Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Ehtoon performanssina GLITCHERin Verilöyly, BloodBath, Teatteri Viiruksessa. Sadomasokistinen, osin hauska esitys veren merkityksestä

Ehtoon performanssina GLITCHERin Verilöyly, BloodBath, Teatteri Viiruksessa. Sadomasokistinen, osin hauska esitys veren merkityksestä Psykon kautta Carrieen ja upeaan kauhuelokuvaan RAW. Myös Udo Kierin Blood for Draculaa on tiirattu tuokiokuvissa. 

Suosittelen Halloweeniinkin jos sisältövaraukset, sisältövaroitukset on luettu läpi, on täysi-ikäinen, maskia käyttävä. 

Burleskin, kinkyn ja BDMS-sessioin etenevä väkivaltainen pläjäys kettingillä kuristamisineen ei ehkä iske kaikille, mutta määrittelee, koettelee nykyteatterin, sirkuksen, seksuaalista kuvastoa kukkahatun täristessä. 

 Aikuisten nirvahtanut satu muuntui Saturnukseksi joka syö poikaansa, kävi välillä showpainissa, ja näytti, kuinka mies nauttii kehostaan, koomisesti ja kuumasti, pitkiä verisiä hiuksia heilutellen. 


Alussa oli kolme groteskia peikkoa, jotka käyttivät puukkojaan vain kurpitsan kovertamiseen. Sitten... 

Aikuisten nirvahtanut satu muuntui Saturnukseksi joka syö poikaansa, kävi välillä showpainissa, ja näytti, kuinka mies nauttii kehostaan, koomisesti ja kuumasti, pitkiä verisiä hiuksia heilutellen.






Glitcher: Verilöyly
Viirus GUEST
Kantaesitys 16.10.2021
Esitykset 16.10.-29.10.


Lue lisää teatteri Viiruksen sivulta:
" K18: Esityksessä verta, väkivaltaa, vaginaalista penetraatiota, pornograafista materiaalia, neuloja, itsensä vahingoittamista, voimakkaita ääniä, vilkkuvia valoja ja teatterisavua.

GLITCHER-kollektiivin esityS BLODBAD on syväsukellus ihmisen suhteesta vereen. 

Brace yourself for one hour of uncensored, bloodcurdling violence! Glitcher is back with another hair-raising whole-evening performance. Come and experience the unspeakable horrors from the minds of Glitcher. Torture, cannibalism, bloody murder and orgasmafantastic atrocities.

GLITCHER perustettiin 2019. GLITCHER on feministinen, normikriittinen ja pop-kulttuurin innoittama näyttämötaiteen kollektiivi,
joka pyrkii tekemään taidetta demokraattisia työmalleja noudattaen.
Ryhmä haluaa tehdä rohkeaa taidetta, joka tutkii yhteiskunnan tabuja ja rakenteita. 

BLODBAD on GLITCHERin viides teos ja toinen yhteistyö Viirus GUESTin kanssa. 

Lavalla Emelie Zilliacus, Martin Paul ja Joel Forsbacka
Äänisuunnittelu Oscar Fagerudd

Esityksen kesto noin 1 h 30 min

Esitykset

Ti 26.10 klo.19.30 / Ke 27.10 klo. 19:30 /
To 28.10 klo. 19:30 / Pe 29.10 klo. 23.00


Kotisivu www.glitcher.info
Instagram g_litcher
Facebook GLITCHER 

Tukijoina Stiftelsen Tre Smeder ja Konstsamfundet r.f., Helsingfors stad, William Thurings stiftelse, Emilie och Rudolf Gesellius stiftelse, Nygréns stiftelse, Svenska Teaterföreningen i Finland rf, Otto A. Malms donationsfond ja Vivicas Vänner. "







Mielleyhtymiä taiteesta kun katsoin Teater Viiruksessa Glitcherin esitystä BloodBath, Verilöyly, BlodBad 20.10.2021. 


1. Pieter Bruegel vanhempi, yksityiskohta, Taistelu karnevaalin ja paaston välillä, 1559. (1,9) 










2. Francisco de Goyan Saturnus syö poikansa. Ja kurpitsaa. 

Sekä tietysti Pingu (4,10) ja 

Raja, Gränsen (3).  

(nämä kuvat Instagramissani sekä myös upottuna alla tahi jossain )







Ja Udo Kierin roolisuoritus leffassa Blood for Dracula (5-8) tunnetaan myös nimellä Andy Warholin Dracula, vaikka ohjaajana Paul Morrissey. Muuten, Night Visions festareilla Maximum Halloween 3013 (2013) näytettiin tuo elokuva. Udo Kier oli paikalla. Niin myös minäkin.

 @g_litcher @teaterviirus 20.10.2021. 




 sosialistisesta mediastani:


Q-teatterin Minä, Claudius eikun Minä, askartelija oli 14.10. parasta teatteria aikoihin

Q-teatterin Minä, Claudius eikun Minä, askartelija oli 14.10. parasta teatteria aikoihin. Knihtilän ja Longan eeppinen läsnäilo ja läsnäolo, myös toki suru ja ahdinko, tuntui omassakin rintalastassa. Ja sen alla. Harvoinpa myös yleisö on näin villinä, eikä tiedetä minne mennään.





Q-teatterin Minä, Claudius eikun Minä, askartelija oli 14.10. parasta teatteria aikoihin. Knihtilän ja Longan Lonkan eeppinen läsnäilo ja läsnäolo, myös toki suru ja ahdinko, tuntui omassakin rintalastassa. Ja sen alla. Harvoinpa myös yleisö on näin villinä, eikä tiedetä minne mennään.

Ajankulua ei huomaa, kun tulen lähiöstä, niin teatterista piti poistua.

Teatterista piti poistua ja tulla kolmella eri kulkuvälineellä että pääsi kotiin, lähiöön, keskiyön aikaan. Tämän teoksen voi ottaa monelta kantilta: puskafarssina, ylevänä taiteena, pikkujoulun hiprakassa, ehkä myös halloweenin aikaan haahuillessa krapulassa tai delirimpseissä hei. Sekä katharsiksena. Kun ABBAn Arrival soi, niin se on yhtä lailla banaali ja ylevä kuten tämä näytelmä, esitys, joka sopii niin Q-teatteriin kuin kävisi myös Aurinkoteatteriin. ABBAn Arrival on hieno, koska se on sekä hieman kelttiläinen, että hyvin traditionaalinen ruåtsalainen, mutta joka kohoaa studiovelhojen ansiosta jonnekin hyvin ylös. Niin kuin tämäkin teos. 

Tämä on lämpimämpi esitys kuin Arktiset leikit, läheisempi. Vaikka Arktiset leikit oli myös parasta vierailevaa teatteria sekä Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä kuin myös Espoon kaupunginteatterilla. Kummassakin kävin. 

Kiitoksia medialipusta ja käsiohjelmasta, jatkan tuonnempana. 

Kyllä nyt lähti lentoon! Ohjaaja Leea Klemola om parhaimmillaan Q-teatterin esityksessä Minä, askartelija. Huippuvedossa, sekä yleisö että näyttämön askartelukurssilaiset. 14.10.2021. Q-teatterin Minä, Claudius eikun Minä, askartelija oli 14.10. parasta teatteria aikoihin. Knihtilän ja Longan eeppinen läsnäilo ja läsnäolo, myös toki suru ja ahdinko tuntui omassakin rintalastassa. Ja sen alla. Harvoinpa myös yleisö on näin villinä, eikä tiedetä minne mennään. sosialistisesta mediastani:

Terveisiä Valtimonteatterin avoimista harkoista. Hehkuva aika 13.10.2021.

Terveisiä Valtimonteatterin avoimista harkoista. Hehkuva aika tullee ensi-iltaan kantaesityksenä 21.10.

Harkat 13.10.2021. Näytelmän Hehkuva aika avointen harjoitusten lisäksi oli tekijätapaaminen. Harkoissa paria kohtausta huvilalla kokeiltiin eri tyylilajeilla.

Kuvasin mustavalkoisia kuvia, silloin kohtaus, kohtaukset tuntuivat Bergmanilta, Antonionilta. Väreissä Tsehovilta, Buñuelilta. 










#valtimonteatteri

#hehkuvaaika

@valtimonteatteri




Harjoituksissa sai kuvata. Tässä sosiaalisesta mediastani:

Varsin goottilainen ja virkeä ooppera Don Carlos kirjoitin muistiin 18.10.2012.


Varsin goottilainen ja virkeä ooppera Don Carlos kirjoitin muistiin 18.10.2012. 
Naisten uhkea punamusta femme fatale Prinsessa Ebolin puvustus oli silkkaa gotiikkaa ja naisellista espanjalaista, mustalaismaista, flamencon suoraryhtistä ja ylvästä ilotulistusta intohimoisen naisen tunnekirjoineen - korsetteineen, tyköistuvine miehustoineen, hulmuavine helmoineen, mustine pitseineen ja lepakkohihoineen, kuten Tarja Turusen aikainen Nightwish ja muut genren ( melodisen, mahtipontisen goottimetallin tummat pitkähiukset hulmuten mekkoon feminiiniset tummanpuhuvat ) edustajat, kuten Lacuna Coil… Koska Eboli on tarinassa paha nainen, niin tietysti hän on tummaverinen: pitkät hiukset hulmuavat vapaina ja villinä. Eboli on rakastunut päähenkilöömme, mutta saako hän vastarakkautta? Helvetin raivolla ei ole rajaa – vai miten sitä Ameriikassa sanotaan.. Rooliin sopii tietty noitamaisuus ja teräaseisiin tarttuminen.


Kun taas Elisabeth on blondi: hänen kampauksensa pysyy aluksi tiukasti kiinni, miltei muodostaen Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille –musikaalin yliampuvia ja rokokoota enteilevine hiuslaitteistoa. Onhan hän vaalea nainen, joka on tarinan kiltti tyttö, hyvä nainen, pukeutuen valkoiseen ja taivaansiniseen, puhtaisiin viattomiin suomalaisiin ja kreikkalaisiin väreihin – kuitenkin tragediaa enteillen. Kalpean sininen viitta toi mieleen Angelikan, ja avoinna olevat hiukset vampyyrielokuvien naiset. Alussa Elisabethin ihoa myötäilevä kimalteleva nude-turkoosi puku taas toi mieleen burleskin ja Mae Westin paljetteineen ja strutsinsulkineen.

Muutkin lavan vallanneet viktoriaaniseen punamustaan pukeutuneet naiset olivat ulkonäöltään piristävän anarkistia ja anakronistisia: Doc Martens maihinnousukengät, pitsisukkahousut ja aurinkolasit. Monia alalajeja oli huomattavissa: niin nykyajan harajukujen ja muiden koshaajien kuin viktoriaanisten, ja vihermustien edwardiaanisten illallisrouvien suosimat mustat päivänvarjot kaunistivat muutenkin synkkää ja dramaattista näyttämöä: pahaenteinen metsä, hauta-alttaria joita koristi pääkallojen lisäksi hyvin Frida Kahlo-mainen meksikolainen Kuoleman päivän koristeellinen kaiverrus. Upeaan purppuraan pukeutunut sokea ( tietenkin ) pääinkvisiittori piti aurinkolaseja ja jumalattoman kokoista ristiä – kuten Ozzy Osbourne ikään. 

Taustamiehitys oli silkkaa viktoriaanista gotiikkaa dandyjen silinterihattuineen, viittoineen ja kävelykeppeineen, jotka olivat suoraa jatkoa hyväntuulisille ja arvaamattomille 60- ja 70-lukujen kauhurokkareille Screaming Lord Sutch ja Alice Cooper, jonka vaikutus tuntui kolme tuomitun pakkopaidoissa asti – heidän kasvonsa taas toivat mieleen Rob Zombien vääristyneiden elokuvien rujot ja elämän nuijimat kasvot. Upeaa hopeista pääkallokeppiä käytti aiemmin mm Herrasmiesliigan M, vai mikähän hän oli. Hapsut toivat mieleen Dimmu Borgirin. Paikalla oli myös raivoisia viikinkimetallin takojia. 

Nautimme myös kyberpunkista: upea blondi irokeesipäinen punkkarilauma, joissa komein puku toi niin ikään mieleen Clive Barkerin Pinheadin. Nahkatakeissa komeili iso anarkistinen A. Koko ylitsepursuava ja traaginen lavastus oli mainio punaisine kynttelikköineen, savuineen ja violetteine kukkineen – kuin suoraan Tiimarista, Tigerista tai Butterickista. Oikein sopiva Halloweenin aikaan. Puvustus niin ikään oli loisteliasta Dekadenz iä, Morticiaa ja naamiaisasuliikkeiden kauhuromantiikkaa.

Onko heavy metalli aikansa jo oopperan mahtipontisuutta ja näyttävyyttä kopsanneena, saanut nyt humoristisen iskun sirkkelinteräjalkoväliin? Juuri Teemalla pyörivä makea ja asiaan uppoutunut Metalli-sarja hakee raskaan musiikin juuria, ja kertoo ihanan nahka- ja niittimetallin jumala Robert Halfordin suulla kuinka hän teki nuorna miesnä duunia oopperassa, ja ammensi sieltä mainioita keinoja tuleviin Judas Priest bändinsä spektaakkeleihin.. Minulle kesti pitkään ennen kuin kuulin, että nahka- ja niittifetisismi kulkeutui metallin homojen alakulttuurin kautta..








Don Carlos

" Isän ja pojan rakkaus samaan naiseen, vapauden aate, kuninkaan yksinäisyys, kirkon ja maallisen vallan ristiriita - näistä aineksista Verdi loi mahtavasointisen suuroopperan.

Don Carlos on tummasävyinen tarina vapaudenkaipuusta, toivottomasta rakkaudesta ja politiikasta. Tällä kertaa oopperan vaikuttavat sävyt saavat lisää tehoa upeasta goottihenkisestä lavastuksesta. Musiikki unohtumattomine bassoaarioineen on Verdiä vahvimmillaan, "Ooppera .

"Don Carlos on fantastinen kauhukarnevaali." - Helsingin Sanomat / H-I.L.

Kesto 3 t 30 min, 1 väliaika
Esityskieli italia, tekstitys suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi

Musiikki Giuseppe Verdi
Musiikinjohto Michael Güttler
Ohjaus Manfred Schweigkofler
Lavastus Walter Schütze            
Puvut Heidi Wikar
Valaistus Olli-Pekka Koivunen    
Koreografi Lotta Kuusisto

Lisätiedot: http://www.ooppera.fi/ohjelmisto/don_carlos/1888 (sivu ei toimi enää)

Lainaus oopperan sivulta: " Rakkautta ja intohimoa tuplasti Oopperalla

Kansallisooppera tarjoaa tammikuun yllätystarjouksena tuplapaketin kahteen oopperaan, Don Giovanniin ja Don Carlosiin. Don Giovanni viettelee ja hurmaa, mutta lopulta hän saa salaperäisen illallisvieraan. Mozart sävelsi kuuluisan naistenmiehen tarinasta hienoimman vakavan oopperansa. Verdin mahtavasointisen Don Carlosin aineksina ovat puolestaan niin isän ja pojan rakkaus samaan naiseen kuin kirkon ja maallisen vallan ristiriitakin. Kansallisoopperassa Don Carlosin vaikuttavat sävyt saavat lisää tehoa upeasta goottihenkisestä lavastuksesta. "


Don Carlos ensi-illassa 19.10.2012, näin ennakon. Olikohan se kenraali? 

Tässä traileri:




yllä (ei toimi) Don Carlosin hieman vanhakantaisempi tulkinta (luulisin). Hellsinki rules!


Metal Evolution: Raskaan rockin tarina O: Sam Dunn & Scot McFadyen, Kanada 2011.
" Perusteellinen dokumenttisarja metallimusiikin synnystä, kehityksestä ja alalajeista. "
Allaolevasta linkistä vähän Kissiä: (ei toimi tietenkään enää)
Nyt Yle Areenassa pyörii Jakso 2/11: Varhaismetalli, USA. Tässä KISS pätkä:


lauantai 9. lokakuuta 2021

No nyt näin lavalla Bob Dylanin, nuoren androgyynisen Bob Dylanin, eli Ryhmäteatterissa oli Jumalan sana. Näin muitakin harhoja. Tämä on kuulkaas kova

No nyt näin lavalla Bob Dylanin, nuoren androgyynisen Bob Dylanin, eli Ryhmäteatterissa oli Jumalan sana. Näin muitakin harhoja. Tämä on kuulkaas kova teatterisyksy. Hotakaisen mies, kriisi ja raha -trilogiasta, ehkä.

Tämä esitys ei kirvoita niin ekstaasiin kuin aiemmat Ryhmiksen esitykset, vaikka kaikki ainekset viiden tähden ja neljän tähden kokemukseen on.

Santtu Karvonen on Hotakaisen tekstin mukaan, jota en ole lukenut, tai tämän sovituksen mukaan tämä on suomalainen versio Dickensin Joululaulusta, Joulutarinasta, jossa itsekäs etuoikeuttettu kitsas mies kipuilee, kun kyyti tyssää Saariselällä. Ja tyhmään aamutelkkarin lähetykseen olis ehittävä.

Itsekkään, ahneen rikkaan pukupellen tarinasta tämä laajenee suuremmaksi kysymykseksi, mikä lopulta on tärkeää. Miksi se olisi kapitalismi, eli markkinavoimat, talous joka tulisi aina ensin. Tavallaan esitys kommentoi nykyaikaa, jossa lehtiin, ihan asiallisiin sanomalehtiin ja aikakauslehtiin revitään juttuja todellisista voittajista, jotka kehuvat, kuinka moneen vuoteen eivät ole pitäneet lommoo, ja kuinka työviikko on 68 tiimaa. Vai mitä nuo naurettavat, silti epäinhimilliset luvut olikaan, ja täysin turha uho itsensä tuhoamisesta kapitalismissa. 

Visuaalisesti olemme myös osittain tuonpuoleisessa, fantasiassa, muistoissa, harhoissa, toiveissa. 

Ajaako Manalan lautturi nykyää Jaguaarilla? Ovatko enkelit vai huuhaa tingelitangeli enkeliterapiaa korvavaloa kristallin palvontaa? 

Myös Lucinda Williams vierailee musisoiden mm sairaalan radiosta. Ajomiestä ei kuulla, ehkä.

Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen. 
Näin tämän vapaalipulla, kiitoksia siis siitä. 





Tell me how does it feel....

05.10.2021




Tekijäloota:

Dramatisointi ja ohjaus Juha Kukkonen
Perustuu Kari Hotakaisen romaaniin. 
Lavalla rooleissa pääpari Santtu Karvonen ja Robin Svartström, lisäksi Minna Suuronen, Saara Kotkaniemi ja Antti Heinonen.

Lavastaja K Rasila
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelija Ninja Pasanen
Koreografi Janina Rajakangas
Valokuvat Mitro Härkönen 








Lue lisää Ryhmäteatterin sivulta:

”Me pelkäämme sitä, mitä emme voi nähdä. Me toivomme sitä, mitä ei voi saada. Me kaipaamme jotain, mutta emme osaa sanoa mitä. Peloissa, toiveissa ja haluissa olemme kuin markkinavoimat, siksi on kummallista, että emme osaa elää niiden kanssa, vaan pelkäämme niitä, tai lähinnä niiden reaktioita.”

Suorasanaisen, mutta julkisuutta karttavan markkinatalouden puolustajan Jukka Hopeaniemen (Santtu Karvonen) on päästävä nopeasti Lapista Helsinkiin suoraan uutislähetykseen, johon hän jostain syystä on lupautunut. Vallitsevassa tilanteessa ainoa keino päästä ajoissa lähetykseen on hänen edesmenneen isänsä entisen autokuskin Armas Kallion (Robin Svartström) ajama Jaguar. Pitkällä ja pimeällä matkalla Suomen halki ennättää kuunnella Bob Dylania ja Lucinda Williamsia, mutta myös kohdata itsensä – halusi sitä tai ei.

Juha Kukkosen dramatisoima ja ohjaama Jumalan sana on visuaalinen ja nokkela esitys matkasta oman pään sisään. Näytelmä perustuu vapaasti Kari Hotakaisen samannimiseen vuonna 2011 julkaistuun romaaniin. "


Esityksen arvioitu kesto on noin 1,5 tuntia. Esityksessä ei ole väliaikaa.




" Työryhmä
Näytelmä perustuu Kari Hotakaisen samannimiseen vuonna 2011 julkaistuun romaaniin. Hotakainen on palkittu kirjailija, jonka muita teoksia ovat muun muassa Buster Keaton – elämä ja teot (Savonia-palkinto ja Runeberg -ehdokkuus), Klassikko (Finlandia-ehdokas), Juoksuhaudantie (Finlandia-palkinto ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto), Huolimattomat (Finlandia-ehdokas), Ihmisen osa (Finlandia-ehdokas) ja Henkireikä (Finlandia-ehdokas). Vuonna 2013 tasavallan presidentti myönsi Hotakaiselle arvostetun Pro Finlandia -mitalin. Ryhmäteatteri on kerran aiemmin esittänyt sovituksen Hotakaisen romaanista. Juha Kukkosen dramatisoima Huolimattomat sai ensi-iltansa Ryhmäteatterissa vuonna 2012.

Näytelmän sovittaja ja esityksen ohjaaja Juha Kukkonen on Ryhmäteatterin johtaja. Kukkonen on työskennellyt Ryhmäteatterissa vakituisesti vuodesta 1997. Kukkonen on näyttelijä, mutta hän myös ohjaa paljon ja kirjoittaa sovituksia sekä dramatisointeja. Kukkosen viimeisimpiä ohjauksia Ryhmäteatterissa ovat muun muassa Elling, Idän pikajunan arvoitus, Yksi lensi yli käenpesän, Peer Gynt ja Usko, toivo, huijaus.

Näyttelijä Santtu Karvonen on Ryhmäteatterin kiinnitetty näyttelijä. Teatteritöiden ohessa Karvonen tekee rooleja elokuviin ja tv-sarjoihin. Viimeisimpiä kameratöitä ovat Pientä säätöä, Sunnuntailounas ja Onnela sekä elokuva Fingerpori. Karvonen palkittiin vuonna 2013 sivuosa-Jussilla elokuvasta Juoppohullun päiväkirja.

Robin Svartström on ollut Ryhmäteatterin kiinnitetty näyttelijä vuodesta 2012 lähtien. Ura Ryhmäteatterissa alkoi kuitenkin jo vuonna 1999, kun hän teki Teatterikorkeakoulun taiteellisen lopputyönsä Ryhmäteatteriin. Teatteritöiden lisäksi Svartström on näytellyt monissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, kuten Love Records – Anna mulle Lovee, Presidentin kanslia, Ajankohtainen Nelonen ja Tarinanmetsästäjät. Svartström on myös juontanut viihdeohjelma Vino Show’ta. Vuonna 2019 ensi-iltansa Ryhmäteatterissa saanut Onnellisten saari oli Svartströmin esikoisohjaus.

Minna Suuronen on ollut Ryhmäteatterin kiinnitetty näyttelijä vuodesta 1998. Teatteritöiden ohella Suuronen on näytellyt monissa tv-sarjoissa ja elokuvissa, kuten Iltalypsy, Ex-Onnelliset, Klikkaa mua, Tarinanmetsästäjät ja Tottumiskysymys.

Näyttelijä Saara Kotkaniemi on näytellyt lukuisissa näytelmissä, elokuvissa ja televisiosarjoissa, mm. Onnela, Sorjonen, Pientä laittoa, Maanantai, Täydellinen joulu, Aallonmurtaja, Making of Lea (KOM-teatteri), Mahdolliset maailmat (Kansallisteatteri), Lemminkäinen (Kansallisteatteri) ja Ratamo. Kotkaniemi on lisäksi tehnyt laajan selvitystyön intiimikohtausten tekemisestä kameratyöskentelyssä. Suomen elokuvasäätiö julkaisi selvityksen sekä Kotkaniemen laatiman uuden ohjeistuksen syksyllä 2020.

Antti Heinonen suorittaa tällä hetkellä siviilipalvelustaan Ryhmäteatterilla. Antti on aiemmin esiintynyt ja työskennellyt mm. Tampereen teatterilla ja Tampereen komediateatterilla. Vapaa-aikaansa hän tykkää viettää laulun, tanssin, taekwondon, viherkasvien ja ruuanlaiton parissa.

Lavastaja K Rasila työskentelee freelancerina pääosin Helsingissä, mutta on tehnyt vierailuja myös Tampereella, Vaasassa, Kotkassa ja Kouvolassa. Rasila sai Illusion-palkinnon työstään vuonna 2018. Rasilan viimeisimpiä töitään ovat olleet mm. Pääomani (Q-teatteri), Valehtelijan peruukki (KOM-teatteri) ja Harriet (Ryhmäteatteri).

Valosuunnittelija Ville Mäkelä valmistui Teatterikorkeakoulun Valo- ja äänisuunnittelun linjalta vuonna 2014 ja samana vuonna hänet kiinnitettiin Ryhmäteatteriin. Mäkelä on ollut ehdolla Valosäde-palkinnon saajaksi vuonna 2013 Faux -tanssiteoksen valosuunnittelusta ja vuonna 2015 hänen valoinstallaatio Vladimir oli esillä Lux Helsinki -tapahtumassa.

Jussi Kärkkäinen on Ryhmäteatterin vakituinen äänisuunnittelija. Kärkkäinen kiinnitettiin Ryhmäteatteriin vuonna 2004. Kärkkäinen on myös säveltänyt musiikkia useisiin Ryhmäteatterin esityksiin, kuten Ronja, Ryövärintytär ja Peter Pan, poika joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Kärkkäinen on ollut ehdolla Äänisäde-palkinnon saajaksi Farmin äänisuunnittelusta, joka nähtiin Ryhmäteatterissa.

Niina ”Ninja” Pasanen työskentelee pukusuunnittelijana teatterin, television ja elokuvien parissa. Pasasen viimeisimpiin elokuviin kuuluvat Pieniä suuria valheita, Puluboin ja Ponin leffa, Kuudes kerta ja Risto Räppääjä. Pasanen on tehnyt lukuisia pukusuunnitteluita teattereihin ympäri Suomea, Ryhmäteatterin lisäksi mm. KOM-teatteriin ja Lahden kaupunginteatteriin. Pasanen sai Illusion-palkinnon työstään vuonna 2012.

Janina Rajakangas on Helsingissä ja Lontoossa työskentelevä koreografi ja esiintyjä. Rajakangas myös opettaa tanssia. Rajakangas on toiminut koroegrafina mm. teoksissa Tavallisuuden aave ja Medusan huone (Q-teatteri). "

perjantai 8. lokakuuta 2021

Meni tunteisiin. Viirus Teatterin ROCKY! RETURN OF THE LOSER

Ehtoon esityksenä, monologina, näytelmänä, esittävänä taiteena, performanssina Viirus Teatterin ROCKY! RETURN OF THE LOSER. Sen nyrkkeilijän leffa, tarina menee täysin laukalle tässä Martin Bahnen esittämänä, osin itseään iskevässä (kirjaimellisesti), verta vuodattavana kritiikkinä miun vihervasemmistolaiseen kulttuurikuplaani. 30.09.2021. Mutta kenen muroihin tässä kus pissitään tai siis granolaan... Aiheuttanee myös monensortin keskustelua. Olin kutsuvieraana. Kiitoksia.

Mutta.

Meni tunteisiin. Mielestäni yhtään rasistista tai rasistista puoluetta ei pitäisi perustaa, eikä sieltä kansanedustajia tehtailla. Mielestäni yksikään rikollinen ei saisi olla kansanedustaja. Persuilla näitä rikollisia on listoilla eniten. Äärioikeisto, uusnatsit ja persut sekä trollit levittävät rasismin lisäksi disinformaatiota, naisvihaa, abortin kieltämistä, rasismia, salaliittoteirioita, koronan kieltämistä, tieteen kieltämistä, taiteen kieltämistä, ilmastokriisin kieltämistä, hihhilointia, maskien kieltämistä ja rokotevastaisuutta. Ne ovat vaarallista sakkia. Varsinkin lapsille ja kouluille. 


Rasisti äärioikeistolainen ei todellakaan ole ihmisen eikä kansan puolella. Kun Black lives matter -liikettä kannattaa Suomessa humanistit, antifasistit humaanit empatiakykyiset ihmiset, niin äärioikeisto naukuu, että Kaikkien ihmisten elämä on merkityksellistä, muttei tämä pidä heillä tietenkään alkuunkaan paikkaansa.

Tänään twitterissä ihmetellään, miksi suomalainen poliisi virkapuvussaan on mennyt disinformaatiota ja salaliittoteorioita levittävän äärioikeistolaisen alustalle haastateltavaksi. Onko entisissä ja nykyisissä poliiseissa niin paljon persuja ja rasisteja, kun ajattelee heidän salaisia fb-ryhmiään.


Meni tunteisiin. Olen äänestänyt vihreitä, vasemmistoa ja feministejä vuorotellen viime vuosina, tyyppien mukaan, sitä ennen vihreitä vuosikymmeniä. Olen aina äänestänyt. Olen siinä mielessä etuoikeutettu, että en ole asunnoton. Tosin en ole saanut valita, missä asun. Asun lähiössä itä-Helsingissä, missä on vähävaraista noin niinkuin sosioekonomisesti.

Näytelmän esittäjän Martin Bahnen vuorosanoja siis ajattelen, kun hän kertoo etuoikeutetusta asemasta. Minulla olisi ollut periaatteessa mahdollisuus opiskella lisää jos olisin saanut lainaa tms. Käyn teatterissa koska olen teatteribloggaaja, ja kulttuurin suurkuluttaja myös elokuvien suhteen. Mutta minä joudun tulemaan kolmella eri kulkuneuvolla kotoa Kom-teatteriin ja Teatteri Viirukseen. Kaikki teatterit ja elokuvateatterit enemmistönä sijaitsevat pitkän sillan tuolla puolen, rikkaiden alueella, lahtarien ja valkoisten puolella. 

Onhan meillä lähiöissä kyllä kulttuurikeskuksia. Minun lähiöni on monikulttuurinen ja -kielinen. Siinä mielessä olem etuoikeutettu, että osaan hakea tietoa, esim verkosta, missä on ilmauset tapahtumat. Työelämässä olen ollut niin lastensuojelun, kehitysvammaisten, turvakodin ja työttömien puolella. Olen toiminut myös kirjastossa, monimediatoimittajana, tehnyt paskatöitä, tehnyt pätkätöitä. Ollut apurahalla, tehnyt ilmaista työtä. Suomalaisten kirjo näinä vuosikymmeninä on tullut liki. 

Ei ole etuoikeutettua käydä teatterissa, koska rahaa menee vain pääsylippuun, saan myös vapaa- ja medialippuja, mutten koskaan osta shampanjaa enkä leivoksia enkä valkkaria kun rahat riittää hädin tuskin narikkaan. Koska taide on tärkein. Minulla on aina ollut kirjahylly, jossa on ollut myös kirjoja, niin lapsuudenkodissakin kuin nyt. Kirjoja voi myös dyykata, kierrättää ja lainata kirjastosta. Vaikka asuimme periferiassa, eikä sisävessaakaan tainnut olla. Mutta oli kirjoja, musiikkia, tarinoita ja tauluja, joita kumpikin vanhempi maalasi öljyvärein tai vesivärein. Kulttuurin arvostus on lähtenyt kotoa... 


Ei, Rocky ei ole altavastaaja, ei underdog, eikä pelastaja.


Keskustelun aloittaja se toki on, hieno esitys, mutta miksi antaa rasisteille sananvuoro öyhöttää.


Miksi arvioiden otsikoissa vihervasemmisto esitetään niin yksipuolisesti.


Esityksestä:

Bahne muuntuu pikkuhiljaa siinä kasvojen edessä. Hän kertoo Rockyn tarinaa. Itse en Syltyn elokuvia diggaa, paitsi Oscaria, jossa Tim Curry artikuloi roikkuvista diftongeista. Bahnen esittämä hahmo muuntuu ensin symppiksestä miltei Rockyn tarinan pitchaajaksi. Hän aivan kuin myy Rockyn tarinaa. 


Tehokeinot

Tekoveri ei tee minulle ollenkaan pahaa, päin vastoin, saisi olla enemmänkin.

Esityksen performanssi, rituaali on rauhallinen, katsoja saa pohtia, ajatella, kitua, nauttia. Kenties sadistisestikin. Toimiiko performanssi lavan kummallakin puolella. Sadismikin. 

Alastomuus mitä ilmeisimminkin sopi sianruhon kiikkuun kiikkiin nostamisen jälkeen. 

PIMEYS on aina pelottavaa teatterissa. Kai se jossain selkärangassa tai liskonaivoissa on, varuillaanolo. Kun ympäristöä ei pysty hahmottamaan. Että mitä tapahtuu. Vaikka Teatteri on aina turvallinen paikka. 

Sirisevät vilkkuvalot toimivat nyt aina, vieden ajatukset 90-luvun musiikkivideoihin, Prodigyyn ja Skunk Anansiehen. 



Kieli

Ruotsin kieli ei ole tässä vaikeata, esityksen yllä on suomenkielinen tekstitys, äppiä, kännykän sovellusta en käyttänyt.

Osa esityksestä on nonverbaalia performanssia, nykyteatteria. Jos nyt enää rajaa on, mikä on nykyteatteria, mikä vanhaa koulukuntaa.

Esitys kysyy yleisöltä, kuinka moni on nähnyt Rockyn, kuka muistaa tunnarin.

En hyväksy nyrkkeilyä, vaikka yksi eksä sellaista harjoittikin. En katso matseja. 





Kuva: Ernest Protasiewicz



Lue lisää Teater Viiruksen sivulta: 


" Eniten pelkäävät ne, joilla on eniten menetettävää.


Me rakastamme altavastaajia. Haluamme olla heikoimpien puolella, haluamme nähdä maahan lyödyn nousevan ylös, haluamme nähdä hänen iskevän takaisin. Haluamme nähdä, miten luuseri muuttuu voittajaksi.


Vahvojen näyttämökuvien monologiesitys ROCKY! Return of the Loser käsittelee poliittisten voimasuhteiden murrosta. Pilkatut oikeistopopulistit ovat hallinneet tilannetta jo pitkään,  (kulttuuri)vasemmisto puolestaan makaa köysissä. 


Tuleeko entisistä luusereista uusia vallanpitäjiä ja entisistä vallanpitäjistä luusereita? 


ROCKY! Return of the Loser palkittiin Tanskassa usealla Reumert -palkinnolla (vuoden paras ohjaus, vuoden paras esitys). Ohjaaja ja käsikirjoittaja Tue Biering on yksi Tanskan arvostetuimpia ohjaajia ja tunnettu laajaa keskustelua herättäneistä töistään. Viiruksen versio perustuu alkuperäiseen ohjaus- ja esityskonseptiin, jonka konsultoivana ohjaajana ja taiteellisena neuvonantajana on toiminut Tue Biering itse. 


Ikäsuositus 16 vuotta, esitys sisältää tekoverta ja kohtauksia, jotka voivat olla sokeeraavia" 




Tekijäloota:


Teksti Tue Biering


Näyttämöllä Martin Bahne


Ohjaus Jussi Sorjanen

Ohjauskonsepti Tue Biering

Lavastuskonsepti Peter Schultz

Valosuunnittelukonsepti Mathilde Niemann Hüttel

Äänisuunnittelukonsepti Ditlev Brinth


Lavastus-, ääni-, ja valosuunnittelukonseptien toteutus Atte Pukero ja Laura Siironen

Vaatetus ja rekvisiitta Elina Riikonen

Rekvisiittavalmistus Emilia Lindholm ja Julius Sepponen / Otus Workshop

Tekninen neuvonantaja Henrik Bank


Poliitikko Erika Veltheim

Työntekijä Antonia Henn / David Sandqvist 


Esitysoikeus Agency North / Colombine Teaterförlag


Pituus 1 h 30 min


Esityskieli on ruotsi ja esitys tekstitetään suomeksi ja englanniksi Subtitle Mobile sovelluksen kautta




Esitykset Viiruksessa:

to 14.10 klo. 19 / pe 15.10 klo. 19

la 16.10 klo. 19 / pe 22.10 klo. 19

la 23.10 klo. 19 / to 28.10 klo. 19

pe 29.10 klo. 19 / la 30.10 klo. 19


ke 3.11 klo. 19 / to 4.11 klo. 19

la 6.11 klo. 19 / pe 12.11 klo. 19

la 13.11 klo. 14 (Huom! Matinea) / ti 16.11 klo. 19

la 20.11  klo. 14 (Huom! Matinea)


Liput 33,5 / 26,5 / 18,5 €



tiistai 28. syyskuuta 2021

Lisää hurjia naisia historiasta: Lou Salomé 28.9.2021 Kom-teatterissa lietsoo ja viihdyttää 100%

Lou Salomé Kom-teatterissa 28.09.2021 Lisää hurjia naisia historiasta, kumitettuja naisia, unohdettuja naisia. Riemunkirjava, hauska ja tärkeä muistutus historiasta. Kuka historiaa kirjoittaa. Onneksi on valokuvat. Puhdistavaa, tanssittavaa, transsittavaa. Puutarhassa, katedraalissa, kirjakaupassa. 

Lou Salomé tuntui olevan jatkoa Emilie Bergbomin (roolissa Vilma Melasniemi, kuten myös tässä päärolli) repliikille Making of Leassa, että viiveellä tulee myös naisneroja. Vaikka Lou on samalta ajalta, 1800-luvun lopulta. Filosofi, runoilija sekä psykoanalyytikko Lou Salomé.

Kylläpä on hurmaavaa olla teatterissa, loppuunmyydyssä salissa. 

Kom-teatterin tuorein näytelmä kutsuu feministiä, teatterin rakastajaa. Vapauden rakastajaa. Kirjojen rakastajaa. Tiedon rakastajaa. Uusi ensemble väräjää riemua. Ja sitten Nietzsche on ilman paitaa.
 

Ilakointiin on helppo yhtyä, ja nähdä, tiedostaa yhtymäkohtia tähän meidän aikaamme, koska naisviha jatkuu, varsinkin somessa, rasismin kanssa. Tässäkin on miehiä jolla on mennyt tunteisiin tasa-arvo ja äänioikeus. Naisen ja tytön oikeus omaan vartaloonsa, omaan itseensä. Koskemattomuuteen, ehkäisyyn, aborttilakiin. 



Aina Bergroth
LOU SALOMÉ
Ohjaus Riikka Oksanen
Ensi-ilta 24.9.2021
KOM-teatterissa


" Lou Salomé on riemukkaan karnevalistinen esitys oman identiteetin haltuunotosta, tilan raivaamisesta ja läpi elämän kulkevasta intohimoisesta suhtautumisesta työhön ja elämään." Kom-teatterin esittelyteksti. 

Melasniemen Lou Salomé on moderni nainen värikkäissä maihinnousukengissään js turkoosissa housuissaan. 

Kun taas hänen äitinsä ja Nietzschen sisko ovat kummatkin konservatiivisiä, tuon ajan mukaan puettuja, korsetissa, kureliivissä, passiivisia, passiivis-aggressivisia. 

Jännän insestin äärellä ollaan, muttei ollenkaan Game of Thrones -mittakaavassa, vaan Nietzsche ja sen sisko. Sisko varsinkin on rakastunut veljeensä, ja varjelee tätä 
äännellen kuin Vesihiisi. 

Mustasukkaisesti. 



Yhä enemmän vanhat äijät yrittävät runnoa läpi lakeja, joissa naisella ei ole oikeutta omaan ruumiiseensa. Tässä kolmipäinen kerberos on miesselittäjien ryhmä, joka on tuohtunut naisen oikeuksista. 

Kaikki tämä tehdään ilakoiden yhdessä yleisön kanssa. 

Näytelmään kävellään vahvan punaisella pvc:llä vuoratun tunnelin läpi, kuin vaginaan, kuin verisuoneen, kuin salaiseen huoneeseen. Jonka nainen itse sisustaa, jossa nainen on rauhassa, omassa tilassa. 

Kiiltävästä hätkähdyttävän punaisesta pinnasta, kuin pvc-lakanasta sjatukset, mielleyhtymät siintävät Velvet Undergroundiin, fetisismiin, kinkyyn, ihoon, pintaan, nautintoon.  

Minullekin Lou Salome oli upposen outo. 

Tiedän toki Sabine Spielreinin joka myös oli ensin Freudin potilas, sitten kollega. Ja lopulta unohdettu, koska nainen. Pyyhitty historiasta. Koska juutalainen. 

Lou Salomé määrittelee uudelleen, tai peräti ensimmäistä kertaa aseksuaalisuuden ja polyamorian. 

Ensemblen uudet jäsenet Ella Mettänen (Lokki, Punaorvot, Riistapolku, Niskavuoren Heta) ja Miiko Toiviainen (Cabaret, Toksinen kabaree, Kepeä elämäni, Vampyyrien tanssi, Shrek) istuvat hyvin, ja tuoreesti. 

Myös livemusiikki, keikka on yksi elementti, ehkä myös päähenkilö. Muusikko Eva Louhivuori soittaa ja laulaa seireeninä yläkerrassa kahlomaisesti ruusuja hiuksissaan. 

Tämä on vähintäänkin Vilma Melasniemen juhlaa. Päähenkilönä. Juhlittuna. 



Lavan sisustus, lavastus on hyvin runsas, barokkinen. On eksoottisia kukintoja, sieniä, kettuja, pölyttäjiä, muun maailman lintuja. On kosteita huulia, on buduääriä, on tyhjä lintuhäkki, on kauniin vaaleanpunainen käärme. Kalpean sinistä korsettia. Lehviä, divaani. Valtavan suuri puolukka. Bambi. 

Muitakin naisten, tyttöjen symboleita. Sääriluiden päällä irvistää pääkallo. Rivoja kukkia. Kirsikoita, luurankoja. Naisen kasvot suljettuine silmineen terälehtien sisällä. 

Lavan psykoanalyysin maailma, tutkimuskohde, viidakko, mieli, puutarha, ei niljakasta eikä steriilisti määriteltyä, vaan villiä viidakkoa, jossa on surrealismia ja supersankareita. Unien vapautta, runoja. 
 
Parasta, ääninauruja, Nietzsche ilman paitaa. Ja Rilke kultaisessa silkkisessä aamutakissa. 

Suosittelen tätä ratkiriemukasta, osin traagista matkaa. Käsiohjelman kuvassa Salomé, Rée ja Nietzsche vuonna 1882. Salomélla on ruoska kädessään. Kuka vie ja kuka vikisee. 


Kirjoitti Aina Bergroth, ohjasi Riikka Oksanen. Nautin, minä. 




Näin tämän medialipulla eilen, kiitos Kom-teatterille siitä. Käyn katsomassa uudelleen lokakuussa kun lippuja lisätään myyntiin. Käy sinäkin... 










Tekijäloota 
 Näyttämöllä 

Vilma Melasniemi Lou Salomé 

Ella Mettänen Louise von Salomé, Elizabeth Nietzsche, Ellen Key, Marie, rouva Freud 

Juho Milonoff Friedrich Nietzsche, pastori Gillot, kriminologi-antropologi Cesare Lambroso, Georg Ledebour 

Niko Saarela Gustav Ludwig von Salomé, Sigmund Schlomo Freud, darwinisti Ernst Haeckel, professori Biedermann, Kreivi Joukowsky, Friedrich Carl Andreas 

Miiko Toiviainen Rainer Maria Rilke, Richard von Krafft-Ebing, Kreivi Joukowskyn ystävä, kuoropoika, Paul Rée 

sekä muusikko Eva Louhivuori 

Näytelmä Aina Bergroth 
 Ohjaus Riikka Oksanen 
  Lavastus Janne Vasama
     Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen Valosuunnittelu Tomi Suovankoski 

 Musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen 

 Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen 

 Yleisötyö Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

 Julistekuvassa oleva teos: EGS 

 Näytelmän oikeuksia valvoo Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry


Käsiohjelman kuvassa Salomé, Rée ja Nietzsche vuonna 1882. Salomélla on ruoska kädessään. Kuka vie ja kuka vikisee. 




Lue lisää KOMin sivulta:

"Aikansa huono feministi, kaikkien ajattelevien naisten briljantti esiäiti kutsuu juuri sinut teatteriin!

Miten elää patriarkaatin puristuksessa? Miten selvitä hengissä toksisten mansplainaajien maailmassa?

Lou Salomé on kiitos ja ylistys hengen lennolle, vapaudelle ja kaikille naiskirjailijoille, joiden nimet on pyyhitty historiankirjoista.

Aina Bergrothin kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama näytelmä on riemukkaan karnevalistinen esitys oman identiteetin haltuunotosta, tilan raivaamisesta ja läpi elämän kulkevasta intohimoisesta suhtautumisesta työhön ja elämään.

Näytelmä ammentaa vapaasti kaikki aikansa tabut rikkoneen Lou Andreas-Salomén (1861-1937) uskomattomasta elämästä. Omana aikanaan laajalti tunnettu runoilija, filosofi ja uraa uurtava psykoanalyytikko toimi koko elämänsä piittaamatta naiselle varatusta kulttuurisesta roolista. Hän oli Friedrich Nietzschen ja runoilija Rainer Maria Rilken rakastettu, sekä Sigmund Freudin häikäissyt kollega.

Lou Salomén erotiikkaa ylistävä näkemys seksuaalisuudesta kokonaisvaltaisen onnen lähteenä uhmasi kaikkia sovinnaisuuksien rajoja. Aikalaisten kuvaukset tekivät Salomésta femme fatalen, jonka on sanottu toimineen esikuvana mm. Frank Wedekindin näytelmien Lulu-hahmolle ja Ibsenin Hedda Gablerille.

Sittemmin Salomé on unohdettu, kun taas häneen pakkomielteisesti suhtautuneet miespuoliset kollegat on nostettu pysyvästi länsimaisen filosofian, psykoanalyysin ja taiteen kaanoniin.

Miksi emme tiedä kuka on Lou Salomé? "

Käsiohjelma myös ladattavissa pdf:nä KOMin sivulta 

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Helsingin kaupunginteatterin duunikomedia Paahtimo Studio Pasilassa 11.9. koki huippunsa kun Pertti Koivulan pomohahmo Pepe taisteli eeppisesti rullautuvan valkokankaan kanssa

Helsingin kaupunginteatterin duunikomedia Paahtimo täällä Studio Pasilassa 11.9. koki huippunsa kun Pertti Koivulan pomohahmo Pepe taisteli eeppisesti rullautuvan valkokankaan kanssa. Myös hänen pvc-housuissa joogaaminen sai tyrskymään, myös joiltakin näyttelijöiltä meni pokka.

Vaikka yleensä pidetään ammattitaitona, että pokka pitää, eikä sooloilla sokkona, vaan mennään protokollan mukaan, niin sekä eilen Baskervillen koirassa että tänään Paahtimossa olo mainiota, silloin kun näyttelijä repeää, sitten repeää toinen, ja miten se kaikuu, vaikuttaa yleisöön... Tämä voisi olla myös veijarikomedia, jonka pääosassa ei ole sitä iänikuista miessankaria. Sivussa sovussa tietenkin saa olla, ja marginaalissa. 



Mikko Reitala

PAAHTIMO

Vastapaahdettu työelämäkomedia


 STUDIO PASILA – Ratamestarinkatu 5

 Ensi-ilta 8.9.2021

 Noin 2 t 15 min, sis. väliajan


Paahtimon alussa on kaksi sisarta, Olivia (Sanna-June Hyde) ja Anni (Vappu Nalbantoglu), jotka ovat toistensa vastakohdat, on kympin tyttö suorittaja jännittäjä lääkärinhattuinen kahden tutkinnon päällä istuva tunnollisuus. Ja nuorempi tatuoitu siskonsa, joka vaihtaa duunia rennosti, seilaa paikasta toisern, valehtelee ja ehkä varastelee ex tyttöystävänsä luota rompetta kun hänet heitetään ulos, myös suhteesta. 

Fokuksessa on nykyajan työmaailma, miten työtä haetaan, miten työ saadaan, millä asenteella haetaan sisään. Geenitutkija Anni aikoo hakea töihin pienpaahtimolle, koska onhan hän tehnyt väikkäriä kahvipavuista.


Fokuksessa on myös suomalaisuus, kun kahvia, tangoa ja perunaa pidetään umpisuomalaisina juttuina, vaikka kaikki ovat tuontitavaraa. Importtia. Mietitään, mikä suomalaisuus on. Kun suomalainen ei valehtele cv:ssä, eikä suomalainen valehtele työhaastattelussa. Ja kuinka Suomi ennen keikkui vähiten korruptoituneiden maiden kärjessä. 

Vastavoimana on mm pomo Pepe (Pertti Koivula), joka on pukeutunut J. R.ksi Tallasista, siis Dallasista, ehkä. Hän on saanut potkut Paulikilta siellä 25 vuotta oltuaan putkeen töissä. Moderneja vempaimia hän ei hallitse, kuten kapulassa olevaa intternettiä. Hänellä on stetson ja ryppyiset suorat housut tungettuina cowboy-buutseihin. Soittoäänenään luonnollisesti Ennio Morriconea.


Rahakirstua hoitaa leopardiprinttiin pukeutunut Kristiina ts Christina (Leena Rapola), joka sai myös fudut Pauligilta samaan aikaan, ja pelkää nyt, että nuoret naiset kiipivät ohi kuten ennen vain miehet. 

Markkinointipuolella on Jesse (Jarkko Niemi), joka ei osaa päättää, onko hipsteri vai konservatiivi. Hän on nice guy, kuten olemme popkulttuurissa oppineet tämän käsitteen. Onko hän siis kiva kaveri? 

Porukan nuorin Samuli (Jasir Osman) paahtaa paahtaa papuja intohimoisesti, ja lakkaamati yrittää keksiä sitä taatusti omaa böönasekoitusta, jota ei kellään toisella ole. 

Tietysti törmätään myös ilmastonmuutokseen, eettisyyteen, ekologiaan, geenimanipulaatioon. Mitä tapahtuu kun kahvipapu syntyy ja aloittaa matkansa tänne kauas Suåmeen. Entäs se sevettikissavillitys. (meänkielessä pöönä tai kahvipöönä on kahvipavut, kun taas vanhassa Hgin stadin slangissä böönä on tyttö, nainen. Vai oliko se bööna.) 

Pienpaahtimo Kafi eikun KOFI kaipaa myös brändin uudistamista kun sen lokon, tai siis logon on suunnitellut joku Pepen naapuri Löppönen. Eli graafikkoa ei ole käytetty, eikä kallista mainostoimistoa. 

Suomalaisuutta mietitään, kun ensemblessä on näyttelijöitä, joilla vanhemmat, tai toinen heistä on syntynyt Suomen ulkopuolella, tai heidän juurensa ovat siellä. Tai turhahan tätä on näin kirjoittaa, mutta kun teatterissakin on ollut ilmoilla kyse diversiteetistä, monimuotoisuudesta. Kenen ääni kuuluu, kuka näkyy, keitä me olemme, ja kenen näkökulmasta. 


Mainio Aikuiset-tvsarja kertoi kalliolaisesta kahvilasta. Tämä on paahtimo. Melkein vieressä, Vallilassa, tuoksuu Meiran tehdas, josta leijaili aina ihana kahvi, kun asui Harjussa. 


Nykyajan työelämästä kertoo, kuinka akateemiset joutuvat ylikoulutettuina hakemaan töitä sieltä täältä, ja kuinka somessa persut ja muut natsit vastustavat tiedettä, apurahoja ja rokotuksia. Tai eivät pidä uusia tutkimuksia minään. Miksi Pepe on pomo, onko se vain sukupuoli ja ikä. Miksi juuri hän keikkuu johtajanpallilla? 


Nykyteatteria on esityksessä hidastukset kuten tanssi ja bailaaminen neonvaloissa vasemmalla, kun taas ihmiset keskustelevat spotissa, kohdevaloissa yökerhon ulkopuolella normaalinopeudella. Vai mikä on nykyteatteria, enää, mikä normaalia teatteria: seinälle heijastetaan kirjahyllyt, ja tekstarit mitä puhelimeen tulee, emojit ja läppärin kameran videopuhelut, tai puheharjoituksen puheet ja katseet. Myös PowerPoint esitystä. Rekvisiittaa on niukasti, on paahtimon koneita ja välineitä, on Annin koti, on pomon huone. 



Komediana tämä ei antanut heti välitöntä naurua, kuten Baskervillen koirassa, vaan kesti hieman. Ja tarviiko sitä hytkyä penkiltä alas joka repliikistä. Oikeasti hauskat kohdat kyllä saivat aikaan reaktioita, että yleisö viihtyy, ja katsoo, miten pitkälle mennään. 


Rakkauttakin on ilmassa, on kiihkeitä kohtauksia, on vonkausta, on pettymyksiä, on elämätä. On tonttuilua, on aiheita vakavampaankin. 




Mikko Reitalan käsikirjoittamaa työtä olen nähnyt mm Suomen hauskin mies -näytelmässä, jota kävin katsomassa pari kertaa, ja myös leffaversiossa. Oli luokkasodan aika, ja Iso-Mjölön saarelle osin viattomat punakaartilaiset oli lahtarien toimesta raahatut, punavangit, joista koottu teatterijoukko piti tehdä näytelmän joka naurattaa saksalaisiakin. 









Tekijäloota:


Tekijät lavalla:


Sanna-June Hyde

Pertti Koivula

Vappu Nalbantoglu

Jarkko Niemi

Jasir Osman

Leena Rapola






Sini Pesonen

OHJAUS


Katariina Kirjavainen

LAVASTUS


Tinja Salmi

PUKUSUUNNITTELU


Teppo Saarinen

VALOSUUNNITTELU


Maura Korhonen

ÄÄNISUUNNITTELU


Tuula Kuittinen

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU


Jaakko Sirainen

PROJISOINTISUUNNITTELU


Henna Piirto

DRAMATURGI


Kuvat Robert Seger. 



Näin tämän medialipulla, kiitoksia Helsingin kaupunginteatterille siitä. Ei missään nimessä väljehtynyttä Salutoa eikä mielikuvituksetonta Juhlamoskaa. Aika lähellä Kulta-Katriinaa ja Presidenttiä. Rehellistä suomalaista kahvia. Mitallisen verran vakavaa. Ei täysin pohjaanpalanutta. Artesaania siinä mielessä, että kotimaista työtä. Tai mikä enää on kotimaista työtä. Ainakin Suomessa, Helsingissä, Pasilassa tehtyä. Siitä papukaijamerkki. Ja joutsenmerkki. 







Mikko Reitala

PAAHTIMO

Vastapaahdettu työelämäkomedia


 STUDIO PASILA – Ratamestarinkatu 5

 Ensi-ilta 8.9.2021

 Noin 2 t 15 min, sis. väliajan 





Lue lisää Helsingin kaupunginteatterin sivulta: 

" Kolmekymppisellä Annilla on kaksi loppututkintoa ja erinomaiset arvosanat, silti työnhaussa jokin aina sakkaa. Persoonalliselle ja sosiaalisesti lahjakkaalle sisarpuolelle Olivialle sen sijaan satelee työpaikkoja ja mahdollisuuksia. Kun Anni hakee unelmiensa työpaikkaa artesaanikahveja valmistavasta pienpaahtimo Kofista, väärinkäsitys tarjoaa heille odottamattoman tilaisuuden yhdistää Annin osaaminen ja Olivian persoona.


Paahtimo on täyteläinen ja aromikas komedia työelämän vaatimuksista. Mitä menestyminen – tai edes selviytyminen – tämän päivän työelämässä vaatii, kun mikään ei ole sitä miltä näyttää? Aivan vastapaahdettu kotimainen komedia nauraa lempeästi työpaikkojen rooleille ja niiden törmäyksille. Riittääkö pelkkä osaaminen vai onko itsensä brändääminen jo kansalaistaito?


Voidaan nauttia sellaisenaan. Piristävä vaikutus!


Oikeuksia valvoo Agency North. "