keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Ilona Jäntti & Aino Venna: "Orangerie" esitys Töölönlähden Talvipuutarhassa 24.03. seepian sävyissä

Orangerie toi kevään tänään meille kaikille avoimeen Talvipuutarhaan, kiitos Helsingin kaupungille, Aino Venna ja Ilona Jäntti. Mitä mainioimpia roolimalleja tytöille, pienille ja suurille sankarille. Nämä kuvat ovat seepian sävyisiä, pseudoviktoriaanisia, tai edwardaaneja, art nouveauta, tai tulevaa aikaa, ja ennenkaikkea suffragettien sävyisiä. Tai eihän suffragetit olleet eivätkä ole koska "sävyisiä" negatiivisesssa, hiljennetyssä mielessä. Alimpana tviittinä kuviin melkein sopiva taltiointi Yle Areenasta, sävykäästä, aistikkaasti luolasta, sisätilasta, jossa Aino Venna [o]soittaa, että naisella on muitakin kuin vain yksi rooli film noirissa ja musiikkipisneksessä. Kuvat keväiseltä päivältä talvipuutarhasta 24.03.2019 Aino Venna ja Ilona Jäntti: Orangerie Talvipuutarhassa by Satu Ylavaara Photography 2019:

© Satu Ylavaara Photography 2019

 Ilona Jäntti & Aino Venna: "Orangerie" ensiesitys Töölönlähden Talvipuutarhassa 14.11




#Orangerie #talvipuutarha #helsinki © Satu Ylavaara Photography 2019

Onko Hannu-Pekka Björkmanin papa Karamazov oikeasti ilveilijä vai narrinhattuinen tsaari nykyajasta?

Äärimmäisen vaarallinen ja reunalla (kirjaimellisesti oleva) Karamazovin veljekset esitys, vaikkei laastareita tarvittu, tällä kertaa. Näin tän nyt kolmannen kerran  Kansallisteatterissa, kuumassa, kuumassa teatterisalissa 27.04. Oliko nykytanssin ja liikkeen osuutta lisätty esitykseen? Aiemmin keskityin lamppuihin ja mikrofoneihin, pähkinänsärkijän pelottavaan hiipimiseen sämpläyksessä, mustiin helvetin koukkuihin, ja rakeiseen, graafiseen ilmeeseen, taiteeseen.

Karamazovin veljekset tällä lavalla hajoaa käsiin sirpaleiksi, tuhkaksi, heijasttaviksi pinnoiksi, ja rakentaa itsensä uudelleen ja uudelleen, eheäksi. Ehdottomasti suositeltavaa ajanviettoa sellaisenaan, tai voi myös jälkeen päin lukea Dostojevskin lasten kuolemasta, keskeneräisestä kirjasta.

Hannu-Pekka Björkman on irti.

Hän römyää niin, että tulee yli laidan, heiluu reunalla, kirjaimellisesti, huojuen, pikareita särkien. Kuin tehden liittoa yleisön kanssa. Joka ilta uudelleen.

Eilinen esitys oli erityinen. Äärimmäinen, vaarallinen ja reunalla (kirjaimellisesti) oleva. Vaikkei laastareita tarvittu. Tällä kertaa. Näin tämän luultavasti kolmannen kerran. Toimii myös kuumassa teatterisalissa.

Onko nykytanssin ja liikkeen osuutta lisätty esitykseen? Aiemmin keskityin lamppuihin ja mikrofoneihin, pähkinänsärkijän pelottavaan hiipimiseen sämpläyksessä, mustiin helvetin koukkuihin - mihin helvetin koukkuihin???

- Ja ja rakeiseen, graafiseen ilmeeseen, taiteeseen, rakenteeseen, yhteistyöhön. Nykytanssista epilepsiaan, Dostojevski itse sairasti epilepsiaa. Kohtauksista ei tullut mieleen Ian Curtisin nykivä tanssi vaikka hänen elämänkertansa putosi lattialleni eilen yllättäen, itsekseen räyhänhengen lailla. Näytelmässä oli hienoa ja vapauttavaa, ettei ollut mitään viittauksia popkulttuurin. Paitsi ehkä musiikissa.

Ei helppoja nauruja. Epilepsiaa kutsuttiin kaatumataudiksi vielä vähän aikaa sitten. Kaatumatautia pidettiin Riivaajien aiheuttamana.


Helmikuun näytöksestä:


Olen näkemisen ja kuulemisen perusteella vegaanisella brunssilla, josta poimin /ahmin\ kuolaan herkkuja. Toisenkin kerran nähtynä Karamazovin veljekset 2.2.19 antaa uusia pulmia välitauolla, muttei kuten konvehtirasia Rasputinille.

Eka kerrasta:


Vekkuli hovinarri ja hirveä despootti-isä Fjodorin roolissa leiskuu Hannu-Pekka Björkman, joka rynnii nahalle sellaisella kierteellä, ettei ihme - onhan hän pukeutunut nyrkkeilijänhortseihin.

Kirjoitan #Karamazovinveljekset näytelmästä ja Dostojevski on yhä liian kovaa, ajankohtaista ja humaania kamaa, että hänen kirjansa kielletään - kirjafestivaaleilla!

Mutta mitkä ihmeen koukut?! Isäpappa Fjodor miettii käytännöllisesti, millainen Helvetti on, jos sitä edes on, ja turinoi niin siitä saisi komeaa, synkkää sarjakuvaa. Dostojevskin huumori on tässä hirtehisimmillään.

Muttei yli 3 h esitys pelkkää HooPeen tyranniaa ole, vaan jokainen saa soolon. Miro Lopperi sais useammassaki näytelmässä huutaa Minä elän! Aleksis Kivenä. Osin esitys tuntu hyvin shakespearelaiselta, olihan siinä tuttuja (Riku 3, Julia & Romeo).



Kirjoitin marraskuisesta näytöksestä:



Kansallisteatterissa Dostojevskin Karamazovin veljekset -tiiliskivi laajenee moneen taidemuotoon, myös äänen kautta blogissani
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Onko Hannu Pekka Björkmanin (puhelin ehdotti että Björkmanian 😂) papa Karamazov oikeasti ilveilijä vai narrinhattuinen tsaari nykyajasta? Eilinen esitys oli erityinen. Äärimmäinen, vaarallinen ja reunalla (kirjaimellisesti) oleva. Vaikkei laastareita tarvittu. Tällä kertaa. Näin tämän luultavasti kolmannen kerran. Toimii myös kuumassa teatterisalissa. Onko nykytanssin ja liikkeen osuutta lisätty esitykseen? Aiemmin keskityin lamppuihin ja mikrofoneihin, pähkinänsärkijän pelottavaan hiipimiseen sämpläyksessä, mustiin helvetin koukkuihin - mihin helvetin koukkuihin??? - Ja ja rakeiseen, graafiseen ilmeeseen, taiteeseen, rakenteeseen, yhteistyöhön. Nykytanssista epilepsiaan, Dostojevski itse sairasti epilepsiaa. Kohtauksista ei tullut mieleen Ian Curtisin nykivä tanssi vaikka hänen elämänkertansa putosi lattialleni eilen yllättäen, itsekseen räyhänhengen lailla. Näytelmässä oli hienoa ja vapauttavaa, ettei ollut mitään viittauksia popkulttuurin. Paitsi ehkä musiikissa. Ei helppoja nauruja. Epilepsiaa kutsuttiin kaatumataudiksi vielä vähän aikaa sitten. Kaatumatautia pidettiin Riivaajien aiheuttamana. #HannuPekkaBjörkman #Karamazovinveljekset @kansallisteatteri #kansallisteatterissa #kansallisteatteri2019 #teatteri #teatterinlumoa #teatterissa #theater #theatre #perfect #theateradvert #theatreAdvert #theaterposter #helsinki #finland #teatterinlumoa2019 #Karamazovbrothers #Dostojevski #fyodordostoyevski

Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu

Ilona Jäntti & Aino Venna: "Orangerie" esitys Töölönlähden Talvipuutarhassa maaliskuussa väreissä

Orangerie toi kevään tänään meille kaikille avoimeen Talvipuutarhaan, kiitos Helsingin kaupungille, Aino Venna ja Ilona Jäntti. Mitä mainioimpia roolimalleja tytöille, pienille ja suurille sankarille. Alimpana tviittinä kuviin melkein sopiva taltiointi Yle Areenasta, sävykäästä, aistikkaasti luolasta, sisätilasta, jossa Aino Venna [o]soittaa, että naisella on muitakin kuin vain yksi rooli film noirissa ja musiikkipisneksessä. Kuvat keväiseltä päivältä talvipuutarhasta 24.03.2019 Aino Venna ja Ilona Jäntti: Orangerie Talvipuutarhassa by Satu Ylavaara Photography 2019:



© Satu Ylavaara Photography 2019


 Ilona Jäntti & Aino Venna: "Orangerie" ensiesitys Töölönlähden Talvipuutarhassa 14.11











#Orangerie #talvipuutarha #helsinki © Satu Ylavaara Photography 2019

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Harriet ja vähän myös Olof muistiinpanoja ennen aamukahvetta 24.04.2019

Tänä aamuna kukko kiekui puhelimesta, mutta jo sitä ennen Harriet ei antanut minun nukkua. Harriet
ja vähän myös Olof kirjoitus tänään 24.04.2019. Harrietin näytökset käyvät vähiin. Saammeko koskaan selvyyttä. Tarvitseeko meidän. Olenko haaskalintu. Ei, taiteessa en. Taide antaa.

Luen paraikaa Martti Backmanin Harriet ja Olof - rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Seuraavaksi lukuvuorossa on Punaorvot. Ettei pelkästään lahtareita.

Backmanin kirjassa ei taideta kertaakaan mainita sanaa lahtari. Kirjassa on henkilöinä lannistumattomia taustatyöntekijöitä - Olof Languksen äidin palkkaama tai kokoama sukulaisnaisten tutkijaryhmä, kaksihenkinen. Tämä olisi ollut mojovaa nähdä myös näytelmässä Harriet. Mutta sitten jotain muita olisi pitänyt ottaa pois.

Ja sitten oltaisiin kuin Amadeuksessa, jossa keisari käskee vähentämään nuotteja mestariteoksesta. Tai teoksesta joka on jo täydellinen. Että yhdenkin nuotin poistaminen on turhaa, katastrofi, joka rikkoo eheyden.

Vihaan sanaa tiivistäminen kun romaanista tehdään näytelmäsovitus. Vain mehua tiivistetään. Vain talon saumoja tiivistetään. Käsikirjoittaja valitsee. Hän tekee valinnan. Tässä näytelmä on sopivan kokoinen, mittainen. Ei ole välitaukoa. Jännite säilyy.

näytelmän kuvia Ryhmäteatterin FB-tapahtumasta



Luin muuten Backmanin kirjaa 20.04.2019, jolloin oli kulunut tasan 101 vuotta tuosta traagisesta tapahtumasta.




Harriet näytelmässä ei ole lahtarien suorittamia murhia Viipurissa. Näytelmässä ei ole myöskään huoratalojen, bordellien hyväksikäytettyjä naisia eikä tautien kirjoa. On vain kaunis ja traaginen rakkaustarina. Tai kolmiodraama.

Mutta kuka rakasti ketä. Kuka rakasti salaa, kuka julkisesti? Kuka sai rakastaa? Oliko se tuon ajan polyamoriaa, ja kuuluuko se edes minulle? Kun yliluonnollinen, fantasia, tilannekomedia ja skifi suljetaan pois.

Backmanin kirjassa Harriet Thesleffin puoliso esitetään arvohenkilönä, sotasankarina, miesten miehenä, ja surkutellaan, ehkä, kun joutui aisankannattajaksi. Harrietin suku Dippel - onkohan sukua Frankensteinin linnan Konrad Dippelille? - on myös arvostettu ja heidän linnansa on Viipurin mittavin. Harriet, sen sijaan, niin näytelmässä kuin kirjassa, on se Saatanan huora ja nymfomaani, kun meni 19-vuotiaana naimisiin itseään vanhemman miehen kanssa. Ja aloitti suhteen Olofin kanssa. Vai aloittiko?

Olof Laguksen suvun matriarkkojen päätelmien mukaan Harriet joko sai Olofin pään pyörälle, tai vain roikkui Olofin perässä kuin Mary Shelleyn sisarpuoli roikkui Byronin ja Shelleyn perässä ihan Villa Diodatiin, ja rasittavuuksiin saakka.

Yhtä kaikki onnettomuus tai onnettomuudet kaadetaan itsenäisen, vapaan naisen, Harrietin syyksi. Että juo konjakkia liikaa. Tai juo yleensäkään alkoholia.

Entäpä sitten morfiini. Olen nyt kerran kuussa öbaut käynyt Tampereen Teatterissa katsomassa Anna Kareninan tarinaa. Nainen, onneton rakkaus ja morfiini siinäkin. Kun Anna ei oikein voinut tehdä valintoja, vaan joutui teeskentelemään, niin, ettei enää kestänyt, kun hirviökorvainen kylmä seiväsjäykkä puoliso ei antanut avioeroa, tai jos antaa antaisi niin veisi äidiltä heidän yhteisen lapsen. Hirviö.

Kun taas näytelmässä Harrietilla, onkohan hän jo fiktiivinen hahmo, on mahdollisuus valintoihin, tapahtuihan tämä vasta sata vuotta sitten. Mutta oliko Harriet huono äiti. Oliko naisen parempi olla pois kasarmeilta, sotatantereelta, mummun ja muiden sukulaisten luona.

Kaikki tässä olevat virheet ja virhepäätelmät ovat mitä luultavimmin omiani.

Nyt olen nöhnyt 45 kertaa nuo 15 eri tulkintaa tapahtumasta. Pitääkö laskut paikkaansa.



Tekijäloota:


Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Musiikin sovitus Joel Mäkinen
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen
Rekvisiitan suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa Santtu Karvonen, Pyry Nikkilä (vier.), Minna Suuronen, Robin Svartström ja Roosa Söderholm (TeaK, vier.)

Ryhmiksen sivulla kerrotaan:

"Onko jokaisella oikeus omaan totuuteensa? Miten historiankirjoitus muovautuu? Mitä muistamme, kun muistamme tapahtumia ennen meitä?

”Yllätyn hieman, että sieltä kuuluu naisääniä. Yksi ääni, everstinna Thesleffin, ei yllätä ollenkaan koska hänen kovaääninen touhuilu ja hillitsemätön käytös antaa paljon syytä myrkyllisille huomautuksille. Huonoa vain, että hän on päähenkilön vaimo ja näin ollen hyvin näkyvä.”

Heinjoella Karjalankannaksella 20. huhtikuuta 1918. Everstinna, sairaanhoitaja Harriet Thesleff oli majoittunut Ristseppälän maatilalle jääkärimajuri Olof Laguksen kanssa. Harriet, Olof ja jääkärimajuri Ero Gadolin lähtivät hevosajelulle. Kun he pari tuntia myöhemmin palasivat, oli Olof kuollut luodinosumaan ohimoonsa. Kukaan ei enää muista mitä tapahtui.

Hän oli kohtalokkaan kaunis, hurmaava, Viipurin kermaan kuuluva, sivistynyt, älykäs, itsenäinen, voimakastahtoinen, julkean piittaamaton kaikista sovinnaisuussäännöistä, miehenkipeä, yhdistelmä aristokraattisuuta ja estotonta luonnonlasta, villi nainen, huono nainen, vahva, röyhkeä, hurja, hupsu, kovaääninen, hillitsemätön, nymfomaani, suuren maailman nainen, miestennielijä, perhanan kaunis, taiteellisesti lahjakas, kerrassaan rauhaton, kevytmielinen, itsekäs, ärsyttävä, negatiivinen, harvinaisen onneton, nautinnonhimoinen, seikkailunhaluinen, yksinäinen.

Mitä kaikkia tulkintoja Ristseppälän hevosajelusta on sadan vuoden aikana kirjoitettu, muistiinpantu, julkaistu? Wikipediakin kertoo versionsa. Harriet perustuu kirjallisiin lähteisiin tietokirjallisuudesta päiväkirjamerkintöihin ja romaaneista elämäkertoihin."


"Tekijöistä
Palkittu näytelmäkirjailija ja ohjaaja Milja Sarkola on yksi aikamme keskeisimmistä ja kiinnostavimmista tekijöistä. Hänen aiempia teoksiaan ovat muun muassa Perheenjäsen, Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö, Allt som sägs ja I would prefer not to.

Lavastaja Kaisa Rasila palkittiin Illusion -palkinnolla vuonna 2018. Hän on suunnitellut lavastukset myös aiempiin Sarkolan ohjauksiin. Sarkolan ja Rasilan yhteistyössä ohjaus ja lavastus nivoutuvat yhteen erottamattomalla tavalla.

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen on Ryhmäteatterin vakituinen äänisuunnittelija. Kärkkäinen oli ehdolla Äänisäde -palkinnon saajaksi vuonna 2017 äänisuunnittelustaan Farmi -esitykseen.

Muusikko ja näyttelijä Joel Mäkinen on nähty näyttelijänä Ryhmäteatterissa viimeksi vuonna 2016 esityksessä Farmi. Näyttelijätöiden lisäksi Mäkinen tekee sävellyksiä sekä sovituksia ja on laulajana yhtyeessä Pimeys. Mäkinen näyttelee tällä hetkellä Jyväskylän Kaupunginteatterin musikaalissa Hair.

Valosuunnittelija Ville Mäkelä on Ryhmäteatterin vakituinen valosuunnittelija, ja hän suunnittelee myös videoita tuotantoihimme.

Pukusuunnittelija Riitta Röpelinen on ollut ehdolla useasti Jussi-palkinnon saajaksi parhaasta pukusuunnittelusta, viimeksi vuonna 2015 elokuvasta Palsa. Myös Sarkola ja Röpelinen ovat tehneet yhteistyötä aiemmin. Heidän edellinen yhteistyö oli Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö vuonna 2015.

Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Viivi Kuusimäki on Ryhmäteatterin vakituinen teatterintekijä. Kuusimäki on usein nähty näyttämöllämme myös live-kuvaajana.

Näyttelijä Santtu Karvonen on Ryhmäteatterin kiinnitetty näyttelijä. Teatteritöiden ohessa Karvonen tekee rooleja elokuviin ja tv-sarjoihin. Viimeisimmät tv-sarjat Sunnuntailounas ja Onnela sekä elokuva Fingerpori.

Näyttelijä Pyry Nikkilä on freelancer, joka on viimeksi nähty Ryhmäteatterin lavalla vuonna 2012.

Näyttelijä Minna Suuronen on Ryhmäteatterin kiinnitetty näyttelijä. Suuronen näyttelee myös tv-sarjassa Tarinanmetsästäjät sekä juuri ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Pieniä suuria valheita.

Näyttelijä Robin Svartström on Ryhmäteatterin vakituinen näyttelijä. Svartström näyttelee myös tv-sarjassa Tarinanmetsästäjät ja elokuvassa Pieniä suuria valheita.

Näyttelijä Roosa Söderholm opiskelee Teatterikorkeakoulussa. Roolityö Harrietissa on Söderholmin taiteellinen opinnäyte. Söderholm näyttelee vuonna 2019 ensi-iltansa saavassa elokuvassa Baby Jane."


traileri juutuupissa:



tässä Ryhmäteatterin sivulta tiukkaa taustaa henkilöistä: "


Harriet Thesleff


(1891 – 1965)


Harriet syntyi Viipurissa syksyllä 1891. Isä oli arkkitehti Eduard Dippel, äiti Dagmar vapaaherra Georg von Alfthanin tytär. Pianonsoitto, laulu ja maalaaminen olivat Harrietin pääasialliset
kiinnostuksen kohteet.

1911 Harriet avioitui everstiluutnantin Wilhelm Thesleffin kanssa Nizzassa. Pariskunnan ainoa tytär syntyi 1912 Viipurissa. Harrietin isän kuoltua samana vuonna Wilhelm ryhtyi johtamaan yritystä W. Dippel Viipurissa. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Viipurin lääninsairaala tarjosi mahdollisuuden kouluttautua, ja tähän Harriet ryhtyikin elokuussa 1914. Wilhelm komennettiin Venäjän armeijan palvelukseen Pietarin esikuntaan. Esikunta siirrettiin Tampereelle ja pian sen jälkeen Wilhelm ja Harriet siirrettiin rintamalle syksyllä 1915. Harriet sai sairaanhoitajan koulutuksensa päätökseen Riiassa ja työskenteli Punaiselle Ristille. 3. syyskuuta 1917 Riika antautui, Wilhelm jäi saksalaisten sotavangiksi ja vietiin Berliiniin.

Siellä Wilhelm sai tehtäväkseen johtaa armeijaa ja sen suomalaiseen jääkäripataljoonaan liittyviä asioita ”Suomen toimistossa”, joka ylläpiti jääkäreiden ja suomalaisten aktivistien välisiä yhteyksiä. Harriet seurasi miestään Berliiniin, ja sai viihdyttää seurueita laululla ja musiikilla, kun jääkäreiden paluuta Suomeen suunniteltiin. 14. helmikuuta 1918 Jääkäripataljoona 27. matkasi Wilhelmin johdolla Suomeen höyrylaiva Arcturuksella.

Joukot vastaanottanut valkoisten ylipäällikkö kenraali Mannerheim oli tulijoiden kanssa erimielinen jääkäreiden roolista, mikä johti Mannerheimin ja Wilhelmin väliseen konfliktiin. Mannerheim nimitti Wilhelmin Itämeren divisioonan yhteysupseeriksi pitääkseen tämän etäällä.

Harriet liittyi sairaanhoitajana kapteeni Olof Laguksen pataljoonaan. Jouduttuaan pakenemaan punaisten ylivoimaa Lempäälässä, pataljoona siirtyi Karjalankannakselle osallistuakseen Viipurin valloitukseen. Esityksessä käsiteltävät tapahtumat sijoittuvat vuorokauteen 20.4.1918.

Harrietin ja Wilhelmin avioero astui voimaan vuotta myöhemmin ja heidän tyttärensä muutti Harrietin äidin kanssa Etelä-Ranskaan Nizzaan ja sai kasvatuksensa siellä. Harriet, joka sisällissodan jälkeisinä vuosina kärsi alkoholin ja morfiinin väärinkäytöstä, avioitui itävaltalaisen paroni von Guttenbergin kanssa, mutta erosi pian ja muutti Pariisiin opiskelemaan kuvataidetta. Hän osallistui monille kursseille ympäri Eurooppaa ja maalasi lähinnä Ranskassa ja Italiassa. Ensimmäisen oman näyttelynsä hän piti toukokuussa 1927 Viipurissa. Kun talvisota syttyi, asui Harriet jälleen Viipurissa kolmannen miehensä, musiikinopettaja ja taiteilija Nikolai Schmakoffin kanssa. Pariskunnan paetessa Tukholmaan Harriet joutui omaisuuden lisäksi jättämään yli 100 teoksen kokoelmansa ja Nikolai marionettiteatterinsa. Sodan päätyttyä he asettuivat Espooseen Kilossa sijaitsevaan pieneen mökkiin.


Olof Lagus

(1893 – 1918)


Olof syntyi Padasjoella 1893. Hänen isänsä oli metsänhoitaja ja filosofian maisteri Alexander Gabriel Lagus ja äiti Emma Matilda Bellman. Olofille syntyi pikkuveli vuonna 1896. Pikkuveli, Ruben Lagus
tuli myöhemmin tunnetuksi sotilasurastaan. Ruben kuoli vuonna 1959.

Olof kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta vuonna 1911. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuosina 1911–1913 ja lainopillisessa tiedekunnassa vuosina 1913–1914.

Olof kuuli Saksan armeijan harjoituspaikasta, Lockstedtin leiristä, opiskelukavereiltaan. Olofilla oli tuohon aikaa opiskelumotivaatio hukassa eikä hän tuntunut saavan otetta opinnoistaan. Olof innostui Lockstedtin leiristä ja siihen liittyvästä suuresta salaisuudesta nopeasti. 26. helmikuuta 1915 Olof lähti ”opintomatkalle” Ruotsiin, josta matka jatkui kohti Saksan Lockstedtin leiriä ja
jääkäripataljoona 27:ää.

Olofista turhalta ja riittämättömältä tuntunut elämä vaihtui määrätietoiseen ja vastuuntuntoiseen asemaan, jossa hän pysyi lyhyen elämänsä viimeiset kolme vuotta.

Olof saapui Suomeen jääkäreiden pääjoukon mukana kapteeniksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Alkuun Olof toimi komppaniapäällikkönä 1. jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniassa. 22. maaliskuuta 1918 Olof nimitettiin pataljoonan komentajaksi. Tampereen valtauksen jälkeen pataljoona siirrettiin Antreaan, Heinjoen naapurikuntaan, missä pataljoona tulisi osallistumaan Viipurin valtaukseen. 18. huhtikuuta Olof ylennettiin majuriksi.

Olof kuoli 20. huhtikuuta 1918 Heinjoen Ristseppälässä.


Nils Ero Gadolin

(1889 – 1944)


Ero syntyi Mikkelissä 1889. Hänen isänsä oli keisarillisen Venäjän armeijan kenraalimajuri Guido Gadolin ja äiti Aino Helena Savander.

Ero kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1908 ja jatkoi opintojaan Suomen Teknillisen Korkeakoulun arkkitehtiosastolla ja Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiankielten osastolla vuosina 1908–1911. Ero teki opintomatkat Saksaan ja Itävaltaan vuosien 1911–1914 aikana ennen sotilas-uraansa.

Ero liittyi jääkäripataljoona 27:ään Lockstedtin leirillä maaliskuussa 1915. Eron sotilasura eteni pikavauhtia ja hän näytti olevan isänsä lailla kenraaliputkessa. Suomeen Ero saapui majuriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918.

22. maaliskuuta hän siirtyi johtamaan 2. jääkäriprikaatin 4. jääkärirykmenttiä. Rykmentti siirrettiin rintamalle 11. huhtikuuta kohti Viipurin valtausta. Matkalla Viipuriin rykmentti saapui Heinjoen kylään 20. huhtikuuta 1918 – vuorokautena, johon esityksessä käsiteltävät tapahtumat sijoittuvat.

Heinäkuussa 1918 Ero sai johdettavakseen Viipurin rykmentin. Keväällä 1919 eräs Eron alainen tuomittiin vankilaan vakavista virkavirheistä ja taloudellisista väärinkäytöksistä. Myös Eroa rangaistiin; hän sai esimiehenä sotaoikeudelta häpeärangaistuksen eli merkinnän julkiseen päiväkäskyyn valvonnan laiminlyömisestä.

Ero katkeroitui rangaistuksesta, ajautui yhteenottoihin esimiestensä, erityisesti kenraali Paul von Gerichin kanssa. Eron ja kenraali von Gerichin väliset erimielisyydet kulminoituvat, kun kaksi Eron rykmentin sotilasta syyllistyi varkauteen. Sotilaat pakenivat putkasta, mutta ymmärtäessään jäävänsä kiinni, he tekivät itsemurhan. Von Gerich syytti tapahtuneesta Eroa ja syksyllä 1920 von Gerich otti Erolta pois rykmentin päällikkyyden. Eron isä yritti puhua poikansa puolesta, mutta kenraali von Gerich pysyi päätöksessään.

Hyvin pian tämän jälkeen Ero joutui hoitoon Kammion yksityiseen mielisairaalaan Helsingin Töölöön. Ero sairasti mahdollisesti pitkälle hermostoon edennyttä syfilistä. Syksyllä 1922 Ero sai johdettavakseen pataljoonan Savon jääkärirykmentistä.

Vuonna 1923 Ero meni naimisiin Marie Louise Juseliuksen kanssa. Pariskunta erosi vuoden kuluttua eikä heille syntynyt lapsia avioliiton aikana.

Joulukuussa 1923 Ero yhdessä noin tuhannen muun nuoren upseerin kanssa jätti vastalauseena vanhempia upseereita kohtaan eroilmoituksen. Eropyyntöihin ei reagoitu ja Ero lähetti sotaväen päällikölle uuden valituskirjeen. Lopulta Ero oli ainoa, jonka eroilmoitus hyväksyttiin.

Ero osti saksalaiselta upseerilta tuontiyrityksen pankkilainalla. Saksalainen huijasi Eroa ja yritys kaatui puolen vuoden päästä kaupoista. Ero yritti tuloksetta hakea erilaisia töitä. Maaliskuussa 1944 Ero ampui itsensä Tilkan sotilassairaalassa Helsingissä.



John ”Jack” Rosenbröijer


(1887 – 1955)

John Rosenbröijer syntyi Pietarissa. Rosenbröijerin isä oli liikennetarkastaja Carl Hjalmar Rosenbröijer ja äiti Sarah Jane Barritt.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Kokkolan ruotsalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1909 hän toimi virkamiehenä Suomen pankin Vaasan konttorissa vuoteen 1911 asti. Vuonna 1912 hän aloitti opinnot Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Valmistumiseensa eli vuoteen 1914 asti hän toimi opiskelujen ohessa virkamiehenä Pohjoismaiden yhdyspankin Helsingin konttorissa.

Rosenbröijer ilmoittautui Lockstedtin leirille 25. helmikuuta 1915, josta hänet siirrettiin myöhemmin Jääkäripataljoona 27:ään. Suomeen Rosenbröijer saapui pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. 1. jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan konekiväärikomppanian päällikkönä hän aloitti 23. maaliskuuta 1918.

Rosenbröijer valittiin Mannerheimin adjutantiksi joulukuussa 1918 ja komennus jatkui presidentinvaaleihin heinäkuuhun 1919 saakka. Tämän jälkeen Rosenbröijer nimitettiin Asevarikko 1:n päälliköksi. Ura ase- ja taisteluvälinehuollon johtotehtävissä jatkui jatkosodan loppuun asti.

Vuonna 1925 Rosenbröijer avioitui Freja Havoon kanssa ja he saivat kaksi lasta.

Rauhan jälkeen Rosenbröijer siirtyi viljelemään maata omistamalleen tilalle Porvoon
maalaiskunnassa.


Taavetti ”Pappa” Laatikainen

(1886 – 1954)

Taavetti Laatikainen syntyi Mikkelissä. Hänen isänsä oli maanviljelijä Taneli Laatikainen ja äiti Ulla Tarkiainen.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1906, jatkoi hän opintojaan Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuoteen 1911 asti, jolloin hän valmistui filosofian kandidaatiksi.

Suoritettuaan kandidaatti-tutkinnon, Laatikainen auskultoi syyslukukaudet 1911 ja 1913 Helsingin Suomalaisessa Normaalilyseossa, ja toimi lehtorina Porin klassillisessa lyseossa 1.1.1912–31.5.1913.

Joulukuussa 1915 Laatikainen joutui tappeluun santarmien kanssa Porissa puolustaessaan lyseon oppilaita. Tämä tappelu innoitti Laatikaista lähtemään Saksan Lockstedtin leirille. Tammikuun 7. päivä 1916 Laatikainen liittyi Jääkäripataljoona 27:n komppaniaan. Suomeen Laatikainen palasi pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918 ja hänet komennettiin adjutantiksi 1. jääkärirykmentin
2. jääkäripataljoonaan.

Vuonna 1919 Laatikainen avioitui Julia Gönroosin kanssa. Laatikainen ja Grönroos saivat kolme lasta.

Sisällissodan jälkeen Laatikainen toimi muun muassa Jääkäriprikaatin Aliupseerikoulun johtajana, Reserviupseerikoulun johtajana ja Kadettikoulun johtajana. Vuonna 1927 Laatikainen suoritti Sotakorkeakoulun komentajakurssin. Seuraavana vuonna hän teki opintomatkan Ruotsin sotakouluihin ja suoritti Taistelukoulun orientoivan kurssin. Sotakorkeakoulun yleisen osaston Laatikainen suoritti vuosina 1931–1932.

Talvisodassa ja jatkosodan alussa Laatikainen toimi divisioonan ja armeijakunnan komentajana. Kannaksen takaisinvaltauksen jälkeen Laatikainen armeijakuntineen määrättiin osallistumaan Karhumäen valtaukseen, ja siinä ansioiduttuaan Laatikainen palkittiin Mannerheim-ristillä.

Joulukuussa 1944 Laatikainen siirrettiin Puolustusvoimain Pääesikunnan tarkastajaksi ja tämän toimen ohella hän toimi Armeijakunnan väliaikaisena komentajana maaliskuuhun 1947 asti.

Laatikaisen viimeiseksi viraksi jäi jalkaväen tarkastajan tehtävä, josta hän erosi eromisiän perusteella vuonna 1948. Laatikainen kuoli Mikkelissä 15. huhtikuuta 1954.

Saara Rampanen

(1886 – 1974)

Saara Rampanen syntyi Puumalassa. Hänen isänsä oli maanviljelijä ja liikemies Mikael Rampanen, äiti Karoliina Kristiina Vaittinen.

Rampanen valmistui käsityönopettajaksi vuonna 1906. Hän jatkoi opintojaan Mikkelin lääninsairaalan sairaanhoitajakurssilla vuosina 1907–1908.

Opintojen jälkeen Rampanen toimi hoitajana Marian sairaalassa sekä Helsingin ja Pietarin välisessä junassa. Vuonna 1911 Rampanen lähti Saksaan jatkamaan opintojaan. Valmistuttuaan vuonna 1913, Rampanen aloitti työskentelyn yksityis-sairaanhoitajana Dresdenissä.

Vuonna 1916 Rampanen sai tiedon suomalaispataljoonan, jääkäripataljoona 27:n, olemassa olosta ja hakeutui palvelukseen Saksan armeijaan. Rampanen oli Ruth Munckin ohella toinen suomalainen nainen, joka osallistui sotaan Saksan armeijan riveistä.

Rampanen palasi Suomeen höyrylaiva Arcturuksella 25. helmikuuta 1918 ja hänet komennettiin hoitajaksi Mikkeliin. Sisällissodan aikana Rampanen työskenteli ambulanssissa Mikkelin, Tampereen ja Viipurin ympäristössä.

Sotien jälkeen Rampanen työskenteli sairaanhoitajana Yhdysvalloissa, Saksassa ja Suomessa. Rampanen jäi eläkkeelle vuonna 1971. "

Lainaukset Ryhmiksen sivulta.


Olen Harrietin nähnyt tiuhaan, ja kirjoittanut ja vouhottanutkin verkossa: blogeissani:


Ollaanko sitä kartalla, pysytkö kärryillä? Toinen everestinna eli Harriet läpivedossa.  eka kerta kuin näin Harrietin 11.02.2019 läpiveto, normaalien ihmisten ennakko ts ei suvun eikä toverien. Jotkut vastustavat täysin, ettei annakosta saa kirjoittaa arviota, mutta ei tietenkään tuo kirjoitukseni arvio ole, vaan tunnelma, nautinto, pähkinä purtavaksi. Julkaisin tekstin ilmeisesti 12.02.2019.

Ryhmäteatterin Harriet viehättää, jännittää, koukuttaa ja valloittaa  toka kerta 16.02.2019 matinea eli kun jonnet herää krapulasta tai alkavat suunnitella uuden hankkimiasta, menen päihteettömänä päivänäytökseen. On niin paljon mukavampaa, sekä aikaa on valtavasti. Ainakin mennä teatteriin. 

Harriet pala palalta, kolmannen kerran. CSI Kallio tutkii. Suu kuivana 14.3.19 julkaisin, mutta koska kävin, ehkä 28.02. Tämä päivitys, päivittely ei ole ristiriidassa edellisen päihteettömän kanssa, suu kuivana -lausunto ei tarkoita, että kultuuribloggareita pitäisi juottaa, vaan, että itse huomasi, kuinka tuo kahvi ja konjakki toistui tiuhaan, ja pelkkä kahvi ilman konjakkia kerran, yhden lausunnon mukaan.

Miten historiaa kirjoitetaan. Mitä lakaistaan oersialaisen maton alle. Kenet vaiennetaan.


Asiaan liittyviä ja liittymättömiä [t]viittauksiani: