Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

perjantai 31. tammikuuta 2020

Ruttolääkärinnokkaisista mustista korpeista kanervojen keskelle kauhuromanttiikkaan Humisevalle harjulle

Ruttolääkärinnokkaisista mustista korpeista kanervojen keskelle kauhuromanttiikkaan Humisevalle harjulle. Humiseva harju paranoo ilta illan jälkeen. Goottilainen tarina hullusta rakkaudesta. Meille. Ja nyt.

Humisevan harjun ensi-illassa 30.01.2020 Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli suurta leikkiä mielikuvitusrikkaan kapellimestari Lauri Maijalan johdolla. Hiljaisuus ja kova ääni vuorottelivat. Myös meno, raivo ja seesteiset hetket. Mutta miten Heathcliff sopii me toon aikakaudelle?

Minulle tämä on tärkeä kirja, goottilainen tarina, romaani, usealla vuosikymmenellä kokenut. Myös elokuvissa. Hullu rakkaus. Miten olisi käynytkään, jos Heathcliff olisi saanut kodin lämmön. Sankari ja antisankari. Byronilainen, traaginen sankari. Marxilainen luokkasankari. Mies joka ylenee. Mutta millä hinnalla. Hullu rakkaus.


Humiseva harju ensi-ilta 30.01.2020. Paikalla oli varsinainen kuka on kuka. Ei, minulle ei iskenyt dementia. Paikalla oli vaan niin paljon hienoja näyttelijöitä. Rampilla ja kulisseissa.


Klassikkoja saakin käsitellä. Mutta tässä tarinassa on tehtävä valintoja. Romaanissa on monta tabua. Hurja tarina.



Humiseva harju on sivujuonteissaan feministinen, se näyttää, mitä tapahtuu, kun nainen ei saa omistaa, eikä periä maata eikä tilaa. Kaikki menee miehelle, tässä tapauksessa veljelle. Veljelle joka ryyppää, ja pelaa ja on väkivaltainen. Veljestä tullee huono isä, huono yksinhuoltaja. Huono tilanhoitaja, huono veli. Ilkeä, sadistinen ja etuoikeutettu - vain rikkaat pojat pääsivät opiskelenaan. Vain miehet pääsivät ammattiin. Ammattia harjoittaa kylän lääkäri, goottilainen ilmestys, osittain hevimetallimies, osin viktoriaaninen kuvatus, juoppo ja kyyninen lääkäri. Joka ei kuitenkaan valehtele. Myös Heathcliffiä ihmettyttää, miksi Hindley hylkää opiskelun.

Tarinassa viitataan myös lapsityövoiman käyttöön, olihan Nellykin tullessaan vasta lapsi.


Cathy pitää puolensa kuten Peppi ja muutkin tyttökirjojen sankarit, päähenkilöt. Cathy on villi ja vapaa, rasavilli ja tasa-arvoinen, ja kyllä etuoikeuttukin. Vaikka hän kuinkakin hurjasti nelistää nummilla kirkuen onnesta ja vapaudesta, hän tietää, miten käyttäytyä lapsena, tyttönä ruokapöydässä. Ettei tule isän remmistä. Isä antaakin selkään veljelle Hindleylle, joka rääkkää Heathcliffiä. Kun Cathy ja Heathcliff tapaavat ensi kertaa, on Cathy raivoissaan, kun ei saanut ratsupiiskaa, jota oli niin toivonut tuliaiseksi isältään, joka väitti Heathcliffin rikkoneen sen. Oliko mitään piiskaa koskaan ollutkaan, ja miten piiskan saa rikki? Hindleylle oli myös luvattu mieluisa tuliainen viulu, jota ei myöskään isän tavaroista löydy. Kun Heathcliff oli sen rikkonut. Jos sitä olikaan. Hindley soittaa myöhemmin kyllä viulua, välillä sitä maailman pienintä viulua... Hän on juorukello ja sietämätön kakara, josta kasvaa väkivaltainen ja katkera mies, huono isäntä.


Miksi Heathcliffin kosto ei ole oikeutettua, ei ainakaan niin kuin Monte Criston kreivissä ja Oopperan kummituksessa?



Cathy raivoaa Heathcliffille kun tuliaista ei ole. Heathcliff on säikky, mykkä ja likainen lapsiraukka, ilman kenkiä. Päivänsäde ja Menninkäinen. He. Yhdessä. Vastakohdat, peilikuvat.

Sitten Cathy tutkii uutta Mörrimöykkyä, joka ei niin paha olekaan, miltei ihmisen näköinen. Kun Heathcliff tulee lavalle, hän on kuin Heikko-Peikko, tuttu 70-luvun telkkarista ohjelman päähenkilöstä, johon oli helppo samaistua kun koulukiusattiin ja muutenkin maailma murjoi. Samalla hän on hyvin dickensiläinen hahmo. Kun välillä tuntuu, että nyt mennään varmaan seuraavaksi liian pateettiselle puolelle, niin palettia käännetään. Tai ehkä palettiveistä käännetään.


Tämä ei ole mustavalkoista. Tämä ei ole välttämättä järkevää. Mutta mitä tunteilleen voi. Tässä ei ole täysin hyviä pyytettömiä henkilöitä, muttei myöskään telenovelan paperinukkeja.


Tämäkin Humiseva harju on  kertomus rasismista. Löytöpoika Heathcliff on elokuvissa yleensä mustalainen. Edellisessä filmatisoinnissa vuodelta 2011 hän oli puoliksi tummaihoinen poika. Tuon leffan näin 2012 feministillä Artisokka -elokuvafestivaaleilla. Sitä ennen on useampikin mies näytellyt Heathcliffiä. Kumma, että näistä leffoista muistaa eniten ja ensimmäisenä Heathcliffit.


Kun Kate Bushin Wuthering heightsin pianon luritusalkua kuulee, kuuntelee pari sekuntia, välähtää mieleen hänen kaksi videotaan, se pimeä, jossa sisätilassa kynttilän valossa valkoisessa puvussa haahuilee, ja toistaa hei, se olen minä, Cathy, olen palannut kotiin. Ja toisella originaalilla videolla, oliko se tarkoitettu Amerikan markkinoille, hän kirmailee punaisessa mekossaan nummella.



Kesto on tasan kolme tuntia, väliaikoja on yksi. Ensinäkemältä ramppi ja hyppytorni näyttivät rujoilta, keskeneräisiltä, kömpelöiltä. Mutta toisella kerralla, ensi-illassa ne vain antoivat tilaa henkilöille, motiiveille, tunnetiloille. Vaikka ramppi vie istumapaikkoja potentiaalisilta katsojilta, niin se virkistää ja luo uutta, laajentaa. Sisustus siis lavastus ja puvustus on mainiota. Siinäkin näkyy, että elämme murroskausia, niin 1800-luvulla teollinen vallankumous, koneet, jotka vievät työpaikat ihmisiltä, jotka joutuvat tarpeettomiksi. Köyhiksi. Vailla identiteettiä.


Puvustuksessa näkyy myös hippikauden 1970-luvun boho:sta (bohemian chic, böömiläinen, mm mustalaishameet useine helmoineen) siirtyminen juppikauteen kasarille. Catherine on valintansa tehnyt. Hän on hillinnyt hiuksensa kiinni, hänellä on kauniit kultaiset kengät, hän pelaa kössiä. Mutta onko hän onnellinen? Hänellä on ilottomat juppiasut, sileät värittömät jakut. Hän on hillinnyt myös itsensä.


Onko Linton kesyttänyt hänet? Laittanut suitset? Jarruttanut? Tukahduttanut?


Vaikka hän on ruutitynnyri. Kuten Heathcliffkin.


Linton on mainio ilmestys valkoisissa tiukoissa farkuissaan, iloisuudessaan ja kammatuissa hiuksissaan. Myös hänen pukukoodinsa, vaatteiden värinsä muuttuu. Malvan värisestä juppijakusta alkaen.

Näin tämän luomuksen medialipulla, kiitän Hgin kaupunginteatteria siitä, todella.



Feminiini ja maskuliini leikkivät, risteilevät, sulautuvat toisiinsa



Feminiini ja maskuliini leikkivät, risteilevät, osuvat, sulautuvat toisiinsa kuin hempon höyhen kanervaan karheaan varteen. Kumpi höyhenen puolista näkyy, miten tuuli kääntyy. Toisiansa täydentävät palat, minun nimi on Nimes sun. Kuten Dave lauloi.

Kanssanäkijä, avec avekki muisti Call me by your name:n. Kuten primitiivistä alkuasukasta opettaa Cathy Heathcliffiä, muttei mikään paha mielessään.

Paljon käydään läpi luokkayhteiskuntaa, kolonialismia, rasismia ja väkivaltaa.

Tässäkin, kuten Lauri Maijalan ohjaama 7 veljestä -näytelmässäkin on oppimisen ylistys. Kenellä sukupuolella on oikeus opiskella. Kuinka etuoikeutettuja valkoiset rikkaat miehet ovat. Ja pojat.



Teollinen vallankumous on jo kohta ovella 1800-luvulla, ja toisaalta eletään juppikautta. Pölynimurit kehittyvät ja syrjäyttävät siivoojan.

Klassikkiteos ja goottilainen tarina on myös kertomus toiseudesta, rasismista. Kuinka eliitti tai hyvintoimeentulevat, kuten isä Linton eivät voi pelastaa kaikkia kerjäläisiä pikkulapsia, iyse asiassa haaksirikoisia ja pakolaisia, jotka tarvitsisivat kenkiä, ruokaa, huolenpitoa.


Humiseva harju paranee ilta illalta Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä, ohjaus Lauri Maijala. Tänään 30.01.2020 oli ensi-ilta.

Tänään kiinnittyi huomio Lintoniin, joka valkoisissa tiukoissa farkuissaaan, nuorena, herkkänä idealistina ei hyväksy väkivaltaa eikä nöyryyttämistä missään muodossa, kun perheessä tapahtuu konflikteja ja ylilyöntejä.


Isabellan palmikoissa ja olemuksessa oli viattomuutta kotimaisten elokuvien viattomuuden ajoilta, Eloveenatytön palmikoita, kunnes siirrytään pinkistä samettitakista mustahuuliin.


Heidän isässään on jokin heijastus myös Helge Heralan upeasta hulluudesta Palmu-elokuvan roolissaan (Perkele!). Muista nyt puhumattakaan.







Tuon kaiken tekstin yläpuolella kirjoitin pelkäatään puhelimen tekstinkäsittelyllä, sekä muokkasin ja julkaisin pelkästään puhelimella, koska läppäreissäni ei ollut internetiä. Ja piti käyttää mobiilidataa. Mutta kirjoittaja sopeutuu. Kaikkeen. Nyt lisään tekijät ja kuvat.





Emily Brontë – Jo Clifford

Humiseva harju

Rakkaus on kuin luonnonvoima



Tekijäloota: lavalla vahvasti läsnä:



Oona Airola Cathy

Markku Haussila Hindley

Vuokko Hovatta Frances

Markus Järvenpää Heathcliff
  
Martti Manninen Edgar

Sonja Pajunoja Isabella

Rauno Ahonen Tohtori

Matti Olavi Ranin  Earnshaw ja hevonen

Leena Rapola Nelly

Matti Rasila Linton

Mikko Helenius Muusikko




Tekijäloota: lavan takana ja ennen lavaa:


Jo Clifford Dramatisointi

Ville Koskivaara Suomennos

Lauri Maijala Ohjaus

Sari Suominen Pukusuunnittelu

Katariina Kirjavainen Lavastus

Mikko Helenius Säveltäjä
   

William Iles Valosuunnittelu

Eradj Nazimov Äänisuunnittelu

Maija Sillanpää Naamioinnin suunnittelu

Ari-Pekka Lahti Dramaturgi






Olen todella tyytyväinen, että tälle kokoonpanolle sopi kalenterissa ajat, ja saivat tämän aikaiseksi, lihaksi, kivuksi, kaipuuksi, teatteriksi, hetkeksi, kolmeksi tunniksi.



Oona Airola ja Markus Järvenpää loistavat myös tässä, yhdessä, kipeästi. Kuva Robert Seger. Lisää kuvia Hgin kaupunginteatterin sivulta ja käsiohjelmasta.





Ohjaajan sana – Lauri Maijala
Ihminen tarvitsee toista. Ensin se tarvitsee vaatettajan, ruokkijan ja hoivaajan. Väsymättömän ihmisen, joka luopuu omastaan, jotta uusi ihminen tuntisi itsensä turvalliseksi ja olisi valmis  tutustumaan muihin ihmisiin ja kohtelemaan heitä vertaisinaan.
Lue lisää




Dramatisoija Jo Cliffordin sanat Humisevan harjun käsiohjelmaan
On Wuthering Heights - Jo Clifford:
I couldn’t read this book when I was young.

It repulsed me.

Quite early on in my playwriting career, it was suggested I dramatise it; and again I couldn’t. I just couldn’t connect with it.
Ten years later I was commissioned to write the play at a time when I couldn’t afford to refuse.
So I had to read the book. I would say I fell in love with it, only that sounds like too soft and gentle a phrase to describe the fierce passion I felt for it.
Lue lisää




Jo Cliffordin sovitus löytää Humisevan harjun ytimen
Emily Brontën romaani Humiseva harju on yksi merkittävimpiä länsimaisia romaaneja. Sukupolvesta toiseen polveileva, hyväksikäyttöön ja henkiseen väkivaltaan keskittyvä mestariteos kertoo kahden ihmisen välisen rakkaustarinan kenties vavahduttavammin kuin yksikään toinen klassikko.

Clifford tekee kohtausvalinnoillaan veitsenterävän analyysin kahtiajakautuneesta maailmasta, jossa onneaan eivät löydä sen paremmin köyhät kuin rikkaat. Lähes apokalyptisessä maisemassa toistensa ohi vaeltavat ihmiset tarjoavat mahdollisuuden pohtia nykyisyyttä sekä tulevaa. Mistä me ihmiset tulemme ja mihin me olemme matkalla?

Clifford kirjoittaa nettisivuillaan: ”Taiteilijan tehtävänä on auttaa ihmisiä unelmoimaan, kuvittelemaan, luomaan tulevaisuuden maailman tarvitsemia uusia arvoja ja rakenteita.” Tämä pyrkimys on mielestäni hienosti näkyvillä hänen upeassa dramatisoinnissaan. Ari-Pekka Lahti
Lue lisää










Tässä traileri:

torstai 30. tammikuuta 2020

Tänään sitten pyöritään kanervikossa, ja voi olla, että tuuleekin hiukan... Humisevan harjun ennakko

Tänään sitten pyöritään kanervikossa, ja voi olla, että tuuleekin hiukan... Humisevan harjun ennakko oli tiistaina 28.01.2020 ja olihan se hurja.  Lauri Maijalan ohjaama Humiseva Harju kauhuromanttien ja rujo näytelmä, sen gotiikka ja kauhuromantiikka ei ollut halpahintaista, eikä muovista, vaan rapalahkeista, tuhkaista ja revittyä. Kirjoitan sitten ensi-illan jälkeen. Tässä turkkalaisuutta, ja turkkalaisuudesta kasvamista. Tai ehkä se oli Aleksis Kiveä, jos Heathcliff on Seitsemässä veljeksissä se tummempi veli. Maijalan ohjasi Turun kaupunginteatterissa näytelmän 7 veljestä, jota kävin katsomassa tiuhaan.

Tämä voi sisältää juonipaljastuksia ihmiselle, joka ei ole lukenut romaania, eikä katsonut sen lukuisia filmatisointeja eri painotuksineen. Mutta olisi järjetöntä kirjoittaa tunnelmia näytelmästä käyttämättä sanoja. Tai huomioita....

Mutta millainen Heathcliff, ja olipa Cathy, olipa Hindley, olipa Frances. Mitkä valinnat. Tärkeätä oli myös laulu ja tanssi, kuten Kate Bushin videolla. Vaikkei tässä Bushia kuultu tuskin yhtään. Ehkä.
Markus Järvenpää on täydellinen. Rikkinäinen. Raakalainen. Hänessä on oikeasti vaaran tuntua. Kun juokse, riehuu, elää ja kärsii rampilla. Nummilla.

Hänessä on myös vähän Kesytöntä, Truffautin. Onhan siellä Jokeriakin. Hän kompuroi sisään Miten kosto on parhaiten nautittava.... Miten Heathcliff skulaa me too:n aikakaudella. Miksi pitäisi kääntää toinen poski, miksi pitäisi ottaa iskuja vastaan loputtomasti. Olla nöyryytettynä. Väärin kohdeltuna.

Martti Manninen oli oikein sliipattu ja puhdas Linton, muistuttaan juppikauden aikana bättre folkia, vanhaa rahaa. Tavallaan tuolloin siirrytään 1800-luvun lopusta, tai syrjäisen maaseudulta 1980-luvulta parempiin piireihin, tai ainakin torpasta kartanoon, maantieltä taloon, kapitalistisessa huumassa. Tai kuka siirtyy. Kuka on oman onnensa seppä. Onko Catherinella vähiten kortteja kourassa.


Oona Airolassa oli myös androgyynisyyttä, ja tuskaa valinnasta, valinnoista, ja mikä merkitys niillä on, ja tulee olemaan.


Markku Haussilan Hindley on ensin rasittava, ilkeä pikkupoika, sitten hyvin etuoiketettu, törkee mies, joka perii kaiken, kun sisarella ei ole oikeutta perintöön naisena.. Ja hänestä tulee varsinainen Turmiolan Tommi rallissa, joka intensiivisyydessään jää mieleen. Pitkäksi aikaa. Viime aikoina olen huomannut kuinka paljon tuon kauden uhkapeliä on Dickensin, Tolstoin, Dostojevskin ja Tsehovin teoksissa. Kun vain mies saa periä ja omistaa tilan, talon.


Cathyn isä suojelee Heathcliffiä, ehkä liikaakin tässä versiossa. Se on tietenkin oikein. Aiemmin olen miettinyt, oliko Heathcliff hänen lehtolapsi, äpärä, siis omaa lihaa ja verta. Miksi isä pelasti orpopojan, kerjäläisen? Isä haluaa sovittaa syntinsä, mutta mitkä.

Olen nähnyt useita versioita tästä tarinasta, sekä romaania minulla on eri versioita, vanhin kirja on sellainen, jossa kannessa ei lue mitään, eikä siinä ole edes kuvaa. Kannen avattua alkaa psykedeeliset, mutta himmeät marmoroinnin kuviot. Hurjat pyörteet, jotka vievät meitä. Tunteisiin. Muistoihin. Nummelle.
Nummi on vahvasti läsnä, siellä on vapaus. Kova tuuli vie luokkaerot kauas pois. Hajottaa. Puhdistaa.


Miltä näyttää Lauri Maijalan ohjaama Humiseva Harju enskarissa? No ihanalta kuulostaa tämä poppoo, ja heidän tapa tehdä töitä. Tänään se selviää.

Ehkä.


Joulukuussa ajattelin:

Vielä ne harjut huminoi... Minkähänlaisia painotuksia tässä versiossa on, onko musiikkina mikä, ketkä ovat tarinan roistoja.


hyväntuulinen Humisevan harjun porukka Oona, Markus ja Lauri kaupunginteatterin joulupuurolla lumituiskussa joulukuussa 2019.




Tuorein Heathcliff - tätä ennen - oli Hemlock Grove -kauhusarjassa, joka välillä oli teinimenoa, ja välillä gorea. Sarjassa kysyttiin, kumpi Heatcliff oli oikeasti? Byronilainen sankari vai marxilainen luokkasankari? Mitä muita kysymyksiä hän herättää?




Edellisen kerran näin uuden Humisevan harjun 30.3.2012 Artisokka-festivaaleilla, joka sai nimensä Fellinin seksistisestä lausahduksesta. Siinä leffassa oli luonto lähikuvassa, hyvin lähikuvassa. Vaatimattattomat kuivat kukkaset sinnittelivät nummella. Tyttö katseli linnun höyhentä, höyheniä. Se oli Andrea Arnoldin ohjaama versio vuodelta 2011. Ensi-iltaan se tuli Suomessa 06.04. 2012.




Tästä ja muustakin sosialistisesta mediastani:




keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Liikunnan iloja kyntösalilla Teatteri Takomossa. Ja ihan ilman turvasanoja!

Liikunnan iloja kyntösalilla Teatteri Takomossa. Ja ihan ilman turvasanoja! Mistä löytää Helsingin teatterielämän kuuminnat kallet, nuo hikiset, hikiset miehet? No ensin Jurkasta, traktoripullingista ähkimästä, sitten Teatteri Takomosta. Onko minun kehoni temppeli. Onko kuntosalista tullut temppeli. Ensimmäinen puoliaika esittelee nuoret ihmiset käyttämässä kuntosalin - nyt meinasin kirjoittaa kyntösalin - laitteita. On punttien nostoa, on hyppynarua ja nyrkkeilyä. Osa penkeistä ja härveleistä muistuttaa kidutuslaitteista keskiajalta, mikä voi olla hyvinkin kuumaa ja sadomasokistista. Ja onkin. Kuntosalin voikin rinnastaa sm-sessioon, paitsi kuntsarille saa astua kuka vaan, joka maksaa. Turvasanoja ei ole.



Liikunnan ilot Teatteri Takomolla ensi-illassa 16.01.2020. Teksti: Ella Kähärä ja ohjaus: Joel Härkönen. Kantaesitys


Se, että sana kyntösali kirjautui ihan itsekseen tähän tekstiin, oli ironinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ja hormooneihin. Toisaalta - ihmiset ovat kuntsarilla ovat hyvin, hyvin punaisia, kuten juntit, punaniskat Dallasissa. He haisevat hieltä, mikä voi olla karkoittava juttu. Tai kutsuva. Mitä ilmaan erittyy.


Jokainen käy salilla pitääkseen kunnostaan huolta, eli elääkseen pitempään, elääkseen parempaa, terveellistä elämää. Toisaalta se menee överiksi kun imbesillit pumppaavat itseensä stereoideja, ja näyttävät kuolaavilta ilmapalloilta.


Mitä sitten kuin extreme ei enää riitä?


Kuntosalilla käy kaksi miestä, he ehkä kilpailevat keskenään. Kumpikin on tuttu näyttelijä. He kilpailevat, ehkä, samasta naisesta. Nainen on tämän tarinan päähenkilö eli Henkilö.


Hänestä kertoo nuorten naisten kuoro, joka ehkä muistuttaa antiikista, antiikin kertojat, mutta on täysillä mukana joka laitteella. Näyttelijöihin viime vuosikymmenillä yhdistettiin rankat treenit. Miten pystyä puhumaan normaalisti hikisen urakan jälkeen. Toisaalta hiki on haissut Takomossa viimeksi kun Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman, siinä juostiin ympyräää. Rankasti. Takomossa on myös aiemmin kosketeltu toisia, siinä Poltettu oranssi -teoksen versioinnissa, jossa tärkeintä oli leikki. Ja tunteen siirto.

Kuvassa Milla Kuikka ja Joel Hirvonen, kuvaaja Mitro Härkönen

Kuka Henkilö on. Hän kertoo itse, ja myös kuoro valaisee asiaa, ja hirvittävä diskokompin jytke, joka sykkii taustalla. Ehkä pornahtavasti, ehkä ärsyttävästi.


Milla Kuikka ja Tuomas Rinta-Panttila, kuvaaja Mitro Härkönen

Henkilö on hieman ärsyttävä nainen. Hän tekee toisin kuin Bridget Jones ja Sinkkuelää -sarjan naiset. Kertoessaan vaikeuksistaan ja ahdistuksistaan. Hän vie neuroottisuutta uuteen uskoon, se ei ole pelkästään Woody Allenin yksityisomaisuutta. Henkilö pukeutuu valkoiseen jumppa-asuun, kun muut pukeutuvat kirjaviin, kammottaviin trikoorytkyihin. Hän pystyy puhumaan tunteistaan, ehkä vatvomaankin, mutta hän haluaisi vaihtaa terapeuttia.

Erityisen kuumaa hänellä on 1. miehen kanssa. Mutta sutinaa myös 2. miehen kanssa. Kummallakin on sutinansa myös muualla. Tavallaan tämä on rakkaustarina.

Rakkaus myös omaan kehoon.

Toisella puoliajalle tyyli muuttuu. Alan seurata naisten kampauksia, tuntuu, että lavalla on Florence Pugh (Midsommar), Ali McGraw (Love Story), Cristina Ricci ja Carrie Fisher. On hienoa, että lavalla on niin monta naista. On myös hienoa, että he puhuvat. Heillä on puhuttavaa, sanottavaa.

Jossain vaiheessa ekalla jaksolla mukaan tulee puhelimet, joilla otetaan selfieitä. Tärkeintä on näyttää hyvältä, timmiltä, vapaalta ihmiseltä, joka nauttii elämästä ja elämyksistä. Vaikka niillä kiduttaa itseään. Itse ihmettelen, mikseivät kuntosalin kävijät mene ruumiillisesti raskaaseen työhön, ja rääkkää kehoaan sillä? Ehkä heillä ei sitten olisi varaa nykyiseen elintasoonsa.


Mistä kaikesta näyttelijän pitää kieltäytyä? Miksi naisnäyttelijän pitää olla laiha, ainakin uransa alkuaikana? Miksi näyttämöksi valittiin kuntosali? Salilla on suuret peilit sivuilla. Tarinan näyttämöksi ei olisi käynyt jooga, koska siellä olisi ollut vain kahdenlaista pyllistelyä, ja hiljaisuus. Tylsyys. Staattisuus.

Voisin mennä katsomaan uudelleen. Olin kutsuvieraana. Ensi-illassa. Takomo tarjoaa tietynlaista laatua. Se ei ole farssia, vaikka yleisössä hekotetaankin. Vaikkei farssi niin helppo laji olekaan. Tämä on draamaa, modernia draamaa.

Äitini juoksee maratonia, tai nyt nykyään lyhyempiä matkoja, päivittäin, ja hiihtää, pyöräilee. Kerran töissä 90-luvulla mentiin kehitysvammaisten kanssa kuntosalille, ja he ottivat kaiken irti. Naurulla.

Takomon tiloissa olen nauttinut eniten Frankensteinistä ja Alienista. Nämä muut, kotimaiset kantaesitykset tulevat puun takaa, ja hyvä niin. Tänä vuonna olen vähentänyt teatterissa käyntiä, viime vuonna näin jotain 120 esitystä Helsingistä Jyväskylään. Minulle teatteri on nykyään parempi illanvietto kuin keikalla käyminen ja kalliitteen päihteiden vetäminen. Teatterissa tietää, milloin alkaa, ja milloin loppuu.

Se on hyvin sijoitettua aikaa.

On ilmassa myös teatterihaaste, teatteri on haasteellisempi hakea tiettyjä häsiä eli häshtägejä, avainsanoja kuin Helmetin hemmetin lukuhaaste, jonka kirjat löytyvät omasta hyllystä tai kirjastosta. Elokuvahaaste on myös helpompi: oma hylly, kirjasto, suoratoisto, videovuokraamo ja/tai tv.


Jotkut narisevat teatteripiletin hinnasta. Minä itse sijoitan teatteriin, koska en istu baarissa, en istu putkassa, en osta viinaa, en osta olutta, en osta tupakkaa, en tee ulkomaanmatkoja lentokoneilla. Listaa voi jatkaa loputtomiin - se on myös samalla ilmastoteko.

Onko teatterilla avainmerkkiä? Siinähän tukee suomalaista työtä?

Enemmän kuin arvioita niin ovat kirjoitukseni blogeissa tunnelmia ja muistumia hetkestä, joka katoaa. Näytelmä. Yritän kirjoittaa mahdollisimman ajoissa. Julkaista. Jakaa.


Toisella puoliajalla kokonaisuus hieman hajoaa, ja sienimäisesti muuntuu toisenlaiseksi kuin kidutus ja suoritus kuntsarilla.


Teatterijulisteessa on noin neljä ihmistä, päällään pastellinväristä lateksia. He, ryhmä, näyttävät muovailuvahalta. Ovatko he oikeita ihmisiä, vai pyyhekumeja Tigerin laarista? Iloisenväristä muovailuvahaa, massaa?


Seksuaalisuudesta vielä lisää. Tarinan Henkilö kurkkii lavan vasemmalla puolella yleensä huseeraavan  puntteja penkiltä nostavan miehen shortsien lahkeeseen. Myös metkassa äksönissä Koodi 51 on kohtaus, jossa nainen kurottautuu kurkkimaan nukkuvan Samuel L Jacksonin kiltin alle, mutta lentoemäntä laittaa Herran syliin viltin.

Tässä näytelmässä kukaan ei tule katsojan väliin. Ehkä.



Terve sielu terveessä ruumiissa. Se saa ajatukset antiikkisiin (sanan kummassakin merkityksessä) etuoikeutettuihun valkoisiin miehiin, jotka olivat ammatit, tittelit, rahan omistuksen, äänioikeuden. Ja toisaita natsien voimisteluun. Kehon palvontaan.


Tässä ei vitsailla kuinka hirveältä ja naurettavalta bodari näyttää, ja kuinka tyhmältä kuulostaa - kuten Vintiöissä. Ei.


Kuntosaliharjoittelu on jatkuva prosessi. Lipsua ei saa. Tämä kuntsari on kummallekin sukupuolelle, jos niitä yleensäkään on vain kaksi. Lataavatko miehet aina vain lisää painoja tankoon tehdäkseen vaikutuksen naisiin, kilpaillakseen miesten kanssa, kuka on eniten uuh.



Kiinnostavaa oli myös nyrkkeily.


kuvassa Ida-Sofia Fleming, kuvaaja Mitro Härkönen


Teatteri on oikeastaan viettelyä. Tai Jumalan teatteri ei ollut.

Sen ei tarvinnutkaan kilpailla kotiteattereiden, 4K:n, blu Ray -kiekkojen, suoratoiston ja internetin kanssa ihmisen vapaa-ajasta.

Kyllä minä anna tälle monta täheä ja suositukset. Käykää. Maaliskuussa se on jo liian myöhäistä.





Tekijäloota:



Teksti: Ella Kähärä

Ohjaus: Joel Härkönen

Lavastus: Kaisa Rajahalme

Pukusuunnittelu: Elina Ström

Valosuunnittelu: Veli-Ville Sivén

Äänisuunnittelu: Atte Kantonen


Näyttämöllä: Suvi Blick, Ida Sofia Fleming, Joel Hirvonen, Linda Hämäläinen, Milla Kuikka, Sara Paasikoski, Tuomas Rinta-Panttila ja työryhmä.


kuvat Teatteri Takomon Flickristä. Valokuvaajana Mitro Härkönen.




Esitys on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Teatteri Takomon yhteistuotanto

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia sisältäen väliajan.
Esitystä ei suositella alle 16-vuotiaille.


Esitys kuntosaliharjoittelusta, rakkaudesta ja ruumiista.

" Liikunnan ilot on esitys, jonka kaikki kohtaukset sijoittuvat kuntosalille. Kaikki. Keskusteluja käydään kuntosaliharjoittelun ja -oleilun lomassa. "


" LIIKUNNAN ILOT
-    Esitys kuntosaliharjoittelusta, rakkaudesta ja ruumiista.

Vuoden vaihtuessa moni aloittaa uuden liikuntaharrastuksen, koska
joulukinkut pitää karistaa vyötäröltä ennen bikinikautta. Teatteri
Takomossa suunnataan kuntosaliin.

Satunnaisista kuntosalituttavuuksista tulee tärkeitä, kun yhdessä
nostetaan rautaa. Samalla kilpaillaan. Kuinka monta penkkipunnerrusta
jaksaa nostaa? Kenen lihakset ovat kauneimmat ja kiihottavimmat?

Takomon kuntosali on kuva nykyihmisen ponnistelusta kuolemaa vastaan. "

Sitaateissa lainauksia Takomon sivulta ja FB:stä.






Sosialisesta mediastani:

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Olemme niin ystävällistä ja auttavaista ämpärikansaa eli näytelmä Ilmasilta

Olemme niin ystävällistä ja auttavaista ämpärikansaa eli näytelmä Ilmasilta Kansallisteatterin kevätkauden avajaisissa 16.1.2020. Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama Ilmasilta meneekin tällaiseen aiheeseen: länsimaisen ihmisen kokemaan syyllisyyteen - etuoikeutetusta asemastaan. By Satu Ylavaara Photography 2020:
Pirjo Luoma-aho
Pyry Nikkilä
ja tässä on Alina Tomnikov. Luultavasti





© Satu Ylavaara Photography 2020 


Jussi Moilan Isän maa pistää isämyytin ja -arjen uuteen uskoon

Jussi Moilan Isän maa pistää isämyytin ja -arjen uuteen uskoon, ja myrkyllisen miehisyyden. Eikä vain myytit, vaan mikä on isä, mikä on mies. Ja mikä saa olla. Nimi on kirjoitettu erikseen, on isä ja on maa, ikään kuin ollan kaukana natsien isämmaa -ilmaisuista. Kuinka herkkä saa olla, ja miksi näitä rajoja on. Moila kertoi paljon paremmin tämän, kiinnostavampana kuin hissipuheena, mutten sitä ulkoa suoraan muista kun keskityin valokuvaamiseen. Häätyy mennä katsomaan ite näytelmä...  Kansallisteatterin kevätkauden avajaisissa 16.1.20. By Satu Ylavaara Photography 2020:


© Satu Ylavaara Photography 2020

Kansiksen kevätkauden avajaisissa tarjolla paljon sopivia ja sopimattomia juttuja. Tässä Sinivalas

Kansallisteatterin kevätkauden avajaisissa 16.1.20. Miksi ihminen pelkää, miksi muutos on niin vaarallinen? Paavo Westerberg puhuu Sinivalaasta. Tuo näyttelmä - Sinivalas tuntuu jatkavan, ainakin yhdellä tasolla Kolmen sisaren perheriitaa perinnöstä, johon voi hyvin samaistua. By Satu Ylavaara Photography 2020:


© Satu Ylavaara Photography 2020




lauantai 4. tammikuuta 2020

Maria Kuusiluoman taiteilijajuhlan kunniaksi Tsehovin Lokki Kansallisteatterin näytäntökauden avajaisissa

14.8. Maria Kuusiluoman taiteilijajuhlan kunniaksi Tsehovin Lokki Kansallisteatterin näytäntökauden avajaisissa. Tsehovin Lokki-näytelmässä on oikeastaan kaikki: rakkaus, pettymys, vanhojen kaavojen kaataminen taiteessa, kipu, naisnäyttelijän uran lyhyys ja kapeus, mammanpojan itsenäistyminen, ehkä, ja sitten vielä lottoarvonta. Millainen Kansiksen versio on, saamme nähdä, kokea syssyllä. No sain kokea sen. Useasti! Tiuhaan! Erityisen hieno on näytelmän juliste, josta välittyy näytelmän eri-ikäisten, lihallisten hahmojen tuska, toivo ja kaipaus

Avoimin sylin, ja tyhjennetyin lompakoin kohti uutta teatterisyksyä Kansallisteatterin avajaisissa 14.8. Pääosassa Homo Sapiens, lavalla myös muita eläimiä. Kuten Lokki. Ihmisen vastuu taiteessa, kulutuksessa ja tiedonjaossa. Ihmisen ääni ja Kauppamatkustajan kuolema.

Maria Kuusiluoma Irina Arkadina:n roolissa. Veistoksellinen, upea diiva, naisnäyttelijä joka pelkää uransa ja elantonsa loppuvan, huono, kylmä äiti, avantgarden ja dekadentin taiteen vastustaja vai nainen, joka hajoaa, ehkä 

Vesa Vierikko on Pjotr Nikolajevitš Sorin, rouva Arkadinan veli, vanha leppoisa mies, joka suree, ettei saanut romaani julkaistuksi, eikä ees kosittu

Jussi Lehtonen on Boris Aleksejevitš Trigorin, itsekäs rakastaja, egoistinen kirjailija, siipeilijä 





sosialistisessa mediassani:


Alina pisti silmään jo syyskauden avajaisissa Kansallisteatterissa 14.8.

14.08.2019 oli vuorossa syyskauren avajaiset Kansallisteatterissa. Näytelmä nimeltä Alina pisti silmään jo syyskauden avajaisissa. Hyvästi. Eli hyvällä tavalla. Siinä oli jotain venäläistä satua, modernia, julmaa, toivorikasta, pettävää, taidetta. Tämän olisin halunnut nähdä uudellen. Todella. Harmi, ettei kiinnostavimmille näytelmille ole useampia esityksiä. By © Satu Ylavaara Photography 2019:

Anna Valpuri ja Pirjo Lonka

© Satu Ylavaara Photography 2019

26.08. teatterissa esikatselussa Elli Salon kirjoittama valkoisen minimalistinen Alina, jossa sisarrakkaus ei ollut Game of Thronesista. Onko empatia aina hyvä asia riippuvuudessa. Onko itsensä uhraaminen addiktia paapomisessa vain marttiutta? Erinomaiset näyttelijät. Teatterijuliste Omapohjassa akkunasa näytti tältä:

Seuraavana pänä eli 26.08. meilloli bloggariklubi, jonka jälkeen mentiin katsomaan näytelmä Alina tuolla Omapohjassa, Kansallisteatterissa. Tuolloin teatterissa esikatselussa Elli Salon kirjoittama valkoisen minimalistinen Alina, jossa sisarrakkaus ei ollut Game of Thronesista. Onko empatia aina hyvä asia riippuvuudessa. Onko itsensä uhraaminen addiktia paapomisessa vain marttiutta? Erinomaiset näyttelijät: Pirjo Lonka, Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri. Alina oli teoksen niin vahva, ja hauras, kuin valkoista keramiikkaa taidenäyttelyssä. Ei mautonta vääräsilmäistä porsliinikissanluikkua, vaan abrstarktimpaa suurta patsasta, valoineen ja varjoineen. Tämän olisin halunnut nähdä uudellen. Todella. Harmi, ettei kiinnostavimmille näytelmille ole useampia esityksiä.