Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

perjantai 16. lokakuuta 2020

Tirkistelynä nykysirkuksen kinky kohtaaminen korona-aikaan sirkustaiteilija Ville Walon sooloteoksessa PHANTOM LIMB paikassa WHS Teatteri Union

Yleisö istuu paikoilleen, on turvavälit. Katseet lavalle jota peittää suuri valkokangas, jossa näkyy mustavalkoinen kuva, ehkä naapurihuoneesta, ehkä menneisyydestä. Ehkä stilli elokuvasta. 

Valkokangas nousee ylös, katon rajaan, vain pieni kaistale jää näkyviin, siinä on välillä englanninkielinen tekstitys, jos haluaa ymmärtää mitä ääniraidalla, elokuvassa puhutaan, japaniksi. Mutta kangas nousee, ja paljastaa mustan salin, näyttämön jossa on, jossa seisoo mies, jalkaproteesin kanssa. 

On silmänkääntöä, on akrobatiaa, on kehon, lihasten hallintaa, lihasten liikettä, värähtelyä, nykimistä, veren kuohuntaa. On muutosta.

Pidän lintumaailmasta, jossa uros tekee optisen illuusion, jotta naaras kiinnostuisi. Sama on teatterissa. 

Paitsi ettei vain uros tee illuusiota, on muitakin sukupuolia, ja aika lailla lavastus, valaistus, käsikirjoitus ja ohjaus myös määrää, viittaa... 

Elokuva samalla vieraannuttaa, ja samalla sopii. Ei tähän kävisi Rovaniemen markkinoilla eikä Ryysyrannan Jooseppi. Niistä tulisi erilaiset vibat, ja esitys olisi liian kapea, pelkästään komedia, ja vain umpiomaisen suomalainen. 

Katsoja saa valita, lukeeko repliikit englanniksi katonrajasta, vai antaako mennä absurdina vai dadana, ymmärtämättä sanoja. Tai ehkä yleisö muistaa leffan, osaa replat ulkoa. 

Itse vierastan undergroundielokuvaa, jossa on kiinteä homomiesten yhteisö, joka vain saa tehdä avantgardea. Tytöt ja naiset jätetään ihan syrjään, ja jos on mukana, niin esitetään negatiivisessa mielessä. Jos ymmärsin oikein, niin naisheteroiden äänet pilkkaavat miehiä, sanoen heitä hinteiksi. 

Mutta takaisin asiaan. Lavalla seisoo mies jalkaproteesin kanssa. Teoksessa haltioidutaan, joudutaan jonkin valtaan, ehkä itse  langetaan loveen, ehkä tehdä shamaanin matka. Joku kirjoitti kirjaa, tutkimusta kameleontti-Bowiesta, että hän piti yllä ristiin pukeutuvien shamaanien perinnettä. ( ainakin Gordene Olga MacKenzie: Transgender Nation)



Sirkustaiteilija Ville Walon sooloteos PHANTOM LIMB tuolla WHS Teatteri Unionissa, osana Objects-festaria. 

Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo

Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä

Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava

Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi



Sopii hyvin, että miehellä on vain mustat alushousut tummaa taustaa vasten, hieman hämärässä valossa. Ja proteesi, ylimääräinen jalka. Jalkaproteesi fetissinä ja fyysisenä esineenä on sekä hyvin maskuliininen, fallinen, että feminiininen, vaginallinen. Sisällöllinen! Tätä kirjoittaessa soi Rammsteinin Mein Teill, eli minun tarinani / minun kaluni. Videolla on miehiä mekoissa ja talutushihnoissa, ja tarina kertoo kannibaalista. Tämä ei nyt suoranaisesti liity tähän esitykseen, joka on hyvin rajattu, ettei hii haahuilla joka puolella popkulttuuria, vaan japanilaisessa 60-luvun undergroundissa, ja nykysirkuksen mahdollisuuksissa. Miten viihdyttää ja pyörryttää katsojaa. Miksi esiintyjä on lavalla, ja katsoja on katsomossa. Miksi katsoja antaa rahaa kotimaiselle poikkitaiteelle, pienyrittäjille, taiteilijoille, ja kiinnostaville puljuille, kuten WHS Teatteri Union. Ja miksi saa vastalahjaksi kiinostavaa art housea, kuratoitua sisältöä tai kuraa, tai träshiä, roskafilmejä. Mutta kaikella on merkityksensä.


Mies seisoo lavalla, hän on sisällä proteesissa, hän tempoilee jalan, jalkojen kanssa. Kumpi valtaa kumman. Kumpi huohottaa, kumman sydämenrytmin kuulemme. 

Tässä tanssissa, viettelyssä tai kamppailuissa vierailemme eri sukupuolissa. Jos tiukan binäärisesti katsoo, on lavalla sekä feminiiniset ja maskuliiniset elementit. He keskustelevat.


On naisellinen valkea, puhdas röyhelöpaita, joka voisi olla 60-lukua, viktoriaanista gotiikkaa tai villiä länttä. Jokin äänissä, ja puukossa, saa naistenpaidan valtaavan esiintyjän tuntumaan uhrilta, joka kohtaa rikoksen tekijän, miehen. Eilen tuli Teemalta pitkästä aikaa Pelon kasvot (Peeping Tom). Räikeä elokuva tirkistelystä, kaiken taltioimisen pakosta ja naisvihasta.

Miksi länkkärissä nainen on aina uhri, jota pitää suojella toisilta miehiltä. Ja jolle tehty väkivalta pitää kostaa. Mutta kaunis feminiinen mies ei ole westernissä. Hän synnyttää itse itsensä, kuten Frida Kahlo. Millainen metamorfoosi tämä on, onko se Orlandon kiertokulkua. 

Sitten.

Näemme valtavan kaiken näkevän silmän, tai ei, ei se ole silmä, vaan suuri pinkki vako, kaiken nielevä. Jonka sisälle ihminen menee, ei kuten valaan vatsaan, vaan liepeitä lipoen, ja palaa takaisin, mutta honkkelina nudenvärisissä korkokengissään hengenvaarallisesti astuen, kuin ensiaskelten varsa tai hirvenvasa.


Mutta tiedämme, että hän oppii kävelemään...


Esityksessä käytetään nykysirkuksen ja modernin teatterin keinoja. Onko se performanssi. Se on sopivan mittainen. 

Edellisen kerran näin teatterin lavalla nykysirkusta Marc Gassotin mainiossa Lion the weird and magical abracadabra circus show -esityksessä, jota kävin katsomassa tiuhaan. Kolmessa läänissä. Sekin oli sopivan mittainen ja K-12 ikäraja oli sopiva. Tässä Phantom Limbissä ikäraja on K-16 ja sekin on sopiva. 


Teos alkaa vakavasti, on traagista taistelua, kuten lyhytelokuvassa, tempoilua, kuka pääsee niskan päälle. On myös koomisia hetkiä, klovneriaa. On myös hämmentymisen hetkiä, jolloin katsojakin miettii omia tuntemuksiaan ja tajunnanvirtaa. Mitä saa tuntea. 


Tämä ei ole kuten Ed Woodin leffa Glen or Glenda, jonka minulle suositteli Alice Cooper 80-luvulla, ja joka nähtiin, niin ikkään, WHS Teatteri Unionissa, tapahtuma oli muuten dress along…. 

Olemme tavallaan myös friikkisirkuksessa, muttei tämä ole sideshow eikä sivuohjelma, vaan itsenäinen proggis, sooloteos. Kuten Tod Browningin klassikossa Freaks – kummajaiset vuodelta 1932, jossa on mm viehättävä esiintyjä androgyyni Josephine-Joseph, jonka tulee lavalle näyttäen vasemman sivuprofiilin, jossa on komea herrasmies, ja kääntyy näyttäen oikean sivuprofiilin, jossa on kaunis nainen. Vai oliko hän Tartsanina leopardinnahassa. Miehenä kuitenkin. (Josephine-Josephin elämästä löytyy tietoa verkosta.)


Friikkishowt, kummajaisesitykset kiertävissä tivoleissa oli tavalliselle kansalle kauhistelua, jonka jälkeen voi palata normaaliin arkeen. Esitykset olivat tietenkin eksploitaatiota, eikä aina tiennyt, millainen suhde rahankerääjä-tirehtöörillä oli esiintyjiensä kanssa. Oliko siinä hoivaa ja turvaa. Sarjassa Carnevale tarkemmin Carnivàle oli viehättävät mies, jolla oli häntä. Valitettavasti hän oli gay! Mikä tuntuu absurdilta, loukkaantua kun et olekaan hänen kuppinsa teetä - kun kyseessä on fiktiivinen hahmo. 

Toisaalta sarjassa American Horror Story, kaudella Freakshow, oli mm Rapupoika tai tarkemmin sanottuna Hummeripoika Jimmy Darling ( Evan Peters ) jonka käsittelystä naiset fantasioivat, ja mitä luultavimmin kyytiäkin saivat. 


Olin katsomasssa friikkishowta Hellzapoppin -nimistä sideshow revyytä - joka oli greatest show in hell, Peace & Love festivaaleilla 2011. Tuolla Taalainmaalla. Ei heikkohermosille! Ihmistikkatauluja! Ihmissusia! Burleskia! Sirpaleilla kävelyä! Sirpaleiden syöntiä! Ihon lävistysä! 

Mitä friikkiys on? Minulle friikkishow, freak show, tivolin ja sirkuksen side show ovat kauniita ja reippaita, ennen kaikkea valokuvauksellisia ihmisiä, jotka menevät pitemmälle. Diane Arbus kuvasi kauniita ihmisiä, kiehtovia ihmisiä. 

Mikä on syntymäfriikki, mikä harrasteensa myötä friikahtanut? Tuo taito, erikoisuus tai sinnikkyys pitää hänet lavalla ja meidän maksamaan lipusta. Tosin raja yleisön ja esiintyjän välillä on huisin ohut. 

John Waters sanoi viime lokakuussa (2012), että nyt pitäisi maksaa, että näkee miehen, joka ei ole tatuoitu. Jokseenkin noin. Hauskaa on tv:ssä esitetyt temput joita mainostetaan: Älä yritä tätä kotona! 

No missäs sitten esiintyjät aloittavat harjoittelemisen? Tuskin kaikki ovat aloittaneet vauvasirkuksesta? Joka on kuitenkin aika uusi, huhtikuun lopulla 2013 esitelty lappilainen kiva ilmiö. Lapissa juhannusjuhlilla joskus ennen muinoin (keisariajan jälkeen kuitenkin) ohjelmanaumerona oli aito n(-sana). Joka ei tehnyt mitään, vain oli. 

Toisaalta - saamelaisia on rahdattu pariisin maailmannäyttelyyn 1899 about, " aito villi pohjoisesta" taisi olla termi. 

Friikki on siis joku joka on "muut" eikä "me". 

One of us, one of us... Tod Browningin huipea ja humaani Freaks elokuva 1932 vuodelta. 

Ihmissusi / susipoika Chuy the Wolf Boy esiintyi myös tässä rempassa, ja myös Turbonegron viideolla. Chuy käyttää myös friikkiyttä foorumina kertoa Hypertrichosis -syndroomasta. Hänen oikea nimensä on Jesus Fajardo Aceves, ja hänellä oli tavattoman lämpimät kädet. 

( Muistaakseni C.S.I.ssa oli harvinaista eli kaunis jakso jossa oli Hypertrichosis -tyttö. Huisin ujo. inhoan c.s.i.n jaksoja jossa gootit, vampyyrit, verenimijät, saatananpalvojat ja sadomasokistit, niputetaan samaan ryhmään, teineiksi tai häiriintyneiksi. Taitaa kirjoittajia jo ikä painaa. )

Palatakseni tuonne  rauhan ja rakkauden festivaaleille, esintyjänä oli myös Zamora the Torture King, jonka ala oli kehonsa lävistystäminen, kierolla neulalla ja rautapiikeillä. 

Tuttua oli myös Nalle Virolaisen Piercing show, jota tiirasin 1990-luvulla. 

Nämä kaikki kertovat rakkaudestani ja kiinnostuksestani friikkeihin, jotka ovat lavalla. 

Kirjoitin tämän, kun remonttimiehet niin ystävällisesti herättivät kun kukko lauloi. 





tässä jo Popkulttuuria ja undergoundia -blogissani julkaistu:

 

 Päivän tirkistelynä, näytelmänä, nykysirkuksena, kinkynä kohtaamisena korona-aikaan,
visuaalisena teatterina ja klovnerianakin oli sirkustaiteilija Ville Walon sooloteos PHANTOM LIMB tuolla WHS Teatteri Unionissa, osana Objects-festaria. Aavesäryn lisäksi saamme, saimme proteesifetishien lisäksi monenlaista mietittävää. Alun tragedian jälkeen liikuimme hupinäytelmässä ja sirkuksen viattomuudessa. Leikillisyydessä. Vapaudessa. Kävimme kyllä alakulttuureissakin. Intiimiä itsensä ja toisensa, toiseutensa, etsimistä, kyseenalaistamista, pelkäämistä, hyväksymistä 15.10.2020, tässä pikakirjoitus reilu tunti sitten loppuneesta esityksestä, voi olla, että kirjoitan lisää, nyt vähän unta palloon, ja sitten lisää miehiä korkokengissä eli Kinky Bootsin pariin. 


Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo

Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä

Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava

Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi




Phantom Limb taustojako, eli mitä ajattelin ennen esitystä:

Nimenä phantom, tai kauempaa haettuna phantasma on sekä aave että haave. Aavesärky on selkeä suomalainen sana, että haavesärky. Onko raaja kuten Gogolin Päällystakki tai Gogolin Nenä? Ei. Tämä on intiimimpi tarina. Ehkä.

Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses .leffa en nähnyt elokuvateatteri Orionissa. Oli päällekkäisiä menoja... En ollut Helsigissä. Tässä kuulemme sen ääniraitaa. 

En nähnyt tätä kun ensimmäiset esitykset olivat vuoden 2020 alussa. Miksiköhän käyn niin harvoin kummallisissa esityksissä? Miksi vierastan niistä kirjoittamista? Käytänkö vääriä termejä? Kolahtaako väärään laatikkoon kuin entisellä postimiehellä?

Yksi syy on raha. Yleensä nämä esitykset ovat festareilla, eikä niitä esityksiä ole kovin montaa. Kun liput päästetään myyntiin, ne menevät heti. Tai ainakin hyvin kaupaksi. Etuoikeutettu eliitti jolla on massia ostavat ne. Onneksi osaa esityksiä saa alennuksia. Joitakin voi peräti varata. 

Aloin kulkea uudelleen teatterissa 

Elokuvissa olen kulkenut aina, muistan Oriveden Opiston leffakerhon, eka valkonkaalta nähty elokuva oli Prinsessa Ruusunen, jota pelkäsin, niin riisuin vaatteeni. Tavallaan tuolla linjalla jatketaan.. 




Ennen esitystä:

Fetissit ja kinkyt hommat, amputaatiofetissit, proteesifetissit ja muu mukava: 

Ensimmäisenä tuli mieleen fetissit ja kinkyt, nimenomaan positiivisena, seksipositiivisena,  henkilökohtaisena asiana. Tv sarjan Dexter ihanaisella kylmäautomurhaajalla Rudy Cooperilla oli amputaatiofetissi tai proteesifetissi. En nyt muista, kumpi.  David Cronenbergin ohjaama elokuva Crash vuodelta 1996 sisälsi joitain proteesifetissejä. ( En nyt löydä J. G. Ballardin kirjaa täältä remontin keskeltä.) Ei pelkästään autokolareissa tämä ihmisen iho, ja ihona alla oleva liha, lihakset kosketuksissa vääntyneeseen metalliin, vaan myös proteesit sen jälkeen. 

Frida Kahlon proteesi ja harnessit, tuet. Ja tietysti Crispin Gloverin elokuva It Is Fine! Everything Is Fine. (2007) jota ei nähdä DVD:nä eikä bluraynä, koska silloin kuka tahansa takipallo ja ällötys voi leikata osia juutuupiin, tietysti kontekstistaan irrtotettuja, ja näin eksploitaatio, sekspoloitaatio, kiusa, pilkka on valmis. Ajattelen Crispiniä ihmisenä ja taiteilijana joka halaa tiukasti filmikelaansa, ettei se joudu vääriin käsiin. Mutta tuota elokuvaa kritisoitiin, koska joku katselija, tai edes elokuvaa näkemättä, että siinä hyväksikäytettiin vammaisia seksikohtauksissa. Ikään kuin oletuksena olisi, ettei vammaisilla ole oikeutta seksielämään, kulmikkaan, haastavan taiteen tekemiseen, eikä itsemääräämisoikeutta. Itse asiassa koko leffa on cp-vammaisen Steven C. Stewartin kirjoittama. Ja Gloverin piti toppuutella, ettei elokuva ole täynnä pelkästään Stewartin kirjoittamia seksikohtauksia, joissa Stewart myös näyttelee. Mitään muuta ei toppuutellakaan. Toisaalta vammaisen henkilön olisi oltava hyvis, eikä missään nimessä pahis, sarjamurhaaja. Hyvin rajoitettua on taide. 

Muita kiinnostavia femme fataleja proteeseineen: Red Harrington (Helena Bonham Carter) elokuvassa The Lone Ranger (2013), Cherry Darling (Rose McGowan) elokuvassa Planet Terror (2007), ja Carmen (Marisa Paredes) elokuvassa The Devil's Backbone (2001). Sekä tietenkin Arlen (Suki Waterhouse) elokuvassa Bad Batch (2016). 



Ja loppuun puujalkavitsejä eli tosi tarinoita meän kylältä:

Meidän kylällä oli lapsuudessani useampikin mies, jolla oli sodan takia proteesi. Joskus kun he olivat yhtä aikaa saunassa, niin ei niin kiltit kylän pojat sekoittivat heidän puujalkansa pukuhuoneessa. Yksi proteesijalkainen herra oli tavattoman temperamenttinen ja kohtelias mies, joka suuttuessaan haki haulikon. Hän oli erinomainen arkuntekijä, ja olin tilaamassa häneneltä arkkua, mutten osannut päättää, otanko mustikan värisen vaiko mustan vaiko tumman sinisen. Jäin soutaamaan huopaamaan värikartan, ja hän ehti menehtyä. Mutta arkusta olisi tullut upea.

Kylällä oli myös kolmas proteesijalkainen mies, sanottakoon häntä vaikka Arthuriksi. Hän oli jäänyt puujalastaan kiinni piikkilanka-aitaan ollessan lääpän jäljillä, ja pyysi apua ohiajavalta pyöräilijältä, joka vastasi: Mie löysään sinut sitten tullessa. Eli hän auttoi Arthurin piikkilangasta kun ensin oli käynyt kaupassa rauhassa. Arthur asui omassa mökissään ja tuli toimeen arjessa hyvin. Äitini kerran ihmetteli, mitä stanan ryske torpasta kuuluu. Niin Arthur makasi lattialla pesten lattiaa, ja potki välillä seinään, että liukui rätin kanssa eteenpäin. 

Arthur tuli myös reippaasti ylioppilasjuhliini shekin kera. Minulat jäi näkemättä Red Hot Chili Peppers silloin Provinssissa. Mutta kaikkea elämässä ei saa. 

Nämä eivät olleet pilkkaa, vaan tuolloin olivat hyvin elokuvamaisia kohtauksia, muistoja. Ihmiset kun olivat aidompia kun kaikkia heidän hetkiään ei kuvattu, eikä torppia ikeanisoitu. He olivat karaktaarejä. 







Tekijäloota:

Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo

Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä

Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava

Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi


Ikäsuositus / Age recommendation: +16

Kieli / Language: japani / Japanese

Tekstitys / Subtitles: englanti / English


Kesto/ Duration: 45 min









Taustamatskua WHS Teatteri Unioinin sivulta:



" Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras.

Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat. Yksinäinen ihmishahmo reagoi tilaan tunkeutuviin ääniin kuin ne nousisivat hänestä itsestään. Hän muuntautuu puhujasta toiseksi, kuulostelee, hiipii. Ääni tulee ihan läheltä, mutta kuitenkin toisesta todellisuudesta, menneeltä aikakaudelta ja eri kulttuurista. Vieraskielinen äänitetty puhe katkeaa huokauksiin ja korahduksiin. Näkymättömät kauhut ja nautinnot saavat esityksen valtaansa.

Esiintyjä tasapainottelee notkein ja horjuvin askelin häpeämättömyyden reunalla. Rakkaus ja narsismi sotkeutuvat yhteen aavekivussa, joka kohdistuu poissaolevaan rakastettuun osana omaa kehoa. Voiko kaivatun toisen saavuttaa muuttumalla häneksi? Peilin katse vastaa tunnistamattoman naamion läpi toiselta varastetulla äänellä.

Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaarisilta vaikuttavia haastatteluja underground ja queer piireissä liikkuvista sukupuoli-identiteeteiltään moninaisista henkilöhahmoista.

Tämä on sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos. Vuonna 2002 ensiesitetty Valon kaupunki oli ensimmäinen Suomessa tehty koko illan jongleerausesesitys. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita. "





Sirkusinfon sivulta


"Sirkustaiteilija astuu näyttämölle kolmannella jalallaan
Sirkustaiteilija Ville Walon Phantom Limb näyttämöesitys lainaa äänimaailmaansa katkelmia japanilaisesta undergroundelokuvasta. Proteesilla paranneltu keho nilkuttaa poissaolevan rakastetun jäljille kolmijalkaisen koiran sitkeydellä. Huulipuna leviää pitkin näyttämöä, kun sukupuolten välillä horjuva esiintyjä uhkaa itseään keittiöveitsellä. Epätäydellisyys ja ylimäärä syrjäyttävät taidon yhden hengen friikkisirkuksessa.

Sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos Phantom Limb tasapainottelee häpeämättömyyden reunalla.

Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras. Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat.

Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaaria undergroud- ja queer-piireissä liikkuvista henkilöistä.

Ville Walon sooloteos Valon kaupunki oli vuonna 2002 ensimmäinen koko illan jongleerausesesitys Suomessa. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita.

Vuodesta 2001 saakka toimineen WHS-nykysirkusryhmän tuotannot ovat olleet keskeinen tekijä suomalaisen nykysirkuksen viime vuosikymmenen aikana tapahtuneessa nousussa muiden esittävän taiteen lajien rinnalle. Ryhmän esityksissä sirkus on muodostunut nykyaikaiseksi, itsenäiseksi ja alati muutoksessa olevaksi ilmaisumuodoksi, jota muut keinot, erityisesti videokuva, täydentävät. Lehdistössä niitä onkin pidetty avantgardistisina myös laajemmin näyttämötaiteen näkökulmasta. Teokset ovat olleet paitsi nykysirkuksen terävintä kärkeä, myös osa teatterikentän tuoreimpia uudistusvirtauksia."







keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Rakkaani, Conan barbaari on silkkaa miekkaa ja makiaa Turun kaupunginteatterissa 10.10.2020

Ja seuraavaksi Kullervo joka puhuu vain miekalleen... Eipäs vaan kävin katsomassa Rakkaani, Conan barbaari toisen kerran, koska onhan se niin mainio. Että miten yleisö reagoi tähän esitykseen. Paljon enemmän nauruja, kovia nauruja tuli. Hyvä niin. Käykääpä katsomassa, näytöskausi päättyy 5.12.2020. 

Tänään 10.10. on myös maailman mielenterveyspäivä. Juurikin siksi Rakkaani, Conan barbaari iskee Turun kaupunginteatterilla. On myös Aleksis Kiven päivä, ja Pöpön esittäjä Miro Lopperi oli Ryhmiksessä, Ryhmäteatterin Suokin kesäteatterissa, Kari Heiskasen ohjaamassa Seitsemässä veljeksessä Lauri, ja osin hä oli myös Aleksis Kivikin joka lensi Lapinlahden parantolan katonrajassa huutaen ilosta: Minä elän!



Rakkaani, Conan barbaari toisen kerran Turun kaupunginteatterissa 10.10.2020

Tällä kerralla huomioin näytelmän alun. Päähenkilö 13-vuotias Pöpö Höpönen saapuu innokkaana koulun pihalle, välkälle tai ennen kuin koulu alkaa. Pöpöllä on iloiset, kirkkaat, odottavat silmät ja leveä, leveä hymy. Kuulemme ääninä lasten iloista hälinää ja pölinää. Mutta Pöpö seisoo yksinään, ja hitaasti hänen onnellinen ilmeensä sammuu. Päähenkilöä esittävä Miro Lopperi osaa klovnerian, sirkuksen, fyysisen itsensä hallinnan akrobatiassa, ja myös dostojevskimäiset tunteet. Tsehovista, Shakespearesta nyt puhumattakaan, sekä kotimaisista kantaesityksistä. Irlantilaisessa kauhuelokuvassa The Hole in the Ground (2019) hän esittää pienen mutta fyysisen roolin hahmona A... Kävin katsomassa tuon Kati Outisen tähdittämän leffan muistaakseni Rakkautta ja anarkiaa festivaaleilla. 

Kuukautta aiemmin kävin katsomassa esityksen, ja kirjoitin siitä: Se mikä ei tapa, vahvistaa - Turun kaupunginteatterissa Conanointia. Rakkaani, Conan Barbaari 11.09.2020







Mutta palatakseni lauantain Rakkaani, Conan barbaariin.



Näytelmässä esitetään Conanin luojan kirjailija, ryyppyveikko, rasisti ja tappelija Robert E. Howardista se herkempi puoli. Hän oli rasisti ja kaveerasi H.P. Lovecraftin kanssa. Vai olivatko kirjekamuja. Eniweis, Lovecraftia ei tässä mainita, monia muita rasistisia viitteitä kuten Paljon on kesää jäljellä, karaokessa. 

Robert E. Howardin herkemmästä puolesta ja hänen äidistään luodaan kuva. Se ei ole Psyko-mainen, paljoa, vaikka Norma Batesin luuranko essuineen seisoo pahvilaatikoista tehdyn rakennelman katolla, rakennelma johdattaa meidät suuresta lämpiöstä sisään pienen näyttämön lämpiöön, ja lopulta istumaan paikoillemme. 

Onko ihan koherenttia lukea rasistin kirjoittamia pulp-kirjoja? Entä laulaa rasistin kirjoittamia tai laulamia lauluja karaokessa? 

Taiteessa, kuten kauhussa ja komediassa, mustassa komediassa voi käsitellä monenlaisia asioita. Pöpö ei lapsena tiennyt varmaankaan Conanin tarinoiden kirjoittajan rasismista. Onhan se hankala asia. Rasisti kirjoittaa sankariksi barbaarin... 

Mikä turmelee? Onko se väkivaltaviihde? Onko se isä joka häipyy perhe-elämästä tonttulakki päässä ja jättää lapsen, ja äidin, joka ramppaa karaokepaarissa. 


Osittain omiin kokemuksiin (teksti ja ohjaus Juho Mantere) perustuva Rakkaani, Conan barbaari tuntuu hyvin tutulta tarinalta. Se on hyvin samaistuttavissa, niin 1980-luvulla kuin nykyäänkin. Se on kuitenkin tehty paljon hienommin ja kierommin kuin valittava kantrilaulu, jossa aikuinen mies menettää kaiken. 

Elokuvan eikun näytelmän loppupuoli jättää katselijan arvuuttelemaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Mikä on mielikuvitusta, mikä on täytäntöönpanoa. 


Miksi ei saisi lukea Conanin sarjakuvia ja novelleja, jos se on hyvä, se helpottaa, se on turvallinen, oma linnake. 

Miksei lapsi saisi valita omia kiinnostuksensa kohteita. Miksi niistä ei saisi pitää esitelmiä koulussa. 

Ensemblestä vielä: vaikka lavalla on vain viisi näyttelijää, tuntuu, että heitä on paljon, paljon enemmän. Vaihdot sujuvat sutjakkaasti, ja erityisesti Kirsi Tarvainen on karismaattinen Conani. 





Tämän näin teatteribloggaajan lipulla, ja kiitän siitä. Olen ollut niin HC Rakkaani, Conan barbaarin fäni, että matkustanut samalla maantien ässällä kuin Pöpö Höpönen, tietämättäni. 









Tekijäloota:


Tekijät
Teksti ja ohjaus Juho Mantere
Lavastussuunnittelu Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Mika Hiltunen
Valosuunnittelu Jari Sipilä
Naamiointi Minna Pilvinen
Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen

Rooleissa Ulla Koivuranta, Miro Lopperi, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen, Kirsi Tarvainen.





Mitä Turun kaupunginteatterin sivulla kerrotaan:

"Kaikki eivät synny sankariksi

”Minun jumalani on Krom. Hän on julma ja rakkaudeton, mutta syntymässä hän puhaltaa miehen sieluun taistelun ja tappamisen voiman. Mitä muuta jumalalta pitäisi vaatia?” – Conan Barbaari


Oletko koskaan ollut yksinäinen? Jäänyt ulkopuolelle? Kokenut vääryyttä, ja saanut lohtua vain haaveilemalla kostosta? Yön pimeinä hetkinä, yksinäisyyden ja katkeruuden hiipiessä sieluun, ohjaaja Juho Mantereen avuksi on rientänyt fantasiakirjallisuus, roolipelit ja sankarihevi. Conan Barbaari, Dungeons & Dragons ja Manowar. Näistä aineksista on myös rakennettu hänen uutuusnäytelmänsä Rakkaani, Conan Barbaari. Musta komedia törmäyttää miekan ja magian Mantereen autofiktiiviseen materiaaliin. "


Conan on pakopaikka tosielämän väkivallasta

Mantereen ohjaamaan näytelmään sisältyy päätöntä mäiskintää ja mustaa huumoria, mutta myös selkäpiitä hyytävän häijyjä alasävyjä. Groteskista ja pöhköstäkin esillepanosta huolimatta hyväksytyksi tulemiseen ja anteeksiantoon liittyvät teemat ovat samaistuttavia ja antavat ajateltavaa eri-ikäisille katsojille. Esitys tuo näkyväksi sekä nuorten että aikuisten maailmassa vahvana elävän jaottelun sankareihin ja luusereihin.


"Conan on tässä ajassa tarkasteltuna kaikkea mitä ei saisi olla, mutta kostoa kytevälle koulupojalle se oli ihaninta ikinä. Fiktio on ollut minulle pakopaikka tosielämän väkivallasta. Esitykseen tulee myös paljon komiikkaa ja lämpöä, sillä ne ovat minulle tärkeimpiä työkaluja esityksiä tehdessäni, olipa aihe miten rankka tahansa", Mantere kertoo.


Aikaisemmin karnevalistisia tulkintoja klassikkoteoksista tehneen Mantereen tämänkertainen ohjaus jättää paljon tilaa katsojan mielikuvitukselle. Turun Kaupunginteatterin konkarinäyttelijöiden rinnalla nähdään Suomen Kansallisteatterin lavoilta tuttu Miro Lopperi, joka eläytyy 13-vuotiaan Pöpön rooliin. Turussa ensi kertaa vierailevat Lopperi ja Mantere ovat tehneet yhteistyötä Teatterikorkeakoulusta lähtien.


”On ollut hienoa kehittää Mantereen kanssa yhteistä, omanlaistamme näyttämökieltä. Esityksemme ovat ennen kaikkea hikisiä, hauskoja ja hurjia”, Lopperi nauraa.


Muskelisankarin nousu maailmanmaineeseen

Conan Barbaari (Conan the Barbarian) on alun perin amerikkalaisen pulp-kirjailija Robert E. Howardin luoma fantasiahahmo 1930-luvulta. Howard kirjoitti yhteensä 21 Conan-novellia, jotka toimivat lähtölaukauksena miekka ja magia -genrelle. Hahmosta tehtiin vuonna 1982 ilmestynyt elokuva, josta tuli aikansa merkittävimpiä toimintaelokuvia. Elokuvassa Conan selviytyy orvon kovasta kohtalosta ja lopulta kostaa vanhempiensa kuoleman. Ristiriitaisen vastaanoton saanut, raa’an väkivaltainen elokuva teki Arnold Schwarzeneggerista ja hänen ympärysmitaltaan 55-senttisestä hauislihaksestaan tähden. Elokuvasta tehtiin Jason Momoan tähdittämä uusintaversio vuonna 2011. "

Ensi-ilta 9.9.2020 klo 19, oma tuotanto

Näytöskausi päättyy 5.12.2020

Näyttämö: Pieni näyttämö

Kesto: 2 h 10 min

Ikäsuositus: 16+ (paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja)

Esityksessä käytetään hetkellisesti kirkkaita valoja ja strobovaloa.

"



Kuukautta aiemmin kävin katsomassa esityksen, ja kirjoitin siitä: Se mikä ei tapa, vahvistaa - Turun kaupunginteatterissa Conanointia. Rakkaani, Conan Barbaari 11.09.2020




sosialistisesta mediastani:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Ja seuraavaksi Kullervo joka puhuu vain miekalleen... Eikun Rakkaani, Conan barbaari näytelmä Turun kaupunginteatterilla 10.10.2020. Pääosassa Pöpön osassa Miro Lopperi joka näytteli Kari Heiskasen ohjaamassa näytelmässä Seitsemän veljestä suokin kesäteatterissa, Ryhmäteatterilla, tuota Lauria, joka myös oli vähän Aleksis Kivi, joka lensi Lapinlahden parantolan katonrajassa huutaen ilosta: Minä elän! Tämän ohjaus Juho Mantere. #rakkaaniconanBarbaari @tkteatteri #rakkaaniconanparpaari #conanbarbarian #conanofturku #turku #åbo #turunkaupunginteatterissa #teatteri #teatteriakoronanaikaan #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #teatterissa #theatre #theater #teatterivuoteni2020 #actorsoffinland #theatresoffinland #turunkaupunginteatteri #juhomantere

Henkilön Satu Ylavaara (@popkulttuuria) jakama julkaisu

tiistai 13. lokakuuta 2020

Teater Viirus: Familjen Bra: Ilkeä, hilpeä ja pastellinsävyinen bunkkerikomedia Joakim Pirisen kynästä, perheestä joka on kaukana NIMBYn ruutitynnyrimenosta

Teater Viirus: Familjen Bra: Perhe on siirtynyt bunkkeriin pelaamaan noppaa, konflikteja ei ole, lapset ihan kilpailee kumpi saa tiskata! Ilkeä, pastellinsävyinen komedia Joakim Pirisen kynästä, perheestä joka on kaukana NIMBYn ruutitynnyrimenosta. Kauden piristävin seksikohtaus!

Thea-sovelluksen suomennos toimi, en tienny ruotsiksi päivänkakkaraa, ruohohameista enkä erikoista tapaa kiittää ruuantekijää. Näen TEATER VIIRUS: FAMILJEN BRA vielä Kom-teatterissa suomenkielisenä. Hyvät vinkit postapokalyptiseen Halloweeniin korona-aikana. Neljä tähteä lavalla ja arvostelussa karvostelussa. ****


täydellinen perhe, jolla ei ole konflikteja

Näytelmä alkaa skifillä ja postapokalyptisellä kuvastolla, suojapuvuilla ja komeilla kaasunaamareilla varustettu perhe laskeutuu bunkkeriin valkoisissa kumppareissa. Perhe on keskiverto eli täydellinen, on isä ja on äiti, ja kaksi lasta: tyttö ja poika. Kun keskivertoisessa Simpsons-jaksossa tulee konfliktia joka suunnasta ja sisarukset nahistelevat, niin ei vain tässä näytelmässä! Perhe on pukeutunut mukaviin kolitsiasuihin (college), tuli mieleen Seppälän Impazzivo-mallisto 1987, mutta se meni harhaan, sillä rennot, joustavat asut ovat pastellinsävyisiä. Koko näyttämökuva on sävyisä. Paitsi, että näemme vessanpöntön. 

Perhe puhaltaa yhteen hiileen, kun tullaan kaapista, ei se ole järkytys, vaan juhlan aihe! Vaikka ruoka tulee purkista on syömisseremonia nauravainen ja hieman japanilainen kun istutaan pehmoisilla vanhan roosan värisillä samettityynyillä matalan pöydän ääressä. Ulkona jyrähtelee, ja perustukset vapisevat, mutta ei tämän perheen perustukset!



Mutta ketä perheeseen kuuluu?

Janne-poika. Viiruksen Facebookissa kirjoitetaan, robotti kääntää: "Tänään ei ole mikä tahansa päivä, sillä tänään on Jannen syntymäpäivä! Hyvää syntymäpäivää sinulle Janne rakas! Janne on perheen rintaliivipilari ja on myös todellinen lahjakkuus sekä tekniseen arkkitehtuuriin (jota hän opiskelee) että käsityöhön (jota hän harrastaa vapaa-ajalla)." rintaliivipilari!! Kun alkuperäisessä tekstissä lukee: " Janne är familjens Bras glädjepiller  " eli ilopilleri. 

Jannen roolissa Oskar Pöysti, kuva FB

Lena-tyttö. " Kuka siellä hymyilee niin onnellisesti, ellei Lena Good, perheen lisäravinne ja kielitietoinen prima ballerina. Energiaa hänellä on kuin pienellä voimalalla, eikä bunkkerissa eläminen estä häntä toteuttamasta unelmiaan rakkaudesta. Aikuisena hän aikoo voittaa Ranskan kiertueen! " robottikäännös, FB.

Lenan roolissa Jessica Raita, kuva FB

Eva-äiti. "Tästä se lähtee Eva Bra, hän on oikea leijonanaaras ja kissa! Hän on paitsi rakastava ja huolehtiva lapsistaan ja miehestään, myös sietämättömän yrittäjähenkinen ja hieman myös perheen oma Picasso! Äidille todellinen moniaskare ja lahjakkuus. " robottikäännös, FB.

Äidin roolissa Maria Ahlroth, kuva FB

Isä Lasse. " Kuka oikeasti on perhe hyvä? On aika esitellä ne lopullisesti! Tämä on Lasse Good, hän on kahden ihanan kultaisen nugetin isä ja erittäin viehättävän naisen mies jota rakastaa aivan uskomattoman paljon. Hän on myös oikea puutarhuri! Ja miksi pitäisi lopettaa intohimolla vain siksi, että yksi siirtyy bunkkeriin? Jos on niin vihreät sormet kuin Lasse, niin päivänkakkaratkin saa helposti kukkimaan maan alle. " robottikäännös, FB.

Isän roolissa Martin Bahne, kuva FB


Mutta kun olemme bunkkerissa, ja naisen nimi on Eva Bra, se on miltei Eva Braun... Mutta lähteekö näytelmä tälle urille? Vaikka tämä poppoo, ensemble sopii hyvin perheeksi, niin eivät he iältään nyt niin hirveästi eroa, näyttelijät siis. Mutta hyvä näyttelijä näyttelee hyvin. Ettei sitä huomaa. 


Tyyntä myrskyn edellä. Kaikki on moitteetonta: sähkö pelaa, vessat vetää, valaistus toimii, vessapaperirullia on hamstrattu, ja tölkkiruokaakin hyllyt notkuu. Ollaan kuin kolmannen maailmansodan edellä. Ehkä. 


Teatterin neljäs seinä. Inhoan tosi tv:tä. Sitä tämä ei ole, tietenkään. Mutta se voisi olla Isoveli valvoo. Mutta onneksi ei ole. Eikä tämä ole mikään houkutusten saari, onneksi ei. Teatteri ja elokuva on tirkistelyä, teatteri vielä enemmän, kun näyttelijät henkivät ja kuulevat yleisön reaktion. Me näemme kaiken. Miten päivät kuluvat. Normaalisti. 

Miksi konflikteja edes pitäisi olla? Mainiostihan tämä kulkee, kulkee ilman niitäkin!

Tuo seksikohtaus oli tehty niin mainiosti, fetisistisesti ja hauskalla tavalla, että olemme jonkin uuden äärellä. Siinä on kinkyjä elementtejä ja fetisismiä. Ja kiihko kasvaa sopivalla vauhdilla. 

Korona-aikaan tämä sopii mainiosti. Olen nähnyt tekstin kirjoittajan Joakim Pirisen Helsingin sarjakuvafestareilla taannoin, ja hänen sarjakuvansa ovat naurattaneet 80-luvun lopusta lähtien. Tämä sopii mainiosti koronaan. 

Mutta mitä tapahtuu kun välitauko loppuu?

Kuplamuovifetissi ja eräänlaiset ruohohameet valtaavat näkymän. Paljonko aikaa on kulunut. Keitä me olemme. Miksi me olemme täällä. 


Erinomainen ehtoo, ja tapa viettää aikaa on mennä teatteriin.

Kun vielä voitte.

Näin tämän vapaalipulla, tack som fan, ja menen katsomaan KOM-teatteriin myös suomenkielisen version. 

****


Seuraavaksi sitten tällaista kinkyä. Bunkkerissa.




Tekijäloota:

Alkuperäisteksti Joakim Pirinen
Esitysoikeus Agency North / Colombine Teaterförlag
Ohjaus Jussi Sorjanen

Lavalla Maria Ahlroth, Martin Bahne, Oskar Pöysti, Jessica Raita

Lavastus Janne Vasama
Puvustus Janne Vasama och Sofia Palillo
Valosuunnittelu Sofia Palillo
Äänisuunnittelu Ville Kabrell

Kuvat: Ernest Protasiewicz



Esityspäiviä jäljellä:
15.10, 19.00 / 16.10, 19.00
17.10, 14.00 / 22.10, 19.00 / 23.10, 19.00 / 24.10, 19.00 / 28.10, 19.00 / 31.10, 19.00
5.11, 19.00 / 6.11, 19.00 / 10.11, 19.00 / 11.11, 19.00 / 18.11, 19.00 / 20.11, 19.00






Raileri VIMEOssa:

Trailer: Familjen Bra, Viirus 2020 from Viirus Theatre on Vimeo.




Teater Viirus kertoo esityksestä sivullaan:

"Familjen Bra

En öppnad konservburk med huvudpersonernas ansikten och Familjen Bra på.Uskomme, että maan päällä voi olla niin onnellinen, ettei huomaa olevansa matkalla taivaaseen.


Bran perhe elää aivan fantastista elämää. Maailman ongelmat eivät ulotu heidän maanalaiseen bunkkeriinsa. Täällä he voivat elää rauhassa. Bunkkerissa ei ole tilaa konflikteille tai riidoille.


Familjen Bra on utopistinen kertomus, jossa kaikki on pintapuolisesti täydellistä. Tai dystopia, jossa kaikki odottaa lopullista pirstoutumista.


Joakim Pirisen näytelmä on tyyliltään ainutlaatuinen. Hän maalaa hulvattomalla huumorilla ja absurdeilla arkikohtauksilla parodian täydellisestä elämästä. Kohtaukset ovat äärimmäisen jänniteisiä, vaikka Familjen Bra on ehkä maailman ainoa näytelmä, johon ei ole kirjoitettu ainuttakaan konfliktia.


Familjen Bran kohtaukset voisivat aivan hyvin olla lähtöisin omasta arjestamme, jota olemme eläneet eristäytymisen ja karanteenin aikana. Omissa bunkkereissamme. 


Mutta toisin kuin meillä, Bran perheellä kaikki on täydellistä."






sosialistisesta mediastani:

 
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Teater Viirus: Familjen bra: Perhe on siirtynyt bunkkeriin pelaamaan noppaa, konflikteja ei ole, lapset ihan kilpailee kumpi saa tiskata! Ilkeä, pastellinsävyinen komedia Joakim Pirisen kynästä, perheestä joka on kaukana NIMBYn ruutitynnyrimenosta. Kauden piristävin seksikohtaus! #välitaukotviitti #teatterivuoteni2020 #teatterivuoteni #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #teatteri #theater #teatterissa #theatre #perfect #teaterviirus @teaterviirus #viirusteatteri #viirusteater #viirusteatern #viirusteatterissa #jätkäsaaressa #joakimpirinen #familjenbra 09.10.2020. Seuraavaksi sitten tällaista kinkyä. Bunkkerissa.. Thea-sovelluksen suomennos toimi, en tienny ruotsiksi päivänkakkaraa, ruohohameista enkä erikoista tapaa kiittää ruuantekijää. Näen TEATER VIIRUS: FAMILJEN BRA vielä Kom-teatterissa suomenkielisenä. Hyvät vinkit postapokalyptiseen Halloweeniin korona-aikana 😷🤕🎃 #KOM_teatteri @kom_teatteri

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu

maanantai 5. lokakuuta 2020

Ihhahhaa ihhahhaa! Verta maneesille! Tätiratsastajat osui maaliinsa. Aurinkoteatterissa 1.10.

Tätiratsastajat osui maaliinsa. 01.10.2020 Aurinkoteatterilla. Verta maneesille! Pramea Universum muuttui yhtä ryötäksi kuin esityksessä SAALISTAJAT. Karikatyyrit, mutta syvälliset sellaiset, etsivät paikkaansa hierarkiassa, reviirissä, ratsastustallissa. Aamutakkihevin lisäksi tytöt soittaa kitaraa - vaikkeivät niin saaneet tehdä musatunnilla.

Ohjelmavihkoa plaratessa tulee ääninauru: Kari Vepsään jonka olen nähnyt huseeraavan heppamessuilla. Tätiratsastaja sopii ikääni ja harrastuksiini, hepat ja hevi, alajuonteena naisviha ja varsinkin tyttöviha, jota näki verkossa myös Tyttöjen päivänä. 

Tarinamme päähenkilö Benita Stjärnfall - oliko hän tähdenlento, oi hän tulee näyttämölle niin vahvasti ja aggressiivisesti, että hän on miltei Odin, yksisilmäinen. Hän taatusti saisi työpaikan miehet pesemään omat kahvikuppinsa, teinit ylös vuoteista ja toimistoapinat heräämään viikkopalaverissa. Hän olisi rautaa pesutuvassa, joka on enimmäkseen naisten aluetta, kuten hevostallitkin. Hän riehuisi asiat järjestykseen, eikä jättäisi vain heippa-lappusia. Häntä näyttelee Milla Kangas, joka oli edellisen kerran edessäni lavalla Teatteri Jurkassa esityksessä Rakastaja, jossa hän oli miehen kirjoittamassa näytelmässä siisti, rikas, joutilainen aviovaimo, jolla ei ole mitään tekemistä korvessa kauniissa talossaan, paitsi saada sänkykamariin säpinää.



Tässä Kangas on 1980-luvun hevari, hänellä on kauhtuneitten mustien pillifarkkujen päällä chapsit, muutenkin nahkaliivissä on hapsuja, buutsit kuten cowboyllä ja Gunnareilla, ja hänellä on upea leijonanharja. Mutta ollaanko me kasarilla vai nolla-ajassa. Ehkä olemme nykyajassa, jossa Benita - oho meinasin kirjoittaa Benito, siis Mussoliini - on näitä tätiratsastajia, entisiä tähtiratsastajia. Joka vieläkin. Mikäs siinä. Hevonen on maailman kaunein muoto. Mitä parhainta ja sulavinta designiä.


Vai onko tarinan päähenkilö, sen luotettava, tai epäluotettava kertoja Pamela Kåla, joka on nuori tyttö, heppahullu, ja tekee kaikenlaista tallilla. Kun tallilla on niin kivaa, ja ihanaa. Samalla hän on luontodokumenttien kertojaääni, ja mikäs siinä - siirtyihän luontodokumenttien sirien sir David Attenborough tänne Instagramiin. (Kirjoitin ensin erheellisesti hänen veljensä Richard Attenboroughin nimen, hänhän oli Jurassic Parkissa.)  Koska sosialistinen media on mainio väylä kertoa elonkirjon, luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä, eläinten sukupuutosta, joukkotuhosta ja merien, ja planeettamme tuhoamisesta. Ilmastokriisistä nyt puhumattakaan. Pamela on ihan tavallinen tyttö, häntä näyttelee Paul Holländer.

Mutta onko Pamela sisällä vai ulkona. Onko hän osallistuja vai tarkkailija. 


Koska esitys liittyy vuoden 1986 heviin ja helppoihin, tulee tallille myös heppuja, hevareita, muusikoita. Niin mainio karikatyyri hevimiehestä on Nora Raikamon esittämä heebo. Kaikki eleet, tupakankiskomuset, lähelletulot, pitkän letin heilautukset. Ai jai. 


Karsinaan mahtuu vielä kaulapannassa oleva mies Willhelm Grotenfelt. Emme tiedä, miksi hän on kahlittu, tai vähissä vaatteissa. Pidetäänkö häntä pihalla kuin koiraa? Miksi? Mitä hän on tehnyt? Onko hän pantasusi? Hänessä on jotain samaa kuin Kuutamosonaatti elokuvassa, kotimaisessa, mainiossa kauhukomediassa. Jossa oli dominoivalla, kovalla yh-äidillä kaksi häiriintynyttä tai heikkomielistä peräkammarinpoikaa, joita toista piti säilyttää perunakellarissa. Lukkojen takana. Mutta hänestä ei seuraa helpotuksen naurua.


Ja sitten on vielä kaikessa hääsäävä, hääräävä nainen jota näyttelee Niklas Häggblom, joka oli aivan hirveä äiti näytelmässä SAALISTAJAT. Tässä hän on lait lapseton, mutta kuin kanaemo tallilla. Hänellä on desinfiointiaineita, laastaria, Buranaa, sidetarpeita ja vesipullo vyöllään kuten remontoijalla. Hän on hyvin kiltti ja huomaavainen, ja sovittelija. Vai onko hänessä jotain hämärää.


Kun tekijöitten edellinen mainio ja palkittu Saalistajat kertoi perheestä, ja klaanista, niin tämä Tätiratsastajat kertoo hevostallista. Ja millainen yhteisö siellä on. Hierarkia.


Heavy metal - hevimetalli on edustettuna monenkirjavasti, on aamutakkiheviä, jolla tarkoitetaan ilmeisesti Skid Row -bändiä, jossa nuoret pitkätukat kireissä housuissaan (farkut/nahkahousut) ja kalifornialaisittain ruskistettu yläruumis paljaana, tai osin aamutakin, tai siis kimonon peittämänä, tai paljastamana, ja 18 and life soi kasettimankasta, matalasta ghettoblasterista. Ja tuon biisin Ricky on muutenkin esityksessä tärkeä.. On selloheviä Apocalyptican malliin, ja kuullaan miltei ääneen Scorpionsien Still Loving you, eli slovari-osastoa, illan hitaita. Ja keikalla on tietenkin eeppinen kitarabattle! Jossa on niin Suomen Släshiä kuin Motörheadiakin. Ehkä myös Spinal Tappiin asti...



Tätiratsastajat on loukkaava nimitys, tosin kategoriaan kuuluneet keski-ikäiset naiset ovat hirnuneet naurusta: sehän on kuin minä. Paperilla. Esitteessä. Tytöiltä kielletään oikeus olla tyttö, hevostyttö. Samoin naisilta kielletään oikeus olla hevosnainen. Kumpiakin kiusataan, tai halveksutaan. Oudoksutaan. Että se on vain vaihe. Jossain televisiohaastattelussa kysyttiin naiselta, onko siinä jotain seksuaalista. Hevosharrastus ja ridaus. Haastattelija oli tietenkin mies. Tämä näytelmä kertoo tyttövihasta ja misogyniasta. 

Riemastuttavana hetkenä tallin enpaattisin nainen sanoo oikeutettuna raivoisssan, nyt saat tietää mikä on naisviha! Hän ottaa misogyynisen, seksistisen ja patriarkkaalisen sanan, ihan omakseen. Se on naisen tuntemaa vihaa. Se on naisen jakamaa vihaa.


Hepat ja heput. Muistan kun kirjoitin dia-rasian päälle, että HEPPOJA. Vai lukiko siinä kuitenkin, että HEPPUJA. Valokuvauksen aiheita. Ikuisia. 


Tätiratsastajat osui maaliinsa. Vastaavantyyppisiä teoksia on leffojen puolelta World's End, jossa päähenkilönä on hyvinkin samaistuttava tyyppi, joka yhä kuuntelee Sisters of Mercyä, ajaa samalla kotterolla, ei ole töissä, ei perustanut perhettä, ei ostanut asuntoa, vaan kulkee maihinnousukengissä ja mustassa goottitakissa, juhlii ja vetää aineita. Elää kuten kaveriporukkansa eli. Juuri silloin kun koulu loppui. Koskaan et muuttua saa. Jengi ilmeisesti haluaa, että kaikki viettävät poroporvarillista elämää, ottavat asuntolainaa, pistävät siistit vaatteet päälle. Ovatko he sen onnellisempia?


Koronan aikana nautin mennä teatteriin, kasvomaskissa ja käsidesin kautta. On turvavälejä. Koska show must go on. Jotta esitykset jatkuisi, ettei ala kuihtuisi.


(Unohdin kirjoittaa myös kaikkien harnessien, ruoskien, kuolainten ja raippojen symbolismista täältä sm- ja fetishin alakultuurin puolelta, mutta jääköön se vain maininnaksi. Nahkaruoska soi. Kyllä. Kaulapantaakin on, ja valjaita. )


Näin tämän medialipulla, kiitoksia sinne Universumin! Tulen kyllä katsomaan toistekki.



Kirjoitin tämän ekan version pyykkituvassa jossa taas joku ääliö on sotkenut lattian, jättänyt lattialle valtavan märän maton ja pyykit ja roskat  pesukoneeseen. Nice. Olispa nyt Benita täällä.








Tässä tiiseri: Nainen on labyrintti. Teaser: Carita Drew


Tässä mainio raileri. Äänet pääle:





Tekijäloota:

Käsikirjoitus ja ohjaus: Sanna Hietala 

Ohjauksen assistentti: Carita Drew 

Valot: Ada Halonen 

Puvut: Noora Salmi 

Lavastus: Heini Maaranen 

Musiikki ja ääni: Antti Ikonen 

Maskit: Kaija Heijari 

Kuvajaiset: Rasmus Vuori 

Näyttelijät: Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Niklas Häggblom, Milla Kangas ja Nora Raikamo. 



Tässä esityksen kauniita stillejä Flickristä: Graafinen suunnittelu Juha Mustanoja:

Tätiratsastajat_Benita_Håkki_c Ada HalonenTätiratsastajat_Pamela_c Ada Halonen tätiratsastajat 1080 x 1080 px





Missä esitys oli? No Universumissa, upeassa Betania-talossa, joka on vuodelta 1904, suunnittelijana K. A. Wrede. Tuolloin olin siellä uudelleen, kun teatteriliitymä Universumissa oli Aurinkoteatterin esitys Tätiratsastajat.



AURINKOTEATTERI ESITTÄÄ: TÄTIRATSASTAJAT esittely Universumin sivulla:

“Nainen on rooli, ei sukupuoli. Miks kukaan haluais esittää niin paskaa roolia?” Sanna Hietala, ohjaaja ja käsikirjoittaja 

Teatteritalo Universumin syksyn ensimmäinen ensi-ilta on Sanna Hietalan ja Aurinkoteatterin uusi luontodokumentti Tätiratsastajat. Siinä hurjapäinen teinietologi Pamela Kåla tutkii kadonneeksi luultua tallityttöjen valtakuntaa sekä muinaisia hevikulttuureja. Myytti julmista hirviötädeistä murtuu, ja meille avautuu ennennäkemätön lähikuva tyystin väärinymmärretyistä olennoista: tätiratsastajista… 

" Justiin tuon takia tämä laji kituu henkitoreissaa! Kokonaine kulttuuri kuolee ko kaikenmaaliman sosiaalitantat on pelotellu lapset karkuu talleilta näillä älyvapailla turvaohojeilla! Lapsilta kysellää lupaa että haluakko? Haluakko harjata ponia? Haluakko laukata? Haluakko taluttajan vai haluakko mahollisesti tälläkertaa yrittää ite? Et? Aha okei ei se mitää! Haluakko tulla alas selästä? 

Hei tytsy, haluksää olla niinko oikeet hevosmiehet vai joku housuihi kuseskeleva mummu! "

Benita Stjärnfall 

Sanna Hietalan kirjoittama ja ohjaama Tätiratsastajat on mustan huumorin täyttämä melankolinen kauhufantasia ikuiseen ponityttöyteen tuomituista naisista, joita lohduttaa vain hevosen mykkä ja arvaamaton syli. Näytelmä on itsenäinen jatko-osa Saalistajat-näytelmälle, joka sai ensi-iltansa Universumissa maaliskuussa 2017 ja joka valittiin saman vuoden Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon sekä Lea-palkinnon finalistiksi 2018. 


Käsikirjoitus ja ohjaus: Sanna Hietala Ohjauksen assistentti: Carita Drew Valot: Ada Halonen Puvut: Noora Salmi Lavastus: Heini Maaranen Musiikki ja ääni: Antti Ikonen Maskit: Kaija Heijari Kuvajaiset: Rasmus Vuori Näyttelijät: Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Niklas Häggblom, Milla Kangas ja Nora Raikamo. 


Tätiratsastajien ensi-ilta on Teatteritalo Universumissa lauantaina 19. syyskuuta klo 19. Muut esitykset 23.9. | 24.9. | 26.9. | 30.9. | 1.10. | 3.10. | 7.10. | 15.10. | 16.10. | 17.10. | 21.10. | 22.10. | 23.10. | 24.10. Esityksen kesto 2 t 55 min sisältäen väliajan.   Lue lissää:



Tätiratsastajien esittely TINFOn sivulla:

" Aurinkoteatteri avaa Universumin syksyn Sanna Hietalan uudella luontodokumentilla Tätiratsastajat, jossa hurjapäinen teinietologi Pamela Kåla tutkii kadonneeksi luultua tallityttöjen valtakuntaa sekä muinaisia hevikulttuureja. Myytti julmista hirviötädeistä murtuu ja meille avautuu ennennäkemätön lähikuva tyystin väärinymmärretyistä olennoista: tätiratsastajista...

Keskipohjalaisen kuusikon reunalla, kahden ohikulkutien välissä, seisoo tummanpuhuva naishahmo uhmakkaasti tolpillaan autioituvassa tallipihassa. Sen rujo ja arpinen olemus kielii rajuista yhteenotoista pahapäisten ruunahevosten ja tallityttölaumojen kanssa. Sääret ovat vääntyneet längelle liiasta ratsastamisesta ja se on menettänyt toisen silmänsä, muttei arvovaltaansa. Kärsivällinen tarkkailija ymmärtää nopeasti, ettei tätä ilmestystä pidä lähestyä äkkiarvaamatta tahi takaapäin.

Tämä on Benita Stjärnfall, tätiratsastajista kaunein ja uljain.

Hietalan kirjoittama ja ohjaama mustan huumorin täyttämä melankolinen kauhufantasia Tätiratsastajat on itsenäinen jatko-osa Aurinkoteatterin Saalistajat-näytelmälle, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017. Saalistajat valittiin saman vuoden Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon sekä Lea-palkinnon finalistiksi 2018.

Tätiratsastajien ensi-ilta on Teatteritalo Universumissa lauantaina 19. syyskuuta. Työryhmään kuuluvat näyttelijät Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Niklas Häggblom, Milla Kangas ja Nora Raikamo, ohjausassistentti Carita Drew, lavastaja Heini Maaranen, pukusuunnittelija Noora Salmi, valosuunnittelija Ada Halonen, äänisuunnittelija Antti Ikonen ja maskeista vastaava Kaija Heijari. "  lue lisää







sosiaalisessa mediassa:



sosialistisessa mediassani:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Ihhahhaa. Aurinkoteatteri: #Tätiratsastajat, Universum1.10. Ohjelmavihkoa plaratessa ääninauru: Kari Vepsään jonka olen nähnyt huseeraavan heppamessuilla. Tätiratsastaja sopii ikääni ja harrastuksiini, alajuonteena naisviha ja varsinkin tyttöviha, jota näki verkossa myös Tyttöjen päivänä. #välitaukotviitti Verta maneesille! Pramea Universum muuttui yhtä ryötäksi kuin esityksessä SAALISTAJA. Karikatyyrit, mutta syvälliset sellaiset, etsivät paikkaansa hierarkiassa, reviirissä, ratsastustallisa. Aamutakkihevin lisäksi tytöt soittaa kitaraa - vaikkeivät niin saaneet tehdä musatunnilla #aurinkoteatteri @aurinkoteatteri #Tätiratsastaja #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #teatterissa #theatre #theater #teatterivuoteni2020 #actorsoffinland #theatresoffinland. #heppahulluus #hevostytöt #heppatyttö. Hepat ja heput. Muistan kun kirjoitin dia-rasian päälle, että HEPPOJA. Vai lukiko siinä kuitenkin, että HEPPUJA.

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu