Tulossa teatterista: Ryhmäteatteri: Marjo Niemi
Se saattaa olla ihminen ⭐⭐⭐⭐⭐.
Lumoava tragikomedia tajunnasta. Kävin katsomassa, kosketti, kirjoitan myöhemmin, prosessoin. Bravoo. Tätäkin teatteri voi, saa ja pitää olla.
Kävin katsomassa 19.03.2025, kosketti, kirjoitan myöhemmin, prosessoin. Bravoo. Tätäkin teatteri voi, saa ja pitää olla. Kiitoksia lipusta! Se mikä voisi olla paperilla nordic noiria voikin olla Tove Janssonin kaikuja, aaltoja ja ihmisen kipuja.
Mitä! Olenko minä tullut pukkariin!? Näyttämön ja eturivin välissä käytävällä ei ole linnavallia, vaan näyttelijät tulevat tyynin oloisina eteemme ja vaihtavat roolivaatteet ylleen. Käytävästä on tullut orkesterimonttu, jossa näyttelijät toimivat myös muusikoina ja foley artisteina tehden äänimaailmaa kuin radiokuunnelmaan, mutta osa äänistä toimii myös luuppeina.
Raikas ja rikas äänimaailma säestää tarinaa. On nuori nainen, apurahaton köyhä kirjailija, joka ei zuumaa videota hautajaisissa, vaan kaatuu ystävänsä hautaan. Kuten Todella upeeta -sarjassa, mutta tässä ei juoda shamppanjaa. Ainakaan joka kodissa.
Kirjailijan luoma hahmo, masentunut mies 55 vee, ryömii tarinaan ja lavalle mukaan.
Lavalla olevasta sohvasta tulee mieleen
Steve Schapiron kuva René Magritte Sleeping, New York, 1965.
Marjo Niemi
Se saattaa olla ihminen
Lumoava tragikomedia tajunnasta
Lue lisää Ryhmiksen sivulta :
" Ryhmäteatterin kevään kantaesitys yhdistää palkitun kirjailijan, Marjo Niemen, älykkäästi leikittelevän tekstin ja uuden sukupolven kiinnostavimpiin ohjaajiin lukeutuvan Anna Jaanisoon vision.
”Ole varovainen, siinä ohimolla sijaitsee kohta, joka vaurioituessaan muuttaa ihmistä. Ja muutos on pelottava asia.”
" Elli on liukastunut ja pudonnut ystävänsä hautaan. Hän istuu yltä päältä mudassa sairaalan päivystyksessä. Elli saa näyn ja alkaa kirjoittaa uutta romaania. Häntä vaivaa jokin, aivan kuin alitajunta yrittäisi sanoa jotain. Todellisuus ja fiktio limittyvät toisiinsa, kun Elli uppoaa yhä syvemmälle romaanin kirjoittamiseen.
Marjo Niemen kirjoittamassa näytelmässä on tarkkoja havaintoja luokkanoususta, ajan syklisyydestä ja ihmisen muistista.
Anna Jaanisoon ohjaama esitys jatkaa Ryhmäteatterin tarinavetoisten draamojen perinnettä. Se saattaa olla ihminen on yllättävä sekoitus perinteistä puheteatteria ja elävää musiikkia. "
Tekijöistä
Ryhmäteatterin sivulta:
" Marjo Niemi on palkittu kirjailija, joka kirjoittaa proosaa ja näytelmiä. Niemen esikoisteos Juostu maa (2004) sai Tiiliskivi-palkinnon. Miten niin valo (2008) oli Runeberg-palkintoehdokas ja Kaikkien menetysten äiti (2017) voitti Runeberg-palkinnon. Kuuleminen (2021) oli yksi Finlandia-palkintoehdokkaista. Niemen kirjoittamia näytelmiä ovat muun muassa Norminäytelmä (KokoTeatteri 2021) ja Keskellä ruuhkaa juoksee nainen (Teatteri Avoimet Ovet 2017).
Anna Jaanisoo on Teatterikorkeakoulusta vuonna 2024 valmistunut ohjaaja ja näytelmäkirjailija. Hän on uuden sukupolven kiinnostavimpia teatterintekijöitä. Jaanisoon viimeaikaisia teoksia ovat muun muassa Aikuisten esitys (Q-teatteri ja Taideyliopisto 2022) ja Tuvi Toas eli pulu huoneessa (Q-teatteri 2024). Jaanisoo on teatterikollektiivi HIT Helsingin puheenjohtaja.
Rasmus Arikka on kirjailija ja dramaturgi. Arikan esikoisromaani Homoromaani ilmestyi vuonna 2023. Arikka on toiminut dramaturgina muun muassa teoksissa Aikuisten esitys (Q-teatteri ja Taideyliopisto 2022), Straight Acting (Teatteri Viirus 2023) ja Tuvi Toas eli pulu huoneessa (Q-teatteri 2024). Elokuussa 2024 Turun Kaupunginteatterissa kantaesityksenä saanut Tiranan sydän on Arikan dramatisoima.
Näyttelijä Minna Suuronen on kuulunut Ryhmäteatterin vakituiseen henkilökuntaan vuodesta 1998.
Näyttelijä Robin Svartström on kuulunut Ryhmäteatterin vakituiseen henkilökuntaan vuodesta 2012. Svartström näyttelee pian toisen tuotantokautensa saavassa tv-sarjassa Hormonit! (Dionysos Films).
Annimaria Fabritius on näyttelijä-muusikko, joka myös säveltää ja sovittaa musiikkia. Fabritius on teatterikollektiivi HIT Helsingin varapuheenjohtaja.
Näyttelijä Anssi Niemi on näytellyt muun muassa esityksissä Cock (Teatteri Jurkka 2024), Straight Acting (Teatteri Viirus 2023), Järjen hedelmät (Q-teatteri 2022) ja Bolla (Helsingin kaupunginteatteri 2022) sekä tv-sarjassa Sekasin (It’s Alive Films). Niemen sooloteos Straight Acting & Espoon teatterissa 25.2. - 8.3.2025.
Laura Rämä on näyttelijä, esitystaiteilija ja klovni. Rämä on ollut kiinnityksellä Tampereen Teatterissa (2004-2005), Rovaniemen Teatterissa (2011-2013) ja Joensuun kaupunginteatterissa (2014-2015). Helsingissä Rämä on nähty viime vuosina muun muassa esityksissä Pääomani (Q-teatteri 2020) ja Rakkaus ja toisto (Teatteri Takomo 2019). Rämä on työskennellyt sairaalaklovnina vuodesta 2011.
Lavastaja K Rasilan suunnittelemia lavastuksia on nähty Ryhmäteatterissa teoksissa Kalasatama (2024), Jumalan sana (2021) ja Harriet (2019). Rasila palkittiin Illusion-palkinnolla vuonna 2018.
Ville Mäkelä on Ryhmäteatterin vakituiseen henkilökuntaan kuuluva valo- ja videosuunnittelija, joka myös vierailee muissa teattereissa mahdollisuuksien mukaan. Viimeisin vierailu & Espoon teatterissa (Minna Craucher, 2024).
Jussi Kärkkäinen on Ryhmäteatterin vakituiseen henkilökuntaan kuuluva äänisuunnittelija, joka myös vierailee muissa tuotannoissa mahdollisuuksien mukaan. Viimeisin vierailu Teatteri Sirkus Suosalossa (Starman, 2024).
Hilla Ruuska on keväällä 2024 Aalto-yliopistosta valmistunut pukusuunnittelija. Ruuskan suunnitteluja on nähty muun muassa teoksissa Tuvi Toas eli pulu huoneessa (Q-teatteri, 2024) ja Message From Tyler – Memento mori, Kirsikkatarha (Q-teatteri ja Taideyliopisto 2023). "
Tekijäloota:
Tekijät
Käsikirjoitus
Marjo Niemi
NÄYTELMÄN DRAMATURGIT
Heini Junkkaala sekä UNTOn Elina Snicker ja Antti Hietala
Ohjaus
Anna Jaanisoo
Rooleissa
Minna Suuronen
Robin Svartström
Annimaria Fabritius
Anssi Niemi
Laura Rämä
Esitysdramaturgi
Rasmus Arikka
Lavastussuunnittelu
K Rasila
Pukusuunnittelu
Hilla Ruuska
Valosuunnittelu
Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki
Työryhmä
Maskeeraussuunnittelu
Stephanie Korhonen
Nyt koitti Idän pikajunan arvoitus näytelmän ensi-ilta Ryhmäteatterissa, Suomenlinnan kesäteatterissa 11.06. Ja onhan se mainio tutkaus, lauantain ennakon jälkeen meno paranee eli oli pimpattu eli tuunattu eli hienosäädetty sopivaksi annokseksi draamaa, dekkaria, kuohuvaa 30-lukua, etikkaa. Ja etiikkaa.
Sherrynmakunen illanvietto aistillisen silkkiseen huumaavan vihreään aamutakkiin verhoutuneen miestennielijän kanssa, ah, mukana myös goottilainen ruhtinatar ( bolsevikkien vuoksi maanpaossa ). Häntä näyttelee Sara Paavolainen, jossa on myös paljon Niskavuorta.
Vanha valta murtuu, Eurooppa kulkee kiskoilla, mutta minne suuntaan? Olemme 30-luvulla. Miten otetaan kantaa kuolemantuomioon.
Tämä ei ole suosikkini Christien kirjoista, mutta elokuvaversioissa on jännää huomata, mitä painotetaan minäkin vuotena.
Jos Fellinin Laiva oli yhteiskunnan symboli, oliko pikajuna Euroopan symboli. Pakolaisuuteen viitataan, kuinka pelottavaa on halkoa pitkin Eurooppaa ilman papereita eli passia.
Näytelmä on sopivan mittainen. Katselijaa ei tuskastuteta sillä, kuinka Poirotti juoksuttaisi tarjoilijoita saadakseen aamiaispöytäänsä kaksi täsmälleen samankokoista munaa. Kuten kirjassa ja 2017 elokuvassa. Tai kuinka solmioita pitää suoristaa. Menneen ajan vihjaileva musiikki soi ja virittää tunnelmaan. Katsomon penkit voivat kenties puuduttaa juur ennen väliaikaa ellei istu huovan päällä.
Ryhmäteatterin kesäiset näytelmät ovat laatua, josta kuitenkin aina yllättyy. Positiivisesti.
Musiikissa vilahtaa myös hidas, raukea mutta vaarallinen Twin Peaksin jäzz.
Viehättävä, koskettava, hauska - osataan vetää överiksi kuten kesäteatterissa aina, mutta ei potta päässä, kuten Ruåtsin buskikseissa buskafarsseissa, vaan Ryhmäteatteri tuo aina laatua kesään, ja kesäteatteriin. Liput menevät hyvin kaupaksi, ja mikä ettei.
Napakka naisitus ja miellyttävä miehitys oli akselilla teoksista: Sancta Susanna, Tulen morsian, Donkey Hot, M/S Romantic, Syntipukki, Riku 3, Julia ja Romeo, Kangastus 38, Venny, Rauta-aika, Huojuva talo, Kissan kuolema, Stalkkeri, Punainen kolmio, Armomurhaaja, Isänmaan toivot ja Hevisaurus.
Idän pikajunan arvoitus 11.06.2019 enskari Ryhmäteatterin versiona toimii. Näyttämö on karsittu, tilan vie kolea ja komea harmaa höyryveturi - tuo Idän pikajuna, Orient Express. Junan ravintolavaunussa on vain vähän katosta roikkuvaa tilpehööriä, jotta yleisö näkee näyttelijät, ilmeet, eleet, tapahtumat. Videotaustaa ei käytetä.
Katsoin sekä ennakon että enskarin - kummatkin eri puolilta näyttämöä. Aluksi mietin keväällä, miksi tämä näytelmä valittiin. Olen kyllä lukenut Christietä neljällä, ellei peräti viidellä vuosikymmenellä. Agatha Miller oli upea nainen joka jo nuorena surffasi merellä, hän oli seikkailija, ja matkailija, mutta myös sota-aikaan sairaanhoitaja, ja perehtyi mm myrkkyihin. Luen par aikaa David Suchetin Minä ja Poirot -kirjaa, jonka dyykkasin joskus aiemmin. Kiinnostavia pikku tietoja ja kuvaelmia, miten Puaroon ristiriitainen hahmo rakennettiin. Että se olisi aito, ja Christien kirjaan pohjautuva - kun sitä ennen elokuvissa ja sarjoissa ei ollut. Jos itse karsastaa Christietä, eikä siis lue hänen dekkareitaan, on samankaltaisessa tilanteessa kuin David Suchet, joka ei ollut aimmien Agatha Christietä lukenut, ja joutui lukemaan kaikki Hercule Poirot -tarinat, joihin sitten paneutui tarkasti. Pikkutarkasti. Pedanttisesti.
Teoksesta on pikkasen vaikea kirjoittaa, ettei pilaisi, paljastaisi juonta. Viimeksi elävissä kuvissa Idän pikajunan arvoituksen filmatisoinnissa tämä Kenneth Branagh oli Poirotti, jonka valtavat harmaat viikset toivat mieleen lähestyvän jäisen höyryveturin...
tässä osuva kuva Finnkinolta
Kristo Salminen on kovan edessä. Millaiset viikset. Miten rakentaa Herculen pedanttinen ja narsistinen moitteeton pukeutuminen hairahtumatta naurettavuuteen tai mauttomuuteen. Sarjassa ja kirjassa HP on hiinä ja hiinä, taiteilee hyvän maun rajoissa, ollen liian ranskalainen, vaikka belgialainen, ollen liian naisellinen esimerkiksi moitteettomat kiilloitetut kynnet verrattuna maajusseihin, jotak tekevät käsillään. Miten kertoa HP:n olevan suuri herkkusuu. Miten kävellä.
Miten kunnioittaa alkuperäistä, mutta luoda samalla oma Poirot. Kristo onnistuu. Hän on viriilimpi HP. Ennakossa vielä enemmän kuin ensi-illassa. Tarkennus: yhtö viriili kummassakin, mutta enskarissa eleellisesti hienovaraisemmin. Poirot telkkarisarjassa on mainio viilipytty, kunnes närkästyy.
Ja Puaroo ihastuu. Johanna Kokko on upea ilmestys, hän on aistikkaasti pukeutunut, hän lipuu ja liukuu lavalla, omistaa hyvän ryhdin, ja on kuin omissa vaatteissaan, eikä epäröi lääkärinä tutkia ruumista, vaikka turkoosissa silkkipuserossa onkin. Hän matkustaa kevyesti.
Se on epäilyttävää, kevyesti matkustava nainen pakkasilla korvessa ennen muinoin, muistan: kuu paistaa, heliää, kuollut matkaa keviää, ethän rakkaani pelkää. Mutta tämä ei ole kauhuromanttinen tarina, koska Christie ei niitä kirjoittanut, vaan suht realistisia dekkareita, kuten Arthur Conan Doylekin, rikostarinoita, joissa pohdiskeltiin moraalia, ja murhaajaa odotti hirttäminen. Vähintään.
Jostain syystä Christietä verrataan aina Conan Doyleen. Mutta asiaan. Kirjoitan tätä puhtaaksi Impivaarassa, ja samalla kuuntelen, onko taistelevat metsot akkunan alla, kun viimeksi oli urosteeret. Eikä kettu ole käynyt vielä aamupalalla.
Myös Minna Suuronen on upea ilmestys, diiva Bette Davisin tapaan. Hänessä on paljon Viettelyksen vaunun Blanchea, miestennielijää, joka hakkailee häikäilemättömästi nuorta junapoliisia. Onko puuma koominen hahmo. Saako vanhempi nainen flirttailla ja vihjailla nuoremmalle miehelle.
Ensimmäisessä näytöksessä käsitellään paljon seksuaalista häirintää, puolin ja toisin. Ällö rikas mies tekee kapealla junankäytävällä ohittamisen vaikeaksi. Hän kuvittelee, että voi käyttäytyä miten vain. Edustaen totuuden jälkeistä trumpismia eli seksismiäkin.
Ratchett on inhottava hahmo, hän näyttää herra Hydeltä, sekä Suomi filmin Jukolan jääräpäältä, kuin myös mykän ajan kauhufilmin tyypiltä. Hän on öykkäri, gangsteri, vähän niin kuin totuuden jälkeisen ajan johtaja / persdentti, joka luulee, että rahalla saa kaiken. Oikein inha rooli, jossa Jari Virman on huippuvalinta. En tiedä, onko rooli liian helppo. Einweis Virman tekee myös ihastuttavasti hikeentyvän äversti Arbuthnotin roolin, hän oli Britannian armeijan upseeri Intiassa, ja tässä viitataan tietenkin kolonialismiin.
Vielä törkeämmin kolonialismi tulee ilmi ruotsalaisen lähetyssaarnaajan Greta Öhlsonin hahmossa: hän on niitä etuoikeutettuja valkoisia eurooppalaisia, joiden pitää mennä kauas Afrikkaan tuhoamaan alkuperäinen kulttuuri ja aluperäinen uskonto, pitäen afrikkalaisia villi-ihmisinä, pakanoina jne joita pitää käännyttää vastenmieliseen ristinuskoon. Ohlsonia näyttelee Helena Vierikko, jolle kauniit, kirjaillut nenäliinatkin on syntiä, ja hän on aivan kauhuissaan verestä ja väkivallasta, joita ei voi edes katsoa, mutta jota tiiraa pitkään. Muiden lailla.
Onko Murder on the Orient Express rasistinen? Siinä on koko Euroopan kansa, osin stereotyyppisesti, kuten alkuperäisteoksessa, mutta kaikille nauretaan yhtä paljon. Mainio Bouc sanookin ensimmäisen luokan matkustajia ryhmäksi, joista Balzac voisi kirjoittaa. Monsieur Bouc, kansainvälisen makuuvaunuyhtiön johtajaa näyttelee mainio Toni Wahlström, joka ei missään nimessä skandaalin, murhan, tiedon murhasta leviävän - ettei pisnes kärsi. Toni onnistuu Boucina, jossa olisin ollut tottunut näkemään Santtu Karvosen. Tai odottanut. Bouc on sellainen hännystelijä ja liipeilijä, että miltei suoraan sopisi Austenin kirjoittamaan koomiseen rooliin.
Jos tuntuu, että esittelin näytelmän hahmot seksistisesti, siis naiset puvustuksen kautta, miehet toiminnan, koska miehet ovat yksinkertaisissa puvuissa, niin naisten upea aikakauden puvustus puhuu myös omiaan, varsinkin minulle fetisistinä ja graafikkona, ilman repliikkejä kertoen, millainen tämä nainen on. Tai miltä hän haluaa vaikuttaa...
Mary Debenham on myös ilmestys, nuori ilmestys, häntä näyttelee Asta Sveholm, jolla on huikeat vihreät vintage-kengät. Vaikka Sveholm oli huikeampi näytelmässä Syntipukki, ja varsinkin sen harjoituksissa. Ja koska Syntipukissa oli enemmän liikkuma-alaa ja tillaa. Tässä hän on tukahdutetumpi, hän ei saa paljastaa salaisuuksia eikä motiivejaan, vaan tuntuu, että hän pakahtuu. Eikö ole olemassa omaa rauhaa. Aina joku on kuuntelemassa.
Naisitus ja roolitus on myös Ryhmisläisiä toisessa polvessa. Mikä ettei.
Robin Svartsröm uupuu joukosta, koska hän on apulaisohjaaja, mutta olisi toiminut myös Ratchettinä.
Näin tämän ilmaisella lipulla, ja erittäin kiitollisena. Kesän kesäteatteritarjonnasta tuli käytettyä 2/3. Huikea aloitus...
Tässä Ryhmäteatterin kuvia Flickristä:
Kuvan alla tekijätiedot
Havaintoja:
Kiinnostavaa on myös paikka missä Ryhmäteatterin versio esitetään: Hyvän Omantunnon linnakkeessa....
Shakespeareen viitataan usein.
Ennen näytelmää:
Idän pikajunan arvoitus, Agatha Christien dekkari tai moraalinen tarina tai tarina oikeudesta tai sitten vallan muuta kuten Ryhmäteatterin kesäisessä eli koleahkossa, säähän viitaten, näytelmässä, jossa kenties juututaan lumivyöryyn. Valliin.
Miltä ennakko 8.6. vaikutti ähäskutti:
Ah, irvittävän erkullinen ercule Puaroo Viaporissa Idän pikajunan arvoitus näytelmä Suokissa Suomenlinnan kesäteatterissa ennakkona 08.06.2019 Ryhmäteatterin kesäisessä eli koleahkossa, koska oli talvi ja lumivyöry esti Orient Expressin liikkumisen. Toteutus lämmin kuten sää, mutta tämä vasta ennakko. Ensimmäisessä näytöksessä oli mukana paikoin me too, ja seksuaalinen häirintä, kuten esimerkiksi Viettelyksen vaunu -teoksessa. Oli Dowton Abbeytä ja kahden kerroksen väkeä. Ja tietysti Niskavuoren vahvat ja voimakkaat naiset. Kristo Salminen toimitti mestarietsivän virkaa viriilisti. Ryhmäteatterissa oli satsattu myös hurjiin äänitehosteisiin ennen näytöstä - ukkonen jyrisi hurjana, mutta mustan pilven päälle muodostui sateenkaari, ja sateenkaaren päästä löytyi tämä näytelmä.
Eilen 8.9. oli kv meripäivä, mertenpäivä Suomenlinnassa: vauvakäärme luikerteli vinhaa kyytiä suojaan ja sitte tuli ukkosen jyrinää. Ryhmateatteri oli siis satsannut äänitehosteisiin ennen ite näytöstä. Mutta mustan pilven päälle muodostu sateenkaari ja sitte #Idänpikajunanarvoitus alko.
Tänään maailman meripäivänä lautalla Suokkiin, ja oliko se Poirots of the Caribbean siihen Fingerporin tyyliin? Ei, vaan Ryhmiksen versio Agatha Christien #Idänpikajunanarvoitus dekkarista ennakko 8.6. Kristo Salminen toimitti mestarietsivän virkaa viriilisti.
Tekijäloota:
Ensi-ilta 11. kesäkuuta Suomenlinnan kesäteatterissa. Esityksen kesto on noin 2 tuntia ja 40 minuuttia sisältäen väliajan.
Suomennos Laura Raatikainen
Ohjaus Juha Kukkonen
Rooleissa Minna Suuronen, Joel Hirvonen (TeaK), Kristo Salminen, Johanna Kokko, Sara Paavolainen, Helena Vierikko, Asta Sveholm (TeaK), Lasse Viitamäki, Jari Virman ja Toni Wahlström
Lavastus Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Rekvisiitan suunnittelu Viivi Kuusimäki
Maskeeraussuunnittelu Pia Mikkonen
Esityksen kesto avoin.
Näytelmän tekijänoikeuksia valvoo Näytelmäkulma / Nordic Drama Corner
#Idänpikajunanarvoitus
junapoliisi kuulutti matkustajat tervetulleiksi Idän pikajunaan myös ennakossa, tosin aika lailla rajoituksia oli...
Ennakossa oli komeaa ukkosta ja synkkien pilvien päälle nouseva sateenkaari. Pööfik.
"Agatha Christien romaanin pohjalta sovittanut Ken Ludwig
Idän pikajunan arvoitus
Tänä kesänä Hyvän omantunnon linnakkeen muurien suojissa lumivyöry suistaa Istanbulista Pariisiin matkalla olevan luksusjunan raiteiltaan ja yksi junan matkustajista löytyy murhattuna. Tapausta selvittää vahatuista viiksistään, kävelykepistään ja harmaista aivosoluistaan tunnettu pikkutarkka ja säntillinen salapoliisi Hercule Poirot (Kristo Salminen).
Poirotille selviää pian, että jokaisella matkustajalla on vedenpitävä alibi, mutta myös jotain salattavaa. Erilaisia johtolankoja löytyy tutkinnan aikana, mutta tapaus tuntuu silti jopa kokeneesta Poirotista olevan aina vain solmuisempi. Kun tapahtumien todellinen kulku lopulta selviää, kohtaa Poirot ennakoimattoman sekä uransa suurimman ja vaikeimman moraalisen kysymyksen.
Agatha Christie (15.9.1890 – 12.1.1976) on William Shakespearen jälkeen kaikkien aikojen myydyin kirjailija, joka tunnetaan parhaiten dekkareistaan sekä luomistaan etsivähahmoista, Hercule Poirotista ja Neiti Marplesta. Christien kirjalliselle tyylille on ominaista kerronnan selkeys, taidokkaasti punotut juonet ja yllättävät loppuratkaisut. Suomenlinnan kesäteatterissa onkin luvassa yksi historian taidokkaimmin kirjoitettu sekä silmiä hivelevä jännitysnäytelmä, joka pitää otteessaan alusta loppuun asti!"
Tänä aamuna kukko kiekui puhelimesta, mutta jo sitä ennen Harriet ei antanut minun nukkua. Harriet
ja vähän myös Olof kirjoitus tänään 24.04.2019. Harrietin näytökset käyvät vähiin. Saammeko koskaan selvyyttä. Tarvitseeko meidän. Olenko haaskalintu. Ei, taiteessa en. Taide antaa.
Luen paraikaa Martti Backmanin Harriet ja Olof - rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Seuraavaksi lukuvuorossa on Punaorvot. Ettei pelkästään lahtareita.
Backmanin kirjassa ei taideta kertaakaan mainita sanaa lahtari. Kirjassa on henkilöinä lannistumattomia taustatyöntekijöitä - Olof Languksen äidin palkkaama tai kokoama sukulaisnaisten tutkijaryhmä, kaksihenkinen. Tämä olisi ollut mojovaa nähdä myös näytelmässä Harriet. Mutta sitten jotain muita olisi pitänyt ottaa pois.
Ja sitten oltaisiin kuin Amadeuksessa, jossa keisari käskee vähentämään nuotteja mestariteoksesta. Tai teoksesta joka on jo täydellinen. Että yhdenkin nuotin poistaminen on turhaa, katastrofi, joka rikkoo eheyden.
Vihaan sanaa tiivistäminen kun romaanista tehdään näytelmäsovitus. Vain mehua tiivistetään. Vain talon saumoja tiivistetään. Käsikirjoittaja valitsee. Hän tekee valinnan. Tässä näytelmä on sopivan kokoinen, mittainen. Ei ole välitaukoa. Jännite säilyy.
näytelmän kuvia Ryhmäteatterin FB-tapahtumasta
Luin muuten Backmanin kirjaa 20.04.2019, jolloin oli kulunut tasan 101 vuotta tuosta traagisesta tapahtumasta.
Harriet näytelmässä ei ole lahtarien suorittamia murhia Viipurissa. Näytelmässä ei ole myöskään huoratalojen, bordellien hyväksikäytettyjä naisia eikä tautien kirjoa. On vain kaunis ja traaginen rakkaustarina. Tai kolmiodraama.
Mutta kuka rakasti ketä. Kuka rakasti salaa, kuka julkisesti? Kuka sai rakastaa? Oliko se tuon ajan polyamoriaa, ja kuuluuko se edes minulle? Kun yliluonnollinen, fantasia, tilannekomedia ja skifi suljetaan pois.
Backmanin kirjassa Harriet Thesleffin puoliso esitetään arvohenkilönä, sotasankarina, miesten miehenä, ja surkutellaan, ehkä, kun joutui aisankannattajaksi.
Harrietin suku Dippel - onkohan sukua Frankensteinin linnan Konrad Dippelille? - on myös arvostettu ja heidän linnansa on Viipurin mittavin.
Harriet, sen sijaan, niin näytelmässä kuin kirjassa, on se Saatanan huora ja nymfomaani, kun meni 19-vuotiaana naimisiin itseään vanhemman miehen kanssa. Ja aloitti suhteen Olofin kanssa. Vai aloittiko?
Olof Laguksen suvun matriarkkojen päätelmien mukaan Harriet joko sai Olofin pään pyörälle, tai vain roikkui Olofin perässä kuin Mary Shelleyn sisarpuoli roikkui Byronin ja Shelleyn perässä ihan Villa Diodatiin, ja rasittavuuksiin saakka.
Yhtä kaikki onnettomuus tai onnettomuudet kaadetaan itsenäisen, vapaan naisen, Harrietin syyksi. Että juo konjakkia liikaa. Tai juo yleensäkään alkoholia.
Entäpä sitten morfiini. Olen nyt kerran kuussa öbaut käynyt Tampereen Teatterissa katsomassa Anna Kareninan tarinaa. Nainen, onneton rakkaus ja morfiini siinäkin.
Kun Anna ei oikein voinut tehdä valintoja, vaan joutui teeskentelemään, niin, ettei enää kestänyt, kun hirviökorvainen kylmä seiväsjäykkä puoliso ei antanut avioeroa, tai jos antaa antaisi niin veisi äidiltä heidän yhteisen lapsen. Hirviö.
Kun taas näytelmässä Harrietilla, onkohan hän jo fiktiivinen hahmo, on mahdollisuus valintoihin, tapahtuihan tämä vasta sata vuotta sitten. Mutta oliko Harriet huono äiti. Oliko naisen parempi olla pois kasarmeilta, sotatantereelta, mummun ja muiden sukulaisten luona.
Kaikki tässä olevat virheet ja virhepäätelmät ovat mitä luultavimmin omiani.
Nyt olen nöhnyt 45 kertaa nuo 15 eri tulkintaa tapahtumasta. Pitääkö laskut paikkaansa.
Tekijäloota:
Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola Lavastus Kaisa Rasila Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen Musiikin sovitus Joel Mäkinen Valosuunnittelu Ville Mäkelä Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen Rekvisiitan suunnittelu Viivi Kuusimäki
Rooleissa Santtu Karvonen, Pyry Nikkilä (vier.), Minna Suuronen, Robin Svartström ja Roosa Söderholm (TeaK, vier.)
"Onko jokaisella oikeus omaan totuuteensa? Miten historiankirjoitus muovautuu? Mitä muistamme, kun muistamme tapahtumia ennen meitä?
”Yllätyn hieman, että sieltä kuuluu naisääniä. Yksi ääni, everstinna Thesleffin, ei yllätä ollenkaan koska hänen kovaääninen touhuilu ja hillitsemätön käytös antaa paljon syytä myrkyllisille huomautuksille. Huonoa vain, että hän on päähenkilön vaimo ja näin ollen hyvin näkyvä.”
Heinjoella Karjalankannaksella 20. huhtikuuta 1918. Everstinna, sairaanhoitaja Harriet Thesleff oli majoittunut Ristseppälän maatilalle jääkärimajuri Olof Laguksen kanssa. Harriet, Olof ja jääkärimajuri Ero Gadolin lähtivät hevosajelulle. Kun he pari tuntia myöhemmin palasivat, oli Olof kuollut luodinosumaan ohimoonsa. Kukaan ei enää muista mitä tapahtui.
Hän oli kohtalokkaan kaunis, hurmaava, Viipurin kermaan kuuluva, sivistynyt, älykäs, itsenäinen, voimakastahtoinen, julkean piittaamaton kaikista sovinnaisuussäännöistä, miehenkipeä, yhdistelmä aristokraattisuuta ja estotonta luonnonlasta, villi nainen, huono nainen, vahva, röyhkeä, hurja, hupsu, kovaääninen, hillitsemätön, nymfomaani, suuren maailman nainen, miestennielijä, perhanan kaunis, taiteellisesti lahjakas, kerrassaan rauhaton, kevytmielinen, itsekäs, ärsyttävä, negatiivinen, harvinaisen onneton, nautinnonhimoinen, seikkailunhaluinen, yksinäinen.
Mitä kaikkia tulkintoja Ristseppälän hevosajelusta on sadan vuoden aikana kirjoitettu, muistiinpantu, julkaistu? Wikipediakin kertoo versionsa. Harriet perustuu kirjallisiin lähteisiin tietokirjallisuudesta päiväkirjamerkintöihin ja romaaneista elämäkertoihin."
"Tekijöistä Palkittu näytelmäkirjailija ja ohjaaja Milja Sarkola on yksi aikamme keskeisimmistä ja kiinnostavimmista tekijöistä. Hänen aiempia teoksiaan ovat muun muassa Perheenjäsen, Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö, Allt som sägs ja I would prefer not to.
Lavastaja Kaisa Rasila palkittiin Illusion -palkinnolla vuonna 2018. Hän on suunnitellut lavastukset myös aiempiin Sarkolan ohjauksiin. Sarkolan ja Rasilan yhteistyössä ohjaus ja lavastus nivoutuvat yhteen erottamattomalla tavalla.
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen on Ryhmäteatterin vakituinen äänisuunnittelija. Kärkkäinen oli ehdolla Äänisäde -palkinnon saajaksi vuonna 2017 äänisuunnittelustaan Farmi -esitykseen.
Muusikko ja näyttelijä Joel Mäkinen on nähty näyttelijänä Ryhmäteatterissa viimeksi vuonna 2016 esityksessä Farmi. Näyttelijätöiden lisäksi Mäkinen tekee sävellyksiä sekä sovituksia ja on laulajana yhtyeessä Pimeys. Mäkinen näyttelee tällä hetkellä Jyväskylän Kaupunginteatterin musikaalissa Hair.
Valosuunnittelija Ville Mäkelä on Ryhmäteatterin vakituinen valosuunnittelija, ja hän suunnittelee myös videoita tuotantoihimme.
Pukusuunnittelija Riitta Röpelinen on ollut ehdolla useasti Jussi-palkinnon saajaksi parhaasta pukusuunnittelusta, viimeksi vuonna 2015 elokuvasta Palsa. Myös Sarkola ja Röpelinen ovat tehneet yhteistyötä aiemmin. Heidän edellinen yhteistyö oli Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö vuonna 2015.
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Viivi Kuusimäki on Ryhmäteatterin vakituinen teatterintekijä. Kuusimäki on usein nähty näyttämöllämme myös live-kuvaajana.
Näyttelijä Santtu Karvonen on Ryhmäteatterin kiinnitetty näyttelijä. Teatteritöiden ohessa Karvonen tekee rooleja elokuviin ja tv-sarjoihin. Viimeisimmät tv-sarjat Sunnuntailounas ja Onnela sekä elokuva Fingerpori.
Näyttelijä Pyry Nikkilä on freelancer, joka on viimeksi nähty Ryhmäteatterin lavalla vuonna 2012.
Näyttelijä Minna Suuronen on Ryhmäteatterin kiinnitetty näyttelijä. Suuronen näyttelee myös tv-sarjassa Tarinanmetsästäjät sekä juuri ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Pieniä suuria valheita.
Näyttelijä Robin Svartström on Ryhmäteatterin vakituinen näyttelijä. Svartström näyttelee myös tv-sarjassa Tarinanmetsästäjät ja elokuvassa Pieniä suuria valheita.
Näyttelijä Roosa Söderholm opiskelee Teatterikorkeakoulussa. Roolityö Harrietissa on Söderholmin taiteellinen opinnäyte. Söderholm näyttelee vuonna 2019 ensi-iltansa saavassa elokuvassa Baby Jane."
traileri juutuupissa:
tässä Ryhmäteatterin sivulta tiukkaa taustaa henkilöistä: "
Harriet Thesleff
(1891 – 1965)
Harriet syntyi Viipurissa syksyllä 1891. Isä oli arkkitehti Eduard Dippel, äiti Dagmar vapaaherra Georg von Alfthanin tytär. Pianonsoitto, laulu ja maalaaminen olivat Harrietin pääasialliset
kiinnostuksen kohteet.
1911 Harriet avioitui everstiluutnantin Wilhelm Thesleffin kanssa Nizzassa. Pariskunnan ainoa tytär syntyi 1912 Viipurissa. Harrietin isän kuoltua samana vuonna Wilhelm ryhtyi johtamaan yritystä W. Dippel Viipurissa. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Viipurin lääninsairaala tarjosi mahdollisuuden kouluttautua, ja tähän Harriet ryhtyikin elokuussa 1914. Wilhelm komennettiin Venäjän armeijan palvelukseen Pietarin esikuntaan. Esikunta siirrettiin Tampereelle ja pian sen jälkeen Wilhelm ja Harriet siirrettiin rintamalle syksyllä 1915. Harriet sai sairaanhoitajan koulutuksensa päätökseen Riiassa ja työskenteli Punaiselle Ristille. 3. syyskuuta 1917 Riika antautui, Wilhelm jäi saksalaisten sotavangiksi ja vietiin Berliiniin.
Siellä Wilhelm sai tehtäväkseen johtaa armeijaa ja sen suomalaiseen jääkäripataljoonaan liittyviä asioita ”Suomen toimistossa”, joka ylläpiti jääkäreiden ja suomalaisten aktivistien välisiä yhteyksiä. Harriet seurasi miestään Berliiniin, ja sai viihdyttää seurueita laululla ja musiikilla, kun jääkäreiden paluuta Suomeen suunniteltiin. 14. helmikuuta 1918 Jääkäripataljoona 27. matkasi Wilhelmin johdolla Suomeen höyrylaiva Arcturuksella.
Joukot vastaanottanut valkoisten ylipäällikkö kenraali Mannerheim oli tulijoiden kanssa erimielinen jääkäreiden roolista, mikä johti Mannerheimin ja Wilhelmin väliseen konfliktiin. Mannerheim nimitti Wilhelmin Itämeren divisioonan yhteysupseeriksi pitääkseen tämän etäällä.
Harriet liittyi sairaanhoitajana kapteeni Olof Laguksen pataljoonaan. Jouduttuaan pakenemaan punaisten ylivoimaa Lempäälässä, pataljoona siirtyi Karjalankannakselle osallistuakseen Viipurin valloitukseen. Esityksessä käsiteltävät tapahtumat sijoittuvat vuorokauteen 20.4.1918.
Harrietin ja Wilhelmin avioero astui voimaan vuotta myöhemmin ja heidän tyttärensä muutti Harrietin äidin kanssa Etelä-Ranskaan Nizzaan ja sai kasvatuksensa siellä. Harriet, joka sisällissodan jälkeisinä vuosina kärsi alkoholin ja morfiinin väärinkäytöstä, avioitui itävaltalaisen paroni von Guttenbergin kanssa, mutta erosi pian ja muutti Pariisiin opiskelemaan kuvataidetta. Hän osallistui monille kursseille ympäri Eurooppaa ja maalasi lähinnä Ranskassa ja Italiassa. Ensimmäisen oman näyttelynsä hän piti toukokuussa 1927 Viipurissa. Kun talvisota syttyi, asui Harriet jälleen Viipurissa kolmannen miehensä, musiikinopettaja ja taiteilija Nikolai Schmakoffin kanssa. Pariskunnan paetessa Tukholmaan Harriet joutui omaisuuden lisäksi jättämään yli 100 teoksen kokoelmansa ja Nikolai marionettiteatterinsa. Sodan päätyttyä he asettuivat Espooseen Kilossa sijaitsevaan pieneen mökkiin.
Olof Lagus
(1893 – 1918)
Olof syntyi Padasjoella 1893. Hänen isänsä oli metsänhoitaja ja filosofian maisteri Alexander Gabriel Lagus ja äiti Emma Matilda Bellman. Olofille syntyi pikkuveli vuonna 1896. Pikkuveli, Ruben Lagus
tuli myöhemmin tunnetuksi sotilasurastaan. Ruben kuoli vuonna 1959.
Olof kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta vuonna 1911. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuosina 1911–1913 ja lainopillisessa tiedekunnassa vuosina 1913–1914.
Olof kuuli Saksan armeijan harjoituspaikasta, Lockstedtin leiristä, opiskelukavereiltaan. Olofilla oli tuohon aikaa opiskelumotivaatio hukassa eikä hän tuntunut saavan otetta opinnoistaan. Olof innostui Lockstedtin leiristä ja siihen liittyvästä suuresta salaisuudesta nopeasti. 26. helmikuuta 1915 Olof lähti ”opintomatkalle” Ruotsiin, josta matka jatkui kohti Saksan Lockstedtin leiriä ja
jääkäripataljoona 27:ää.
Olofista turhalta ja riittämättömältä tuntunut elämä vaihtui määrätietoiseen ja vastuuntuntoiseen asemaan, jossa hän pysyi lyhyen elämänsä viimeiset kolme vuotta.
Olof saapui Suomeen jääkäreiden pääjoukon mukana kapteeniksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Alkuun Olof toimi komppaniapäällikkönä 1. jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniassa. 22. maaliskuuta 1918 Olof nimitettiin pataljoonan komentajaksi. Tampereen valtauksen jälkeen pataljoona siirrettiin Antreaan, Heinjoen naapurikuntaan, missä pataljoona tulisi osallistumaan Viipurin valtaukseen. 18. huhtikuuta Olof ylennettiin majuriksi.
Olof kuoli 20. huhtikuuta 1918 Heinjoen Ristseppälässä.
Nils Ero Gadolin
(1889 – 1944)
Ero syntyi Mikkelissä 1889. Hänen isänsä oli keisarillisen Venäjän armeijan kenraalimajuri Guido Gadolin ja äiti Aino Helena Savander.
Ero kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1908 ja jatkoi opintojaan Suomen Teknillisen Korkeakoulun arkkitehtiosastolla ja Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiankielten osastolla vuosina 1908–1911. Ero teki opintomatkat Saksaan ja Itävaltaan vuosien 1911–1914 aikana ennen sotilas-uraansa.
Ero liittyi jääkäripataljoona 27:ään Lockstedtin leirillä maaliskuussa 1915. Eron sotilasura eteni pikavauhtia ja hän näytti olevan isänsä lailla kenraaliputkessa. Suomeen Ero saapui majuriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918.
22. maaliskuuta hän siirtyi johtamaan 2. jääkäriprikaatin 4. jääkärirykmenttiä. Rykmentti siirrettiin rintamalle 11. huhtikuuta kohti Viipurin valtausta. Matkalla Viipuriin rykmentti saapui Heinjoen kylään 20. huhtikuuta 1918 – vuorokautena, johon esityksessä käsiteltävät tapahtumat sijoittuvat.
Heinäkuussa 1918 Ero sai johdettavakseen Viipurin rykmentin. Keväällä 1919 eräs Eron alainen tuomittiin vankilaan vakavista virkavirheistä ja taloudellisista väärinkäytöksistä. Myös Eroa rangaistiin; hän sai esimiehenä sotaoikeudelta häpeärangaistuksen eli merkinnän julkiseen päiväkäskyyn valvonnan laiminlyömisestä.
Ero katkeroitui rangaistuksesta, ajautui yhteenottoihin esimiestensä, erityisesti kenraali Paul von Gerichin kanssa. Eron ja kenraali von Gerichin väliset erimielisyydet kulminoituvat, kun kaksi Eron rykmentin sotilasta syyllistyi varkauteen. Sotilaat pakenivat putkasta, mutta ymmärtäessään jäävänsä kiinni, he tekivät itsemurhan. Von Gerich syytti tapahtuneesta Eroa ja syksyllä 1920 von Gerich otti Erolta pois rykmentin päällikkyyden. Eron isä yritti puhua poikansa puolesta, mutta kenraali von Gerich pysyi päätöksessään.
Hyvin pian tämän jälkeen Ero joutui hoitoon Kammion yksityiseen mielisairaalaan Helsingin Töölöön. Ero sairasti mahdollisesti pitkälle hermostoon edennyttä syfilistä. Syksyllä 1922 Ero sai johdettavakseen pataljoonan Savon jääkärirykmentistä.
Vuonna 1923 Ero meni naimisiin Marie Louise Juseliuksen kanssa. Pariskunta erosi vuoden kuluttua eikä heille syntynyt lapsia avioliiton aikana.
Joulukuussa 1923 Ero yhdessä noin tuhannen muun nuoren upseerin kanssa jätti vastalauseena vanhempia upseereita kohtaan eroilmoituksen. Eropyyntöihin ei reagoitu ja Ero lähetti sotaväen päällikölle uuden valituskirjeen. Lopulta Ero oli ainoa, jonka eroilmoitus hyväksyttiin.
Ero osti saksalaiselta upseerilta tuontiyrityksen pankkilainalla. Saksalainen huijasi Eroa ja yritys kaatui puolen vuoden päästä kaupoista. Ero yritti tuloksetta hakea erilaisia töitä. Maaliskuussa 1944 Ero ampui itsensä Tilkan sotilassairaalassa Helsingissä.
John ”Jack” Rosenbröijer
(1887 – 1955)
John Rosenbröijer syntyi Pietarissa. Rosenbröijerin isä oli liikennetarkastaja Carl Hjalmar Rosenbröijer ja äiti Sarah Jane Barritt.
Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Kokkolan ruotsalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1909 hän toimi virkamiehenä Suomen pankin Vaasan konttorissa vuoteen 1911 asti. Vuonna 1912 hän aloitti opinnot Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Valmistumiseensa eli vuoteen 1914 asti hän toimi opiskelujen ohessa virkamiehenä Pohjoismaiden yhdyspankin Helsingin konttorissa.
Rosenbröijer ilmoittautui Lockstedtin leirille 25. helmikuuta 1915, josta hänet siirrettiin myöhemmin Jääkäripataljoona 27:ään. Suomeen Rosenbröijer saapui pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. 1. jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan konekiväärikomppanian päällikkönä hän aloitti 23. maaliskuuta 1918.
Rosenbröijer valittiin Mannerheimin adjutantiksi joulukuussa 1918 ja komennus jatkui presidentinvaaleihin heinäkuuhun 1919 saakka. Tämän jälkeen Rosenbröijer nimitettiin Asevarikko 1:n päälliköksi. Ura ase- ja taisteluvälinehuollon johtotehtävissä jatkui jatkosodan loppuun asti.
Vuonna 1925 Rosenbröijer avioitui Freja Havoon kanssa ja he saivat kaksi lasta.
Rauhan jälkeen Rosenbröijer siirtyi viljelemään maata omistamalleen tilalle Porvoon
maalaiskunnassa.
Taavetti ”Pappa” Laatikainen
(1886 – 1954)
Taavetti Laatikainen syntyi Mikkelissä. Hänen isänsä oli maanviljelijä Taneli Laatikainen ja äiti Ulla Tarkiainen.
Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1906, jatkoi hän opintojaan Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuoteen 1911 asti, jolloin hän valmistui filosofian kandidaatiksi.
Suoritettuaan kandidaatti-tutkinnon, Laatikainen auskultoi syyslukukaudet 1911 ja 1913 Helsingin Suomalaisessa Normaalilyseossa, ja toimi lehtorina Porin klassillisessa lyseossa 1.1.1912–31.5.1913.
Joulukuussa 1915 Laatikainen joutui tappeluun santarmien kanssa Porissa puolustaessaan lyseon oppilaita. Tämä tappelu innoitti Laatikaista lähtemään Saksan Lockstedtin leirille. Tammikuun 7. päivä 1916 Laatikainen liittyi Jääkäripataljoona 27:n komppaniaan. Suomeen Laatikainen palasi pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918 ja hänet komennettiin adjutantiksi 1. jääkärirykmentin
2. jääkäripataljoonaan.
Vuonna 1919 Laatikainen avioitui Julia Gönroosin kanssa. Laatikainen ja Grönroos saivat kolme lasta.
Sisällissodan jälkeen Laatikainen toimi muun muassa Jääkäriprikaatin Aliupseerikoulun johtajana, Reserviupseerikoulun johtajana ja Kadettikoulun johtajana. Vuonna 1927 Laatikainen suoritti Sotakorkeakoulun komentajakurssin. Seuraavana vuonna hän teki opintomatkan Ruotsin sotakouluihin ja suoritti Taistelukoulun orientoivan kurssin. Sotakorkeakoulun yleisen osaston Laatikainen suoritti vuosina 1931–1932.
Talvisodassa ja jatkosodan alussa Laatikainen toimi divisioonan ja armeijakunnan komentajana. Kannaksen takaisinvaltauksen jälkeen Laatikainen armeijakuntineen määrättiin osallistumaan Karhumäen valtaukseen, ja siinä ansioiduttuaan Laatikainen palkittiin Mannerheim-ristillä.
Joulukuussa 1944 Laatikainen siirrettiin Puolustusvoimain Pääesikunnan tarkastajaksi ja tämän toimen ohella hän toimi Armeijakunnan väliaikaisena komentajana maaliskuuhun 1947 asti.
Laatikaisen viimeiseksi viraksi jäi jalkaväen tarkastajan tehtävä, josta hän erosi eromisiän perusteella vuonna 1948. Laatikainen kuoli Mikkelissä 15. huhtikuuta 1954.
Saara Rampanen
(1886 – 1974)
Saara Rampanen syntyi Puumalassa. Hänen isänsä oli maanviljelijä ja liikemies Mikael Rampanen, äiti Karoliina Kristiina Vaittinen.
Rampanen valmistui käsityönopettajaksi vuonna 1906. Hän jatkoi opintojaan Mikkelin lääninsairaalan sairaanhoitajakurssilla vuosina 1907–1908.
Opintojen jälkeen Rampanen toimi hoitajana Marian sairaalassa sekä Helsingin ja Pietarin välisessä junassa. Vuonna 1911 Rampanen lähti Saksaan jatkamaan opintojaan. Valmistuttuaan vuonna 1913, Rampanen aloitti työskentelyn yksityis-sairaanhoitajana Dresdenissä.
Vuonna 1916 Rampanen sai tiedon suomalaispataljoonan, jääkäripataljoona 27:n, olemassa olosta ja hakeutui palvelukseen Saksan armeijaan. Rampanen oli Ruth Munckin ohella toinen suomalainen nainen, joka osallistui sotaan Saksan armeijan riveistä.
Rampanen palasi Suomeen höyrylaiva Arcturuksella 25. helmikuuta 1918 ja hänet komennettiin hoitajaksi Mikkeliin. Sisällissodan aikana Rampanen työskenteli ambulanssissa Mikkelin, Tampereen ja Viipurin ympäristössä.
Sotien jälkeen Rampanen työskenteli sairaanhoitajana Yhdysvalloissa, Saksassa ja Suomessa. Rampanen jäi eläkkeelle vuonna 1971. "
Olen Harrietin nähnyt tiuhaan, ja kirjoittanut ja vouhottanutkin verkossa: blogeissani:
Ollaanko sitä kartalla, pysytkö kärryillä? Toinen everestinna eli Harriet läpivedossa. eka kerta kuin näin Harrietin 11.02.2019 läpiveto, normaalien ihmisten ennakko ts ei suvun eikä toverien. Jotkut vastustavat täysin, ettei annakosta saa kirjoittaa arviota, mutta ei tietenkään tuo kirjoitukseni arvio ole, vaan tunnelma, nautinto, pähkinä purtavaksi. Julkaisin tekstin ilmeisesti 12.02.2019. Ryhmäteatterin Harriet viehättää, jännittää, koukuttaa ja valloittaa toka kerta 16.02.2019 matinea eli kun jonnet herää krapulasta tai alkavat suunnitella uuden hankkimiasta, menen päihteettömänä päivänäytökseen. On niin paljon mukavampaa, sekä aikaa on valtavasti. Ainakin mennä teatteriin.
Harriet pala palalta, kolmannen kerran. CSI Kallio tutkii. Suu kuivana 14.3.19 julkaisin, mutta koska kävin, ehkä 28.02. Tämä päivitys, päivittely ei ole ristiriidassa edellisen päihteettömän kanssa, suu kuivana -lausunto ei tarkoita, että kultuuribloggareita pitäisi juottaa, vaan, että itse huomasi, kuinka tuo kahvi ja konjakki toistui tiuhaan, ja pelkkä kahvi ilman konjakkia kerran, yhden lausunnon mukaan.
Miten historiaa kirjoitetaan. Mitä lakaistaan oersialaisen maton alle. Kenet vaiennetaan.
Asiaan liittyviä ja liittymättömiä [t]viittauksiani:
