Teatteri. Tänään ennakossa Balkanin sodan aikainen Romeo & Julia tarina kielletystä rakkaudesta kahden miehen, ääripään, Kosovon albaanin ja serbin. Itsekin matkasin 90-luvun puoliväliin. Helsingin kaupunginteatterilla Pajtim Statovcin romaani Bolla kietoutuu näytelmäksi pienelle näyttämölle. Kirjoitan siitä myöhemmin kun näen valmiin teoksen... Tässä taustoja ja kirjasta. Sekä myöhemmin tekstissä homoeroottisesta tirkistelystä ja Kuolemasta Venetsiassa. Muuan muassa.
Mikko Kauppila (Miloš) oli viimeksi hätkähdyttävä Turun kaupunginteatterin railakkaasti päivitetyssä musikaalissa CABARET, jossa hän oli Kit Kat klubin, yökerhon esiintyjiä, ja mitä luultavimmin Clifford Bradshawin (Olli Rahkonen) eksä, vaikkei Clifford halua, halunnut myöntää olevansa bi, tai että on ollut suhde miehen kanssa. Kun Cabaretin ensimmäinen näyttämöversio ja siitä tehty leffa I am a camera tuli, niin miehen biseksuaalisuus ja homoseksuaalisuus piti peitellä. Teoksethan pohjautuivat Christopher Isherwoodin romaaniin Goodbye to Berlin (1939), jonka leffaversio CABARET vuodelta 1972 vasta räjäytti pankin, ja näytti biseksuaalisuutta ja melkeinpä kimppakivaa. (Tai vuorotteluvapautta, you know, wink wink). Telkkarissa ja suoratoistossa Kauppila oli mm mainion sarjan AIKUISET tämän päähenkilön Oonan liian ihana poitsufrendi Kuisma, joka peoton alla antaa Oonalle suuseksiä, kun Oonan isä soittaa kärsimättömästi kännyyn. Kauppila oli myös komeassa musikaalisessa näytelmässä Musta Saara Kansallisteatterissa, jota kävin katsomassa pariin otteeseen, Cabaret musikaalia vielä tiuhempaan.
Samuli Niittymäki (Arsim) on tullut tutuksi useasta näytelmästä, upeimmillaan fyysisesti hän oli Tsehovin Kolme sisarta teoksessa Kansallisteatterissa, sitten Kauppamatkustajan kuolemassa, Bouvard ja Pécuchet Teatteri Takomolla, Ryhmäteatterilla mm Yksi lensi yli käenpesän ja Farmi.
Ja nuorempana Hyvä poika ja Horror mobile elokuvista ja tv sarjoista. Sittemmin erityisen tarkka elokuva Seurapeli ja vetävä Teräsleidit.
Nämä kaksi (Miloš+Arsim) yhteen, kuten kirjassakin. Arsim on nilkki. Miloš ei.
Jessica Grabowsky on vaimo, jolla ei ole oikeutta edes omasn vartaloonsa, sen koskemattomuuteen, ei oikeutta ehkäisyyn, ei oikeutta aviolittoon, jossa mies rakastaisi häntä oikeasti eikä löisi. Jessica oli viimeksi Tom of Finland elokuvassa Toukon sisar, ja aluksi asunnossa se kolmas pyörä, hön ei hyväksynyt homoseksuaalisuutta, tai ainakaan pullonpyörityksessä ei suostunut suutelemaan tyttöä, koska se oli laitonta.
Miten seksi esitetään teatterissa, tässä teoksessa, on ollut kysymyksenä. Koska on korona, koska on kyseessä toisen kunnioittaminen. Ja kyllähän kuumat ihmiset osaavat näytellä tilanteen, tilanteet, mm äänin. Tästä on videoklippiä Helsingin kaupunginteatterin somessa.
Teos voisi olla raskas, mutta Jouko Klemettilä on ilopilleri pelkästään kiharoidensa taajuudella, silmien ilveilyllä ja verbaalisestikin naurattaa, tämän kaiken keskellä.
Tuli mieleen JP Valkeapään ohjaama elokuva Koirat eivät käytä housuja, jossa päähenkilöksi on kirjoitettu sureva, menetyksen kokenut mies, joka ei ole pyhimys. Vaan muun muassa huono isä, välillä.
Myös tässä traumatisoitunut pakolainen, turvapaikanhakija, maahanmuuttaja voi olla paha, paholainen, väkivaltainen vaimolleen ja lapsilleen, kiemurteleva käärme, käärme on väkivalta, mustasukkaisuus, turhautuminen. Itse näytelmässä käärmeen symboli toistui harvemmin kuin kirjassa.
Mies on nilkki, ei taatusti vaihda vaippoja, ei siedä kakaroiden huutoa.
Silti hän elää kaunista rakkaustarinaa, salaa. Karkaa yöhön.
Tässä ajatuksia Bolla romaanista
Näinä päivinä agendalla on ollut BOLLA. Jonka näen teatterissa myöhemmin lokakuussa, kirjoitan siitä sitten teatteriblogiini @teatterinlumoa eli tänne. 31.8.2021
Kahden rakastavaisten kiihkeä, kaunis, ruma tarina, ääripäät serbi ja albaani. Kuinka ahdasmielistä on vanhojen ukkojen keksimät uskonnot ja muut rajoitukset. Homoseksuaalisuus on laitonta, tai sitä ei ole olemassa 1990-luvun Pristinassa. Kuinka surullista on myös kaikkien naisten surkea asema siellä. Naimisiin jouduttuaan naiset joutuvat jättämään ystävänsä, lähipiirinsä, kaiken oman, kun äiä määrää. Kirjan minähenkilö on homomiehenä avioliitossa hyvän, kuuliaisen, passiivisen passaaja-naisen kanssa, kunnes nainen ilmoittaa raskaudestaan. Jolloin mies lyö. Ja lyö. Vastenmielistä. Keskiyön aikaan mies lipuu miehen luokse, salaa, hänellä on kaksoiselämää. Naisella tuskin yhtäkään. Naiset eivät pääse opiskelemaan esim kirurgiaa, eivätkä saa kirjoittaa kirjoja. Näin ysärillä.
Mutta miesten välinen rakkaus, himo, ja palvominen. Kieli, siveltimien vedot, joita kirjailija käyttää kuvatakseen onneaan, hurmaantumistaan, löytöään, salaisuuttaan. Sopivan lyhyt romaani, kuin pyrähdys, jossa kaikki tarvittava, hallitusti. Aikuisten jäntevien miesten lääkärileikkiä. Runollista. Kolme aikatasoa, 1995 ja 2000. Mutta myös sotaa. Miehet vanhat ukot keksivät myös etnisiä puhdistuksia. Muistan albaanit, pakolaiset, nuoret kauniit miehet 90-luvun Italiasta. Mutta myös serbin. Millaisen ristivaloituksen nuo matkat tuovat tähän kirjaan. Miltä tuntui olla Italiassa, kun naapurimaassa Jugoslaviassa riehui sota. Turistimatkoja myytiin molempiin maihin. Aurinkoisesti. Kuinka pitkään, en muista.
Kirjailijan käärmeteema jatkuu, nimessä, merkityksissä, kannessa kuvana hauiksesta kasvava ahne käärme, kaunis otus, matkan päästä. Se, kaksihaarainen kieli. Niin kuin käärme kiemurtelee eri muodoissaan kirjan läpi, on teos seksuaalinen, muttei 1/4 luettua sanallakaan mainita penistä tai sen synonyymejä. Hurma on maagista. Kielletty hedelmä, omena näyttelee myös suurta osaa, helppo ravinto. Kuvaavaa, iljanteisen vuoren sisässä, piikikkäät myrkkyliskot. Valokuvauksellinen, elokuvallinen, aikuisen piirretyn oloinen, välillä.
Bolla oli 126. tänä vuonna lukemani kirja. Sähkökirja Storytelistä. En siis ole saanut sitä kustantajilta enkä mistään. Julkaistiin vuonna 2019. Siispä luin lukupalvelusta.
Näytelmästä Helsingin kaupunginteatterin sivulta:
"Bolla kertoo riipaisevan tarinan kielletystä rakkaudesta, naimisissa olevan perheenisän, albaani Arsimin sekä serbi Milošin välillä sodan olosuhteissa 1990-luvun lopun Kosovossa. Yhtä aikaa ajaton ja ajankohtainen tarina nostaa esiin kysymyksiä mahdottomista suhteista, mutta samalla se on kuvaus ihmisen ristiriitaisuudesta, avioliitosta ja kaipauksesta. Onko tilanteita, joissa on oikein tehdä väärin?
Bolla on suuri, sodan keskellä tapahtuva rakkaustarina, jossa hyvyys ja pahuus eivät ole mustavalkoisia.
Uutuuden ohjaa palkittu teatterintekijä Milja Sarkola. Päärooleissa nähdään häikäisevä näyttelijäkolmikko Samuli Niittymäki, Mikko Kauppila ja Jessica Grabowsky.
Oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner Oy."
Tekijäloota:
Tuomas Timonen
DRAMATISOINTI
Milja Sarkola
OHJAUS
Kaisa Rasila
LAVASTUS
Elina Kolehmainen
PUKUSUUNNITTELU
Kari Leppälä
VALOSUUNNITTELU
Aleksi Saura
SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU
Jaana Nykänen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU
Ari-Pekka Lahti
DRAMATURGI
Lavalla:
Jessica Grabowsky
Mikko Kauppila
Jouko Klemettilä
Samuli Niittymäki
Otto Rokka
Ursula Salo
Muistelmia homoeroottisia tirkistelyjä, nuoria miehiä:
Muistelmia Kissani Jugoslavia kirjasta, Kansallisteatterin näytelmäversiosta, ja omista muistoistani 90-luvun albaaneihin:
Symbolistinen kissani Jugoslavia tualla Kansallisteatterissa, Willensaunassa, piti otteessaan boan lailla, muistumia 90-luvulta kun hengailtiin Kosovon albaanien kanssa Italiassa. Kun rajoja pystyi vielä ylittään. Väkivaltaista isäänsä ei voi valita, miten sadistisesta hyväksikäyttävästä parisuhteesta päästä pois? Minä pidän sekä käärmeistä että kissoista. Höyhenboa voi olla kevyt ja aistillinen burleskiasuste...
Tässä kuva Hadrianuksen villasta, Tivolista, Italiasta, 1990-luvulta kun oli kesä, ja valokuvasin paljon homoeroottista lomakuvaa eli suurta taidetta. Miksi Hadrianus pyyhki rasvaiset sormensa orjamiehen hiuksiin? Muistanko muuta hänestä?
Kansallisteatterin lavalla pyörivä alastoman partamiehen homoeroottinen patsas - valtavan käärmeen ympäröimänä näyttää tutulta. Yksinään oleva mies Laokoon -ryhmästä. Samantyyppisiä patsaita oli Roomassa, kaupassa, patsaan ympärillä oli metallia ja neonvärisiä releitä ja rompetta. Alastomia miespatsaita näin Italiassa paljon ja usein. Firenzessä koin Stendhalin syndroomaa. Oikeasti.
Myös teattereissa samaa hurmosta voi kokea, ja jakaa. Teatteri on mukava, edullinen addiktio - verrattuna päihteisiin ja nymfomaniaan. Vähemmän tarvii lekurillakin käydä ;)
Kulttuurimatkat eiliseen Italiaan kuhisee muistikuvia alastomista patsaista, miehistä, solakoista tai lihaksikkaista, veistoksista, kuten Daavid-patsas, jolla on vain niin täydelliset kädet.
siinä kaunis mies riisuutuu kuin 1990-luvun farkkumainoksessa, jossa soi Mad about the boy, ja sitten kaunis mies solahtaa uima-altaaseen, ja nousee sieltä, hitaasti, taatusti wet look -farmarihousuissaan. Mitä kaikkea voi taiteella symbolisesti kertoa. Ja mitä kaikkea retostella ja ryöstöviljellä mainoksissa.
Meillä suomalaisilla rajan ylittäminen oli helppoa, samoin palaaminen omaan kotimaahan, jossa ei ole sotaa eikä etnistä puhdistusta. Oltiinko mekin, minäkin naisena samanlainen itsekäs saalistaja kuin Kuolema Venetsiassa - kirjan päähenkilö, taiteilija, tarkemmin sanottuna rättiväsynyt, kulutettu kirjailija ja elokuvassa säveltäjä. Ja samoin Greenwellin romaanissa.
Näytelmä Kissani Jugoslavia alkaa jotenkin epämiellyttävästi, miksi, en tiedä, ehkä siksi, että tirkistelen Bekimiä. Tirkistelen teatterissa kun hän lukee hyvää kirjaa. Tai opiskelee. Kirjahyllyssä on tuttuja kirjoja Kalevalasta elokuva-alan oppikirjoihin. Skannerisilmäni näkee myös Hämähäkkinaisen suudelman, englanninkielisenä pokkarina. Minullakin on se, ja jotenkin sitäkin kautta vyöryy fasismi ja etniset puhdistukset - Hämähäkkinaisessa natsit, tässä serbit "puhdistavat".
Hämähäkkinaisen tarinan homoseksuaalinen mies rakastuu toiseen mieheen, vankiin oikeassa elämässä, heteroon sellikaveriin, mutta myös romaanin sisällä olevassa romaanissa rakastutaan mieheen, joka on hirvittävä, natsi.
Me hengailtiin Kosovon albaanien kanssa Italiassa 1990-luvulla.
Samalla teos, kumpikin teos, muistuttaa tarinaa, Thomas Mannin novellia Kuolema Venetsiassa, jossa siinäkin saa miettiä kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Ja tähän yhtälöön voi laittaa myös lukijan / katsojan, onko hän orgioissa kärpäsenä katossa, tirkistelijänä, osallisena kuin Rooman vallan aikana vaiko moraalinvartijana. Tai vain vastaanottamassa taidetta. Miten käsitellä kun näkee täydellisen kauniin taiteen, patsaan, savuketta polttavan kissamaisen, vaarallisen miehen tyhmässä diskossa,
Bermudan kolmiossa liikun, näiden kolmen kirjan kanssa, ajassa ja homon miehen sukupuolessa. Ehkä. Ja tässäkin teoksessa on omat aikatasonsa. Se että mukana on myös tyttö, nainen, jugoslavialainen, ja hänen koskettavana tarinansa.
Vaikka Kaikki mikä sinulle kuuluu, romaani julkaistiin 2017 suomeksi, ja sen nimi on saatu novellista Kuolema Venetsiassa ja Kissani Jugoslavia julkaistiin 2014, niin silti ne kaikki keskustelevat. Bermudan kolmio ei välttämättä ole paha, tai ahdistava paikka...
Tarina on myös puoleksi hänen: maalaistytön nimeltä Emine, jota Sari Puumalainen näyttelee niin ksokettavasti, oikeasti koskettavasti. Harvoin näkee herkkyyden ja väkivallan koreogrfaiaa näin upean valkoisen ja punaisen huumaavana, satumaisena yhdistelmänä. Satuna, jossa tyttöön sattuu.
Mieleen tuli myös kaunis film noir, klassinen kauhuelokuva Kissaihmisiä vuodelta 1942, jossa oli myös viittaus serbeihin.
Cat People leffan lainauksia:
Kissapatsaasta, tai onhan siinä kunkkukin rääkkäämässä kissaa:
"Oliver: [about a statue] Who's it supposed to be?
Irena: King John.
Oliver: Oh - King John, the Magna Carta and all that stuff.
Irena: No, King John of Serbia. He was a fine king. He drove the Marmalukes out of Serbia and freed the people.
Oliver: Well, why have this around?
Irena: Well, perhaps you have in your room a picture of George Washington or Abraham Lincoln.
Oliver: Well, what does it mean?...Why is he spearing that cat?
Irena: Oh, it's not really a cat. It's meant to represent the evil ways into which my village had once fallen. You see, the Marmalukes came to Serbia long ago, and they made the people slaves. Well, at first, the people were good and worshiped God in a true Christian way. But little by little, the people changed. When King John drove out the Marmalukes and came to our village, he found dreadful things. People bowed down to Satan and said their masses to him. They had become witches and were evil, but King John put some of them to the sword and some, the wisest and the most wicked, escaped into the mountains...Those who escaped, the wicked ones, their legend haunts the village where I was born." lainaus englanninkielisestä wikistä wikiquetes Cat People (1942 film)
Kissan symboliikkaa.... (liittyy siis Kissani Jugoslaviaan)
