Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Katja Peacock. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Katja Peacock. Näytä kaikki tekstit

torstai 14. maaliskuuta 2019

POE! Edgar Allan and the Psychobilly Ravens esitys oli outside the box, ja ei ollutkaan; tanssiteatteri Minimi Riihimäen teatterissa

Vaihteeksi virkistävää nähdä ja kuulla boxin, laatikon ulkopuolelta, henkisesti, luovasti ja poikkitaiteellisesti. Ja laatikon sisältä, fyysisesti, ja kirjaimellisesti. POE! Edgar Allan and the Psychobilly Ravens 01.03. tanssiteatteri Minimi tualla Riihimäen teatterissa ennakossa. Se oli näytelmä, se oli keikka, ja se oli tanssiesitys, sekä runonlausuntaa. Kaikki elementit oli pelissä. Minulle Poe on yksiä lempparikirjoittajiani, monellakin tasolla, monella tavalla, ja useammalla vuosikymmenellä. Teoksesta oli vaikea kirjoittaa häsää siis risuaitaa, hashtagia. Kuten Marc Gassotin Lionista. Tässäkin on sirkusmainen nimi, spektaakkeli, bändi, keikka. Nostettiinkö schrödingerin kissa pöydälle.

Edgar Allan Poen Amontilladotynnyri oli ensimmäinen jonka luin mestarinovellien joukosta 70-luvun lopulla, ehkä. Luulin meidän yhteisön pannuhuonetta, saunaa ja kellaria tuoksi tapahtumapaikaksi. Tänään ei tuota kostotarinaa kuultu mutta moni muu runo runona tai lauluna. Täysin mustahuulia ja kalpeita poikia ei oltu koko aikaa, vaan pyrähdimme absurdismiin*   jonka tyyppistä stooria Daniil Harms ja Mihail Bulgakov myöhemmin vetivät. Rakastin Vincent Pricen tähdittämiä värikylläisiä leffoja myös 80-luvulla. Kuulijalta otetaan luulot pois heti Pit and pendlumin alkaessa. Kuilu ja heiluri on niin sadistinen teos, tai siitä voi tehdä kaikenlaista, suspenseä.

Amontilladotynnöriä me emme saa, ja moni muukin jää. Kyse on valinnoista, ketjusta. Poikkeamana tuo absurdismi*. En kerro tässä piisilistaa, runolistaa, esityslistaa, koska itsekin halusin pitää sen pimennossa, mennä säkki päässä esitykseen, jonka välttämättä haluan nähdä. Säkki pois päästä, ehkä korvatulpat ja katsomaan, kuulemaan, kuuntelemaan. On vähän vaikea blogata kun varoo juonipaljastuksia. Pitää varoa, ettei paljasta piisejä. Ettei paljasta valintoja. Ja kuitenkin jotain pitää kirjoittaa. Kuvia en ehtinyt enempää tehdä, ne on otettu Huawei paskalla puhelimella mutta myös hyvällä kameralla, Lumixilla. Paitsi nämä kuvat käytetyllä lumixilla tz7.

Ei huomannut kun kieli vaihtui englannista suomeksi, eikä sitä, että laulu runoksi. Sujuvasti. Ehkä sitä itsekin luki ensin suomeksi mestarinovelleja ( joista poimin kauhun ja feminismin ) ja sitten laajemmin, kun koulussa alettiin opettaa ensimmäsitä kieltä englantia. Juutuupissa ja cd levyillä on äänikirjoina kauhua, jossa lempparinäyttelijäni lukevat...



Kauhussa olen tottunut groteskiin tanssiin mykkäfilmeissä ja keikoilla, kuten 1980-2000-luvuilla Alice Cooper ja Marilyn Manson. Mutta kun teatterissa tällaisessa metamorfoosissa tanssitaan oikeasti, vakavasti, siis ei pelkästään kuten Tom Hulce Amadeuksessa kun matkii Salieria, ja sali nauraa. Ha ha haa.



Ehkä groteski ja irvokas liikehdintä olisi ollut liian yksioikoista. Kuten hovinarrien ilveilyt. Jokeri. Samalla tuli myös hyvin jouluinen ja dickensmäinen olo, vaikka Edgar Allan oli rapakon takkaa.


Sopisiko teos myös katakombeihin? Millainen kaiku ja tunnelma siellä olisi? Entä Tuskaan, festareille? Hylätyssä metrotunnelissa? Hylätyssä kirkossa? Hylätyssä pankkiholvissa? Puutarhassa? Lapinlahden entisessä mielisairaalassa? Olen nyt innostunut kun teatteri menee sinne minne sen ei ennen muinoin ajateltu koskaan menevän...

Korppi -runo otettiin, annettiin ja jaettiin sekä rauhallisesti että hätääntyneesti. Taitolaji. Katja Peacock nyt on vaan niin hyvä.


"Is all that we see or seem / but a dream within a dream?" 

on niin vaikea ja samalla helposti ymmärrettävä lause, että siinä on heti mukana, jokainen ehkä omalla tavalla, kuinka herkkä ja vastaanottavainen on. Eikä sne merkitys ole auennut vielkään, eikä tarvitsekaan, saa olla salaperäinen. Se jättää todella rauhattomaan tilaan, ahdistavaan ja pulppuavaan samalla. Ihmiset jotka luovat, ihmiset jotka lukevat, ihmiset joilla on addiktioita.



Näin tämän omalla rahalla, istuin permantorahvaana, joten ei enempiä.

Olen kauhun suurkuluttaja, useammalta vuosikymmeneltä, ja sitä on oudoksittu sukupuoleni takia sekä pienissä pitäjissä kaikkea poikkeavuutta pidetään kummallisuuksina. Hyvä niin. Poen runot ja novellit olivat minulle omia kirjoja, ja samalla meillä on hyvä varasto kummitustarinoita, hirveitä tragedioita ja yliluonnollisia kertomuksia - mutta huomasin jo vuonna 1988 että tarinan kertojat kuolevat, ja nämä tarinat ja uskomukset hammajaisista ja etiäisistä jäävät unholaan kun kaikki on vain kepua ja humppaa. Akkojen tarinat vaiennettiin. Nehän ne kiehtovimpia olikin. Hyvin makaabereja juttuja puhuttiin jopa kahvipöydässä, jossa oli komeimmat Myrna-kupit. Sisustus ikeoistettiin, vaatteet henkkamaukattiin, kavennettiin sananvapautta. Aina ei muistanut oliko tämä tarina painajainen, urpaani legenda, jakso Hämärän rajoilta vai mikä.

Jos Lönnrot ehti kerätä, niin minä en. Isä onneksi tekee ja julkaisee kylähistoriaa, jossa on meheviä pieniä uutisia, karmeita kohtaloita, ja huvittavia episodeja. Elämää.

Itse keskityn kummallisuuksiin, kauhuun ja outouteen - vaikka kapitalismi niistä vääntää nyt hilloa.


Kuvia: Satu Ylavaara Photography 2019.





© Satu Ylavaara Photography 2019


Luonnollisesti myös keikkakuvat mustavalkoisina, salaman käyttö kielletty, samoin videointi ja äänen tallentaminen. Proggis tässä on mustavalkoisissa valokuvissani sekä lopussa seepian sävyiset julkat, brosyyrit ja plakaatit, joita en kuvannut vaan värjäsin.

Julisteet ja käsiohjelman kuvat olisivat jo sinänsä hienoja, mutta vedin kuitenkin ne seepialla ja / tai mustavalkosella:




Tekijäloota:

TEOSTIEDOT
Esitys perustuu Edgar Allan Poen teoksiin

KÄSIKIRJOITUS JA OHJAUS: Näyttämö 3T kollektiivi

MUSIIKIN SÄVELLYS: Iiro Ollila
MUSIIKIN TUOTANTO JA OHJELMOINTI: Ismo Laakso

ESIIINTYJÄT: Juha Ekola, Katja Peacock, Liisa Ruuskanen, Noomi Forslund, Ismo Laakso

TUOTANTO: Näyttämö 3T, Riihimäen Teatteri, Tanssiteatteri Minimi
ÄÄNIMESTARI: Kari Paukola ja Aleksi Hinkkala
VALOSUUNNITTELU: Sam Siltavuori
VIDEOSUUNNITTELU JA -PROJISOINNIT: Sami Rauhala
LAVASTUS- JA PUKUSUUNNITTELU: Näyttämö 3T ja työryhmä
PUKUSUUNNITTELU JA PUKUJEN TOTEUTUS: Aino Simola
TARPEISTON SUUNNITTELU JA VALMISTUS: Karita Fallström
ESITYSOIKEUS: NÄYTTÄMÖ 3T

ENNAKKOKUVAT: Teo Cederqvist
ESITYSKUVAT: Aki Loponen

Esitys kiertää, ja siitä kerrotaan Miniminin sivulla:

" POE! EDGAR ALLAN & THE PSYCHOBILLY RAVENS
"Is all that we see or seem / but a dream within a dream?" - Poe: Dream within a dream

Näyttämöteos POE! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens on täyttä musiikkiteatteria. Luvassa on liikutuksen ja järkytyksen hetkiä - julmuutta ja lyyristä kauneutta monipuolisena kerronnallisena verkostona.

EDGAR ALLAN POE on kaikkien kauhufriikkien esikuva numero yksi. Poen tekstit pyörivät mielen pimeissä ja salaisissa onkaloissa. Tekstien teemoina hahmottuvat esimerkiksi kuoleman kaipuu ja pelko, selittämättömät syyllisyyden kokemukset sekä kauhu vääjäämättömän edessä. Poelle tyypilliseen tapaan keskiöön nousee nimenomaan ihmisen psyyke ja sen arvoituksellisuus, eivät niinkään ulkoiset raakuudet. Mihin kiveen tarraudumme, kun perustukset rapisevat? Onko elämässä varmaa ainoastaan sen katoavaisuus?

POE! -esityksessä draamalliset tilanteet, liike sekä musiikki nivoutuvat tiheäksi musiikkiteatterilliseksi kokonaisuudeksi, josta yhtä kerronnan tasoa on mahdoton irrottaa toisesta. Esitys on täynnä vaikuttavaa musiikkia, komeaa laulua ja iholle käyvää tanssia, jotka kuljettavat katsojaa merkillisten tarinoiden sekä tunnetilojen läpi.

POE! on TANSSITEATTERI MINIMIN, NÄYTTÄMÖ 3T:N ja RIIHIMÄEN TEATTERIN yhteistuotanto. Näyttämö 3T:n kollektiivin muodostavat SAMULI REUNANEN, LIISA RISU sekä IIRO OLLILA. POE! – Edgar Allan and the Psychobilly Ravens ensi-ilta nähdään 2.3.2019 Riihimäen Teatterissa, josta esitykset jatkavat Kuopioon.

Esityksessä käytetään sekä englannin että suomen kieltä. Esityksen suositusikäraja on 13 v. "

Tässä kuvasin Lapinlahden Lintuna ehe ehe Lapinlanhden entisessä mielisairaalassa, en tiedä, enkä muista oliko tämä valmis taideteos, vai rempaa, mutta näin tässä tuolloin korpin. 



Muut tviittini:





POE. Edgar Allan and the Psychobilly Ravens 01.03.2019 tanssiteatteri Minimi tualla Riihimäen teatterissa. @tanssiteatteriminimi @rmkteatteri #riihimäenteatteri #tanssiteatterimini, POE #poeedgarallanandthepsychobillyravens, #edgarallanpoe #korppi #raven #theraven #usherintalonhäviö #teatterinlumoa #teatterinlumoa2019 #teatterissa #teatteri. On last pic 10/10 #theaterposter #theatreposter, others live. Edgar Allan Poen amontilladotynnyri oli ensimmäinen jonka luin mestarinovellien joukosta 70-luvun lopulla, ehkä. Luulin meidän yhteisön pannuhuonetta, saunaa ja kellaria tuoksi tapahtumapaikaksi. Tänään ei tuota kostotarinaa kuultu mutta moni muu runo runona tai lauluna. Täysin mustahuulia ja kalpeita poikia ei oltu koko aikaa, vaan pyrähdimme absurdismiin jonka tyyppistä stooria Daniil Harms ja Mihail Bulgakov myöhemmin vetivät. Rakastin Vincent Pricen tähdittämiä leffoja myös 80-luvulla. Kuulijalta otetaan luulot pois heti Pit and pendlumin alkaessa.
Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu

lauantai 10. marraskuuta 2018

Ihana kamala Täti ja minä Riihimäen teatterissa, näks tyks näks tyks bzzzzzz

Syksyisen sinisessä ja oranssisessa näytelmässä näitä ilon ja sukujuhlien keikauskakun kerroksia leikkaavat, ja jakavat erinomaiset Eero Ojala ja Katja Peacock. Synkistelin ja nautin. Täti ja minä -näytelmä Riihimäen teatterissa oli eilen tarjottimella: musta komedia ja höpsö tragedia, elämä  13.10.2018. Irvaillaan vanhuudelle, ja kuolemalle, joka kumpikin odottaa meitä nurkan takana. Emme tiedä, koska, mutta tiedämme, että kohtaamme varmasti. Irvaillaan, ja syystäkin, ahneita sukulaisia, jotka ilmestyvät paikalle vikkelästi testamentinjakoon. Muttei sitä ennen. Vanhuksesta otetaan mittaa ihan mittanauhalla kuin Lucky Luken villin lännen sarjakuvassa - kun arkkua suunnitellaan. Ihana ja kamala. Yhdessä kohtauksessa Kemp nauraa ja täti itkee simultaanisesti, myöhemmin Kemp itkee ja täti nauraa samanaikaisesti. Tämä on ambivalentti näytelmä ykisnäisyydestä ja ahneudesta.

Aluksi väläytellään Hitchcockia mm viistot kattoikkunat ja naapurin tarkkailu, Takaikkuna, Psyko ja Köysi. Varmasti Hitch löysi teatterin maailmasta kaikenlaista - kuten myös tavatessaan kaikennäkäisiä ihmisiä isänsä vihannestorilla. Tämä on draama, eikö tämän on kauhua, vai onko, kyllä, kauhua käytetään. Mutta tämä ei ole kauhukomedia Simon Peggin elokuvatrilogian tyyliin, vaikka voisi olla. Jotain samaa on myös 2000-luvun brittikomedioissa joissa miesryhmä tekee jotain vallan ennenkuulumatonta.

Ei, tämä on enemmän. Tässä on paljon sarjakuvaa, tuon Lucky Luken lisäksi Tenavia. Huumorissa on älyä mutta myös mister Beanin tollokomediaa, ja amerikkalaista pölökylä päähän -komediaa, slapstickiä. Eero Ojalan tarkkaan ajoitettua kohellusta seuraa mielellään. Ojalan klovneria vetää vertoja mm Marc Gassotin vastaavalle KOM-teatterin näytelmässä Kokki varas. Viitataan myös Illallinen yhdelle -teokseen.

Mutta kuka täti on? Ollaan nyt Venus turkiksissa vai Tädin kanssa maailmalla? Yksinäisyyden pelko, ja lapsuuden mahdolliset traumat. Miksi luoda ihmissuhteita kun ne on niin vaikeita. Kontaktit, ja tapaamiset. Joita on niin vaikea järjestää. Hylätä, unohtaa, ja jättää heitteille. Tästä on ollut paljon uutisissakin, monella tasolla. Myötätunnon puute. Oikeanlainen kiltteys, joka ei ole sitä, että on kynnysmatto, vaan että on ihminen toiselle. Eläimille. Kaksi taiteilijaa paljasti minulle elämän tarkoituksen kirjamessuilla: olisi pitänyt olla kiltimpi!

Mainio on kohtaus jossa Kemp ripustaa pyykkiä aistillisessa utuisen sinisessä aamutakissaan, ja aloittaa varsinainen sidekickin, sideshown. Tuollaisen tivolin sivuohjelmanumeron, joka oikein viehättää fetisistiä, ja sm-veteraania :) Tämä ei ole juonipaljastus, kun aamutakki näkyy pressikuvissa. Ollaan lähellä Bates motel -sarjaa, joka on mainio tulkinta Norman Batesin nuoruusvuosilta tavattoman älykkäiden näyttelijöiden tulkitsemina.

Katja Peacock on myös mainio, hiljainen läsnäoleva vastapaino. Eero Ojalan äänessä lauseessa sopiva loppunärä. Eeron presenssissä on aina jotain puhdasta ja viatonta, suomalaista ja Aleksis Kiveä, mutta katseeseen tulee myös se kiilto, hullun kiilto. Välillä ajattelee, onko hän Mefistoteles vai mikä. Erinomaista työtä häneltä olen nähnyt niin Ryhmiksen Seitsemässä veljeksessä kuin Tsehovin Lokissa, joka niin ikkään on traaginen komedia.

Hienosti hän venkoilee tunteesta toiseen, mitä tunteita saa näyttää, miksi kertoa psykopaatin ja sosiopaatin lapsuudesta, tai uhkailla, että on rääkännyt pienenä eläimiä - tarinan kirjoittaja ja Eero itse heittävät vuorotellen vettä ja soraa myllyyn. Tai kapulaa rattaisiin, kun katsojan tunteet vellovat popkulttuurista toiseen, ja muistellen makaabereja joulujuhlia.

Miksi Kemp tekee itsestään epämiellyttävän, jotta ei saisi ystäviä, jotka kuitenkin pettäisivät, tai nauraisivat, tai jättäisivät? Masokismiaan, tai sadismiaan, hän saa pienenä virkamiehenä toimittaa pankissa. Istututtaa ihmisiä, odotuttaa ihmisiä... Olla heidän yllään valtiaana, kuten pienten lemmikkien, jotka elävät vain niin lyhyen aikaa. Mitä tapahtuu ilkeille pikkumiehille muumio-elokuvassa? Entä mitä heille tapahtuu oikeassa elämässä eli suuressa teatterissa? Miksi pilkata miinaanastunutta miestä, joka menetti jalkansa sodassa? Miten muuten sodat tärvelevät?

Täti ja minä on loputon marsipaanitanner ja smoothiesuo, joka pistää ajatuksia liikkeelle, mutta Ojalan seuraava veto, katse, kommellus, käsiele saa taas ajatukset toiseen suuntaan.

Millaiset lähtökohdat voi olla pojalle, tuollaisessa perheessä? Mitä kaikkea voi kertoa ja purkaa näytelmällä? Komedian keinoin? Sysimustaa, kuten lokakuun yö, kun kuolleet lehdet rapisevat askelten alla hiljaista bulevardia astellen...

Olen todella tyytyväinen, että näin tämän - kahdesti eilen. Näytelmä ei ollut minulle tuttu - menin säkki päässä teatteriin. Tiesin toki ketä lavalla on. Ja otin säkin päästä ;) Ensimmäisellä kerralla itketti enemmän. Istuin toki eri palleilla. Suosittelen. Maksoin itse kummatkin liput, mutta silti kirjoitin blogiin. Minulle tarjottiin maistuvat kahvit nisun kanssa, kiitos siitä!

Näytelmää haluaisi purkaa enemmänkin mutta silloin tulisi paljastaneeksi, ehkä liikaa. Ehkä kerron, ehkä en. Joy to the World - ja juurikin Joy Divisionin kautta tuli mieleen äsken Täti ja minä -näytelmässä näitä ilon ja sukujuhlien keikauskakun kerroksia leikkaavat, ja jakavat erinomaiset Ojala ja Peacock.

Haluaisin lukea tämä myös tekstinä, siinä on hienoja oivalluksia, että kaikki on ennallaan, kun postimerkin hintoja taas nostetaan. Postille irvaillaan myös muutenkin: mistä huomaa, että posti on lakossa? Aivan...

Tässä kuvia produktiosta Riihimäen teatterin sivuilta:



Tässä Riihimäen teatterin Flickr-kuvia: 


Täti ja minä

Täti ja minä 14.9.2018 - 30.11.2018 
Kuvassa: Eero Ojala ja Katja Peacock
Kuvaaja: Aki Loponen / Pictuner Oy


Täti ja minä

Kemppi on tässä kuten jäätynyt kyläläinen Polanskin Vampyyrintappajat, anteeksi mutta hampaanne ovat niskassani -elokuvasta... 

Täti ja minä 14.9.2018 - 30.11.2018
Kuvassa: Eero Ojala
Kuvaaja: Aki Loponen / Pictuner Oy

Tekijäloota:

Morris Panychin teksti, vaikka näytelmä ilmestyi nimellä Vigil (1996) niin pidän tästä Auntie and me -nimestä enemmän. 

Kirjasta: Sähköistä kirjaa ei käytettävissä, sanoo google. Laitetaan tähän lyhy klippi vanukkaasta:



Morris Panychin Talonbooksilta vuonna 1996 julkaistusta 77-sivuisesta kirjasta sanotaan:

" Morris Panych's brilliant new black comedy is structured around what happens when an extremely self-centred and shallow person finds himself, through his own errors and inattentiveness, in a life-and-death situation with profound and far-reaching consequences. A play of twisted circumstance, mistaken identity and surprising turns, it is deliciously absurd, incredibly funny and poignantly tender. " google books 





Mieleeni tuli Joy to the World - kammottava joululaulu joka soi ja se soi näytelmässä, mutta Joy Divisionin nihilismin ja aikamme rimbauddelevan kalpean pojan ja suuren taiteilijan, marttyyrin Ian Curtisin ja bändinsä muodossa mm tästä joulukoristeesta jonka voi tilata osoitteesta: mlinehamart.com/Joy-Division-to-the-World-Ornament


tai tämä Joy to the World Joy Division Christmas tree joka on siis tietenkin Yule Tree, Jouluhan on vanha pakana juhla eikä sillä ole mitään tekemistä minkään kristin kanssa, tietenkään.

Emme ole ihan Terveitten Käsien Ääretöntä joulua -EP:n graafisessa sadistisessa ja humoristisessa grafiikassa, vaan Riihimäen versiossa ollaan ambivalentisti.

Huumori on ihanan kiiltävän mustaa kuin asfaltti syyskuussa kotiinpaluun aikaan,..

Täti ja minä Pöö, eli Halloween-kausi alkoi virallisesti eilen Ojalan taskulampun myötä. 


Näytelmän esittely Riihimäen teatterin sivulta:

"
Täti ja minä
Yllättävä komedia koko elämän muuttavasta kohtaamisesta.

Elämän päähän potkima, keski-ikäinen pankkivirkailija Kemp saa kirjeen tädiltään, jota ei ole nähnyt sitten lapsuusvuosien. Kuolemaisillaan oleva täti haluaa yllättäen tavata sisarenpoikansa. Järjestelmällinen ja suorasanainen Kemp päättää järjestää tätinsä viimeiselle matkalle asiaan kuuluvalla tavalla. Tädin vointi tuntuu kummallisesti vain kohentuvan ja kuolema antaa odottaa itseään. Eikö mikään Kempin elämässä voi mennä putkeen?

Morris Panychin mustaa huumoria tihkuva näytelmä on naurattanut ja liikuttanut yleisöjä Suomessa jo useiden vuosien ajan. Suomen kantaesitys oli Helsingin Kaupunginteatterissa 2006.

Riihimäen Teatterin Täti ja minä on upeiden ja karismaattisten näyttelijöiden Eero Ojalan ja Katja Peacockin keskinäinen temmellyskenttä, jossa yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja huumori on lämminhenkisyydessäänkin pirullista. Täti ei juuri puhu, mutta silti Kemp käy vimmaista dialogia hänen kanssaan.

”Minä en ole koskaan menettänyt jalkaa, mutta tavallaanhan me kaikki onnumme täällä, eikö vain?” -Kemp

Esitys on itkettävän hauska ja pohjattoman surumielinen komedia meistä, jotka olisimme mieluummin amarylliksia tai jäljelle jäänyttä kutinaa. "

 jatkan kuitenkin:

tässä seuraa juonipaljastuksia, mahdollisesti, älä lue, jos haluat mennä teatteriin kilju päässä. 


 Sininen, eteerinen aamutakki toi siis mieleen Bates motel -sarjan nuoren Norman Batesin. Myös sarjassa Normanilla on äitinsä aamutakki, tässä Kempllä tätinsä. Kemppi siis pesee omia virkamiehen vaatteitaan - eikä hänellä ole muuta päälle pantavaa. Äitinsä on pukenut Kempin tytöksi, toisaalta Kemp halusikin pukeutua kuin tyttö. Äidillä on aina kädet täynnä - viski ja tupakka. Isälle äiti ostaa aseen, isä on epäonnistunut taikuri, maanisdepressiivinen.

Venus turkiksissa -romaani ( ja samalla näytelmä, elokuva ) tuli mieleen tästä oudost täti-suhteesta, sen muistamisesta. Oliko Kemppi rakastunut tätiinsä, joka reteesti taksilla tömähti kylään, tädin fetisistisesti mustiin kiiltäviin hiuksiin, vai halusiko Kemp samanlaiset hiukset, samanlaiset seksikkäät naisten vaatteet, vaiko kumpaakin... Venus turkiksissa oli yksiä lempiteoksiani, antoihan sen kirjoittaja nimen masokismille, jota paljon myös käsitellään tässä näytelmässä. Venus turkikssa -teoksessa mietitään nyt moralisteina ja matkan, turvallisen ajanjakson päästä, että oliko poikaa kurittava täti siis hyväksikäyttäjä. Ja miten tuo kohtaus vaikutti tarinan miehen, masokistin jokaöiseen uneen.

Mutta onko dominoivalla oikeasti se valta, vaiko masokistilla, joka oikeastaan määrää koko session, turvasanoja myöten?

Viitauksia on myös Ed Woodiin, maailman huonoimman elokuvan ohjaajaksi titeleerattuun sotasankariin, joka myös soti - naisten alusvaattet uniformunsa alla. Ed oli transvestiitti joka myös rakasti naisia. Onko Kemp aseksuaali vaiko bi? Onko sen tietäminen meille tärkeää? Ojala lausuu niin mainiosti sanan hömöseksuelli. Miksi meille on niin tärkeää määritellä itsensä?

Kemp kertoi olevansa 12-vuotiaana transvestiitti. Hän ei siis ollut transnuori.

Vasta toisella katseluskerralla koin, että tämähän on punahilkan tarina! Ilman punahilkkaa. Tahi että susi voi pukea hilkan päähänsä. Tätikin voi olla susi, tai punahilkka, tai isoäiti.

Toisella kerralla, iltanäytöksellä eilen, tarina läheni myös Haneke Pianonopettaja - kuinka brutaalia on lähimmäisen, heikomman ihmisen alistaminen ja nöyryyttäminen, mahdollinen väkivallalla uhkailu.

Mietin tuota amaryllis -vertausta, sehän kasvaa loputtomasti kukkaruukussa, niin ,että lopulta juuret halkaisevat ruukun - näin kävi silmieni edessä lastenkodissa.

Mutta se on ihan toinen tarina, se.

Näks tyks näks tyks bzzzzzz, ihana kamala Täti ja minä Riihimäen teatterissa. Ah.

Kuvia näytelmään liittyviä ja liittymättömiä Instagram- ja twitter-tileiltäni, kröhöm: