Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vesiraukka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vesiraukka. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Osa 2: Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea kun menin vain sinne minne halusin ;)

Näin ja koin monta näytelmää, enimmäkseen aikuisten teatteria, osa myös lastenteatteria. Osa ilmaisia, osa maksullisia. Enimmäkseen suomenkielisiä, mutta ainakin yks tai kaks ruotsinkielistä poikkeus oli. Monta teosesittelyä ja tekijätapaamista kävin katsomassa, ja ehkä myös harjoituksiakin. Kävin teattereissa Helsingissä ja Turussa, ja vain Suomessa. Mahdotonta on kaikki muistaa kun äkkilähtöjäkin oli.

Minkä hinnan me maksamme teatterilipuista ja elämämme valinnoista


Ensiksikin Arthur Millerin Hinta, joka oli pikkasen liian pitkä nykyistujalle, mutta Eero Aho! Onhan Eero nähtävä joka roolissaan kun kynnelle kykenee. Näin Eeron sattumalta kun kuvasin komeita vaahteroita ja hän käveli Kekkosena ohitseni. Kodak moment, mutten viittinyt stalkata.

Millerin Hinta tapahtuu mööbeleiden, ja muistojen, syytösten, kaunojen keskellä. Poliisi ( Santeri Kinnunen ) saapuu ullakolle, niin psykologisesti kuin fyysisestikin. Pieni tila on täynnä isän jäämistöä, komeita vanhoja huonekaluja - ja yks vanha harppu. Jonkun mielestä turhaa roinaa, kalua ja kolpaa. Toisen mielestä antiikkia, antiikkia. Joille voi laskea kovan hinnan. Toisen mielestä arvotonta, roskaa. Josta pitää päästä eroon. Paikalla puuskuttaa antiikki antiikkikauppias ( Esko Salminen ), arvioimaan jäämistöä, kuolinpesää. Joka on ollut hylättynä jo kauan. Sitten seuraan liittyy poliisin vaimo ( Aino Seppo ), ainoa naisrooli näytelmässä. Naisten roolien vähyys ja ahtaus, olla kaunis, olla vaimo, olla juoppo, ehkä, olla ahne, ehkä. Sitten toinenkin velipoika lääkäri ( Eero Aho ) astelee paikalle salakavalasti kuin Dirk Bogarde - samanlainen poolopaitakin! Soutaminen, huopaaminen, ja karikolle jääminen.

Kuulovammainen vierustoveri oli uskaltanut käydä katsomassa vain Hinnan ja Karamazovin veljekset - koska ei tiennyt, kuuleeko nykyään kotimaisessa teatterissa.









LOTRailua eli Taru sormusten herrasta


Kuvassa mainio Klonkku mainostaa muutenkin hienoa kaupunkia, Turkua. Turun kaupunginteatterin näytelmä Lord of the Ring -romaanista jatkui minulle myös kevätkaudelle, 17.2. näin sen uudelleen. Ja seuraavan kerran heti perään 21.2. Kävin tiuhaan Keski-Maassa, ja lumiset jylhät maisemat kallioitten läpi Helsingistä Turkuun muistuttivat Mordoria. Turkuun pääsee puoli-ilmaiseksi mutta yöllä vähän kalliimmin. Koska hobiteillakin on vähintään kaksi aamiaista, niin tämä oli huomioitu hyvin kaupunginteatterissa, koska noin miltei nelituntisessa näytelmässsä, jossa oli kaksi väiaikaa... Klonkku kohosi näillä kerroille eniten taputetuksi hahmoksi, jonka kaposia hartioita painoi tavaton taakka, syyllisyys, ja itsekkyys ja ahneus, joka johti hirmutekoihin, ja teki
Klonkusta vähemmän inhimillisen hobitin, vai mikä hän olikaan. Klonkun tarina on myös mielenterveyskuntoutujan - jolta evätään hoito, lääkkeet ja tuki - tarina. Se on syrjäytyneen tarina, syrjäytetyn tarina, yksinäisen miespolon tarina. Nujerretun tarina.

Turun aika -lehden kannessa on Klonkku kansikuvapoikana! Ja esittelee Turun kiehtovampaa puolta - sitä pimeää! ;) Klonkku / Sméagol (  ehtymättömän täydellinen Miska Kaukonen ) on välillä surullinen hahmo, jonka ylitse kaikki kulkevat. Pimeässä viihtyvä kaitaluinen erakko. Hänet on orjuutettu ja hänellä on vain yksi nautinto, päämäärä, pakkomielle. Aarre. Sormus. Sormusten sormus. Näytöksen jälkeen 21.2. Klonkku sai suurimmat taputukset. Klonkku on huikea hahmo, hänessä on yhtä kolhoa kauneutta kuin Richard O'Brienissä Riff Raffina. Traaginen, surkea, ilkeä, hyljeksitty. Asunnoton mies jolla ei ole paljoa kiinnekohtaa elämään. Ei sukua. Ei koulutovereita. Kenties avohoitoon hylätty rukka, parka. Josta kuitenkin tulee tärkeän seikkailun merkittävä jäsen: opas. Klonkku on hyvin suomalainen eksentrikko, joka vihaa auringonvaloa, toisin sanoen kärsii jatkuvassa kaamoksessa D-vitamiinin puutteesta, kun kauhia auringonräkötys sattuu silmiin.... Hän on osin muuttunut sammakkomieheksi, tai pojaksi, jaloista ainakin, ja ruokatottumuksiltaan hän on aika villieläin.

Klonkku kutsuu Frodoa herraksi. Mutta Klonkku on komea ja kuvaava nimi, klonkuttaa, nilkuttaa huonoryhtisenä. Klonk klonk. Välillä Klonkku on Touretten syndrooman vallassa, välillä autistinen.
Klonkku on kuin hylätty lemmikki ja nälkää näkevä katulapsi, jonka haluaa pukea puhtaisiin ja istuttaa juomaan leikkiteetä. Pieneen koriin pistäisin a koriin kuljettaisin.... Hän ei käy runobloggaajien piknikillä eikä kuntosalilla.

Pitäisikö hänen?


Mutta Tolkien varasti ja lainaili paljon mm Kalevalaa, Tarussaan on niin Väinämöinen kuin seppä Ilmarinenkin. Ja onhan siellä myös saamelaisten Čáhcerávga, Vesiraukka, josta allaoleva kuva Ante Aikion saagasta.



Oho. Onko Tolkien lukenut myös Seitsemän veljestä? aarre / precious, peikko / Klonkku

Turun kaupunginteatteri ottaa tosissaan Taru sormusten herrasta näytelmän rekvisiitan & lavasteet: kääpiöiden vaiko örkkien louhinta on laajentunut myös ulos. Puhumattakaan Lukitarin verkosta.. Outi Sarjakoski: Network 1995.







Saavu Saatana Willensaunaan ja pistä kaikki kohilleen!




Kauniilla siveltimellä maalattu Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa eli Bulgakovin romsku Saatana saapuu Moskovaan on niin hienosti, ja kierosti rakennettu, näpsäkkä koreografia, mielleyhtymiltään ja ääniltään Mestari kursitaan kokoon kuin Lemminkäinen, Osiris, Rocky Horror Picture Shown kultainen mies, osaksi Frankensteinin tarinaa...

Käsikirjoitukset eivät pala, mutta millaisia sopimuksia on kustantamon kanssa tehtävä? Voiko kaiken muuttaa, voiko mieleltään rikkoutuneen intohimoisen kirjailijan saada enää eheäksi... Eli Osassa 1 valehtelin, olinkin nähnyt tammikuussa kerran tämän proggiksen, vain  helmi- ja maaliskuussa en. On niin mahdotonta pitää yllä listaa teatterikäynneistä kun kirjoittaa useammassa läänissä, lukuisilla laitteilla puhelimista kannettaviin, osaksi jopa kirjaston värkeillä, ja omaa kannettavia ulkomuisteja. On hyvä aina laittaa päivitetty lista sähköpostiin, mutta mistä löytyy työrauha sen purkamiseen?

Ja valehtelin lisää. Tottahan toki näin Kansallisteatterissa 16/3/18, mikä oli parasta perjantai-illan viettoa... Luen uudelleen Käsikirjoitukset eivät pala! -kirjaa jossa Mihail Bulgakov taistelee sensuurin, köyhyyden, asunnottomuuden, ahdasmielisyyden, sairauksien ja useamman vaimon kanssa, myös vakaumustensa. Ja ennakoi fasismin nousua noin vuonna 1923.

1930-luvun hää kirjoitti salassa Master i Margarita -romaania ( Saatana saapuu Moskovaan ja tarjoopi pirunmoista sopimusta... )



Vain Suomessa kansalliskirjailija voi olla myös maanpetturi



Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin lyövät peliin kerroksia ja kalvoja olanyliheittimeen, henkiseen sellaiseen näytelmässä Punainen viiva. Klovnit ovat vaan niin mainioita. Viattomia, hovinarreja jotka paljastavat kuninkaan hulluuden laajuuden, tervehenkisiä tai maahenkisiä kylähulluja. Mutta myös kuninkaita kumartava rahvas saa katsoa peiliin. Punainen viiva ja punaiset nenät. Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin lyövät peliin kerroksia ja kalvoja olanyliheittimeen, henkiseen sellaiseen. Korpikirjailija Ilmari Kiannon romaanin Punainen viiva lisäksi kerrotaan kirjailijan itsensä, Iku-Turson kiinnostavaa elämäntarinaa. Nostetaan jalustalle, mutta myös kritisoidaan. Kianto kannatti moniavioisuutta, mutta arvosti naisessa siveyttä. Jos muistan ajatuksen oikein.

Pojat muualla tutkivat ulkomaalaisia maagikkoja, höyrypäitä ja kirjailijoita - vaikka Kiannossakin olisi sarkaa ja särmää. Hän oli Suomelle sekä kansalliskirjailija että maanpetturi. Suomi on kovin hätäinen takin kääntämisessä, mutta lopulta, kiitos, seisoo... Tai ainakin sadan vuoden päästä. Red Nosen pellet pysähtyivät tätä miettimään, miksi kuluu sata vuotta ennenkuin oikeus voittaa, unelmat toteutuvat...

Punanenät muistuttavat kuinka kovaa oli elämä tuolloin, hiihtää 40 km lähimpään kauppalaan, kylään. Lastenarkkua kantaen, vetäen. Kuinka kahvia voi juoda vain jouluna. Kun jauhot ja ryynit loppuivat.

Ja kuinka kuppari vai oliko ennustaja oli sekopää joka vouhotti kuinka vaarallista on mennä vetämään punainen viiva, äänestää. Joka pelotteli ihmisiä turhaan. Hän siis oli aikansa trolli ja botti. Ikävä kyllä.

Samana päivänä tai seuraavana päivänä on hesarin Instagram-sivulla amerikkalaisesta kaivoskaupungista joka erehtyi äänestämään presidentinvaaleissa tuota oikeasti pelottavaa pelleä, trumppia, joka tietenkin petti työläiset. Antoi tyhjiä lupauksia. Tietenkin. Yhdessä kuvassa on teksti jossa paikallinen hihhuli eli pappi joka kielsi äänestämästä Hillary Clintonia. Tuntuu hirveältä lukea tänä päivänä, tänä avaruusaikana tuollaista jälkeenjäänyttä propagandaa, vihapuhetta ja kiristystä.


Kyllä, me tarvitsemme hovinarreja, pellejä, kirjailijoita ja toimittajia - osa heistä toimii totuuden ja tasa-arvon puolesta - oman henkensä uhalla.



Kim, Lekki ja Namwaan ja rakkausperäinen maahanmuutto naisten teatterina


olipa ihana kokemus, ja kielikylpy á la Teatteri Jurkka - tuo on pieni, intiimi teatteri, jossa on nurkka, jossa jossa näytelmät nautitaan. Vierastin aluksi tähän näytelmään menemistä. Miksi. Olenhan toivonut, teatterissakin, diversiteettiä, monimuotoisuutta, feminismiä. Ettei aina miehen kertomia juttuja miehille joissa mies on pääosassa. No nyt ei ole. Ainakaan pääosassa. Mies tai suomalaiset miehet, körmyt ja jäykät, jäyhät ja puhumattomat miehet, jotka ovat hankkineet postimyyntimorsiamet. Mutta ei tässä. Morsmaikut ovat rakastuneet miehiin ja siten saapuneet kylmään, outoon Suomeen. Jotta saavat hyvän kodin itselleen ja lapselle / lapsille. Ja tasa-arvoisen parisuhteen. Vai saivatko?

On ollut varmaan vaikea jättää aina lämmin kotimaa, ystävät ja perhe. Mutta tämä on näytelmä, jossa äänessä on kolme thaimaalaista naista. Kaksi heistä puhuu suomeksi, yksi englanniksi. Varsin viehättäviä nämä naapurin tytöt Kim, Lekki ja Namwaan.

He esittävät mikä on oikein suomalaista kuten perunat ja kahvinjuonti. Vaikka sekä peruna että kahvi ovat tuontitavaraa, ne on mielletty hyvin suomalaisiksi. Rehellinen suomalainen kahvi. Mukana taitaa olla myös tango, joka voi olla myös muualta tullut.

Onko ihmisellä oikeus rakkausperäiseen maahanmuuttoon? Entä jos sikamaisesta miehestä eroaa, niin saako jäädä Suomeen ja pitää omat lapsensa. Paljon on vaakalaudalla. Entä työ? Opiskelu? Suomenkielen opinnot?



Muodonmuutoksia, syrjäytettyjä, syöpäläisiä ja saatanan sipilät, natsit, aktiivimallit, kyykytykset, työkokeilut ja linnunpöntöt



Ryhmäteatterin Muodonmuutos 02.03.2018 tarjosi mahdollisuuden katsoa peiliin, Suomalainen, osin eurooppalainen, ja amerikkalainenkin arki ja nykypäivä on muuttunut satiiriksi, ja dystopiaksi. Oikeistohallitus keksi viimeksi aktiivimallin, jolla on tarkoitus leikata reilusti työttömyysrahoja, nöyryyttää ja juoksettaa työtöntä - vain tilastojen siistimiseksi. Ja odotella luonnollista poistumaa - jonka entinen työntekijä, nykyinen syrjäytetty, syrjäytynyt, työtön tekee - mm kaasuhellan, tai köyden avulla.

Muodonmuutos näytelmä alkoi pyöriä Hesarilla, helsinginkadulla, kortteliteatterissa, kröhöm, Ryhmäteatterissa juuri ennen kuin alettiin juhlia suurieleisesti Suomen satavuotispäivää, itsenäisyyttä. Ja jatkui 2018 keväällä kun kirjoissa, elokuvissa ja näytelmissä muistellaan sisällissotaa. Siis luokkasotaa. Kallio on mainio paikka tutkailla.

Näin 1. kerran riemastuttavan kohtauksen jossa hitlerin näköinen mies perusti uuden natsipuolueen nimeltään sininen aamunkoitto. Juuri samana päivänä suomalaiset natsit perustivat uuden puoleen nimeltään sininen. Kylmääkö? Kyllä pitäisi.

Kovin kafkalainen on tämä tarina, ja ei mikään ihme, onhan sen kirjoittanut Kafka itse...



Juha Hurmeen Lemminkäinen toi mieleeni Vlad Seivästäjän velipojan ja tietty viikingit ja Ior Bockin Lemminkäisen temppelin


Lemminkäinen 27.02.2018 Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ennakossa
Näin Lemminkäinen näytelmän ennakon sopivasti päivää ennen Kalevalan päivää. Eilen 26.2. lavaklubilla ei mahtunut istumaan kun lavalla oli Juha Hurme puhumassa näytelmästään Lemminkäinen. Lavaklubilla Hurme kertoi, etteivät Kalevalan runot ole välttämättä suomalaisia vaan ne ovat meillä parhaiten säilyneitä. Yhteisiä tarinoita. Kirjoitan tuostakin tuonnempana.

Istuuduin pienelle näyttämölle, paikalleni ja heti kohta Juha Hurme seisoi myös katsomon vieressä. Väliaika. Aluksi aseenkantaja muistutti hahmoa elokuvassa 13. soturi ( Eaters of the Dead ). Hahmoa jota Antonio Banderas näyttelee viikinkien keskellä. Aseenkantajan tapaus muistutti myös Draculan tarinaa jossa Vlad Seivästäjän (Vlad III eli Vlad Țepeș eli Vlad Dracula ) veljpoika Radu eli Radu cel Frumos ( Radu III the Fair, Radu III the Handsome tahi Radu III the Beautiful ) kidnapattiin . Vaikka Vlad Seivästäjä pisti turkkilaiset aisoihin.

Mutta Hurme ei rakenna tästä kostotarinaa, päinvastoin, vaan humaania humaanisuutta. Ihminen ja inhimillinen ja inhiminen... Tämä on niin monikulttuurinen ja suomalainen tarina, eepos ja leirinuotio, että takulla Odinin poikina itseään pitävät pellet vetävät herneen nenään. Jos osaavat lukea.. Lavalla näkyy myös fyysiset Odinin pojat, muovikypärineen ja sarvineen - olemmehan keskellä viikinkien aikaa ja taikaa...

Mikä on aito viikinki... Rakastin lukea Ruotsin historiaa ja löytää sieltä maailman vanhin purukumi - tietekki Skånesta. Ja kuinka viikingit veivät 500 ruotsalaista sanaa englannin kieleen, jotka löytyvät sieltä vieläkin: thorsdag, thursday, torstai. Fredag, Freijan päivä, Friday. Husband ja moni muu.




Maijalan ohjaus Seitsemän veljestä on todellisen oppimisen ylistys


Seitsemän veljestä 21.03. Turun kaupunginteatterissa. Voi veljet mikä matinea! Parasta ja monikerroksellista kuvakudosta, alkaen Black Horse -kalsongeista jättäen toiveen toivosta... Kuinka tärkeää on oppia lukemaan, ja tekemään sovinto. Millaista on olla mies 1990-luvun ilmiöiden, prässin lävitse, miesstrippareista poikabändeihin ja marjan poimijoihin. Tai sienten... Lauri Maijala on kujeileva nero! Kolmas kerta kun tämän näin. Matinea alkoi keskipäivän kuumuudessa klockan 12 reikä reikä, kuten edellinenkin kerta, ja katsojina oli tälläkin kertaa koululaiset ja eläkeläiset. Olin itse siinä välissä, välistävetäjänä. Edellisellä kerralla hieman mietitytti liian nopea tempo, joka tietysti minulle ADHD-ihmisenä, jonglöörinä ja renessanssi-ihmisenä oli oikein sopivaa, ja haastavaa. Nuoriso on nopeaan puheeseen ja tekoihin tottunut, ja vanhempi polvi tuntee tekstin selkärangassaan, joten esitys sopi kuin nappi otsikkoon ;)

Näin Seitsemän veljestä tiuhaan myös kevätkaudella.


7 veljestä huippuvireessä Turun kaupunginteatterissa 14.3.

Tässä näytöksessä on erityinen vire ja porukka on timmissä kunnossa. Sellainen, että perkele – me näytetään –asenne. Ja toteutus.

Lauri Maijala sekä riisuu myyteistä, että pukee ne, uudelleen. Takkupäät ja paidat, jukurit, tähkät, viljapellot, kuin karheista juuttisäkeistä. Peruukeissa on Limahlia ja Amadeusta 80-lukua.
Maijala kirjoittaa itsensä kaanoniin, ja sieltä pois. Ei maalaa itseänsä nurkkaan, tai jos maalaa, niin on sen seitsemän jukuripäätä, joilla valintoja, jännitteitä. Nurkasta pääsee pois vaikkapa akkunan särkemisellä.

Käytetään innostavaa, kiihdyttävää venäläistä marssimusiikkia kun marssitaan sotisovassa sotaan, mutta sitä ei välttämättä glorifioida, tai edes hyväksytä. Päinvastoin. Soitellen sotaan... Yhteiskuntaa vastaan, Toukolan poikia vastaan. Kirkkoa vastaan, lukkareita vastaan. Virkavaltaa vastaan. Auktoriteettejä vastaan. Kirjoja vastaan. Kun lukeminen on niin vaikiata.

Oikoluin isäni paikallishistorian kirjaa, ja sieltä oli ihanaa huomata, kuinka näin oli oikeassa elämässä, pojan oli osattava lukea ennen kuin mielii kihloja. Tai naida. Joka ennen tarkoitti mennä naimisiin. On todella surullista, että lukeminen oli valjastettu hihhulointiin, kirkon rahanahneuden ja muun vallanhimon vuoksi. Jotta voisi kontrolloida ja pelotella rahvasta, heikompaa. Oopiumia kansalle. Kansan halveksuntaa, kansan manipulointia, propagandaa.



Kenellä meillä on oikeus ääneen, omaan kehoon, tasa-arvoon, tulla kuulluksi


Axel - soolo miesäänelle 17.3. Lavaklubilla Kansallisteatterissa. Transpoliittinen toimintaviikko on meneillään, ja mikä olisi parempi kuin sukellus Axelin maailmaan. En huomannut, että oranssisen hahmon pohjana oli Kullervo, Kalervon poika, joka metsässä huutaa yläosattomissa. Gallen-Kallelan Kullervon kirous -maalauksesta on kyse, vuodelta 1899.

Itse Axel on Helsingin ylioppilasteatterin jäsen. Minulla on ollut varaa käydä Ylkkärissä vain kerran, näytöksessä XL vuodelta 2016. Silloinkin oli teemana seksuaalisuus, ja tosielämän tv-juontaja joka salaa kuvasi panojaan ja levitti niitä myös vistossa FB-ryhmässä. Mikä on ihmisen koskemattomuus, ja naisen esineellistäminen digitaalisen aikana?

Nyt teemana on sukupuolenkorjaus-prosessi. Henkilökohtainen, arka, tärkeä, privaatti, julkinen taiteessa.


Katsoin putkeen Julia & Romeo näytelmän ennakot ja enskarin


Mikä ettei. Toki kotona kävin välillä. Ehkä. Lämmin, viehättävä, rietas ja ah kaihoisa Julia & Romeo ennakoissa Kansallisteatterissa.

Olin veron alaisten parvekkeiden ja kuihtumattomien ruusujen alla… Erityismainintana peruukkien, hiusten ja viiksien täydellinen sopivuus – ne melkein olivat ¼ ihmisestä ;) Olen helsinkiläisessä teatterissa, jossa on vastakkain ääripäät, jotka voivat aiheuttaa sisällissodan, ehkä. Mutta emme ole vuodessa 1918, vaan 1500-luvulla, 1800-luvulla ja vuodessa 2018. Tavallaan. Näytelmän lavastuksessa on kerroksia kuten läpinäkyviä kalvoja olanyliheittimessä.

Julia & Romeon toinen ennakko 6.3.2018 oli eilen Kansallisteatterin suuren suurella näyttämöllä lämpimämpi, viehättävämpi ja rennompi kuin ensimmäinen. Eka ennakko 5.3.2018 oli moitteeton, mutta eturivistä parhaimmalta paikalta katsottaessa tunnelma ja ilmatila oli kylmähkö, kulissit ja rekvisiitta vaikuttivat liian riisutuilta. Yleisö oli eilen enemmän messisä, nauroi ja kikatti nokkelalle näytelmälleen, ja ehkä tunnisti siinä oman itsensä, hyvin nuorena…

Itse raikas näytelmä oli komeasti riisuttu – dramaturgin Anna Viitalan mukaan, hän puhui teosesittelyssä Lavaklubilla 6.3. juur ennen esitystä, kuinka näytelmästä on otettu pois turha kuten naisviha ja naista halventava ns. huumori. Hienoa, ja jo oli aikakin! ajattelin minä, kun en voi sietää miesten tekemää taidetta miehille, jossa miehet näyttelevät myös naisten roolit, oliko niin, että vielä Viljami Säkinperän eli Shakespearen aikaan äijät vetivät kaikki roolit, ja äijät kirjoittivat näytelmät, ohjasivat jne.


Arki ja kauhu Q-teatterissa. Vihdoinkin kauhua teatterissa!


Eero Ritala tähtipölyineen jää mieleen irvokkaana pop-tähtenä hippihoppielkeineen. Ja vihdoin lotrataan verellä. Jiihaa. Ollaanko tässä kämppiksiä vai yhtä suurta perhettä? Olen ymmälläni kuin Ewan McGregor leffassa Trainspotting. En nyt jaksa hakea tuota kohtaa Welshin kirjasta. Vaiko hullunkurinen perhe.

Ei. Ihan normaaleja ne on. Katsomme nukkekotia, muttei Ibsenin. Ehkä se on kuin Ray Davisien laulu Quiet life niin mainiosta leffasta Absolutely Beginners...

Ei o. Tirkistelemme. Mukavaa, että lavalla on vaihteeksi alaston mies. Suihkussa. Pari päivää sitten leffakerhossa Kannelmäen Kanneltalossa katselimme Hitchcockin Psykon, ties monennenko kerran, se on tuttu: vhs, dvd, blu-raykin ehkä ja tv ja tietysti valkokankaalla, ja loppumattomien dokumenttien ansiosta. Mutta mukana oli Harri Kilven hieno alustus. Päähenkilön puhdistautuminen, suihku. Synneistä, kavalluksista, ahdistuksesta. Mutta tässä on vain arkinen suihku. Miksi vesi pelottaa? Miksi veden poissaolo pelottaa? Mikä on arki? Mikä on arjen vastakohta? Juhlat? Mikä on kauhun vastakohta?

Mutta paluu arkeen. Arkena, arjessa suomalainen käy aamulla suihkussa kuten amerikkalainen - vaikka ei ole likainen. Emme katso vidiootteja vaan diginatiiveja. Ja vähän vanhempiakin digivälineen räplääjiä. Alaotsikkona voisi olla nenänkaivamisen taito.



Elämässä tarvitaan Erkki Saarelan naurua. Ilveilijän synty muistutti 1970-luvun etelä-amerikkalaista diktatuuria



Suurin komedia syntyy hetkestä jolloin mies on itsemurhan äärellä. Sillä. Teatteri Jurkka kutsui uudelleen. Elämässä tarvitaan Erkki Saarelan naurua. Ilveilijän synty muistutti maaliskuun alussa sekä 1970-luvun etelä-amerikkalaista diktatuuria, että elokuvaa Gladiaattori. Tänään huhtikuussa se muistutti eilistä elokuvaa Keskiajan intohimot elokuvateatteri Orionissa - vaikka tuosta leffasta uupuu ilveilijät jotka jokaisessa keskiaikisessa kuvaelmassa mukana. Paavin pallit ja narrin nallit.

Kaikkein paras miesten tekemä komedia alkaa siitä, kun mies yrittää itsemurhaa. On sen äärellä, kuten monessa Irvine Welshin kirjassa ( Trainspotting, Paska ), tai kun Chaplin estää joka ilta juhlivaa dandyä telemästä itsemurhaa, ja aamulla dandy ei muista mtn. Tai elokuvassa World´s end. Tai I hired a contract killer.  Tai Erkki Saarelan ilvelijä joka syntyy hirttosilmukka kaulassa teoksessa Mysteerio Buffo. Yhteiskuntakriittinen, kroominen ja groteski versio ns pyhästä näytelmästä, keskiajalta. Dario Fon mainion pastamankelin lävitse.

Pyh pyhempi pyhäin - näin Pekka Töpöhännän suomenkielisessä versiossa kitetyttiin uskonto. Vallan mainiosti ;) uskonto on urpojen haaleata oopiumia, ja sitä sietääkin kritisoida. Enää meitä kritisoijia ei polteta roviolla. Näiden paavien ja muiden ulkokultaisten orgioissa viihtyjien muka-pyhien ukkojen eloa kannattaakin tutkailla. Kun oikeasti köyhät munkit kritisoivat komeaan mekkoon ja kultakoruihin koristautuneita vanhoja äijiä, niin stoorin päävi bonifacius kahdeksas naulautti munkit kielestään kiinni. Mutta mihin oviin? Toisten rikkaiden äijien oviin?





Näytelmävuoteen mahtui myös taiteilijavierailut ja teosesittelyt joissa kävin mahdollisuuksien mukaan.



Tyttö joka käveli Tekijät esiin! 


Kansallisteatterin pienen näyttämön lämpiössä, viinibaarissa oli 22. maaliskuuta kello 17:01 Tekijät esiin! -tapahtuma, jossa Tyttö joka käveli-näytelmän hurjat naiset, herkät naiset, salaperäiset naiset elikkä Seela Sella, Pirjo Määttä, Aksa Korttila puhuvat. Ja Helena Itkonen haastattelee.









Naisia, kerroksia, myös historian hirveyksistä pitää saada kirjoittaa

Tyttö joka käveli näytelmä Kansallisteatterissa ennakossa 13.3.  Tulin Willensaunaan suoraan feministisestä keskusteluryhmästä, jossa aiheena oli mm kulttuurien omiminen. Esimerkkinä Ruskeat tytöt -yhteisön Koko Hubaran essee Oneiron -romaanista. Saako kukaan enää kirjoittaa mistään?

Saa.

Taidetta ja kirjallisuutta ei voi rajata. Saako juutalaisuudesta kirjoittaa yentl? Saa. Saako keskitysleireistä kirjoittaa? Saa. Mutta hyvin.

Joten astuin penkille. Näyttämö näytti mustavalkoiselta, kauniit valkoiset katot plafondeineen kallellaan, kristallikruunuineen. Lavalla oli kolme työpöytää. Ja myöhemmin naiset, upeat naiset villasukkineen, villapaitoineen. Naiset, opiskelijat, tutkijat, dramaturgit, seikkailijat, jotka istuvat nautinnolla tuolille, oman työpöytänsä ääreen. Oma tupa, oma lupa. Naisen huone, naisen tila. Keittimestä lisää kahvia, lukemattomia työtunteja, intohimoja, musiikkia, josta saa voimaa, musiikkia, joka täyttää huoneen.

Eniten samaistuin noin viiskymppisen naisen, dramaturgin tarinaan, osaan. Me kuuntelimme samaa musiikkia...

Ensin koko tzetti vaikutti staattiselta 1. näytöksessä. Olemme kraftwerkmäisessä maailmassa, työpisteessä, kolmessa työpisteessä, kolmessa tarinassa, kuin keikalla. Mikrofonit, kaiuttimet, haastattelunauhurit, piuhat ja kytkenät elävät omaa elämäänsä. Nauhoitettu puhe, muistelu. Ääni.

Toisessa näytöksessä olanyliheittimet saavat vallan, ja niitä käytetään nerokkaasti, ja ilkikurisesti. Olanyliheitin eli piirtoheitin. Grafiikkaa käytetään säästeliäästi, vasta nyt, ja mikrofoneilla, kaseteilla ja kaiuttimilla pelataan. Joskus kasettimankka aiheutti ikävää feedbäckiä - olin katsomassa ennakkonäytöstä. Henget puhuivat.




Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea kun menin vain sinne minne halusin ;) Osa 2.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Haikeat jäähyväiset Pomppatillin Tompalle ja Kultamarjalle. Mutt´ LOTRailu jatkuu syssymmällä Turuus

Taru sormusten herrasta 19.05. 2018 Turun kaupunginteatterissa, kevätkauden vika näytös nyyh. Haikea oli kevään viimeinen näytös, koska Pomppatillin Tomppa ( Bombadil Tom ) ja Kultamarja esiintyivät yhdessä viimeistä kertaa tässä näytelmässä - syksyllä heidät korvataan. He olivat myös Legolas ja Arwen. Mikä on sääli. Anna Victoria Eriksson näytti jo luonnostaan keijulta. Tai siis haltijalta. En vieläkään käsitä miten hyvin Legolas onnistui ampumaan ne nuolet. Teatterimaailma on magian ja silmänlumouksen maailma.... Olli Rahkonen näytteli myös seitsemässä veljeksessä Turuus, Eriksson puolestaan vuorotteli Sarahin roolissa Vampyyrien tanssi -musikaalissa Helsingin kaupungilta.

Kamalaa. Pitää odottaa syyskuulle, että näkee seuraavan kerran.

Näin tämän proggiksen nyt neljättä kertaa. Vaiko viidettä? No, ei meillä lasketa. Edellisessä näytöksessä Pompadillin Tomppa oli erityisen vekkulilla tuulilla - roolin voi ilmeisesti jättää hymy huulilla.

Mutta täyttääkö tarina Bechdelin testin vaatimukset? No ei.

Eikä alkuperäistä tarinaa voi muuttaa liiaksi. Kuinka vihasinkaan pakolla tehtyä genreä "poikienkirjat" ja seikkailut joissa oli toimijoina vain poikia. Meillä maalla korvessa syrjässä ei ollut niin rajoitettua seikkailut. Äiti kyllä varoitti kun hypittiin ikkunoista, että varo ettei tule salmonellaa... Hypittiin vissiin lintujen ruokintapaikan päälle. Viisikossa viduddi tyttö joka joutuu tiskaamaan. Pojat ei.

Onneksi oli Peppi. Ronja ryövärin tytär. Sekä Petronella, aktiivinen prinsessa joka pelasti itse itsensä, kun prinssi oli laiska vätys.

Kuumalla lavaklubilla oli Beyond Bechdel seminaari taannoin josta bloggaan myöhemmin. Mikä on tarinan tasapaino? Kuinka monta naista pääroolissa? Miten jakautuu repliikkien määrä?

Lauantaina immeiset, luultavasti, kokkoontuivat  katsomaan kuninkaallisia häitä. Kuninkaan paluussa Aragornin ja Arwenin spektaakkeli pesi ne täysin...

Klonkku on tarinan sankari. Tai antisankari. Tai pahis. Tai opas. Klonkku, rikkinäinen, miltei järkensä menettänyt. Siinä olemme samaa mieltä Klonkun kanssa kuinka kauhea on auringon räkötys. Hyi, kamalaa, sattuu silmiin...

Ikävää Tolkienin saagassa on naisten poissaolo,  ja  luokkakeskeisyys, herrojen etuoikeus - sekä Sami että Klonkku kutsuvat Frodoa herraksi.

On hauskaa huomata kuinka hobitit käyvät Turun kaupunginteatterin Lippiksen kahvilassa ostamassa reissumiehiä - niitähän ovat itsekin. He pystyvät ostamaan tiskiltä - eivät seiso maitolaatikon päällä. Taikka dynamiittilaatikon, siis saippualaatikon.

Koska hobiteilla on aina nälkä ja koko ajan jano, kun eivät ole ensimmäistäkään aamiaista saaneet, saatikka toista, niin näytelmässä on peräti kaksi väliaikaa.

Minä kävin väliajalla syömästä evästä ulkona ja pikkuruinen hämähäkki yritti kivuta käsilaukkuuni. Otin sen pois, ja millään se ei olisi suostunut laskeutumaan kädeltäni. Voihan sen väliajan  niinkin käyttää... Leikkiä hämhäkin kanssa.

Näytelmässä on suuri kohtaus jossa tapaamme hirviön nimeltä Lukitari, harvoja naispuolisia hahmoja, muuten. Siinä on mukana sekä Ed Woodin tekemää  halpista, joka kuitenkin oli modernia multimediaa ja mosaiikkia, montaasia joista elokuva koostuu. Siinä on myös King Kongin saaren jättisuuria otuksia kuin 1950-luvun skifiäkin, kauhua, joka syntyy kun ihminen keksii atomipommin ja säteilyn, säteilytyksen - mitä hirviöitä, ihmisraunioita ja kaupunkien raunioita niistä syntyy. Myös rasistisissa ja kolonialistissa Tartsan-leffoissa oli jättikokoisia hirviöitä. Ainakin yksi hämähäkki. Tarzan-kirjat taas ei olleet rasistia eikä kolonialistisia. Seksismiä toki kummassakin.

Kaiken huipuksi vuorella Kaupunginteatterin vieressä on komea valtava hämähäkinverkko, julkinen taideteos nimeltä Network, suomennettuna verkosto, verkossa tehtävä ns työ. Ja yksiä lemppariveistoksiani Turuus. Se on Outi Sarjakosken ympäristötaideteos - ja jos aa sanoa, ja sanon siitäkin huolimatta, se on just jetsulleen oikealla paikaalla..





Gandalf sanoo, ettei tämä ole mikään huviretki, piknikki, eväsretki. Välillä puolituiset, hobitit ovat kuin pikkulapsia joita pitää kaitsia ja kieltää kaikesta. Erityisesti Pippin on nuori, tyhmä ja viaton kuten koiranpentu, joka ei vielä tiedä maailman pahuutta. Hän töppäilee kaikessa - koska hän ei tiedä, että mihinkään ei saa koskea,  tulta ei saa sytyttää, uusia ihmeellisiä kapistuksia ei saa sörkkiä.

Gandalfissa on paljon velhoa nimeltä Merlin, ja hobiteissa samaa kuin pyöreän pöydän ritareissa.

LOTRailua Kalevalassa


Varsinkin tässä versiossa Gandalf on hyvinkin Väinämöisen kaltainen, varsinkin veneessä. Tarinan alussa seppä takoo, luo Sormusten sormuksen. Kuten Ilmarinen tarinassanne Kalevalassa. Mutta Sampo on mystisempi ja monipuolisempi kuin sormus.

Louhen kaltaista vahvaa itsenäistä naista tarinassa ei sinänsä ole, vaan Arwen, ja Éowyn, tuo Rohanin Valkea Neito. Ja Galadriel.

Onko Ruusa Tölli vain tyttöystävä vaiko myös toivon symboli? Rauhan, kodin, yhteiselon, tulevaisuuden.

Mutta onko Louhi havaittavissa noissa tummissa linnuissa, lentävissä hirviöissä? Gallen-Kallelan töissä, ihan Helsingin kaupungin museon kattomaalauksissa Louhi on vanhempi nainen, itsenäinen harpyija. Naisen vanhenemisen merkit ovat ikävällä tavalla kuvattu, kuten kauhussa, jota rakastan ja kulutan. Vaikka Väinämöinen on veneessä, niin hän ei seksuaalisesti lähentele Louhea kuten Aino-parkaa. Tuostahan tuli kohua, että pitäisikö tuo seksistinen maalaus poistaa Ateneumista. Samalla pitäisi naisten alastonpatsaat poistaa. Ja pukea ainakin kuten miehet kurkkuun asti napitetut Leinot, Lönnrotit, istuvat presidentit.

Onko tässä teoksessa Kullervon kirousta? Vaikka suomenpystykorvaa ei näy jaloissa pyörimässä.

Peter Jacksonin leffaversiossa hobitit ovat miltei beatleja. Mikko Koukin versiossa heissä on kotimaista, mukavaa junttiutta, kuten Rummukaisen veljeksissä, ja Seitsemässä veljeksessä.

Hobittien hahmoissa on sekä savolaisuutta että karjalaisuutta, jos englanninkielisessä versiossa, tahi alkuperässä on irlantilaisuutta ja walesilaisuutta.

Hobittien elämä on kuin eilisen ajan suomalaisilla kesälomalla, jolloin vain nautitaan kävellä paljain, isoin jaloin nurmikolla, piippukessua kenties tuprutellen, ilman kiirettä, ilman ruuhkaa... Kuin Junnu Vainion Käyn kesälaitaa, ilman paitaa.... Ei estä kukaan kun matkaa teen.

Suomalaiset syövät hyvin. Sitten saunovat ja sitten syövät iltapalaa. Hobitit eivät sauno, mutta minulla on todisteita, että pesevät ainakin nassunsa. Ja Rivendellissä myös muutakin 😂👍



Nämä ihnisenpesuaineet. Tahi hobitin pesuaineet ostin halvalla Sveduista pari vuotta sitten.

Hobittien elo on rauhan aikaa. Suuria ongelmia ei ole. Välillä Suomenlinnassa kuvaan hobittien asuntoja jotka ovat piilossa ruohon alla. Miltei. Vaikka ne oikeassa elämässä liittyvät sotaan ja puolustukseen.

Mutta miksi Taru sormusten herrasta nähdään juuri nyt Turuus pääteoksena, vaikka on sisällisodan vuosijuhla? Jostain syystä Tolkien väitti kiven kovaan ettei tarinansa ole allegoria.

Haltijat ja kääpiöt kinastelevat vähän väliä. Heidän toransa on vanhaa perua, vaikka ovat miltei veljeksiä, tai ainakin naapureita, samalla puolella. Hyviksiä. Vapaita olentoja.

Kun taas örkit ovat jatkuvasti toraisia, täynnä vihaa, miltei syntymästä saakka. Jos he eivät ärjy eivätkä taistele tunteettomasti, niin he eivät pärjää edes hengissä. Bad To the bone? Pahuus asuu luissa ja ytimissä? Tolkienin saagassa örkit esitetään pelkästään pahoina ja jännittyneinä.

Tykkäsin paljon John Carpenterin leffasta Ghost of Mars, jonka näin Night Visions festivaalilla joskus vuonna 2001. Siinä ollaan avaruudessa, tarkemmin sanottuna tulevaisuuden Marsissa, jossa avaruuden örkit terrorisoivat, johtajanaan Big Daddy Mars naamaläviatyksineen. Heitä vastustaa feministit, harvinainen matriatkaatti. Leffan DVD:ssä on ekstroissa on hauskaa turinointia kuinka leffan statistit hilluivat hurjina pimeässä yössä keskellä aavikkoa - kuin oikeat örkit...

Sauronin silmä, kaikki näkevä silmä, Isoveli valvoo.... Tässä versiossa silmä on tulipallo, häntäänsä syövä käärme, kettu tulenhäntä kainalossa...

Kouki on epäilemättä omat Japperwokkinsa ja muut Pythoninsa tiirannut.

Edellisellä kerralla huomioon kuinka kauniit kädet sekä Sauronin suulla että Sarumanilla on. Sarumanin kädet olivat staattiset kun taas Sauronin suulla hyvinkin liikkuvat, kuin omaa elämäänsä elävät. Niin kuin Crispin Gloverilla elokuvissaan. Goottilainen hahmo Sauronin suu muistutti Vampyyrien tanssi -musikaalin Kreivi von Krolockia komeassa puvussaan. Vampyyrien tanssi -leffa taas tuli mieleen kun örkit marssivat öristen ja sapeleita kolistellen eteemme - ja hännän huippuna on kaksi örkiksi naamioitunutta hobittia. Kuin poika  ja professori vampyyrien tanssin tanssiaiskohtauksessa.

Goottilaisuutta on myös linnan luurangot, portaat, rauniot, joista aistii jotain Mario Bavan mustavalkoista, tehokasta goottilaisuutta, pahuutta ja toiseutta kuten elokuvassa Paholaisen naamio, joka näytettiin elokuvateatteri Orionissa taannoin jotta pääsin sitä kuolaamaan. Näin Musta peili nimisessä perin pätevässä kauhuelokuvan käsikirjassa siitä kuvia 1980-luvun puolessa välissä ja siitä lähtien olen halunnut sen suurella kankaalla nähdä.

Hobittien puolinaamioihin hieman petyin, vaikka ymmärrän, että elokuvaan voi maskeerata örkkiä neljä tiimaa ja sitten kuvataan, ja mokailut, blooperit poistetaan. Tai pistetään blu rayn ekstroihin, yllätysmuniksi. Elokuvassa kohtauksen voi aina uusia. Mutta teatterissa ei. Leffassa örkit voivat olla myös mykkiä ja äänen lisätä myöhemmin.

Aragorn nyt vaan on niin huikea. Vaatimattomuudessan ja painiessaan ongelmien kanssa, miksi rakastua haltijaan, tuleeko minusta hyvä kuningas.

Ja entit. Puuparrat. Puuhaltijat itkettivät taas eniten. Vaikka loppukumarruksissa useammankin silmä kostui - myös lavalla. Miksi metsiä tuhotaan? Metsä on rauha, keuhkot, virkistäytyminen, ainutlaatuinen paikka.

Kuten teatterikin.






Loru sorbusten herrasta oli hauska parodia aikoinaan, tässä uusi kansi




Oho. Onko Tolkien lukenut myös Kiven Seitsemän veljestä? Kovasti kuulostaa tutulta aarre, precious, peikko....



Oikein hyvvää Tolkienin synttäriä! Tiesitkö, että meillä oli Vesiraukka kuten tässä Ante Aikion Aigi-sarjassa jo kauan ennen Klonkkua. Čáhcerávga eli Vesiraukka saamelaisesta mytologiasta.


LOTRailua ja hobitteja:


Jouluna 2016 telkkarista tuli hobitti-elokuvia, jossa on mainio kattaus joulusyömiseen: rohmuavat sottaavaat hobitit versus vegaanit haltijat! ;)

torstai 1. maaliskuuta 2018

Rakkaudestani Aragorniin ja Klonkkuun eli Taru sormusten herrasta Turun kaupunginteatterissa

Turun aika -lehden kannessa on Klonkku kansikuvapoikana! Ja esittelee Turun kiehtovampaa puolta - sitä pimeää! ;) Klonkku / SméagolMiska Kaukonen ) on välillä surullinen hahmo, jonka ylitse kaikki kulkevat. Pimeässä viihtyvä kaitaluinen erakko. Hänet on orjuutettu ja hänellä on vain yksi nautinto, päämäärä, pakkomielle. Aarre. Sormus. Sormusten sormus. Näytöksen jälkeen 21.2. Klonkku sai suurimmat taputukset. Klonkku on huikea hahmo, hänessä on yhtä kolhoa kauneutta kuin Richard O'Brienissä Riff Raffina. Traaginen, surkea, ilkeä, hyljeksitty. Asunnoton mies jolla ei ole paljoa kiinnekohtaa elämään. Ei sukua. Ei koulutovereita. Kenties avohoitoon hylätty rukka, parka. Josta kuitenkin tulee tärkeän seikkailun merkittävä jäsen: opas. Klonkku on hyvin suomalainen eksentrikko, joka vihaa auringonvaloa, toisin sanoen kärsii jatkuvassa kaamoksessa D-vitamiinin puutteesta, kun kauhia auringonräkötys sattuu silmiin.... Hän on osin muuttunut sammakkomieheksi, tai pojaksi, jaloista ainakin, ja ruokatottumuksiltaan hän on aika villieläin.

Klonkku kutsuu Frodoa herraksi. Mutta Klonkku on komea ja kuvaava nimi, klonkuttaa, nilkuttaa huonoryhtisenä. Klonk klonk. Välillä Klonkku on Touretten syndrooman vallassa, välillä autistinen.
Klonkku on kuin hylätty lemmikki ja nälkää näkevä katulapsi, jonka haluaa pukea puhtaisiin ja istuttaa juomaan leikkiteetä. Pieneen koriin pistäisin a koriin kuljettaisin.... Hän ei käy runobloggaajien piknikillä eikä kuntosalilla.

Pitäisikö hänen?


Klonkku kansikuvapoikana, Turun aika

Tolkien oli kova poika varastamaan, ja Klonkku onkin enämpi tai wähempi suora lainaus saamelaisten mytologian Vesiraukasta (Čáhcerávga). Vesiraukka tuli tutuksi Ante Aikion Aigi-saagasta. Antea olen käynyt kuuntelemassa kirjastoissa, juurikin etelän vetelisissä kirjastoissa, joissa hän on tästä kertonut. Pasilassa oli myös näyttely, jossa oli komeat kuvat saamelaisten mytologian hurjimmista hahmoista. Ei liene oppineelle opettajalle vaikeus löytää Vesirukkaa Pohjoisesta, ja liittää omaan saagaansa. Löysihän Tolkien myös Kalevalan tarinat ja erityisesti Seppä Ilmarisen takoman... Sammon. Joka tässä on sormus.

Ante Aikion Aigi-saagassa esitellään Vesiraukka

Nelituntinen näytelmä on rytmitetty sopevaksi. Kävin äsken 28.02. Kalevalan päivänä Turun kaupunginteatterissa tutustumassa kulissien taakse, ja katsomassa, ihailemassa keijujen kampauksia ja teräviä korvia... Peruukit ja korvat pysyivät hyvin paikoillaan kaikessa temmellyksessä ja täytyy sanoa kuinka hienoa käsityötä on ihan alusta ensimmäisest ähiuksesta viimeiseen maissinlehteen asti.

Käsityö on oikeata käsityötä, eikä tällaista työntekoa mitata tunneissa - paitsi kun pitää mitata kauanko kestää tuhansien maissinlehtien kiinnitys...



Kokonaisuus on leikattu, maustettu, valikoitu hyvin, ja virkistävää oli nähdä Tom Bombadil!



Hobitti-combo oli myös mainiosti valittu, ihan käsin plokattu. Valittu Frodo ( Stefan Karlsson ) hiuksineen jotka muistuttivat 70-luvun pop- ja iskelmätähtiä, pitkätukkia! Kuten Salomon ja Sammy Babitsin. Samin kuontalo ja presenssi oli kuten Jukolan jukuripäillä. Muutenkin hobitti-nelikolla oli hieno suomalainen painotus mukanaan, siinä oli Rummukaisten veljeksiä jotka nahistelevat ihan turhasta, mutta silti ovat seikkailussa viemässä veljeään hullujenhuoneelle traktoreineen. Taru sormusten herrasta satu tai legenda on myös matka. Mutta millainen matka...

Matka Helsingistä Turkuun on kuin seikkailu Mordorista koti-Kontuun. Onnibussilla matka taittuu aina kauniissa keväisessä säässä, jossa näkymä ikkunasta on riipaiseva luin postikortissa...

Menemme usean tunnelin lävitse, kallioihin on louhittu autostrada. Ja lumiset kalliot sijaitsevat kummallakin puolella tietä. Lumen peittämät jyrkät kulmat ovat valokuvauksellisia, niihin muodostuu monenlaisia kasvoja, kivikasvoja, örkkejä... Maisema virittää täysin tunnelmaan.

Turku on monella tapaa #tarusormustenherrasta kaupunki.. Johon matkataan Mordorista, ehkä. Matinparrat, oi nuo jääpuikot hurjat valkoiset Sarumanin parrat ja harmaat Gandalfin parrat vuorien pinnoilla. Monen tunnelin lävitse on hakattu autostrada... #LOTRailua...

Rakastan suomalaista sanaa örkki. Englannin orc on niin pliisu! Kuvasin joulun aikoihin orkideaa jonka äiti oli heittänyt roskiin. Se näytti täysin örkiltä, Se oli örkkidea ;)

Roskiin heitetty orkidea sai uuden elämän valokuvataiteena. Luonnon moninaisuus on ihmeellistä ja miten orkidea houkuttaa hyönteisiä...

Mikä olisi Taru sormusten herrasta kolmessa sekunnissa?
Jos Frodo vastaisi sormusten viennille, että:
- Vie itte!
Tai:
- Emmie kehtaa.



Minulla oli Taru sormusten herrasta teokseen viha/rakkaus -suhde. Luin sen, joskus kauan, kauan sitten. Sitten Loru sorbusten herrasta ilmestyi suomeksi ja suomeksi sillä oli maailman paras nimi ja vääntö. Luin sen pitkästä aikaa pokkarina jonka dyyklasin jostain. Taitaa olla aarre ;) mutta kannessa on erehdyttävästi Elijah Woodin näköinen höpitti. Eli tuo taitaa olla uus painos. Sitte, ilmestyi Jacksonin leffa, ja Christopher Lee tuli Suomeen.

Aah,mikä päivä Se oli!



Luin uudelleen Tarun, mutta nyt minua ärsytti Gandalfiinon siis Gandalfin jatkuva natiseva nariseva opetus.leffassa Sir Ian McKellen taas oli humaanisempi ja vekkulimpi. Hän ehkä pössytteli enemmän ;)



Tavattoman nuorten ja viattomien hobottien hartioille sysätään suunnaton vastuu. Ettei maailmanloppua tule. Tai että maassa ja maailmassa pysyy rauha.

Hobitit. Hobitit eivät käy sotaa. Pojilla on ikuinen loma, he eivät täytä veroilmoituksia, eivätkä leikkaa alennuskuponkeja. Hobitit viettävät myös leppoisia eläkepäiviä, ovathan he pitkäikäisiä...

Hobittien kylässä ei ole vanhainkoteja, ei kotihoitoa, joka hukkaa asiakkaan avaimet ja jättää ravinnotta ja lääkkeittä. Siellä ei ole leipäjonoja, ei nuorisovankiloita, eikä lasikattoja - vaikka enimmäkseen miehet saavat äänen ja vuorosanoja. Merkittäviä tehtäviä ja kommeita miekkoja.

Leppoisa kansa ei tuskaile asunnonhintojen kanssa, eikä rakenna ydinvoimaloita. Peter Jacksonin nerokas elokuva Braindead opettaa, ettei Uudessa-Seelannissa ollut ydinvoimaloita 1980-luvulla. Vai oliko?



Ainoa ikävä piirre hobiteillakin on luokkajako - tätä en ymmärrä, miksi Tolkien halusi kirjoittaa hobitti-pojat eri arvoisiksi. Sam kutsuu Frodoa Frodo-herraksi. Herra ja puutarhuri. Kaverukset.

Kuten ennen muinoin brittiläisissä yliopistoissa oli etuoikeutettuja rikkaita valkoisia nuoria miehiä, jotka pääsivät opiskelemaan, ja tekemään jekkuja, törkeyksiä ja mitä tahansa - ja henkilökohtainen palvelija palveli nurisematta. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset...

Ensimmäisellä kerralla ihan eturivistä katsottuna oli huikeinta tuo jousella ampuminen. Juuri tuosta kulmasta,suuren  näyttämön reunalta katsottuna jousella ampuminen näytti aidolta. Tarkemmin sanottuna hetki, jolloin nuoli osuu.

Kaikki taistelut olivat hienoja. Onneksi niitä suuria taisteluita oli karsittu. Näkyi kyllä, että treenattu oli ja pitkään! Miekkailusta nautin myös. Ja paljon.

Lukitari muistuttaa Ed Woodin elokuvien mahdottoman suuria hirviöitä, ehkä Taru sormusten herrasta -trilogian ohjaaja Peter Jackson halusi leffassaan käyttää vanhan ajan kauhua kuten King Kongin saarella käyskentelevästä jättihämähäkistä. King Kong ilmestyi muistaakseni 1933 keskellä suurinta lamaa ja ahdistusta. Jacksonhan teki oman version joskus 2006. Millainen Lukitari oli kirjassa?

Kivipeikko oli Tim Burtonin ja Monty Pythonin henkeen vedetty hahmo.

Hienoa oli normaalien näyttelijöiden lisäksi akrobatia- ja sirkusihmisten määrä.  Seinille kiipeiltiin ja vaijerilla roikuttiin. Pidin myös Rakastunut Shakespeare -näytelmän miekkailusta.

Minua ehkä arvellutti, miten näkymättömyys näkyy teatterissa  😂
Lainaus: en nähnyt näkymätöntä miestä tänään. Toivon että hän häipyisi.




Ensimmäisellä kerralla Aragorn oli syy, miksi olin varannut jo useamman piletin tähän näytelmään - silloin kun lippujenmyynti alkoi... Markus Järvenpää tarttuu vaihteeksi miekkaan eikä kirveeseen kuten Raskolnikov... Hän on osin itseironinen, osin -riittoinen sankarihahmo, jossa on paljon suomalaista hiljaisuutta ja vaatimattomuutta. Koska hän on vain ihminen... Eikä ikuisesti nuori ja kaunis keijujen keiju...



Purppuran ja verenpunaisen sävyisessä sotisivassa.

Ah.



Onko sovituksessa tarpeeksi feminismiä? Arwenia saisi olla enemmän. Upea upea upea Galadriel - häntä olisin äänestänyt hallitsijan vaaleissa! Toisenlainen tulkinta kuin Catella.

Tolkien lainaa myös Shakespearea, Macbethiä, mutta hieman muunnellen. On hirviö jota kukaan mies ei voi voittaa...



Aluksi pettymyksekseni hobitien jalat näyttivät liian pieniltä. Mutta tarvitseeko niiden valtavia klowninjalkoja ollakkaan?



Hobitit ovat lupsakoita kuten savolaiset ja saamelaiset. Heidän tavoissaan on jotain hyvin suomalaista, ollaan yhdessä, lämpimässä tuvassa,  ja syödään oikein hyvin. On jatkuva kesä, kävellään paljain jaloin, nurtsia pitää leikata. Elo on leppoisaa eikä kelloa vilkuilla.

Samalla, vaikka on kesä, niin vietetään Kekriä ja Joulua, kaikille riittää sapuskaa, ja aikaa. Ja piippuseen pössytettävää... Hobotit ovat kuin Käyn aholaitaa -laulun lapsia lomalla koulusta. Ja ehkä matkalla aikuisuuteen...



Ensimmäisellä kerralla Gandalfin näyttelijä ( Mika Kujala ) muistutti Christopher Leetä. Ja Sarumanin näyttelijä ( Petri Rajala ) muistutti Peter Cushingiä [ jo yhdessä Seitsemän veljestä nöytelmän kohtauksessa ]. Mukana on myös muita hienoja  Hammer studio-viittauksia, klassinen on näkymä jossa hirviö ottaa kraivelista kiinni ja kuristaa nostaen ilmaan samalla - kuten Leen näyttelemät Frankensteinin luoma hirviö ja muumio.



Jotain junttiutta ja kotikutoisuutta on, mutta se vain rikastaa tekstiä, ja elämystä. Mitään hävettävää ei todellakaan ole. Musiikissa ei saa haahuilla postmodernisti kikkaillen, vaan kirjasarjan paksujen opusten tarinat täyttävät tilan.



Suomalaisuus, kuten Rummukaisten veljesten riita sinapista, on saman tyyppistä nahistelua kuten tässä hobiteilla tai kääpiöillä. Mutta niistä selvitään. Tai aina voi yrittää puhua ja setviä. Olla hiiltymättä eikä vatvoa vanhoja kaunoja. Me ja muut.



Kohtaukset toimivat. On eri asia että kohtaukset toimivat elokuvissa kun aina voi ottaa uusiksi ja pilalle löperölle menneet panna osioon bloopers kun teatterissa pitää asioiden toimia. Toinen on työturvallisuus. Kaikki ovat ammattilaisia ja kulissien takana ähkivät rehkivät tekijät luovat onnistuneen elämyksen. En oikeastaan kaipaa aikoja jolloin yksi vaikea huippunäyttelijä kuten Klaus Kinski häipyy omilleen kuvauksista vuorille polttamaan peyotea, ja rietastelemaan kantaväestön kanssa. Täyteen tekeminen on muuttunut kurinalaiseksi ja yhteistyöksi...



Kohtaukset ja härvelit vaihtuvat tiuhaan mutta varsinkin alussa esitellään Kontu ja kuinka paha vitsaus mammonan haluaminen ja kullanhimo, kapitalismi on. Selvää trumpismia ja putinismia on havaittavissa. Valta turmelee...



Miksi nuoret pojat lähetetään matkalle jolta ehkä eivät ehjinä, viattomina tai hengissä palaa?



Kaunis ohjelmalehtinen kertoo Tolkienin kirjoittaneen saagaansa sotien ja muiden tragedioiden runtelemana. Tai ainakin vaikuttuvana.



Entit pysäyttävät humaanisuudellaan. Ja muistuttavat mieleen Koijärvi-liikkeen. Nykyaikana jatkuvasti joku on yrittämässä tuhota metsiämme. Tähän on puuttunut mm Leonardo di Caprio, joka oikeutetusti jakaa Instassaan Greenpeacen ja vastaavien graafisia kuvia. Miksi luontoa pitää tuhota? Ikea yritti pistää tuhannen... kappaleiksi muuten Kakevalan runomaita, olikohan vuonna 2009?



Örkkien kaivostoiminta myös kestää kritiikkiä, ihan Talvovaarasta alkaen ja ydintuhoon mennen. Katsoin hienon ja hyytävän elokuvan kotimaisen nimeltä Jättiläinen - suosittelen, suosittelen myös Juha Hurmeen Lemminkäinen -näytelmää katsottavaksi rinnalla Yle Areenasta löytyvää dokumenttia elektroniikkaromun salakuljetuksesta.

Heidi Hautala kirjoitti jo vuonna 2002 Suomen luonnossa, ettei Lapista saa tehdä Suomen Kongoa.
Vaarallinen kaivosbuumi on pysäytettävä.

Mutta Taru sormusten herrasta ei saarnaa. Ehkä siitä poimii osia jotka sopivat, kuuluvat omaan elämään. Se on viihdyttävä matka, jota aion käydä kokemassa myös ensi syksylläkin!

Näin tämän eeppisen matkan 17.02.2018 omalla rahalla ja 21.02.2018 Turun kaupunginteatterin vapaalipulla - kiitos siitä! Kirjoitin haltijakielellävihreälle A4:lle ensitunnelmat mustalla musteella, mutta ne ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ehkä myöhemmin lissää...



Oli muuten hauskaa kun minut ohitti rekka jossa luki Lord of the Onion Rings ;)



Tässä muutamia tviitauksia:



Henkilön Valokuvaaja (@satuylavaara) jakama julkaisu

En päässyt katsomaan Väänästä Klonkkuna kun istuin koko kesän konttuuriss vakuutusasiakirjoja pyöritellen..