalle neljän euron arvoinen, ellei peräti ilmainen. Kaupunginteatterissa.

Ei päivää ilman sisällissotaa - viittauksia punikkeihin joita rikkaat eli valkoiset haluavat karkottaa tai ainakin antaa potkut, ja lahrareiden suojeluskuntiin. Puntilla on tämän ajan sika/isäntä, jossa on myös viittauksia trumppiin.

You're fired, saat potkut. Myös muut silmäätekevät miehet suurissa viroissaan sulkevat silmänsä työväen ongelmilta. Vaikka he kaikki tarvitsevat työväkeä, niin he pitävät työläisiä korvaamattomina.
Kari Heiskanen on ohjannut putkeen kolme lahtarin tarinaa. Vai onko?

Musiikkia ei ole liikaa, kaikki laulavat komeasti Agit Prop ja Ultra Bra -tyyliin. Tai aikaan ennen heitä. Olemme maaseutuyhteisössä, suuren suuressa kartanossa, josta kuitenkin pääsee karauttamaan pirssillä - tässä tapauksessa Buickilla - kylille eli kaupunkiin.

Tämä ei ole musikaali vaan musikaalinen näytelmä. Ellei peräti musiikkinäytelmä. Kuorot toistavat tarvittaessa vuorosanat, ja se on toisaalta vintagea ja toisaalta virkistävää. Antiikin ajoilta. Jolloin amfiteatterissa oli selkeät hymiöt ja nyrpiöt teatterin merkkeinä.

Olemme lähellä puskafarssia. Tai puskadraamaa. Vaan ei. Liekitellään. Leikitellään. Huomaa, että olemme brechtiläisessä näytelmässä, minimalismissa, jota käytti myös Herra Lars von Trier. Tai ei tämä minimaa ole. Kalusteita, rekvisiittaa ei vain piiloteta eikä tuoda piilon takaa.

Periaatteessa voisin mennä uudelleenkin katsomaan kun on varaa. Että näkisi naamatkin läheltä  ;)


Tässä tiiseri juutuupista:
ja traileri:


 tviitasin ja instailin: jälkeen:
ja ennen: