tiistai 20. marraskuuta 2018

Goottilainen romanssi, kauhuromanttinen rakkaus on pahaa, kiellettyä. Paholaisrakastajasta Rouva Oraakkeliin. Osa 3

Victoria Holtin Paholaisrakastaja [Tammi 1982] sisälsi mehevimmät goottilaiset elementit - niin hyvässä kuin pahassa. Jo nimi kertoi kaiken. Kyseessä on mies joka pelottaa vonnegut -maisesti pöksyt jalasta. Ja kyllä pöksyt jalasta lähtisivät muutenkin nopsaan. Ennen kaikkea kyse on seksuaalisuudesta, joka verhoillaan monogamiseksi romantiikaksi. Passiivisen androgyyni, mutta silti hyvin seksuaalinen goottirock pe[i]laa myös tällä myytillä - joka voi välillä muuntua nekrofiilistelyksi asti.

Kuoleman kalpea iho, luurangonlaihuus, pimeät tyrmät, kiitos ei päivänvalolle, heroine sankaritar / heroiini, riippuvuus, energian imeminen, henkinen vampirisimi..

Goottilaisen romanttinen keitos - Paholaisrakastajan malliin: Aluksi on elin- ja kuolontärkeää flirttailla lukijalle: henkisen ja konkreettisen miljöön ja tunnelman hahmottaminen = kuten esimerkiksi toistuvat sanat:

kiesit, linna, kierreportaat, kuunpuolikas, askelmat, utuinen, piiskat, kaariholvit, epätoivo, vaara, kalteri-ikkunat, synkkyys, kauhu ja raakuus.

Pää- ja sivuhenkilöt symboleineen = nuori kaunis taidemaalari-nainen, hirviö, rakastaja, kreivitär, piru, merirosvo, noita ja aave.

Adjektiivit = vanhentunut, rappeutunut, mystinen, synkkä, irstas, sulkeutunut, ylhäinen, kolkko, outo, häikäilemätön, jyhkeä, kyyninen, torjuva, jännittävä, musertava, äkillinen, uupunut, massiivinen, jykevä, epäilyttävä, röyhkeä, kummallinen, petollinen, ylimielinen, omapäinen, tuohtunut, kammottava, karkeapiirteinen, hysteerinen, haikea, vetoinen, kopea, syrjäytetty, uhkaava ja kalpea.

Verbit = tempaista, paljastua, aprikoida, halveksia, janota, kelpuuttaa, horjahtaa, pakottaa, värähtää, temmeltää, lietsoa, nauttia, kiduttaa, sävähtää, livahtaa, tempoilee, vetäytyä, kiihottaa ja purskahtaa. 

Mutta millä tavoin = ikipäiviksi, kiihkeästi, murskaten, armottomasti tai halveksien.

Muu tilbehööri subst. = illallinen, hovi, miehusta, pielus, elämys, karahvi, kellonnyörit, ahneus, pergamentti, aarre ja himokkuus.

Sekä tietysti kliseekimarat = kalvakkaat kasvot, ottaa valtaansa, vavahdella pidätetystä raivosta, vääntyneet kasvot, olla vangittuna, ammottava tyhjyys, synkkenevät kasvot, olla kiihdyksissä, kuolema iskee viikatteella, punastua hiukan, mennä levolle, verestävät silmät, vastenmielinen värähdys, riivaajan vallassa ja pimeys sulkeutuu...

Ja, oih, interjektiot ja huutomerkit! Älä unohda kolmen pisteen keimailevaa arvostuksellisuutta... 

Värit = teräksen harmaa, safiirinsininen, lumivalkoinen.

Mitkä materiaalit tuntuvat parhaiten ihoa vasten = > samettia, sifonkia

ja toinen paljas iho, koska gotiikka on aistillinen kirjallisuuden laji.

Muista kirjoittaa minä -muodossa ja imperfektissä!

Ja tietysti kirjassa mennään Pariisiin, Notre Dameen [ Victor Hugon Pariisin Notre Dame lukuisine filmatisointeineen Notre Damen kellonsoittaja on yksi syvällinen versio kaunotar ja hirviö -myytistä, jossa kaunis, showbisneksessä viihdyttävä, tamburiinia soittava köyhä mustalaistyttö tulee kyttyräselkäisen mykän kellonsoittajan palvonnan kohteeksi. Kuka on tarinassa hirviö?]. Kirkon liepeillä ja katoilla sijaitsevat vesinokat, gargoyles, gargoilit, joita myydään myös turistikrääsänä tosin miniatyyri-koossa [ kuten Spinal Tapin Stonehenge-veistos ] ovat pelottavia siksi että niillä on hirviöiden kasvot, mutta miehen lihaksikkaat jalat, jotka ovat jännittyneinä hyppäämään. Mielikuva. Kielikuva.

Voimakkaat tunteet tukahdutetaan korsettiin, siveysvyöhön ja / tai lukittuun neitsytkammioon. Tunteet eivät pääse purkautumaan vaan kiihottavat, ärsyttävät ja tuovat jännitettä ja painetta tarinalle. Lukija jaksaa lukea. Kauhun ja romantiikan - kivun ja nautinnon - kanssa vedetään köyttä. Kirjailija voi paiskoa vaakakuppiin mitä tahansa kliseitä koska ilman niitä ei genreä tunnistettaisi. Nykyään on pakko puhua ironiasta. Ettei otettaisi todesta.

Ja toisaalta - ironian kanssa voi leikitellä niin moneen suuntaan, varsinkin vakavien kirjallisuuskriitikkojen ummehtuneeseen kuppakunnan suuntaan. Anteeksi, kuppikunnan piti kirjoittaa, miten se lipsahti.

Kauhuromanttinen tarina on selkeän sadomasokistinen ja fetisistinen. 

Päähenkilönä on nainen joka haluaa aidosti tai post-modernisti tulla alistetuksi ja kidutetuksi - mutta vain täysin oman halunsa ja salaisen kaavan mukaisesti kuten "oikeassakin" sadomasokismissa jossa tärkeintä on etukäteen sovittu sana, jonka lausumisella masokisti haluaa kidutuksen loppuvan. Näin ollen S/M Partya ei saa harrastaa dementikon kanssa eikä missään nimessä henkilön johon ei luota. Missäs minä olinkaan? Kadotin mieleni labyrinteissä täysin Ariadnen langan.

Rakastua kiduttajaansa, tätä sadomason aluetta voisi sanoa Tukholma -syndroomaksi, jossa rakastutaan kidnappaajaansa -teemaa jota hipaistaan mm. elokuvassa Crying game. Vanhan kaavan mukaan kiduttaja = hirviö = mies.

[ => juuri Bela Lugosin esittämän kiduttajan luona voisi viipyä pitempäänkin ;)
Backyard Babies orkesterin eräs pitkäsoitto oli nimeltään tietystikin Stockholm syndrom - poijjaat kun ovat Skånesta kotoisin... ]

Koska tärkeintä on, että mies on paholaisrakastaja! 

Samanniminen romaani on selkeästi romanttista viihdettä - jos on pakko rautalangasta vääntää kirjat eri lokeroihin.

Kauhuromanttisen kirjallisuus tuli tienhaaraan 


josta erkani 1800- ja 1900-lukujen välillä kauhu-, rikos-, fantasia-, tieteis-, ja romanttinen kirjallisuus, ja sittemmin postmodernin ironian polut omille teille.

Jos romanttiseksi kirjallisuudeksi lasketaan vuodesta 1980 kuvioita jossa seikkailujen ja vastoinkäymisten kautta kaksi elävää rakastavaista rakastaa yhtäaikaa toisiaan julkisesti ja tasa-arvoisesti ja hääkellot soi. Kun mitä romanttisin kertomus oli se jossa ainakin toinen kuoli tai lähti kauas pois [ Tuulen viemää, Casablanca ] tai ettei heille ainakaan tervettä yhteistä tulevaisuutta luvata [ Humiseva harju, Monster, Natural Born Killers, ja eritoten Eclipse joka on Rimbaudin ja Verlainen rakkauskertomus joka on tarpeeksi gootti eli paheellinen tositarina boheemien runoilijoiden välillä, oppilaan ja opettajan, ja kuten paroni Frankenstein ylittää opettajansa, myös tässä oppilas kurkottaa korkealle ja peräti aloittaa modernin runouden.. ].

Ihana, häijy Rouva Oraakkeli


Otan Paholaisrakastajan rinnalle aina erinomaisen häijyn, kuulaan ja barokkisen Margaret Atwoodin Rouva Oraakkelin joka ilmestyi vuonna 1976 mutta joka vaivauduttiin suomentamaan vasta 1993. Hyi teitä. Mutta parempi myöhään kun ei konsanaan. Rouva Oraakkeli / Lady Oracle on selkeä ja ilkikurinen parodia kauhuromanttisesta pastissista. Jos joku kirjailija ansaitsee Nobelin tai paremminkin jos joskus joku Nobel annettaisiin oikealle kirjailijalle jolle sen pitäisi joskus kuulua, tai jos Nobelin kirjallisuuspalkinto tarkoittaisi erinomaista lukemista eikä vain sitä, että joku on ollut keskitysleirillä tai yskii kravattinsa takaa, niin Nobelin seuraava kirjallisuuspalkinto kuuluisi Atwoodille. En suinkaan tässä kritisoi keskitysleirejä, tietenkään, mutta pitäiskö Nobelin kirjallisuuspalkintoa laajentaa ja jakaa? Pelkkä Booker-palkinnon saaminen ei riitä. Mutta koska joku Nobel- palkitun yksi ainoa kirja on oikeasti koskettanut, tehnyt kipeää, naurattanut, hävettänyt....

Tämä kirja saa aikaan monia tunteita. Pääroolissa huitelee Joan Foster joka vaihtelee identiteettejä, hiustenväriä, miehiä ja mantereita kuten Sydney 2000-luvun agenttisarjassa Alias, mutta Foster tekee vapaana naisena mitä lystää, ei siis työkseen kaksoisagenttina kuten Sydney. Joan Foster on viihdekirjailija, jota kustantaja ei ole koskaan henk. koht. tavannut, partnerinsa ei tiedä hänen kirjoittavan kauhuromantiikkaa pursuilevia fantasioita, ja tietysti sankarittarellemme tulee hetki jolloin hänen oma kuolemansa pitää lavastaa... Hänen oma elämäsäkin on kuin romanttista seikkailua. Pääsemme sisälle hänen kirjoihinsa tai varsiinkin tähän tuoreimpaan keskeneräiseen käsikirjoitukseen joka kursiivina verkkokalvoillemme lankeaapi. Päähenkilö nostaa alushameeseen
     ["Petticoat" = alushame = selkeä aistillinen symboli; Petticoat Lane, on kiinnostava torialue Lontoossa; Pieni rumpalipoika teokseksessa hameen alle piiloitetaan mielenkiintoisia asioita.]

piiloon käärityn romaanin alun, josta saamme irti ajatuskulun:

1. Isäntä palkkaa linnaansa köyhän, mutta siveän nuoren hyvän tytön - kirjan päähenkilön joka on ekspertti omalla alallaan.

2. Isännällä [= master, kreivi, markiisi, linnanherra] on yleensä jo tyttöystävä tai sille paikalle kärkkyvä omaa, samaa luokkaa oleva, - yhtä korkealla arvoasteikolla itsensä arvonsa tietävä nainen, yleensä kreivitär joka on paha, ilkeä, itsekäs, kovasti meikattu, koristeltu, pinnallinen, kovaääninen [tms. epäaito verrattuna kirjan sankarittareen] joka inhoaa sankaritarta. Hän on siis kuten ilkeä äiti- tai sisarpuoli, jolle tietää huonon lopun koittavan.

= > vrt. lastensaduissa ja nuorten sarjoissa: Suositut ovat pahiksia häiriintyneiden normien mukaiset anorektikot blondit vastassaan toisenlaiset oppilaat: älykkäämmät, latinommat tai lihavammat brunetit; Pieni talo preerialla sarjan hemmoteltu, pikkumainen ja ilkeä Nelly, Angela Anakondan vastaava Nanette; heillä on aina vaaleat kiharat, kalliit vaatteet ja kovat mielipiteet, vähän niinkuin lapsuudenkuviall Mr Burnista sarjassa Simpsons, ja aina sankaritar joutuu taistelemaan heitä vastaan, mutta lopussa kiitos seisoo. Nämä sarjat opettavat että lopussa kiitos seisoo, kunhan sankaritarta on ensin kiusattu justinemaisella tavalla koko jakson ajan. Tarinoiden opetus on: ole kiltti, sosiaalinen, painetta hyvin kestävä tyttö.

Jokaisessa poika on erilainen -tarussa tämä poikkeava poika ( nörtti, gootti jne. ) 


rakastuu koulun suosituimpaan / kauneimpaan / kovimpaan tyttöön joka koskaan ei ole harmaavarpunen, ei ainakaan lopputeksteihin mennessä, ja tarinan lopussa joko tuo bimbo ( suosittu tyttö joka jumaloi tyhmiä muskeleita ) inhimillistyy ( Saksikäsi-Edward ) tai on ollut koko ajan älykkö, nörtti, tavis, minunkaltainen, gootti, lukutoukka ( Powder, Donnie Darko ), mutta yhtä kaikki poika rakastuu tytön ulkonäköön. Varsin yleistä on tehdä takarivin (tat)jaanasta muuttumisleikissä ( joka se vasta on kovaa peliä ) huomiota [ lue: ihastusta ja kateutta ] herättävän näköinen tanssiaisten kuningatar Tuhkimon lailla. Carrie ja Tulisilmä ovat lopulta aina yksin.

Tätä samaa kaavaa käytetään mm. komediassa Nanny, jossa köyhälistön suulas isotukkainen juutalaistyttö sattuu myymään meikkejä manhattanilaiselle äidittömälle äveriäälle kulttuuriperheelle jonka brittiläisen hillitty isä palkkaakin hänet heti lastenhoitajaksi. Tätä kuviota on käytetty tietenkin ainutlaatuisessa Kotiopettajattaren romaanissa koska sieltä se on keksitty, sekä historiallisessa romantiikassa mm Wieniläisverta sekä 1990-luvun alussa näytetyssä yltäkylläisen kauhuromanttisessa nykyaikaan sijoittuvassa kauhuromanttisessa tv sarjassa Yön vampyyrit.

Tässä kursiivilla Rouva Oraakkelin sisäisen romanssin lainauksia: 


Kaavan kulku =>

kaunotar on nuori köyhä nainen = jalokivien entisöijä / kotiopettajatar / muotokuvamaalari saapuu linnaan ammattinsa vuoksi.

Hirviö on aatelinen mies joka hänet palkkaa upeaan linnaansa,

hirviö = luokkatietoinen ja ennakkoluuloinen mies joka yllättyy tilaamansa ammattilaisen sukupuolesta/taidoista/kauneudesta.

hirviön mielestä nuori viaton tyttö ei voi olla kuulu maalari tai ahkera käsityöläinen.

kaunotar => loukkaantuu, koska hän ylpeä työstään, jossa on erinomainen, eikä hänellä ole varaa pelleillä ts. menettää tuloja.

toinen nainen = oikea, pelottavampi hirviö = hän on miehen tyttöystävä kreivitär tms. joka ei halua päästää pitkistä kynsistään tällaista namupalaa, tai hän on hullu nainen ullakolla siis miehen laillinen aviovaimo kuten Kotiopettajattaren romaanissa. => komediassa Nanny tässä roolissa on C.C.

=> tullee kitkaa, jännitettä, vaikka yleensä päähenkilömme ei taistele naarastiikerinä kreivittäreltä miestä itselleen, vaan on nöyrä, vetäytyy syrjään jne.

< = Juuri tällä lailla hän voittakin itselleen miehen. Tai alistuu hänen valtaansa. Yhtä kaikki voittaa ja saa miehen ja linnan itselleen - se on kuin miltei puoli valtakuntaa...

Atwoodin ironisen postmodernin ansiokkaan kirjan sisällä on viihdekirjailija Joan Foster, joka suunnittelee mielessään jatkoa kauhuromanttisen romanttisen kirjansa sankarille Charlottalle, ja tällaisia elementtejä kirjan alun tulee sisältää:

päärakennus = naisellinen

tornit = miehekkäitä

koko kartano = ilmapiiri läpitunkevan paha

hovimestari = halveksiva vrt. Rebekka-teoksen hirveä taloudenhoitaja joka oli kylmäkiskoinen noita Danny

Atwoodin kauhuromanttiset teemat liikkuvat kaunottaren ja hirviön sähäkästä kohtaamisesta kaksoisolennon teemaa, kaksoiselämän elämiseen. 


Kuinka raskasta se on.

Erinomaisena kirjailijana Margaret on yhtä aikaa pistävän häijy ja hauska, kirjan sisällä oleva kirjailija Foster tuo ilmi, kuinka yleisesti kauhuromanttisia kirjoja halveksitaan, pidetään::

"kaikkein ala-arvoisempana roskana: niiden kansiin oli kuvattu synkkiä, pahaenteisiä linnoja ja yöpukumuunnelmiin verhoutuneita, pelokkaita neitosia, joiden hiukset lainehtivat tuulessa, silmät olivat pullistuneet kuin struumaa sairastavilla ja varpaat harittivat kuin lentoon lähtemäisillään. Niitä pidettiin pahempanakin kuin roska, sillä eivätkö ne riistäneet massoja, turmelleet ihmisiä johtamalla heidän ajatuksiaan harhaan ja vahvistaneet alentavia, stereotyyppisiä käsityksiä naisista avuttomina ja vainottuina olentoina? " [ suomennos Marja Haapio, Kirjayhtymä 1993 ]

Mutta kirjailija Foster ymmärtää lukijoittensa tarpeen pakoon, ja Atwood rinnastaa [kauhu]romanttisen kirjallisuuden muiden rohdoskaupan [hauskempi sana olisi alkuperäinen amerikkalainen drugstore, joka antaisi enemmän osviittaa kuin suomenkielinen rohdos] kivunlievittäjien kanssa. Kaltoin elämän kohtelemat naiset tarvitsevat niitä, henkireikiä, ollessan "liian väsyneitä keksiäkseen omat pakonsa", ja koska romanttinen kirjallisuus on siisteinä pakkauksina [=> voi ymmärtää monella tavalla:

1) = se ei ole naiselle ällöttävää miesten tekemää pornoa ja väkivaltaa, vaan se on naiselta naiselle, naisen ehdoilla tehtyä tilaustuotetta, ihanaa pakoa,

2) = toisaalta se ei näytä rumalta tai arveluttavalta,

3) = ja ennen kaikkea sitä myydään kaikkialla, netistä kioskeihin, ja sitä voidaan lukea & ostaa enemmän tai vähemmän huomaamattomasti, kädenojennuksella ostoskärryyn; se on esteettistä, seikkailunhakuista kirjallisuutta jota voi lukea ammeessa ja suurten hiustenkuivaajien alla, joko pelkästään nauttien ja rentoutuen vaahtokylvyssä useaa aistia käyttäen samppanjan kera, tai satiinipeitteisellä divaanilla budoaarissa, tai työn t. odotuksen lomassa kun pesukone pyörittää iänikuista käärme hakee häntäänsä -leikkiä, ja matkoillakin tämäntyyppinen kirjallisuus on mukavaa seuraa - se ei käyttäydy liian sopimattomasti.]

Mitä tärkeintä: " Tiesin paosta kaiken, minut oli kasvatettu siihen. " 

Jotta jokainen nainen voisi samaistua Fosterin kirjojen sankariin, Atwood kirjoittaa: "heidän kasvonsa olivat kittiä" eli piirteitä "ei koskaan määritelty tarkasti". Mutta mikä on kiinnostavin näkyvä piirre romanttisen seikkailun sankarin Charlotten kasvoilla olevat muutamat rokonarvet - lukijalle ei tarkasti kerrota, missä ne ovat, ja kuinka näkyviä nuo "viat" t. poikkeamat täydellisestä kyborgi-ihosta sijaitsevat. Mutta yhtä kaikki arvet luovat karaktäärit, kertovat elämästä ja siitä, ettei hahmo ole silkkipaperia.

Kun Gösta Sundqvist laulaa suurin piirtein Näissä kasvoissa arpikin kaunistus olisi olemme gotiikan alkulähteillä.

Arpi kaunistaa, pelottaa, kiehtoo ja kiihottaa - kunhan se on oikeassa paikassa, ja koristeellinen kuin kauneuspilkku.

Angelika + Joffrey, kaunotar + hirviö > kaunotar + kaunotar

Angelikan aviomiehen Joffreyn kasvojen arpi on sopiva: Joffrey oli se kiehtova, ontuva kiusaaja-ostajamies, hirviö josta tulikin seksikäs aviomies ja huomaavainen rakastaja... Kun taas Ooperan kummituksen kasvot ovat pelottavat koska hänellä on naamio, maski. Samanniminen elokuva Naamio / The Mask sai nenäliinat märiksi 1980-luvulla; Cherin esittämän temperamenttisen äidin pojalla on sairaus jonka vuoksi hänen kasvonsa muistuttavat elefanttimiehen kasvoja. => Elefanttimieheksi kutsuttiin miekkosta nimeltä Joseph Carey Merrick - tuttu myös Helvetistä -sarjakuvista. Oikeassa elämässä ja viktoriaanisessa atmosfäärissä hän oli typerälle yleisölle näyttelyesine; hän on saanut myös oman elokuvansa - riipaisevan John Lynchin Elefanttimiehen, pääosassa John Hurt.

=> Naamio / The Mask elokuvan poikaa esittää Eric Stoltz joka on tehnyt maukkaita gootahtavia roolitöitä mm Kärpäsen poikana, Pulp Fictionin muroja raksutteleva kamanmyyjänä, ja epäonnisena kosijana elokuvasta Pikku Naisia.

Joseph Carey Merrick (1862-1890) vietti elämästään huomattavimman osan sirkuksen vetonaulana. Hän ei saanut kuolla rauhassa, vaan hänen luurankoansa säilytetään Royal London Hospitalissa. Mutta hetkinen, siellähän me kävimme!

Vanilla Skyssa Tom Cruisen näyttelemä mies käyttää liikkumatonta naamiota onnettomuuden jälkeen. Hänen "täydelliset" kasvonsa ovat tärveltyneet. Onko hän Kummitus?

Tuuli ulvoo, suuristakin tummista ikkunoista, huokaisen, on yö, ja otan yöpöydältä Alexander Dumasin romaanin The Man in the Iron Mask ( => filmatisoitu 1998 ).

Oopperan kummituksen naamio, maski pelottaa 

koska emme tiedä, mitä siellä on alla. Poliittisesti, ja taiteen arvojen sisällä kliinisellä 1990-luvulla kammottava poika"bändi" Backstreet Boys teki videon, jossa he kaikki ovat klassisia kauhuhahmoja: Dracula, herra Hyde, Ihmissusi, Muumio... jotka lauloivat zombie-bassokompin päälle: kaikki haluavat sinun kroppasi. T. sinun ruumiisi. Everybody wants your body. Jee jee, tosiaan.

Niin, milloin hirviöt alkoivat kiinnostua seksistä? 

Mutta jos kuitenkaan en mene tähän mustan lesken lankaan, vaan jatkan Atwoodin tematiikkaa.

Miksi on kiellettyä unelmoida? 

Sehän on pahinta isonveljen vahtimista. Ei näiden kauhuromanttisten rakkauskirjoja lukeminen, kirjoittaminen eikä ostaminen tee naisen asemaa alemmaksi. Sehän on eskapismia! Tarkoituksellista! Jos nainen kaipaa kerran pari viikossa romantiikkaa eikä saa sitä juntilta pierevältä puolis[k]oltaan, saa nainen nautintonsa muualta, kirjoista ja lehdistä. Ei tämänkaltaisen eroottisen, jännittävän ja hygieenisen romantiikan tarvitseminen tee naisesta heikkoa, ei. Raskaan, vastuuta vaativan demonisen työtaakan sijaan - oli se sitten polttopuiden ja veden pitkiä matkoja kestäviä kantamista kulkukelvottomilla intialaisilla vuorilla tai suuren firman koneiston käymisestä huolehtiminen - tarvitsee turhuutta, vapautta ja lomaa. Jossa voi keikauttaa maailmansa ylösalaisin. Romantiikan lukeminen on kuin

=> nythän puhun ja määrittelen kuin Ruuvit löysällä -komedia inha autonmyyjä, hm, ostaisikohan lukija minulta käytetyn auton? Ihan vähän pidetyn kaupunkiauton??

Romantiikan lukeminen on kuin menisi suomalaiseen saunaan 

jossa terva tuoksuu, ja raudaskoivun lehdet leijailevat ilmassa ankaran vihtomisen aikana. Se on katsahdus pihkaa - kuin mystistä meripihkaa - hikoileviin seiniin jossa hauskaksi tarkoitettu miehen keskiosaan sijoitettu rautainen löylymittari töröttää taivaisiin; lopuussa, kiitos, seisoo -vitsi;

se on alaston juoksu linnunmaidon mieleen tuovassa elokuun alun yössä,

se on pulahdus viileään veteen, syvä sukellus tuntemattomaan, ja silti veteen johon luottaa.

Se on haave, mielikuva, muisto, päähänpinttymä tai avoimuus. Romantiikan lukeminen on ei iänikuista spermaa kasvoilla vaan tuorekurkut silmillä, rentoutuminen, nautinto, oma aika, se on oma valinta, viilennys, se on nautinto ---

Se on tropiikin tuoksuinen suihkugeeli, makea ja yllättävä,

se on viilentävä kookosmaitoinen paksu voide,

pepita -ruudullisista ikkunaverhoista näkyvä kylänraitti, jossa kaukana udussa lehmä nostaa turpaansa ja mölisee,

ja kihisevä, luonnollinen seljasta tehty siideri, korkeassa kauniissa lasissa, jossa on tuoreita mansikoita, sitruunamelissan lehtineen;

se on instagramin kaunein hetki, jonka on oikeasti elänyt, ajattematta paljonko kello on, tai mitä pitäisi mulkata, multitaskata,

se on suuri kylpypyyhe, hartioiden rentoutuminen, nojaaminen hirsiseinään, koskettaa kaunista puun pintaa,

muistaa kuinka mummolan ullakolla periferiassa naiset lukivat romanttisia lehtiä, lääkärisarjoja, palmusarjoja, eristyksissä,

se on polvelle laskeutunut leppäkerttu, tai valtava viiksinen hämmentynyt sarvijaakko,

se on juuri se toivottu hetki, jolloin saa unohtaa, päästää irti,

se on Bachin Sarabande yksinäiselle kitaralle,

se voi olla hiljaisuus, jonka ruisrääkkä katkaisee, olla yksin, rauhassa, rentoutua. Olla vapaa.

Toisaalta se voi olla seikkailu. Se voi olla mahdottomuus, jota ei voi/osaa/ehdi/pysty/halua edes toteuttaa. Romantiikka on vastapainoa sille, että on oltava suorittava kiltti aikuinen, palveluhenkinen, kilpailukykyinen.

Ei kauhuromantiikan lukeminen tarkoita, että olisi avuton, päin vastoin. Jos nainen muuten koko elämänsä ajan joutuu sekä vapaa-aikanaan korjaamaan kaukosäätimiä ja työtuolien korkeuksia, kriiks krääks jatkuvasti, virittämään aina uudelleen televisiot ja videot, vaihtamaan sulakkeita ja joutuu sekä työssä että kotona keksimään joka ongelmaan ratkaisut...

Kun joutuu jatkuvasti olemaan renessanssinero niin haluaa välillä taukoa.

Heteronainen haluaakin olla goottilaisessa fiktiossa uhattuna, peloissaan, mutta se on peliä, fantasiaa, mielikuvitusta, jonka saa ON/OFF käskyillä heti alkamaan / loppumaan - oikeaan elämään nainen ei tietenkään halua miestä vaikka olisi kuinka eksoottinen, jalat nuudeleiksi vetävä hengityksen salpaaja Lugosi, sillä nainen ei tosiaankaan halua miestä joka muuttaa hänet vahanukeksi, Stepfordin kotirouvaksi, mielisairaaksi, hengiltä, perinnöttömäksi.

Kun Juliet Jonesin Sydän orkesteri lauloi Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? niin voisi sanoa, että kukkeimpina nuoruusvuosinaan 19-26 nuori nainen haluaakin seikkailla, mutta ei hän perhettä halua ikuisen Peter Panin kanssa perustaa! Kun samassa biisissä kysyttiin, miten meidän kunnon miesten käy, niin voisi sanoa, että hyvin. Toisaalta - panseksuaalisuus.

Niin kuin sm:ssä vahva heteronainen joka haluaa olla alistuva masokisti [ vastapainoksi normaalille minäkuvalleen ] hän on masokisti ja sub, jolle master eli sadisti tekee sitä mitä aiemmin on jo sovittu mitä maso haluaakin hänen tekevän. Mutta onneksi on tosielämä.

Lisäksi seikkailutarinoissa sekä tietysti historiassa on nyt tarinoiden pohjalla totuutena vahva, taisteleva nainen kuten kelttisoturi Boudicca joka pani kampoihin itsensä roomalaista keisaria ja sotilaitaan vastaan, Boudicca on hieno naamiaishahmona mm Pokka pitää -sarjan päähenkilö Hyacint on pukeutunut naamiaisjaksossa häneksi - sopivan mahtipontisesti. Muistatte varmaan jakson? Vedessä kelluneen oikean gorgonin, Meduusan ja räjähtäneen rastafarin yhdistelmältä näyttävä valtava peruukki päässään ja keihäs aseenaan Hyacint on sopiva matroona, ja näyttelemään naista joka oli keltti soturi ja itse asiassa kelttisoturien johtaja joka hyökkäsi itse caesarin joukkoja vastaan! Rule Britannia! 






Kurt Vonnegutin lausetta " A Young woman goes into an old house and gets her pants scared off. " voidaan pitää kauhuromantiikan määrittelemättömänä määritelmänä. Miksi pöksyt putoavat? Jännityksestä? Katsojan miehistä heterosilmää miellyttäen? Katsojan lesbista silmää miellyttäen? Tipahtaako pöksyt ihan omasta valinnasta? Hedonisti? Ekshibitionisti? Teos oli Aikajäristys, Timequake. Määritelmä on niin hieno ja vekkuli, että sitä voi jaanata ja naarata loputtomiin. Itse koen kauhuromantiikan näin. Itse asiassa se määrittelee itsensä ulos kirjasta, joka ei ole gotiikkaa. Onko näin.









Goottilainen romanssi, kauhuromanttinen rakkaus on pahaa, kiellettyä. Kummajaiset, Atomimorsiamet ja Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta. Osa 2

Toisaalta kukapa meistä ei mielellään vierailisi hengityksen salpaavan eksoottisen, upean, huumaavan Bela Lugosin luona, hän, eksoottinen mies, joka saa värisemää ( niin naiset muistelivat tapaamisiaan Lugosin kanssa), hirviö, joka esitteli Poelta perittyjä kidutusvälineitään kuten elokuvassa Korppi. Niin, katsoessani DVD:ltä Bela Lugosin Dracula dvd:n ekstroja, niin mieleen painuvimpina kommenttina kuulen naisen sanovan, ettei hän koskaan ollut tavannut niin seksikästä miestä kuin Bela.... Ed Woodin Bride of the Monster elokuva herkuttelee myös aiheella. Itse asiassa aika monessa filmissä - tai ainakin kahdessa - Bela on yhtä aikaa pelottava ja kiihottava runsaskätinen talonherra, loistava seuramies, ja hänellä on hinku majoittaa kauniita naisia luokseen... No mikä ettei.



The Raven / Korppi -nimisen elokuvan ohjasi Louis Friedlander ( Lew Landers ) vuonna 1935 sen enempää ei Musta peili – järkyttävän tärkeä kirja vuodelta 1985 - kerro. Ehkä. Onneksi leffa tuli Suomen televisiossa, muistaakseni juuri 2000-luvun alussa kakkosella pyörineessä mustavalkoisten kauhuelokuvien klassikkojen kavalkaadissa. Tässä Lugosi näyttelee tohtoria nimeltä Vollin, ja Boris Karloff on ruma roisto Bateman, joka haluaisi plastiikkakirurgian avulla muuttaa persoonallisuuttaan, ja Vollin huijaa hänet katalana hulluna tiedemiehenä palvelijakseen muuntaen roiston kasvot hirviön naamavärkiksi. Batemanin [ samanniminen kuin Amerikan Psykon päähenkilö, muuten ] on pakko auttaa hullua tiedemiestä jotta hän tuonnempana palauttaisi tämän kasvot normaaleiksi.



Alussa näemme taas nukkuvan naisen alttarilla, kuten teoksissa:

Alien, Twin Peaks, Lumikki, Mullan alla, Prinsessa Ruusunen, Yli synkän virran, Päiväperho, Kamelianainen, Yö voodoosaarella / I Walked with a Zombie liittyvät Muumio, House of  Wax, Taste of fear, Dracula A D 1972.....

ja mikä tahansa saatananpalvontameno, jossa nainen on huumattu uhriksi, sekä Poen toistuva teema - nainen joka on menetetty ),

hän makaa sairaalan laverilla auto-onnettomuuden jälkeen liuta toimettomia olkapäitään nostelevia lääkäreitä ympärillään. Lopulta he keksivät ottaa yhteyttä tohtori Volliniin, vain hän voi pelastaa naisen. Ja hän pelastaa! Kiitollinen nainen omistaa tanssinsa Poen hengessä juuri komealle ja hypnoottiselle, mutta muiden mielestä hullulle Vollinille, tämä kun on intohimoinen Edgar Allan Poe-keräilijä - kirjastossaan on täytetty korppi tärkeällä paikalla. Vollin on niin fanaattinen Poe-friikki, että hän on rakennuttanut kellariinsa Poen novellien kidutusvälineitä. Hm... Kukapa ei antaisi Lugosin hahmon sitoa itsensä laverille.

Seuraava näkemäni Lugosin hullu tiedemies- elokuva oli Ed Woodin Glen or Glenda, joka elokuvana on hybridi, siitä ei tiedä onko se postmoderni, hullu, avantgardistinen, halpa, humoristinen, höttöä. Koska sekä raha että aika loisti poissaolollaan, niin elokuvissa tehdyt ratkaisut näyttävät hätkähdyttävän tuoreilta, ne on yhdistelmiä unia, haluja, viettejä, sadomasokistisia sessioita ja mykkäelokuvan teatteri- tai karnevaalimaista ilmaisua, se on myös ekspressiivinen saksalaisen mallin mukaan.

Don´t look back in angora.... Se voi olla myös dokumentti, koska siinä on selostus päällä koko ajan, ja koska elokuvan nimi tulee päähenkilön nimestä, tai nimistä koska tämä on transvestiitti - ohjaaja Wood oli myös transvestiitti, hän piti naisten alusvaatteita univormun alla sodassakin, ja vapaalla hän toisinaan pukeutui ihanaan angora-puseroon. Mikä tästä tekee kauhua tai paremminkin pelkoa herättää tässä sukupuolenvaihdosleikkaus, joka muuttaa Alanista Annin. Woodin käsikirjoituksessa puhutaankin tuon leikkauksen olevan nykyajan Frankensteinin työtä: tehdä parempaa ihmistä. Marginaali-ihmiset ovat ihmisiä, mitä suuremmassa määrin.
    kuten Tod Browning: Freaks – kummajaiset.


Niin tässäkin 50-luvun elokuvassa, kuin myös Ed Woodin Bride of Monster näytti Lugosin jo iäkkäänä, ja sairauksien ja aineiden käytön kuihduttamana. Leffassa Bride of Monster Lugosin silmät kuitenkin vilkkuvat tutulla, vastaan panemattomalla tavalla. Lugosi on tohtori Vornoff. Hän mm ruoskii hirviö-apulaistaan [ painija Tor Johnson ]. Mikä on sitten elokuvan morsian? Tietysti temperamenttinen toimittaja, joka uteliaana lähtee tutkimaan hirviö-myyttiä: läheisellä suolla kun ihmiset katoavat kuin seinään. Tuolla suon laidalla hän ajaa kolarin, ja hirviö-apuri vie hänet tohtorin lymyilemään hylättyyn taloon... Elokuvan alkuperäinen nimi oli Bride of the Atom eli Atomimorsian, koska tarkoituksena oli atomin voimalla tehdä hänestä supernainen...

Plan 9 from Outer Space -nimisessä maailman huonoimmaksi tituleeratussa leffassa ehti Bela Lugosi näytellä vampyyriä vain hetken - ennen liian aikaista kuolemaansa. Lugosi haudattiin suosikki-viitassaan. Mutta Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta - kuten samainen raina suomeksi tunnettahan Lugosin muutaman sekunnin otot eivät riittäneet - piti saada - ja tilalle tuli sopivan mittainen kiropraktikko, [ By the way - tästäköhän johtuu lepakoiden latinankielinen nimitys on Chiroptera? ] joka kulki elokuvassa - luonnollisesti - kasvot peiteltyinä - käden peittämä viitta silmillään.


Kiellettyä rakkautta:

Hirviöt ja Norma[aali]t: 

Druidipapitar rakastuu kohtalokkaasti roomalaiseen sotaherraan. Mitä, kerronko Xenan viime jaksosta? En, vaan oopperasta Norma. Kielletty rakkaus on ehtymätön aihe korkeakulttuurissakin. Petetty, jätetty ja nöyryytetty tuntee sammumatonta vihaa. Eikö tämä ollutkaan ikuista? Rakkaus saa tärkeää virkaa hoitavan druidipapitar Norman hairahtumaan työstään jolle on koko elämänsä pyhittänyt, ja nelistämään pyhästä selibaatista vapaana intohimon villeille, vehmaille kentille. Mikä kielletyssä hedelmässä kiehtoo? Ns. tavoittamattoman kohteen valloittamisessa on haastetta! Jos herra kyllästyy ja alkaa hakkailla nuorempaa neitsyttä? Onko Norma laittanut itsensä, henkensä ja tulevaisuutensa liriin turhaan? Korkeakulttuurissa helmojen perässä ryntäilevä paha mies saa aikaan vain tragedioita, köyhiä äpäröitä ja komeita aarioita. Roviot palavat ja tabut poksahtavat rikki.

Myös oopperassa Katja Kabanov oli pääosassa kielletty rakkaus, jota Karita Mattila tulkitsi kumisaappaat jalassa Volgan ja oopperan näyttämön lattian tulviessa. Rakkaus on yllättävää kuin luonnonmullistus. Kukaan ei tunnu tottuvan realiteetteihin: jossain vaiheessa myrsky laantuu ja arki palautuu.

Tunteiden verkko tv-sarjassa aviovaimo Karen näkee siskonsa poikaystävän bestiksen [!] Dougin ihka uudessa valossa. Sormenpäätkin kihelmöivät, kun hän astuu huoneeseen sädekehä ympärillään, hänen lämmin vartalonsa huokuu läheisyyttä, vain hän jaksaa kuunnella, nauraa ja keskustella - ja juovut hänen tuoksusta, palat halusta tutkia sormenpäillään tatuointeja hänen hikikarpaloisella vartalolla, joka kutsuu.. Onko kellään oikeus sekä intohimoon että onneen? Mistä tiedät, ettei tämäkin ole virhe? Uskaltaako ottaa riskin? Kuinka monta ihmistä siitä joutuu kärsimään? Intohimoissaan ei ajatella. Vaan vasta jälkeen päin, kun lakanat ovat kylmenneet, työ- tai keittiönpöydälle laitettu hajukynämukit ja banaanikulhot takaisin paikoilleen, ja siivouskomeron tai lentokoneen vessan ovi suljettu.

Sarja yhdistää Karenin sarjakuvahahmo Olkaan joka seurustelee Kippari-Kallen kanssa, mutta vilkuttaa vihreätä valoa köriläälle nimeltä Brutus, jonka nimi kajahtaa machoa ja petturia, sinäkin Brutukseni.

Populäärikulttuurissakin rakkaus säkenöi. Buffy vampyyrintappaja tv-sarjassa maa tärähtää, salamat räiskyy, hautakivet kaatuvat, helvetin tulet leiskuvat ja demonit ärjyvät kun puhtoinen vampyyrintappaja Buffy rakastuu tuhokohteeseensa: arjalaiseen billyidol-vampyyriin, laihan jäntevään & lihaksikkaaseen Spikeen, jonka kroppa on pop-kulttuurin trimmatuin [rasvaprosentti on Iggy Popin luokkaa] eikä häviä Michelangelon Daavid -patsaallekaan - kalpeuskin on samaa makaaberia kaliiberia.


Ylimaallinen, täysiverinen, paheellisen goottilainen romanssi on nykyajan tärähtänyt Romeo + Julia. Onko meidän pakko olla vihollisia? Voittavatko vaistot? Pelkäätkö sielusi puolesta? Kestääkö rakkaus hämärästä aamunkoittoon? Pitääkö sen kestää? Postmoderni vampyyritaru kuljettaa mukanaan aidsin syntitaakkaa. Elääkö ikuisesti? Kyllästyykö? Eikö? Niin, rakkaus on ainutlaatuisen huumaavaa, dekadenttia, intensiivistä, tajuntoja räjäyttävää, kiihkeää, hellää ja verevän intohimoista, eikä koskaan tiedä, milloin se kohdalle pärähtää, kannattaako polttaa siipensä vaiko pysyä kuivilla? Onko nykyään yltiö-hedonistisena aikana pakko tyydyttää jokainen mielihalunsa?


Vähäpukeisessa pukudraamassa Vapaamieliset valistusfilosofi / häntäheikki Diderot yrittää vimmatusti kirjoittaa moraalin määritelmää saaden aikaan vain paperitolloja.

Kieli poskella - ja vähän muuallakin ;)


Kuningatar Margot -elokuvaa olen kuolannut, kelannut ja katsonut lukemittomia kertoja näillä vuosikymmenillä: onhan siinä päähenkilönä nainen, jolla on vapaa tahto. Vaikka sitten seuraakin Pärttylinyö:



Modernin [m]oraalisen eläimen homo sapiensin usko monogamiaan horjuu - uskaltaako jättää elämyksen suorittamatta? Voinko elää ilman [s]extremejä kokemuksia? Ensimmäistä kertaa se iskee ja kiduttaa tuhansin voltein: romanssin alku, nautinnollinen piiritys ja flirttailu, leikitään saalista ja saalistajaa, vokotellaan ja vongataan. Löysin sielukumppanin! Hallelujaa! Kadehdittavinta on Muumion ylipappi Imhotep`n ja pyhän prinsessa Ank-es-en-Amonin kielletty, kuolemankin voittava rakkaus, joka kestää tuhansia vuosia - faaraoiden ja jumalten temppelien sortuessa. Liian tasapaksu-hetskua?  - The Mummy, ohjannut Karl Freund (1932).


Elokuvassa Monster kysytään, miksei kaksi naista saa rakastaa toisiaan [olematta perusheteromiesten tehtailemat teeskentelevät pseudolesbot á la t.A.T.u.]? Ahdasmielisen kaksinaismoralistisessa Amerikassa rekkamiehilläkin on taskuissa ylimääräistä rahaa ja naisilta se puuttuu. Elokuvan asenne kammotti: lapsenakin hyväksikäytetty Aileen joutuu tienaamaan rahat prostituutiolla kustantaakseen hotellihuoneen jossa voi tavata tyttöystävänsä, koska tämän amerikkalaisessa unelmakodissa lesbinen rakkaus on sairasta, kiellettyä. Tästäkin huolimatta, tai juuri siitä johtuen: suvaitsevaisempaa syssyä, te kaikki sussut + sulevit! Suuntaatte sitten Lesbos-saarille, San Franciscoon tai Kutemajärvelle..
- Monster - Aileen Wuornos: käsikirjoitus & ohjaus Patty Jenkins
- Norma: sävellys Vincenzo Bellini, ohjaus Renata Scotto

Suomen Kansallisoopperan sivuilla kerrotaan:

"Vincenzo Bellinin suosituin ooppera kertoo muinaiseen Galliaan sijoittuvan tarinan druidipapitar Norman ja roomalaisen sotilaan kielletystä rakkaudesta. Bellini oli aikansa johtava oopperasäveltäjä ja hänen kykynsä luoda koskettavaa melodiaa on edelleen ylittämätön – Norman laulama Casta diva on yksi oopperahistorian upeimmista sopraanoaarioista. Norman ohjaa Kansallisoopperalle sopraano Renata Scotto, Norman roolin tunnettu tulkitsija."

Juuri kun olin saanut artikkelini valmiiksi, ( muistin, että vuosikronikasta puuttuu tietysti Bad girls brittiläisen tv-sarjan naisvankilasta jossa siloposkinen heroninisti-mies [vanginvartija] rakastuu aika kovikselta vaikuttavaan siis vankien pomoon nais-vankiin [!] - kuinka kuuma tämä rakkaustarina onkaan! Onhan vankila aikalailla goottilainen linnake, josta ei todellisen elämän jonathanharkerit hevillä vapaaksi pääse. ) ja polkenut kylälle, ostanut leipää, omenia ja pullon kotipolttoa, päätin samalla myös lukea lehden. Niin ruotsalaisessa vankilassa oikeassa elämässä naisvartija rakastui miesvankiin, ja auttoi pakoon. Ei muuta kuin artikkeli uusiksi. Totuus on harhakuvaa ihmeellisempi.

Naiset vaativat ruusuja ja ornamentiikkaa

Huvittavaa - iltapäivälehtien otsikoissa oikeat, elävät naiset vaativat ruusuja ja romantiikkaa – ja samaan aikaan muualla samoissa lehdissä mässäillään seksistisesti naisen esineellistämisellä, ja varsinkin esineellistämisen arkipäiväistämisellä joka kirjoitetaan joko humoristiseen muotoon tai sitten kyse on "suvaitsevaisuudesta". Lehtien sivuilla nämä naisraukat, salarakkaat, ja hallitsevat missit, tilittävät mormonisaarnaajapoikaystäviään ja yllättäen jatkuvasti väkivaltaisiksi heittäytyvistä puolisoistaan.

Minä keskustelin kulttuurikanavien ja yöelokuvien kanssa, katsoin kanavalta ö Amerikan Psyko -elokuvaa, jossa juppi sosiopaatti repii irti kasvonaamiotaan, ja kun vaihdan kanalle x niin Catherine Deneuve irrottaa siellä mustavalkoisessa kauneushoitolassa naamiota juoksutyttönä Roman Polanskin elokuvassa Inho.

Minä pidin näistä yhdistelmistä, kaikki kumpusi kaiken kautta, eikä se sittenkään ollut pelkkää rautalankaa kirvesvartta. Kuinka mukavaa - elokuvan sisällä muistuneen katsojaa, kuinka tärkeää elokuviin meno on:

elokuvassa Inho olemme tuon kauneushoitolan takahuoneessa, Deneuven näyttelemä nuori nainen on masentunut, kuin zombie. Hänen työtoverinsa yrittää piristää Chaplin -imitoinnilla. Ja työkaveri on - ei kukaan muu kuin Rouva Ruumissäkki ( Sylvia 'Bodybag' Hollamby eli näyttelijä Helen Fraser) tv sarjasta Bad Girls!

Mikä perverssissä kiehtoo?


Tarkennuksa perverssillä tarkoitan älykkäiden feministien alakulttuurine edustajien fetisistien perverssiä. Catherine Tate Showssa ( BBC 2004) viljellään kammottavassa sketsissä [ siksihän me tätä katsomme ], todella överiksi menevää mustaa huumoria, jossa ns. dokumentissa haastatellaan naista joka rakastuu kannibaaliin sarjamurhaajaan, joka istuu teksasilaisessa kuolemansellissä, kuonokoppa kasvoillaan. Räyh.

Kammottavinta tämän sarjan mainostamisessa on lause: Saako naiselle nauraa? Joka on niin korni, koska tässä on kyseessä show joka kantaa naisen nimeä ja tuo nainen näyttelee kaikki pääroolit [ ja nyt pitää tarkistaa, kirjoittaako hän puoleksi tätä sarjaa ] ja koska kyseessä on selkeä moderni komedia, niin on etikettien mukaista, että komediaa katsottaessa yleisö nauraa, se itse asiassa on komedian tarkoitus, että yleisö nauraa. Suurin piirtein oikeissa kohdissa ja melkein yhtä riehakkaasti kuin tuottajat tilipäivinä.

vrt. Quentin Tarantino: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta, 1995 > jossa nainen kertoo näytelleensä pilottijaksossa [ joka ei ottanut tulta ] sankaritarta jonka ase on huumori. Nainen hieman vierastavaa vitsin ääneen miehensä juoksupojalle ja deitilleen [ aika plösähtänyt Travolta ]. No, sano, lupaan etten naura, miekkonen sanoo. Ja sehän se oli se pointti. Kamoon ketchyp.

Tai ehkä mainoksen tarkoitus on ärsyttää, siis kiinnittää huomio.


Hyvät naiset, ja pahat naiset - olkaapa hyvät

Pahat naiset kiehtovat koska heihin ei voi luottaa. 

Noidat, vampyyrit, femme fatalet. He rikkovat rajoja, kulkevat hiukset hiukset valtoimenaan. He raakaavat hiuksensa kokonaan pois. He kulkevat paljain jaloin. He pukevat jalkaansa sandaalit. Kumisaappaat. Saapikkaat. Piikkikorot. Terveyskengät. Lumikengätkin.


Goottilainen rakkaus on pahaa, kiellettyä ja mitä vielä... Viihdettä!!!


Margit Sandemon Jääkansan tarina -nimisen yli 40-osainen kirjasarja on takaliepeiden ylisanojen mukaan Pohjoismaiden luetuin romaanisarja. Sarjan 29. osa Luciferin rakkaus ( Oy Kirjaviihde - Booknöje AB, 1997 ) osui käteeni euron kirjakorista. Taru kertoo " pahan Tengelin jälkeläisistä, joiden esi-isä on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa..". Teoksen 1. luku alkaa mielenkiintoisesti:

" Dimmuborgir on muuan alue pohjoisessa Islannissa."

Dimmuborgir merkitsee "Mustaa linnaa", [ tiedämme musikantin Dimmu Borgir erinomaisine mustine liehuvine hapsuhihaisine puseroineen, black metal -musiikista nyt puhumattakaan ].

Alueen sumuisen sadepäivän kivimuodostelma muuttuu satumaiseksi, pelottavaksi ja tuoksi toiseksi maailmaksi kirjan alkusivuilla, että mieli tekee lähteä siltä istumalta Islantiin.

Mutta miksi mennä merta edemmäs kuutamouinnille.




Anu Kaipaisen Kaarinan veriballaadi ( WSOY, 2004 ) on historiallisuutensa kieltävä / alleviivaava historiallinen romaani; "naiseuden" - puhun tässä nyt naiseudesta, en naisellisuudesta koska kyseinen termi on nykyään samankaltainen merkityksiltään kuin keinotekoinen, typerä, epäkäytännöllinen ja mulkkuapalvova. Siis - romaani on aktuelli aikana jolloin naiseutta uudelleen arvioidaan, ja " naisen paikkaa" eli virallisemmin asemaa [ tai sen kokonaista puuttumista ] kotimaisessakin historiassa aletaan valottaa. Koska nainen toimijana ei saa olla nuori vihainen nainen [ vaihdevuosissakaan ] on ironia ainoa hyväksyttävissä oleva kirjallisuuden laji. Naisen merkitys on lakaistu ja vähätelty historian kirjoitusten mattojen alle. Nykyään mitä monilaatuisimmissa taiteen projekteissa nainen on pyhä, hänen arvonsa on huomattu.

Mm. Freijan kirjoittaja Johanne Hildebrandt hehkuu pirteän mutkattomasti feminismiä ja pakanuutta niin historiallisten romaaniensa sivuilla kuin esiintyessään helsinkiläisillä kirjamessuilla, tässäkin maailmassa. Varsin ajankohtaista kun lehtien sivuilla ruotsalaiset feministit haluavat oman virallisen poliittisen puolueensa - kunhan eivät vain puhuisi ensin niin ja menisi sen jälkeen kotiin passaamaan avuttomia miehiään. Poikamaisen huolimaton miekka tanassa jatkuva ja jatkuva ja jatkuva yhden sormuksen perässä rellestys ei meitä kaikkia lukijoita ikuisuuksia viehätä, ei. Toisenlaisiakin taruja ja balladeja on.

Sandemon ja Kaipaisen tyyli viehättää, se on hehkeyttä kuvata kaunista miestä - se ettei jatkuvasti katsota vain miehen tylsästä näkökulmasta puusilmän lävitse, se, ettei katse ole aina pelkästään miehen, eikä kohde objekti aina nainen. Mikä Kaarinan veriballaadista tekee goottilaisen? Tragedia.

Vuonna 2004 ilmestynyt romaani ei ole pelkkää historiaa, että kuinka ennen oli hirveätä kun ei saanut rakastaa ketä haluaa, vaan aina vain omaa säätyänsä edustavaa.. Kirja yhtyy mielessä järkyttäviin, ajankohtaisiin tyhjänpäiväisten miesten tekemiin 2000-luvun tyttäriensä murhiin, [ "kunnia"murhiin ] ja osoittaa kuinka patriarkaalinen, valtaa pitävä höpötys miehen ja uskonnon palvonnan kanssa saa aikaan. Kaipaisen ironinen feminismi vihloo rivien välistä muistuttamaan tasa-arvosta, että kuinka nainen on yritetty hiljentää, raiskata ja orjuuttaa miesten ja kirkon hallitsemasta "keskiajasta" lähtien, ja sitä ennenkin, mutta ei tietenkään ikuisesti. Me kaikki feministit ja mytoloogit tiedämme Pyhän Naisen, Äiti Maan ja Suuren Jumalattaren hallinneen aikoinaan - tästä muistuttaa mm bestselleri Da Vinci koodi, joka oli muutenh aika sheissea ja hihhulia.

Naisten harjoittama pyhä noituus, parantaminen oli lääkitsemistä joka oikeasti paransi, mutta asiaan puuttui sekä mies että kirkko, ja näin naiselta otettiin tämä lahjakkuus ja ammatti kokonaan pois, julistettiin "saatanalliseksi", naiset kidutettiin ja poltettiin, ja tilalle "parantajaksi", "lääkäriksi" tuli mies joka ei höykäsen pöylähtävää yrteistä, kääreistä eikä parantamisesta ymmärtänyt kun oli aiemmin vain kähertänyt hiuksia.

=> Lue lisää vaikkapa Kaari Utrion ja Jan Guilloun historian kirjoista.

Kaarinan veriballaadi -romaanin äänenä on runoileva, ihastunut kisälli joka poikkeaa matkan varrella, ja koskettaa kevät, josta purskahtaa kuin verta, mitä se onkin, nimittäin viattomien verta. Kirjan polttavimmassa keskipisteessä paahtuu Kaarina joka alkulehdillä ei sinänsä ole mitenkään kiinnostava, pelkästään kaunis neitsykäinen jota jokainen lahjepari palvoo haluten vietellä ja hameväki kadehtii. Mutta Kaarina on noita, väkevä parantaja, jonka rinnalla kulkee Valkea Neito, tuo kiusoitteleva henki joka ei muille ihmisille näy, se on Kaarinan kaksoishahmo, pimeämpi puoli utuisine kylkiluineen, osin enkeli, osin boheemi piru, joka houkuttelee kaikenlaisiin riettauksiin. Kaipaisen kilei on mehevää, niin ikään ironista, kansanomaista - kuin kunnianhimoista halua poimia aitoja havaintoja ja merkityksiä, meille kaikille kollektiivisesti tallentaen vanhaa legendaa, joissa toistuu vääjäämättömästi puhtaat, ja makaaberin kaikenkattavat alkuvärit: valkoinen, musta ja punainen.

Turhan tiedon ruutu: Kaarinan vaakunassa on " miekkaa pitelevä ja kirjaa kohottava Pyhä Kaarina on Kaarinan keskiaikaisen kirkon suojelija; alla on teilausratas. " Vesa Mäkinen: Kotimaan matkanähtävyydet, WSOY 1988.

Kaksikymmentäneljä silmänviiltoa plagiaatiota agitaatiota ennen kuolemaa


Aloin suunnitella aloittavani kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojani. En lähestynyt kirjaa niinkään tulkiten sieluttomasti, olemattomiksi atomeiksi pilkkoen kravatit kuristaen samoin nuivin kuivin lauseenkääntein kuin muutaman sadan vuoden ajan asiasta on naristu, vaan sieltä täältä kuvaavia ja/tai toistuvia elementtejä haistellen, maistellen ja syrjään pannen. Minä astuin alitajuntaan ja kosketon rohkeasti symboleja.

Jatkan muualla.





alla oopperan kummituksia jotka eivät giffejä:




Toisen kerran tätä leikatessa olikin 15.11.2018 jolloin vietti Phantom of the Opera elokuva juhlapäiväänsä 15.11.1925, miten voi olla että tästä on kohta sata vuotta...

Juutupissa soittolistana: The Point of No Return - ja Christinen uteliaisuus:

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Heini Junkkalan Homoäiti Omapohjassa Kansallisteatterissa 13.11.2018 ja teatterin äänenkäytön historiaa!

Viimeksi kihomadot ovat naurattaneet kotimaisessa sarjakuvassa, toki sopivan etäisyyden päässä. Homoäiti-näytelmä Kansallisteatterissa alkaa niillä. Oi pyhä äitimyytti! Heini Junkkalan arjen tarkoista havannoista nousee myös kasvu aikuisuuteen, luopumiseen, kuoleman mahdolliseen kohtaamiseen.

Suosittelen. Kiinnosti jo elokussa Kansallisteatterin näytäntökauden esittelyssä, jossa äänessä ei ollut Katja Küttner vaan ohjaaja. Heini Junkkalan Homoäiti Omapohjassa Kansallisteatterissa 13.11.2018 ja teatterin äänenkäytön historiaa! Juhlaa! Arkea. Katja on pitelemätön jokaisen mikin äärellä.

Musiikkina miesten - joilla on ollut varmaankin lapseton työrauha - säveltämää klassista musiikkia. Suosittelen leviämään muuallekin. Teos toteutuu toisen näytelmän tilassa. Tällä kertaa monologin LISTA lavasteissa.

Miten tehdä näytelmä jossa on pääosassa ääni? Näin Junkkalan edellisen ääniteoksen, näytelmän Axel - soolo miesäänelle, joka oli dokumentti sukupuolesta. Mitä tapahtuu minun äänelleni sukupuolenkorjauksen aikana, ja jälkeen. Haluanko menettää kuulaan lauluääneni, koska tunnen, että olen syntynyt väärään vartaloon, sukuoleen, jonka haluan korjata, tulla mieheksi joka jo, sielussa, olen. Mutta ääneni muuttuu.

Tunsin suurta ja ehkä pikkuriikkisen absurdia raivoa kuunnellessani näitä miesten säveltämiä klassikoita, klasaria. Miehet, oi nuo etuoikeutetut miehet ovat saaneet opiskella musiikkia, tehdä musiikkia, heillä on ollut työrauha. Kaikessa. Heillä on ollut tuki. Ja hauskaa - enää Beethovenin kuuleminen ei lyö Kellopeliappelsiinin kuvakidutusta silmille. Toisaalta herra Beethoven ei itse kuullut viimeisintä sinfoniaansa.

Ajattelin avajaisissa jossa kuultin vain pätkä tulevasta näytelmästä:

Provoktiivinen nimi varmaan fasistihallitukselle jonka ministerit, hyvinkin valkoiset miehet, haluavat kieltää abortin, translain uudistamisen, tasa-arvoisen avioliiton, sateenkariperheen arjen, ja kaiken muunkin järkevän.

Tämä monologi herätti monia suuria nauruja. Eikä ihme. Riemastuttavia katkelmia.

Näitä ajattelin kun näin itse teoksen:

Tänäänkös 13.11.2018 oli Homobonuksen päivä? Sillä tänään näin näytelmän #Homoäiti ja bonuksia tipsahti tilille peräti 0,79€.

Kenellä on oikeus olla äiti, kenellä on oikeus olla olematta äiti, kenellä on oikeus onneen, kenelle hetki omaan rauhaan. Miksi puoliso ei auta, miksi valitsee oman sylin eikä päiväkotia.

Homoäiti voi olla myös haukkumanimi teiniltä, mutta tässä tapauksessa se on äiti, joka on lesbo. lesbo, joka on äiti. Sekin on yksi taistelutanner, ihmisoikeus.

Mutta ei näytelmä pelkkää synnytystä, täitä, kihomatoja ja ahdistusta, jonglöörausta, uhkailua kun yks kakara pitäis nukkuu nyt, ja toisen olla hereillä, ettei valvo yötä. Ei pelkästään lapsen tekeminen tee ihmisestä aikuista. Perheen perustaminen. Aikuisuus on sitä hiljaista itkua, kun huomaa, miten suvun piirteet toistuvat lapsen sivuprofiilissa, ketju, kaunis kaari, ihmisen elämä. Kuinka joutua luopua isovanhemmistaan. vanhemmistaan. Mietitään myös inhimillistä elämää, arvokasta vanhuutta ja eutanasiaa.

Suosittelen tätäkin, oikeastaan suosittelen kaikkia missä käyn - jos ne ovat esimerkillisen hyviä, outoja, potkivia tai haastavia. Ei tarvitse olla äiti eikä lastenhoitaja, nämä tarinat on jaettavissa. Niitä kuulee julkisissa kulkuvälineissä joissa on - kappas kappas - äitejä lapsen kanssa. Pyhää äitimyyttiin kuuluu asiallinen kätilö, mutta ainahan niin ei ole. Onkohan kätilö tarkoituksella xx, jotta kipu helpottaisi.

Translitteroin tuon tekijätapaamisen jahka ehkä ehdin.

Näin tämän Kansiksen medialipulla, kiitos siitä. Muut meidän bloggariklubilta näkivät tämän jo ennakkoon viime viikolla, mutta minulla oli rendezvous Oopperan Kummituksen kanssa Oopperalla.

Hyvin tämä teos kulkeutuisi myös Oopperan lämpiöön, tai Alminsaliin. Ehkä sairaalaankin, ja muihin pienempiin teattereihin. Jos se tehdään yhtä hyvin. Talvipuutarhaan.

Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Esiintyjä
Katja Küttner

Teksti ja ohjaus
Heini Junkkaala

Dramaturgi
Elina Snicker
Valosuunnittelu
Titus Torniainen
Äänisuunnittelu
Harri Kejonen






Kuvasin ohjaajaa avajaisissa:




Yksi kiva spekti oli Maunula, lähiö, jossa nykyään on vireätä kulttuuri-toimintaa, mm Halloweenia kakaroille, ilmaisia Cleaning Women -konsertteja ja muuta tuiki tärkeää. Kirjastoa ei ole purettu eikä siirretty. Olin aikoinani töissä seudulla, eri-ikäisten kehitysvammaisten parissa. Joskus paljon aiemmin Maunula oli ehkä pelottava paikka, mutta, hei jengejöä oli muuallakin, mm Koskelassa, missä myös olin töissä. Oli nhirveetä kun aito Maunula eli Maunulan oikea alkuperäinen ostari purettiin ja tilalle rakennettiin rikkaille asuntoja ja tyhmiä ruokapaikkoja, jossa on sonnin kuva.




Homoäiti
Tätä hän ei vanhemmuudesta tiennyt
Heini Junkkaala

Kansiksen sivulta:


" Kun hän sai toisen lapsensa, häneltä otettiin pois oma aika ja tila. Hän asettui kokopäiväisesti toisten palvelukseen. Hänelle jäi päivässä yksi tunti omaa aikaa. Hän päätti käyttää tuon tunnin kirjoittamiseen. Hän alkoi dokumentoida elämäänsä pienten lasten äitinä. Kirjoittamiselle oli vain yksi sääntö: hän ei sensuroisi mitään.

Homoäiti on tehty ja omistettu niille, jotka eivät yleensä pääse teatteriin, koska jalassa, kädessä, tississä, parrassa roikkuu yksi tai useampi tahmeakätinen lapsi.

Homoäiti on tehty ja omistettu niille, jotka ovat itkeneet aamulla, koska eivät tiedä, miten selviytyä univelkaisena uudesta päivästä. Niille, jotka ovat epätoivoissaan olleet vähällä potkaista kissaa, tai ovat potkaisseet kissaa. Niille, jotka ovat menettäneet sosiaalisen kontrollinsa, huutaneet bussikuskille liian nykivästä ajotyylistä, pillastuneet remonttimiehelle, joka on sattunut röyhtäisemään väärään aikaan.

Homoäiti on tehty ja omistettu niille, joille suihku on ainoa paikka piirtää omat rajansa, mutta jotka suihkuun eivät taaskaan ehtineet. Niille, jotka ovat löytäneet kakkaa paidastaan, oksennusta housuistaan, hammastahnaa hiuksistaan, harmaata hiuksistaan. Niille, jotka unohtavat kaiken, rukkasen, syntymäpäivän, päiväkotimaksun, puolet kahden asian ostoslistasta, tapaamisen, peiliin katsomisen, tissin laittamisen rintaliiveihin imetyksen jälkeen, lupauksen, kaiken sen mitä puhuttiin viisi minuuttia vanhenneessa todellisuudessa.

Niille, joiden kädet ovat alkaneet muistuttaa oman äidin tai isän käsiä. Niille, jotka ovat hengittämättä katsoneet nukkuvaa lastaan. Niille, jotka ovat rukoilleet lasta Neitsyt Marian patsaan edessä. Niille, jotka ovat itkeneet nähdessään viherpeipon putoavan katuun. Niille, joille viisaskatseinen rollaattorilla kulkeva Maunulan alkoholisti on tulevaisuus, joka ei tullut omaksi osaksi, mutta olisi voinut tulla. Niille, jotka eivät enää pysty suojaamaan itseään siltä tiedolta, että me kuolemme.

Homoäiti on toinen teos Heini Junkkaalan Kansallisteatterille tekemästä kolmen dokumenttiesityksen sarjasta. Ensimmäinen esitys sarjassa oli Axel – soolo miesäänelle, joka sai ensi-iltansa Lavaklubilla maaliskuussa 2018. Homoäidin esiintyjänä nähdään karismaattinen Katja Küttner.

Kantaesitys Omapohjassa 9.11.2018 "


Tässä Axel - soolo miesäänelle -traileri:



Asiaan liittyviä ja liittymättömiä merkintöjä Maunulasta, äityidestä, komiikasta ja arjen pulmatilanteista - joka naurattaa pienen välimatkan päässä:


Ei aika entinen kai koskaan enää palaa... Maunulan ostari on tuhottu.


Tämäkin lähiö eli Maunulan ostari on purettu. Missä on Miina Äkkijyrkän lehmäpatsas, kysyn vaan? Millä laitumilla vasikat nyt pälyilevät ohikulkijoita? Päälle on jyrätty kerrostaloja. Toivottavasti ihmisillä on niissä varaa asua. Nämä kuvat ovat 22.03.2014. Enää mitään ei ole olemassa mitä alla olevissa kuvissa näkkyy. Tai ehkä aurinko. Mutta kuinka kauan...


Miina Äkkijyrkän vasikkapatsas on vihdoinkin takaisin Maunulassa, keskiviikko 3. lokakuuta 2018


Miina Äkkijyrkän Vasikat tai Aamulla on vihdoinkin takaisin Maunulassa. Kaikki on ennallaan. paitsi patsas sijaitsee nyt korkeamalla kuin ennen. Maunulaa on pidetty välillä nukkumalähiönä 2000-luvulla, välillä väkivaltaisena paikkana joskus 1950-1960-lukujen jengiläisten terrorisoimana, minä olen ollut siellä töissä 90-luvulla, käynyt kylässä ja kaupassa myöhemminkin. Vanha ostari purettiin, en muista joko purkukuvat olen täällä levittänyt. Maunula on siinäkin mielessä kiinnostava lähiö, että siellä on virkeää kulttuuritoimintaa lapsille, nuorille ja aikuisille - tietysti kirjaston ympärillä. Ja kirjastoon on tervetulleita kaikki... Kaupungissa on kerrostumia, kaupunki muuttuu, yimby, yes in my backyard. esimerkiksi Kansallisteatterin mielestä teatteri kuuluu myös lähiöön, ja kulkeutuu myös lähiöön. Kansis ja Maunula tekevät myös yhdessä teatteria. Taidemuseon julkisten veistosten sivulla on entisen paikan osoite: Suursuon ostoskeskus, Pakilantie, Maunula. Vaikka ainahan Maunulan ostari on ollut Maunulan ostarilla.


Liittyen Homoäiti-näytelmään, synnytystalkoisiin ja ihan tavalliseen arkeen: Vessarengas juuttui kaulan ympärille ja pulu piilotteli kylppärissä – Perheet paljastavat aamuisten kaaostilanteiden huvittavimpia sattumuksia




Ja Elävästä Arkistosta:

MOT: Maunulan ostari-blues Julkaistu: 19.1.2009 Ohjelmasta: MOT: Ostari-blues
Ohjelman tekijät: Tuottaja: Matti Virtanen,Toimittaja: Martti Backman,Kuvaussuunnittelija: Marco Hyvärinen,Kuvaussuunnittelija: Jari Pussinen,Kuvaussuunnittelija: Tapani Sillanpää,Kuvaussuunnittelija: Sasha Silvala,Leikkaaja: Minna Nuotio,Graafinen suunnittelija: Petri Kärenlampi,Arkistotoimittaja: Outi Kortelainen,Ohjaaja: Kaijaleena Rajatora,Tuotantopäällikkö: Kaijaleena Rajatora,Kuvaussihteeri: Reetta Keinänen
Embed Jatka MOT: Maunulan ostari-blues

Kaks duunaria kerran... elikkäs Korjaamo Kansallisteatterissa nauratti ääneen. Hyväntahtoisesti.

Olimme Omapohjassa ja lavasteena autotalli. Tai oikeasti huiltsika, tai siis autokorjaamo ja kaksi miestä valtataistelussa, ehkä. Pomo ja työläinen. Kaikki oli haalarin siniseen sävytetty. Tai sitten ei. Mika Myllyahon teos kantaa otsikkoa "Taistelukomedia omanarvontunteen puolesta!" Näin tämän proggiksen 13.04.2018 Omapohjassa, vielä on jälellä kaks näytöstä Pienellä näyttämöllä. Ja äkistihän tämä teos lähtee kiertämään. Korjaamo Kansallisteatterissa nauratti ääneen. Hyväntahtoisesti.

Kuvastoon kuuluu, että seinällä on esineellistetty kalenteriin vähäpukeinen, nuori hoikka nainen, joka kaiken huipuksi pitää päässään intiaanipäähinettä - vaikkei edes ole aboriginaali. Eri Keepperin paikka. Vitsi siksi - tuo kuva liittyy #metoo -liikkeeseen, seksismiin, naisvihaan sekä kulttuuriseen omimisen, alkuperäiskansojen hyväksikäyttöön. Tietoinen valinta, rekvisiitta.

Miten kertoa myrkyllisestä maskuliinisuudesta, miehekkyydestä, joka on rajattua. No, huumorilla ja musiikilla. Miksi miehen malli on niin jäykkä, eikä kehity. Miksi toisenlaisia miehiä kiusataan. Korjaamo on tilana kiinnostavampi kuin toimisto jossa istutaan tärkeänä titteli edellä, ja pannaan pikkujouluissa kynävarastossa Modern Talkingin tahtiin.

Tarvitaanko enää autoja? Onko autokorjaaja kuoleva ammatti? Miten Korjaamo lyö leiville, vai tuleeko kynsille?

Pojat kuuntelevat hyvää musiikkia. Ovat tunteneet jo kouluaikoina. Kuuluvat eri kastiin, eri luokkiin. Toinen on duunari, ja toinen pääsi opiskelemaan, opettajaksi asti.

Kiinnostavaaa on näytelmissä, kuten tässä ja Kaupunginteatterin Millerin kirjoittamassa Hinta-teoksessa on tämä eripura veljesten tai kaverusten välillä - kuka pääsee opiskelemaan, kuka ei. Millaiset lähtökohdat kodissa on.

Kiinnostava käänne on taannoin tapahtunut väkivallanteko, josta ei sen tarkemmin voi skriivata, ettei juonenpaljastuksia. Mutta kiinnostavasti asiaa käsitellään. Mitä itse olisit tehnyt. Oikeasti. Millaisen väkivallan tai voimankäytön väkivallan estämiseksi olisit valmis tekemään.

Viehättävät, vakavat näyttelijät. Keski-ikäiset, hiljaiset tuumaajat. Miettivätkö he kuten Housut pois -teoksessa, tarvitaanko miehiä enää. Istuvatko ruutitynnyrin päällä.

En ehtinyt tästä kirjoittaa, koska olin useamman kuukauden ilman kotona olevaa internetiä - sekä tietsikassa että puhelimessa. Minun piti aina matkustaa verkkoon - Helsingissä on ilmainen WiFi mm kirjastoissa, Kampin keskuksessa sekä metrossa - jos metrolla on varaa ajella. Kun tuli kuvia muokkaamaan kirjastoon niin mukana oli oltava ulkomuisti ja joskus jopa kannettava. Osin tänä aikana, muutamana viikkona minulla ei ollut myöskään toimivaa puhelinta eikä puhelinliittymää. Mutta ei se mtn. Ihminen sopeutuu. Matkustaminen linjuriautolle kuten ennen muinoin - herätyskellon kanssa. Tavattava ihmisiä sopivitusti. Seli seli.

Valitettavasti työrauha puuttuu kirjastossa ja julkisessa liikenteessä, kotonakin voi raivohullu poraaja purkaa raivoaan. On monen jutskan summa, että edes jotain valmistuu.

Siksi on ihanaa vain mennö teatteriin, istua hiljaa pimeydessä, puhelimet kiinni, ja vain ottaa vastaan taidetta 2 tuntia 45 minuttiia rauhallisessa tilassa.









Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Rooleissa
Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen

Ohjaus
Mika Myllyaho

Lavastus
Kati Lukka
Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen
Musiikki
Samuli Laiho
Valosuunnittelu
Harri Kejonen
Äänisuunnittelu
Iiro Iljama


Näytelmät kuvat Flickristä:
Kuvassa Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen. Kuvaaja Tommi Mattila.

Korjaamo 2

Korjaamo Taistelukomedia omanarvontunteen puolesta! Mika Myllyaho


Kansallisteatterin sivulta:

 Jallulla (Jukka-Pekka Palo) on autokorjaamo pikkukaupungissa. Hän on koko elämänsä ollut yksityisyrittäjä ja elättänyt perheensä korjaamalla autoja. Vähän ennen eläkeikää hän on ajautunut rahoituskriisiin. Uudet autot tarvitsevat uudenlaisia korjauslaitteita ja tietokoneita, jotka ovat kalliita ja vaativat tietoa. Konkurssi on kuitenkin henkilökohtainen häviö − viimeinen asia, jonka Jallu haluaisi elämässään kokea. Korjaamolla työskentelee myös Ola (Seppo Pääkkönen). Jallu on ottanut Olan töihin korjaamolle auttaakseen vanhaa lapsuuden ystävää, joka on jäänyt pois rehtorintyöstä burnoutin takia. Yhdessä miehet käyvät taisteluun Korjaamon puolesta.

 ”Tässä on mulla kaikki. Koko elämä. Ammattikoulun jälkeen suoraan inttiin ja sitten näihin hommiin. Autoja korjaamalla on maksettu pojan ja tytön opiskelut sekä vaimon kampaamolaskut ja omakotitalon lisäsiipi. Yksityisyrittäjä oon, mut kokoomusta en oo koskaan äänestänyt. Ku tunnen itteni duunariksi, enkä valkokauluspelleksi. Mä olen piru vie viimeinen mohikaani, joka vielä oikeasti avaa moottorin ja korjaa sen. Ei kukaan tee sitä enää nykyään. Enää ei tartte ees itte ajaa autoa, ja robotit kasaa ne. Ihmiset ei tajua et työt loppuu. Mä olen just esimerkki siitä ku mun palvelu jää tarpeettomaksi. Käsityöammatit katoaa ja ihminen muuttuu veltoksi nahkapussiksi. Tää menee just niin et nää koulutetut ihmiset viilaa linssiin meitä tyhmempiä. Ai saatana! Mieti nyt et mitä kaikkea markkinamiehet saa tyhmän kansan ostamaan. Vaikka näitä tuppervaaramukeja. Niitä meilläkin on kaapit täynnä. Ja kaikki on kertakäyttötavaraa. Uus moottorisahakin heitetään roskiin, kun se ei käy tyhjäkäyntiä ja rautakaupassa tyrkytetään heti uutta konetta, ku sitä pitäs vain hiukan säätää. Ihmiset ei osaa enää tehdä itse mitään. Ei edes saunaan lämpötilaa laittaa. Saati pumpata renkaisiin ilmaa!” -Jallu-

Mika Myllyahon uusi komedia Korjaamo on ensimmäinen näytelmä, jonka hän on kirjoittanut Kansallisteatterille. Hilpeänhaikea näytelmä kertoo vanhan liiton miehistä muuttuvassa maailmassa, ja sen pääosissa nähdään Kansallisteatterin valovoimainen näyttelijäkaksikko – Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen. Myllyahon Ryhmäteatterille vuosina 2005−2009 kirjoittama näytelmätrilogia (Paniikki, Kaaos ja Harmonia) on saavuttanut huikeaa suosiota niin Suomessa kuin ulkomailla; Paniikki on ollut viime vuosina kansainvälisesti esitetyin suomalaisnäytelmä. "