Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Saako tekoäly rakastua ja nauraa? Miksi lääkäri hiljentää potilaiden keskustelun lobotomiasta? Leipäteatterin esitys HAPPY

Kaikki mitä haluan on pelon tuolla puolen. Tänään 16.02.2020 vuorossa Leipäteatterin esitys HAPPY 🎭 mitä tapahtuu kun testaamme Happy-lääkettä? Saako tekoäly rakastua ja nauraa? Miksi lääkäri hiljentää potilaiden keskustelun lobotomiasta? Orwellin ja Liisan jäljillä #välitaukotviitti. Saako tekoäly rakastua ja nauraa? Miksi lääkäri hiljentää potilaiden keskustelun lobotomiasta?

Mitä? Näinkö juuri kyberpunk-näytelmän?!

Esityksessä kysytään, onko parempaa olla onnellinen sika kuin kärsivä Sokrates? Jokainen sika joka on oikein älykäs eläin on onnellinen kun sitä ei tapeta ja syödä. Olen inhonnut filosofiaa 80-lvun luennoilta lähtien, jossa etuoikeutetut valkoiset rikkaat miehet ovat jalustalle nostaneet toisiaan ja varsinkin itseään. Ei ole olemassa tällaista valintaa, jossa ihminen on tyytyväinen ja onnellinen kuin sika, eläin, jonka ei tarvitse raahautua filosfian tunneille, eikä pukeutua pillifarkkuihin. Että sika olisi vapaa ja tietämätön. Että kärsimys tuo tietoa. Tieto kärsimystä.

"Mikä on tärkeämpää kuin onnelisuus? Ei mikään." - Tekoäly EXO



Jussi Järvilehdon ohjaaman ja käsikirjoittaman teoksen H A P P Y ! - oikotie onneen 


Tämä esitys tapahtui Helsingissä, Suvilahdessa, Oranssin tiloissa. Sinne oli vaikea löytää Kalasatamasta kylttejä kun uupui ja oli pimi ja kova myrsky. Käsiohjelma oli, ja on sähköisessä muodossa - ettei puita turhaan ole kaadettu. Nyt tämä helmikuu on täynnä ensi-iltoja jo Helsingissä, puhumattakaan myös muualla. Kova on kilpailu, eikä kaikkiin ehdi. Tänään tätä kirjoittaessa puhtaaksi on jo 23.2. ja vika esitys Happyä on loppunut. Mutta ei voi mtn. Pienemmät teatterit, ja joissa on harvemmin, vähemmän esityksiä - ja joista kirjoitetaan vähiten, niin ne haluaisi nähdä ensin. Että ehtiisi julkaista ennen kuin satokausi on ohi. Esityskausi. Näin tämän näytelmän 16.2. siis sunnuntaina matineassa. Sunnuntaina on hyvä päivä mennä teatteriin. Keskellä myrskyä varsinkin.

Paljon on ollut esillä mielenterveys ja sen ongelmat, ja hoito, mielen hajoaminen, ihmisen turvattomuus teatterissa. Pää- tai sivuhenkilöillä. Eilen oli Rikinkeltainen taivas, toissa päivänä Pernilla Gynt, sitä ennen Poika ja mikä ettei, myös Ilmasilta. Mitä saa käsitellä taiteessa ja millä positiolla? Missä genressä? Tv:ssä ja sarjoissa mielisairaalan paikan ( Yksi lensi yli käenpesän, Vuosi nuoruudestani, 12 apinaa, Amadeus  )on ottanut vankila , kuten Orange is the new black. Sitten tuli Joker ja Harley Quinn ja Arkham monissa muodoissaan.


Tekstissä luki:
Sisältövaroitukset:
" Masennus ja muut mielenterveysongelmat, mielenterveyslääkitys, väkivalta, itsetuhoisuus.
Osa kohtauksista tapahtuu pimeydessä. "

Näistäkin lähtökohdista voi tehdä teatteria. Tyylilajina dystopia.


Mitä tapahtui ihan aluksi?


Vainoharhaiseen sairaalamiljööseen astuttiin, absorboitiin jo ennen esitystä. Kahvilan puolella oli vettä. Kahvilan puolelle piti mennä odottamaan. Näytelmä oli pikkasen myöhässä, kun kaikki eivät olleet vielä saapuneet. Sitten yksi ihminen juoksee huohottaa paikalle. No, vihdoinkin alkaa. Tuo viimeinen tulija oli poika, jolle annettiinkin lääkitystä. Vähän itseäkin epäilytti juoda vettä kannusta. Olimmeko jo dystopiassa, näytelmässä. Se ei aiheuttanut paniikkikohtausta, myöhemmin oltiin myös hyvin hämärässä, myös fyysisesti, vain exit-valojen vihreässä vienoisessa, hienoisessa kajastuksessa.

Kävelemme kahvilasta salin istumapaikoille. Lääkäri Mäkelän ( Justiina Saari ) lisäksi paikalle tulee kaksi potilasta. Tai koehenkilöä. Tyttö Katie ( Iida-Sofia Luusua ) on Rovaniemeltä. Pojan Sakari ( Kasperi Hulkkonen ) kotipaikkaa en muista. Katsomme psykologista testiä. Olemme ehkä itsekin mukana psykologisessa testissä. Se luo suspenseä, ja kauhua, ja välillä naurua, muttei halua juoksemaan ulos myrskyyn, kun tiedämme katsovamme teatteriesitystä. Psykologinen puoli, vainoharha on hyvin rakennettua, hiljakseen, hiljakseen.

Joudumme todistamaan myös romanttista komediaa, jossa tekoäly Exo on rakastunut lääkäri Mäkelään, ja itse asiassa stalkaa tätä. Onko tekoäly luotettava? Olemmeko yhä kytketty Skynettiin? Mitä silloin tapahtuu roboteille tai tekoälylle kun sille annetaan tunteet? Eihän mikään voi mennä vikaan?

Miksi lääkkeitä testataan? Kuka saa plaseboa? Kuka kunnon kamaa? Mitä nämä kemialliset jutut tekevät kropalle, mitä psyykkeelle?

Olemme sekä Orwellin ja Ihmemaan Liisan jalanjäljillä. Orwellin isoveli valvoo ja on mustasukkainen, dominoiva tekoäly tiiraussilmä katossa. Liisa valitsee, mitä troppia ottaa sopeutuakseen tähän maailmaan... Ja hyvin kaukaisesti Matrixin valinta.

Ja sitten on tietenkin Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma ( noin minä sen luin teininä, jolloin se merkitsi paljon ) jossa esitellään onnellisuushuume Soma.

Myös Some voi olla onnellisuushuume.

Mutta palataan HAPPYYn. Se on näytelmässä lääke. Miten sen tehoa mitataan? Kuka sen tietää? Mitä tapahtuu kun se lopetetaan.






Tekijäloota:


Ohjaus ja käsikirjoitus - Jussi Järvilehto
Lavalla - Kasperi Hulkkonen, Iida-Sofia Luusua, Justiina Saari

Äänisuunnittelu, musiikki ja ajo - Aapo Nieminen
Valosuunnittelu, robotiikka ja ajo - Jussi Järvilehto
Tuotanto - Iida-Sofia Luusua, Justiina Saari
Lavastus, puvustus, tarpeisto - Kasperi Hulkkonen
Kuvat - Elisa Kohtanen



Onko pakko olla onnellinen? Tähän ja moneen muuhun kysymykseen onnellisuudesta ja mielenterveydestä etsitään, etsittiin ratkaisuja kiinnostavassa paneelikeskustelussa. Paikalla Alviina Alametsä (Mielenterveyspooli, Terapiatakuu-kansalaisaloitteen alullepanija ) , Katja Laamanen (Nuorten Kriisipiste, HelsinkiMissio), ohjaaja ja käsikirjoittaja Järvilehto, Leikkiväki ry:n edustaja, ja paneelia veti näyttelijä Kasperi Hulkkonen.

Esityksen jälkeen oli keskustelu, josta nappaan tähän parhaimmat ja voimannuttavimmat tärpit. Mitä on onnellisuus, tyytyväisyys? Absoluutt. kurjuuden poissaolo. Millaisia stigmoja kannetaan? Mitä kuuluu terapiatakuulle? Miten järjestöt, taide ja taidekentät voivat olla mukana. Kuinka paljon kirjat ja teatteri vaikuttavat ihmisen kykyyn tuntea empatiaa.

Miksi ihmisille opetetaan ensiapua, jossa tekohengitystä annetaan nukeille? Miksi ei opeteta, miten auttaa, kun ihmisellä on paniikkikohtaus. Miksi resusrssit ja hyvä tahto eivät kohtaa? Taide on dialogia. Miksi vain urheiluharrastuksia tuetaan?












   

Yllä kuvassa Stod-esityshaaste:

Eli vihreät pallot Leipäteatterin esitykselle Happy, joka oli ehkä eka näkemäni näytelmä Suvilahden Oranssin tiloissa. Joka ei ole ihan perinteinen teatteritila, samettista esirippua ei ole, muttei olla taivasallakaan...




Leipäteatterin brosyyristä:


“Tämä on: Happy. Tämä on lääketieteen tulevaisuus. Tämä on kärsivän ja huonosti voivan ihmiskunnan pelastus. Te saatte kunnian olla ensimmäisiä ihmisiä, jotka ottavat askeleen kohti tulevaisuutta.”

Leipäteatterin tuo helmikuussa 2020 ensi-iltaan Jussi Järvilehdon ohjaaman ja käsikirjoittaman teoksen H A P P Y ! - oikotie onnen.

On kehitetty uusi lääke, joka lupaa pelastuksen ja vapauden yhdessä pillerissä: Happy. Lääke lupaa tehdä huonosti voivista ihmisistä tavallisia ja poistaa heidän kärsimyksensä. Sitähän jokainen ihminen lopulta haluaa - olla onnellinen.

H A P P Y ! on moderni dystopia. Se on tarina kahdesta ihmisestä, lääkekokeesta ja sitä valvovasta tekoälystä, joka ei aivan ymmärrä, mitä on olla. Teos kysyy voimakkaan visuaalisilla ja musiikillisilla kohtauksilla, onko parempi olla onnellinen sika vai kärsivä Sokrates.




Leipäteatteri on tuore helsinkiläinen ammattiteatteri, jonka pyrkimys on tehdä taiteellisesti kunnianhimoista teatteria ja tuoda se ihmisten pariin. H A P P Y ! tapahtuu Kulttuurikeskus Oranssissa, Suvilahdessa, ja pyrkii osaltaan nostamaan mielenterveysteemaa julkiseen keskusteluun "




 sosialistisesta mediastani:







Kaikki mitä haluan on pelon tuolla puolen. Tänään 16.02.2020 vuorossa Leipäteatterin esitys HAPPY 🎭 mitä tapahtuu kun testaamme Happy-lääkettä? Saako tekoäly rakastua ja nauraa? Miksi lääkäri hiljentää potilaiden keskustelun lobotomiasta? Orwellin ja Liisan jäljillä #välitaukotviitti. Mitä? Näinkö juuri kyberpunk-näytelmän?! Eli vihreät pallot Leipäteatterin esitykselle Happy, joka oli ehkä eka näkemäni näytelmä Suvilahden Oranssin tiloissa. Joka ei ole ihan perinteinen teatteritila, samettista esirippua ei ole, muttei olla taivasallakaan... #leipäteatteri @leipateatteri #Happy #Happynäytelmä #teatterinlumoa2020 #teatterinlumoa #teatterissa #theater #theatre #perfect #actorsofFinland #finnishplays #theatresofFinland #teatterivuoteni2020 #teatterivuoteni. #stodesityshaaste2020 #stodesityshaaste.
Henkilön Valokuvataiteilija (@satuylavaara) jakama julkaisu

lauantai 15. helmikuuta 2020

Hullu ja liikkis Pernilla Gynt ensi-illassa Teatteri Jurkassa.

Tänää 14.2. on hullu ja liikkis Pernilla Gynt ensi-illassa Teatteri Jurkassa. Edvard Griegin teos soi klubiversiona ja kellopelinä, ja kaikelta siltä väliltä. Pernilla on tubettaja, Narkissos, joka kohtaa myös raakaa somevihaa ja uhkauksia.

Hullu tässä ei tarkoita että Pernilla olisi hullu. Tai että Pernilla ei olisi. Vaan että esitys nimeltä Pernilla Gynt on kreisi, äänekäs, vapaa ja liikuttava. Rinssin etsintöineen, oi Sulevi, kuinka kaunis oletkaan Tubeconissa....

Griegin musiikki saa itkemään, on Åken laulu, eli Pernillan isän laulu. Ja tietysti Sulevin laulu.

#stodesityshaaste2020 hullun ja liikkisen Pernilla Gynt käännösnäytelmän pinkit pallukat: äänisuunnittelu merkittävä, erityisesti Edvard Griegin sovitukset. Mainitaan suuri Metsän peto Pernillan uskomattomissa kertomuksissa. #PernillaLive #PernillaGynt #PeerGynt

Kun Pernillan pitkän hiukset ovat auki, ne eivät ole enää prinsessan hiukset, vaan Edvard Munchin maalausten vapaita tai riivattuja naisia, vampyyrejä, vamppeja. Ehkä.

Näin tämän omalla rahalla niin en kirjoita enempää. Kybällä koin.




Tekijäloota:



Näyttämöllä: Jukka Peltola ja Pinja Hahtola

Käsikirjoitus: Pinja Hahtola
Ohjaus: Sini Pesonen
Lavastus ja puvustus: Tinja Salmi
Valo- ja videosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu: Mikko Hynninen
Musiikki: DJ Peer Silja plays Grieg

Poika. Kom-teatteri. Ensi-ilta. Ilimiömäinen Paavo Kinnunen vaan laajentaa palettiaan ja balettiaan

Poika näytelmä ei ensin lämmittänyt, tai lämmennyt. Että ei tämä yhtä sykähdyttävä oo kuin muut KOMit kuten Kokki varas, Making of Lea, Ateria ja Family Affairs. Mutta pikku hiljaa. Pikku hiljaa. Kuten muutos Pojassa, jota näyttelee ja elää Paavo Kinnunen. Virheettömästi, herkästi, aggressivisesti. Hän on teini. Hänellä on teinin ryhti ja teinin vaatteet. Hän ei jaksa herätä aamulla. Häntä ei kiinnosta koulu. Hänen eronneet vanhempansa ovat hyvinvoivia. Tai ainakin isällä on kiiltävät kengät. Isällä on jo uusi hoito, tai siis nainen, ja heillä jo lapsi, Samu. Pikkuveli.

13.02. Poika. Kom-teatteri. Ensi-ilta. Ilimiömäinen Paavo Kinnunen vaan laajentaa 🎨aan ja balettiaan. Varpaankipristyksistä rystysiin teini, joka ei voi hyvin. Hurjat musiikkivalinnat. Käännösnäytelmä jossa ei välitaukoa.

Milloin saa huonoon oloon puuttua. Ketä tulee uskoa, ja kuunnella hoitosuunnitelmassa. Onko ammattilaisilla sydäntä. Vanhemmat tuntevat samaa syyllisyyttä kuin katsoja. Se hiertää. Miten mielenterveyttä ja - hajoamista voi käsitellä taiteessa. Milloin pitää toimia.

Paljon jätetään käyttämättä helppoja vitsejä.
Kaikki alle 18-vuotiaat ovat lapsia. Heillä on lasten oikeudet. Nämä kaksi lausetta kuulin eilen myös. Liittyen Ilmasiltaan.

Näin tämän omalla rahalla, eli en kirjoita enempää. Nautin ja kärsin mutta vain positiivisessa, rullaavasssa, vaikuttavassa mielessä. Kuten taiteessa pitääkin. Liimautua penkkiin ja kärvistellä. Täysin toimiva ilman välitaukoa.

Miksi perheen sisällä hätää ei nähdä. Miksi vierasta on helpompi auttaa, kuten teoksissa Parasite ja Ilmasilta.




Musiikkivalinnat ovat hurjia. Tässä spoilerivarroitus: teoksessa käytetty musiikki voi liittyä mielleyhtymiin elokuviin, joissa niitä on käytetty. Tai linkkinä musiikinhistoriaan, mitä tapahtui oikeassa elämässä ennen kuin tämä biisi julkaistiin. Tuo biisi soi myös eri versiona Wonder Woman 1984 virallisella trailerilla lujaa samana päivänä valkokankaalla. Se oli uuden alku. Ehkä. Joillekin.


käsiohjelman kansi

pressikuva, tuokiokuva sinisävyisestä kodista. Tai ainakin asunnosta




Sosialistisesta mediaanistani: #stodesityshaaste2020 #teatterivuoteni2020





Huh hu, kuinka monta keltaista pallukkaa Poika keräsi Stod esityshaasteessa

Ilmasilta ennakossa 12.02.2020 Willensaunassa, Kansallisteatterissa länsimaisen ihmisen kokemasta syyllisyydestä, etuoikeutetusta asemastaan.

Mistä kertoo, kertoa. Valkoisen ihmisen tarpeesta olla tarpeellinen. Auttaa hädänalaisia. Päähenkilö, yksi heistä, on keski-ikäinen nainen. Tutun oloinen. Hän istuu sohvalla, villasukissa, iltapuurolla. Turvassa, läpimässä, omassa kodissa, jossa sähkö pelaa ja puhelimet soi. Mutta hän katsoo hirveyksiä television eri kanavilta. Ne eivät ole käsikirjoitettuja. Vaan uutisia. Vaarallisista maista. Konflikteista. Hän haluaa auttaa. Viedä omenahilloa vastaanottokeskuksiin. Muut apupisteet hukkuvat lumppuihin ja rääsyihin. Hyvää tarkoittavat ihmiset lahjoittavat mitä tahansa, sifonkia, tylliä, fylliä, nukkeraasuja, roinaa. Jossain on kyllä listaa mitä tarvitaan, ja minkä pitää olla käyttämätöntä. Oli katastrofi mikä tahansa. Nainen ei ymmärrä pakolaisten kieltä. Kieliä. Nainen haluaisi auttaa, mutta ei ymmärrä, mitä avun tarvitsija kaipaa. Nainen ahdistuu. Nainen projisoi. Hänellä on aikaa. Hän seuraa säätä. Hän katsoo päivän kaikki uutiset.

Nuori nainen, miltei tyttö, on jalkapallotähti, mutta hänen jalkansa on paketissa. Voiko hän enää jatkaa uraa. Hän haluaa antaa kehitysmaiden lapsille, varsinkin tytöille mahdollisuuden pelata jalitsua. Kuinka paljon se maksaa. Miten pitää toimia pahojen ihmisten maailmassa. Miten säilyttää mielenterveys ja toivo tasa-arvosta. Miksi valkoihoisella naisella on oltava turvavartija 24 h, kun kylän tytöillä ei ole mitään turvaa. Lasten hyväksikäyttö, varsinkin katastrofien jälkeen, on niin vastenmielinen aihe. Mutta tässä sitä on käsitelty niin, että katsojassa varmasti tuntuu ikävä pisto. Ymmärrys kuinka kaikkien lapsien pitäisi saada olla lapsia. Kuinka pikkutyttöjen on päästävä kouluun eikä vedenkantoon eikä varsinkaan r/iskattavaksi ns avioliitossa. Kuinka ihmiset jaksavat.

Mikä merkitys taiteella on. Mistä löytää myötätuntoa ja tuota toivoa, kun on nähnyt miten maailma pyörii, pahojen ihmisten rahoilla ja vallalla. Hyvät ihmiset auttavat, levittävät tietoa, rajoittavat, organisoivat.

Nuori mies on lääkäri joka hyppii eri konfliktialueilla pitkää, pitkää päivää tehden. Hän on harvoin kotona Impivaarassa,ä. Varsinkaan äitinsä luona hän ei ehdi käydä. Ei ehdi. Kun kipeätä, tulehtunutta maailmaa pitää kursia kokoon. Miten ei huomaa lähimmäisen hätää, oman perheen muutosta.

Makein toteutus oli rumpujenkäyttö. Vaikka osa aiheesta oli, ja erityisesti on rankkaa, niin kyllä suomalaista huumoria löytyy, hirtehistä. Meille ämpärikansalle.

Alina Tomnikova oli minulle uusi tuttavuus teatterinlavalla, jossa hän oli tavattoman pieni ja siro, oikein sopiva nuoreksi jalkapalloilijaksi ja fotomalliksi. Kuvissa olen nähnyt hänet rokokoopuvuissa ja kasvokuvissa.

Pirjo Luoma-aho on tuttu mm näytelmästä Masennuskomedia jonka kävin katsomassa kahdesti. Vaikutti. Vaikutti.

Pyry Nikkilä oli vaikuttava Alinassa, ja sitä ennen hän on ollut inho mies Q-teatterissa, näytelmässä Tavallisuuden aave. Ryhmiksen Harriet-näytelmässä myös salaperäisessä roolissa.

Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama Ilmasilta meneekin länsimaisen ihmisen kokemaan syyllisyyteen - etuoikeutetusta asemastaan. Nyt Kansallisteatterissa.

Näin vasta ennakon, jota suosittelen. Olimme kutsuvieraina bloggariklubilla, jossa puhui myös Saana Lavaste, ohjaaja. Yhteiskunnallisesti kantaaottava kotimainen kantaesitys, jossa myös esillä vähemmistöt.

Willensauna on sopivan pieni, käyrä, kaareva ja intiimi tälle esitykselle. Lempiareenani. Sääli, että sen tilalle tulee joku ällöttävä paari. Ajattelin Making of Lean jälkeen kuinka sopivaa Willensauna ja valelääkärin vesihoidot olivat Kaisaniemessä.



Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Kirjoittanut
Paula Salminen

Rooleissa
Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov

Ohjaus
Saana Lavaste

Dramaturgi
Minna Leino

Lavastus
Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu
Saija Siekkinen

Valosuunnittelu
Ville Toikka

Äänisuunnittelu
Saija Raskulla

Videosuunnittelu
Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu
Tuire Kerälä

Ohjaajan assistentti
Maruska Verona


Ilmasilta
Kolme muotokuvaa avuttomista auttajista
PAULA SALMINEN
 

Näyttämö
Willensauna


" On toisistaan etääntynyt perhe: pikkukaupungissa asuva ja säätä seuraileva äiti; lääkärinä sota-alueella toimiva poika ‒ sekä tytär, vammautunut ex-ammattiurheilija, joka vie jalkapallon ilosanomaa pakolaisleiriin. Kaikkia kolmea perheenjäsentä yhdistää pakahduttava halu olla avuksi hätää kärsiville. Mutta osaavatko he auttaa toisiaan?

Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama Ilmasilta tarttuu suomalaisteattereissa harvemmin käsiteltyyn aiheeseen: länsimaisen ihmisen kokemaan syyllisyyteen etuoikeutetusta asemastaan. Virkistävän itseironisen näytelmän keskiössä ovat hyväntekijät, joiden parhaat aikomukset eivät välttämättä johda kenenkään kannalta toivottuihin lopputuloksiin. Kolmen muotokuvan muotoon kirjoitettu näytelmä vie pullantuoksuisesta suomalaistodellisuudesta yhä kauemmas kohti meille vierasta maailmaa. Kuinka vaikeaa on oikeasti auttaa toista ihmistä? Kuinka helposti särkyvä on raja auttajan ja autettavan välillä? Mitä merkitystä yhdellä ihmisellä voi edes olla maapallon mittakaavassa?

Salmisen edellinen Kansallisteatteriin kirjoittama näytelmä, 13 uponnutta vuotta (2012) oli vuoden parhaan näytelmätekstin Lea-palkinnon voittanut yleisö- ja arvostelumenestys, jota on esitetty monien kotimaisten teattereiden lisäksi mm. Edinburghin teatterifestivaaleilla. Muotokuvia hyväntahtoisista mutta hämmentyneistä auttajista on luomassa erinomainen näyttelijätrio: Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov.

Kantaesitys Willensaunassa 13.2.2020 " lue lisää Kansallisteatterin sivulta



Viralliset kuvat Flickrissä, kuva Katri Naukkarinen:

Ilmasilta - 25
Ilmasilta - 22




Olemme niin ystävällistä ja auttavaista ämpärikansaa: kuvasin avajaisissa:





Ilmasilta 12022020 Willensaunassa. Kuvissani Kansallisteatterin kevätkauren avajaisissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov. Luultavasti.






Sosialistisesta mediastani: 

#Teatterinlumoa2020 ja #Teatterinlumoa -häsillä minut löytää verkossta
#teatterivuoteni2020 -häsällä jaan tämän vuoden teatteritapauksia Twitterissä, Instagramissa, Facebookissa ja Bloggerissa.

#stodesityshaaste #stodesityshaaste2020 häsillä jaan tämän vuoden teatteritapauksia, jos ne sopivat STOD ESITYSHAAASTEen pirtaan, tässä:

esityksen nimessä on vain yksi sana: Ilmasilta ennakossa eilen 12.02.2020: Yhteiskunnallisesti kantaaottava kotimainen kantaesitys, jossa myös esillä vähemmistöt, ensi-ilta helmikuussa 2020. Bingo.





perjantai 14. helmikuuta 2020

Tikulla silmään: Solid gold cadillac Lontoossa muinoin

Toisaalta Pokka pitää sarjan Hyacint on hirviö tietämättään, hän on pyrkyri, snobi, joka haluaa olla luokkaansa parempi, järjestää kynttiläillallisia, lukeutua aatelisiin ja hyväksi laulajattareksi, vaikka hänen äänensä ja esiintymisensä on karmivaa. Hän neuvoo hyvin autossa ajavaa miestänsä ja lukee karttaa aivan väärin, mutta syyttää siitäkin miestään. Hän vaatii mahdottomia, ja kaikki pelkäävät häntä, tai nauravat hänen mahtipontiselle pukeutumiselleen. Apropå - ollessani katsomassa keskipäivän matineaa eli post-capralaista näytelmää Solid gold cadillac joka kertoi hyvin minimalistisesti sisustettuna komediana noin 1950-luvun aikaan pienen ihmisen hyökkäystä suurta mahtavaa, korruptoitunutta firmaa vastaan. Kaikki yleisöstä tiesivät pääosan esittäjän Patricia Routledgen näyttelevän myös Hyacintiä joten yleisö odotti tirskahdellen kun näyttämöllä Patricia "Tuhkimon" roolissaan vastasi puhelimeen. Patricia siis näytteli Cinderellaa, joka kävelee suureen pilvenpiirtäjään etujaan kyselemään osakkeenomistajana. Ja pistää paikat mullin mallin. Huvittavaa oli kun lavalla äänestettiin Tuhkimon tekemää ehdotusta - eikä yksikään äijistä puoltanut esitystä, mutta yleisö huusi ääniä Tuhkimolle.. Eräs rötösherroista muuten näyttelee Bad Girls sarjassa pappia, muistaakseni. Välillä tarinaa juoksetti samantapainen dia-show kuten Housut pois elokuvassa jossa näytettiin kuinka silloin oli töitä tehtaalla.

Tuhkimolla oli yksi aivan mieletön hattu josta kohoava megalomaaninen sulka kuului vähintään strutsille.

Tikulla silmään, eli Sweeney Todd Lontoossa 2004

Minä kävelen paikalleni, ja vaikka olen ajoissa, on näyttämöllä ja täysi touhu. Se järisyttää: yleisö joutuu katsomaan lavalle hakiessaan istumapaikkaansa ja me näemme lavan: se kuvaa parturinliikettä, jossa keskipisteenä on monikäyttöinen, puinen, mattamusta ruumisarkku, josta on moneksi: ruumisarkuksi, ruokapöydäksi, parturintuoliksi, sellojalustaksi jne.

Koko ajan pyjamassa istuva, sairaan näköinen laiha poika seuraa yleisöä piinaavalla katsellaan - hänen suunsa on sidottu ja pakkopaita istuu muodikkaasti. Hän on Tobias.

Miten musikaali voi pelottaa - säikyttää - hyppäyttää tuolilta nykyaikana meille kaiken nähneille post-modernisteille avantgardisteille määrittelemättömille intellektuelleille ironisille populäärikulttuurin kuluttajille?

Teatterilla on teatterin etu - aitous, ja Sweeney Todd ia näyttelevällä hepulla on pantterin katse - hän voi koska vaan hypätä yleisön joukkoon - terävä partaveitsi kädessään. Upeat punaiset valot symboloivat terävän veitsen viiltoja, ja tuo kirkuminen tuntuu räjäyttävän aivot.

Lähimmäksi Sweeney Todd:ia minä pääsen astumalla demoniseen trilleri-musikaali, Trafalgar Square Studiolle. Musiikki ja lyriikka on tietysti Stephen Sondheimin käsialaa. Ohjaajana ja designerinä toimii John Doyle. Huomaan, että kaikki roolihahmot sekä laulavat että soittavat kaikki instrumentit. 

Ø Sweeney Todd - paholaismainen parturi Fleet Streetiltä. 1700-luvun lopulla - siis ennen viktoriaanista aikaa työskenteli Fleet Streetillä Sweeney Todd parturina, hän ajoi parrat ja pisteli asiakkaan aivan uuteen uskoon - siis paloiksi. Rva Lovett puolestaan omisti seinän takana piiraspuodin, ja pisti asiakkaat piirakoidensa täytteeksi.


Tikulla silmään, eli Sweeney Todd Lontoossa 2004

perjantai 31. tammikuuta 2020

Ruttolääkärinnokkaisista mustista korpeista kanervojen keskelle kauhuromanttiikkaan Humisevalle harjulle

Ruttolääkärinnokkaisista mustista korpeista kanervojen keskelle kauhuromanttiikkaan Humisevalle harjulle. Humiseva harju paranoo ilta illan jälkeen. Goottilainen tarina hullusta rakkaudesta. Meille. Ja nyt.

Humisevan harjun ensi-illassa 30.01.2020 Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli suurta leikkiä mielikuvitusrikkaan kapellimestari Lauri Maijalan johdolla. Hiljaisuus ja kova ääni vuorottelivat. Myös meno, raivo ja seesteiset hetket. Mutta miten Heathcliff sopii me toon aikakaudelle?

Minulle tämä on tärkeä kirja, goottilainen tarina, romaani, usealla vuosikymmenellä kokenut. Myös elokuvissa. Hullu rakkaus. Miten olisi käynytkään, jos Heathcliff olisi saanut kodin lämmön. Sankari ja antisankari. Byronilainen, traaginen sankari. Marxilainen luokkasankari. Mies joka ylenee. Mutta millä hinnalla. Hullu rakkaus.


Humiseva harju ensi-ilta 30.01.2020. Paikalla oli varsinainen kuka on kuka. Ei, minulle ei iskenyt dementia. Paikalla oli vaan niin paljon hienoja näyttelijöitä. Rampilla ja kulisseissa.


Klassikkoja saakin käsitellä. Mutta tässä tarinassa on tehtävä valintoja. Romaanissa on monta tabua. Hurja tarina.



Humiseva harju on sivujuonteissaan feministinen, se näyttää, mitä tapahtuu, kun nainen ei saa omistaa, eikä periä maata eikä tilaa. Kaikki menee miehelle, tässä tapauksessa veljelle. Veljelle joka ryyppää, ja pelaa ja on väkivaltainen. Veljestä tullee huono isä, huono yksinhuoltaja. Huono tilanhoitaja, huono veli. Ilkeä, sadistinen ja etuoikeutettu - vain rikkaat pojat pääsivät opiskelenaan. Vain miehet pääsivät ammattiin. Ammattia harjoittaa kylän lääkäri, goottilainen ilmestys, osittain hevimetallimies, osin viktoriaaninen kuvatus, juoppo ja kyyninen lääkäri. Joka ei kuitenkaan valehtele. Myös Heathcliffiä ihmettyttää, miksi Hindley hylkää opiskelun.

Tarinassa viitataan myös lapsityövoiman käyttöön, olihan Nellykin tullessaan vasta lapsi.


Cathy pitää puolensa kuten Peppi ja muutkin tyttökirjojen sankarit, päähenkilöt. Cathy on villi ja vapaa, rasavilli ja tasa-arvoinen, ja kyllä etuoikeuttukin. Vaikka hän kuinkakin hurjasti nelistää nummilla kirkuen onnesta ja vapaudesta, hän tietää, miten käyttäytyä lapsena, tyttönä ruokapöydässä. Ettei tule isän remmistä. Isä antaakin selkään veljelle Hindleylle, joka rääkkää Heathcliffiä. Kun Cathy ja Heathcliff tapaavat ensi kertaa, on Cathy raivoissaan, kun ei saanut ratsupiiskaa, jota oli niin toivonut tuliaiseksi isältään, joka väitti Heathcliffin rikkoneen sen. Oliko mitään piiskaa koskaan ollutkaan, ja miten piiskan saa rikki? Hindleylle oli myös luvattu mieluisa tuliainen viulu, jota ei myöskään isän tavaroista löydy. Kun Heathcliff oli sen rikkonut. Jos sitä olikaan. Hindley soittaa myöhemmin kyllä viulua, välillä sitä maailman pienintä viulua... Hän on juorukello ja sietämätön kakara, josta kasvaa väkivaltainen ja katkera mies, huono isäntä.


Miksi Heathcliffin kosto ei ole oikeutettua, ei ainakaan niin kuin Monte Criston kreivissä ja Oopperan kummituksessa?



Cathy raivoaa Heathcliffille kun tuliaista ei ole. Heathcliff on säikky, mykkä ja likainen lapsiraukka, ilman kenkiä. Päivänsäde ja Menninkäinen. He. Yhdessä. Vastakohdat, peilikuvat.

Sitten Cathy tutkii uutta Mörrimöykkyä, joka ei niin paha olekaan, miltei ihmisen näköinen. Kun Heathcliff tulee lavalle, hän on kuin Heikko-Peikko, tuttu 70-luvun telkkarista ohjelman päähenkilöstä, johon oli helppo samaistua kun koulukiusattiin ja muutenkin maailma murjoi. Samalla hän on hyvin dickensiläinen hahmo. Kun välillä tuntuu, että nyt mennään varmaan seuraavaksi liian pateettiselle puolelle, niin palettia käännetään. Tai ehkä palettiveistä käännetään.


Tämä ei ole mustavalkoista. Tämä ei ole välttämättä järkevää. Mutta mitä tunteilleen voi. Tässä ei ole täysin hyviä pyytettömiä henkilöitä, muttei myöskään telenovelan paperinukkeja.


Tämäkin Humiseva harju on  kertomus rasismista. Löytöpoika Heathcliff on elokuvissa yleensä mustalainen. Edellisessä filmatisoinnissa vuodelta 2011 hän oli puoliksi tummaihoinen poika. Tuon leffan näin 2012 feministillä Artisokka -elokuvafestivaaleilla. Sitä ennen on useampikin mies näytellyt Heathcliffiä. Kumma, että näistä leffoista muistaa eniten ja ensimmäisenä Heathcliffit.


Kun Kate Bushin Wuthering heightsin pianon luritusalkua kuulee, kuuntelee pari sekuntia, välähtää mieleen hänen kaksi videotaan, se pimeä, jossa sisätilassa kynttilän valossa valkoisessa puvussa haahuilee, ja toistaa hei, se olen minä, Cathy, olen palannut kotiin. Ja toisella originaalilla videolla, oliko se tarkoitettu Amerikan markkinoille, hän kirmailee punaisessa mekossaan nummella.



Kesto on tasan kolme tuntia, väliaikoja on yksi. Ensinäkemältä ramppi ja hyppytorni näyttivät rujoilta, keskeneräisiltä, kömpelöiltä. Mutta toisella kerralla, ensi-illassa ne vain antoivat tilaa henkilöille, motiiveille, tunnetiloille. Vaikka ramppi vie istumapaikkoja potentiaalisilta katsojilta, niin se virkistää ja luo uutta, laajentaa. Sisustus siis lavastus ja puvustus on mainiota. Siinäkin näkyy, että elämme murroskausia, niin 1800-luvulla teollinen vallankumous, koneet, jotka vievät työpaikat ihmisiltä, jotka joutuvat tarpeettomiksi. Köyhiksi. Vailla identiteettiä.


Puvustuksessa näkyy myös hippikauden 1970-luvun boho:sta (bohemian chic, böömiläinen, mm mustalaishameet useine helmoineen) siirtyminen juppikauteen kasarille. Catherine on valintansa tehnyt. Hän on hillinnyt hiuksensa kiinni, hänellä on kauniit kultaiset kengät, hän pelaa kössiä. Mutta onko hän onnellinen? Hänellä on ilottomat juppiasut, sileät värittömät jakut. Hän on hillinnyt myös itsensä.


Onko Linton kesyttänyt hänet? Laittanut suitset? Jarruttanut? Tukahduttanut?


Vaikka hän on ruutitynnyri. Kuten Heathcliffkin.


Linton on mainio ilmestys valkoisissa tiukoissa farkuissaan, iloisuudessaan ja kammatuissa hiuksissaan. Myös hänen pukukoodinsa, vaatteiden värinsä muuttuu. Malvan värisestä juppijakusta alkaen.

Näin tämän luomuksen medialipulla, kiitän Hgin kaupunginteatteria siitä, todella.



Feminiini ja maskuliini leikkivät, risteilevät, sulautuvat toisiinsa



Feminiini ja maskuliini leikkivät, risteilevät, osuvat, sulautuvat toisiinsa kuin hempon höyhen kanervaan karheaan varteen. Kumpi höyhenen puolista näkyy, miten tuuli kääntyy. Toisiansa täydentävät palat, minun nimi on Nimes sun. Kuten Dave lauloi.

Kanssanäkijä, avec avekki muisti Call me by your name:n. Kuten primitiivistä alkuasukasta opettaa Cathy Heathcliffiä, muttei mikään paha mielessään.

Paljon käydään läpi luokkayhteiskuntaa, kolonialismia, rasismia ja väkivaltaa.

Tässäkin, kuten Lauri Maijalan ohjaama 7 veljestä -näytelmässäkin on oppimisen ylistys. Kenellä sukupuolella on oikeus opiskella. Kuinka etuoikeutettuja valkoiset rikkaat miehet ovat. Ja pojat.



Teollinen vallankumous on jo kohta ovella 1800-luvulla, ja toisaalta eletään juppikautta. Pölynimurit kehittyvät ja syrjäyttävät siivoojan.

Klassikkiteos ja goottilainen tarina on myös kertomus toiseudesta, rasismista. Kuinka eliitti tai hyvintoimeentulevat, kuten isä Linton eivät voi pelastaa kaikkia kerjäläisiä pikkulapsia, iyse asiassa haaksirikoisia ja pakolaisia, jotka tarvitsisivat kenkiä, ruokaa, huolenpitoa.


Humiseva harju paranee ilta illalta Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä, ohjaus Lauri Maijala. Tänään 30.01.2020 oli ensi-ilta.

Tänään kiinnittyi huomio Lintoniin, joka valkoisissa tiukoissa farkuissaaan, nuorena, herkkänä idealistina ei hyväksy väkivaltaa eikä nöyryyttämistä missään muodossa, kun perheessä tapahtuu konflikteja ja ylilyöntejä.


Isabellan palmikoissa ja olemuksessa oli viattomuutta kotimaisten elokuvien viattomuuden ajoilta, Eloveenatytön palmikoita, kunnes siirrytään pinkistä samettitakista mustahuuliin.


Heidän isässään on jokin heijastus myös Helge Heralan upeasta hulluudesta Palmu-elokuvan roolissaan (Perkele!). Muista nyt puhumattakaan.







Tuon kaiken tekstin yläpuolella kirjoitin pelkäatään puhelimen tekstinkäsittelyllä, sekä muokkasin ja julkaisin pelkästään puhelimella, koska läppäreissäni ei ollut internetiä. Ja piti käyttää mobiilidataa. Mutta kirjoittaja sopeutuu. Kaikkeen. Nyt lisään tekijät ja kuvat.





Emily Brontë – Jo Clifford

Humiseva harju

Rakkaus on kuin luonnonvoima



Tekijäloota: lavalla vahvasti läsnä:



Oona Airola Cathy

Markku Haussila Hindley

Vuokko Hovatta Frances

Markus Järvenpää Heathcliff
  
Martti Manninen Edgar

Sonja Pajunoja Isabella

Rauno Ahonen Tohtori

Matti Olavi Ranin  Earnshaw ja hevonen

Leena Rapola Nelly

Matti Rasila Linton

Mikko Helenius Muusikko




Tekijäloota: lavan takana ja ennen lavaa:


Jo Clifford Dramatisointi

Ville Koskivaara Suomennos

Lauri Maijala Ohjaus

Sari Suominen Pukusuunnittelu

Katariina Kirjavainen Lavastus

Mikko Helenius Säveltäjä
   

William Iles Valosuunnittelu

Eradj Nazimov Äänisuunnittelu

Maija Sillanpää Naamioinnin suunnittelu

Ari-Pekka Lahti Dramaturgi






Olen todella tyytyväinen, että tälle kokoonpanolle sopi kalenterissa ajat, ja saivat tämän aikaiseksi, lihaksi, kivuksi, kaipuuksi, teatteriksi, hetkeksi, kolmeksi tunniksi.



Oona Airola ja Markus Järvenpää loistavat myös tässä, yhdessä, kipeästi. Kuva Robert Seger. Lisää kuvia Hgin kaupunginteatterin sivulta ja käsiohjelmasta.





Ohjaajan sana – Lauri Maijala
Ihminen tarvitsee toista. Ensin se tarvitsee vaatettajan, ruokkijan ja hoivaajan. Väsymättömän ihmisen, joka luopuu omastaan, jotta uusi ihminen tuntisi itsensä turvalliseksi ja olisi valmis  tutustumaan muihin ihmisiin ja kohtelemaan heitä vertaisinaan.
Lue lisää




Dramatisoija Jo Cliffordin sanat Humisevan harjun käsiohjelmaan
On Wuthering Heights - Jo Clifford:
I couldn’t read this book when I was young.

It repulsed me.

Quite early on in my playwriting career, it was suggested I dramatise it; and again I couldn’t. I just couldn’t connect with it.
Ten years later I was commissioned to write the play at a time when I couldn’t afford to refuse.
So I had to read the book. I would say I fell in love with it, only that sounds like too soft and gentle a phrase to describe the fierce passion I felt for it.
Lue lisää




Jo Cliffordin sovitus löytää Humisevan harjun ytimen
Emily Brontën romaani Humiseva harju on yksi merkittävimpiä länsimaisia romaaneja. Sukupolvesta toiseen polveileva, hyväksikäyttöön ja henkiseen väkivaltaan keskittyvä mestariteos kertoo kahden ihmisen välisen rakkaustarinan kenties vavahduttavammin kuin yksikään toinen klassikko.

Clifford tekee kohtausvalinnoillaan veitsenterävän analyysin kahtiajakautuneesta maailmasta, jossa onneaan eivät löydä sen paremmin köyhät kuin rikkaat. Lähes apokalyptisessä maisemassa toistensa ohi vaeltavat ihmiset tarjoavat mahdollisuuden pohtia nykyisyyttä sekä tulevaa. Mistä me ihmiset tulemme ja mihin me olemme matkalla?

Clifford kirjoittaa nettisivuillaan: ”Taiteilijan tehtävänä on auttaa ihmisiä unelmoimaan, kuvittelemaan, luomaan tulevaisuuden maailman tarvitsemia uusia arvoja ja rakenteita.” Tämä pyrkimys on mielestäni hienosti näkyvillä hänen upeassa dramatisoinnissaan. Ari-Pekka Lahti
Lue lisää










Tässä traileri:

torstai 30. tammikuuta 2020

Tänään sitten pyöritään kanervikossa, ja voi olla, että tuuleekin hiukan... Humisevan harjun ennakko

Tänään sitten pyöritään kanervikossa, ja voi olla, että tuuleekin hiukan... Humisevan harjun ennakko oli tiistaina 28.01.2020 ja olihan se hurja.  Lauri Maijalan ohjaama Humiseva Harju kauhuromanttien ja rujo näytelmä, sen gotiikka ja kauhuromantiikka ei ollut halpahintaista, eikä muovista, vaan rapalahkeista, tuhkaista ja revittyä. Kirjoitan sitten ensi-illan jälkeen. Tässä turkkalaisuutta, ja turkkalaisuudesta kasvamista. Tai ehkä se oli Aleksis Kiveä, jos Heathcliff on Seitsemässä veljeksissä se tummempi veli. Maijalan ohjasi Turun kaupunginteatterissa näytelmän 7 veljestä, jota kävin katsomassa tiuhaan.

Tämä voi sisältää juonipaljastuksia ihmiselle, joka ei ole lukenut romaania, eikä katsonut sen lukuisia filmatisointeja eri painotuksineen. Mutta olisi järjetöntä kirjoittaa tunnelmia näytelmästä käyttämättä sanoja. Tai huomioita....

Mutta millainen Heathcliff, ja olipa Cathy, olipa Hindley, olipa Frances. Mitkä valinnat. Tärkeätä oli myös laulu ja tanssi, kuten Kate Bushin videolla. Vaikkei tässä Bushia kuultu tuskin yhtään. Ehkä.
Markus Järvenpää on täydellinen. Rikkinäinen. Raakalainen. Hänessä on oikeasti vaaran tuntua. Kun juokse, riehuu, elää ja kärsii rampilla. Nummilla.

Hänessä on myös vähän Kesytöntä, Truffautin. Onhan siellä Jokeriakin. Hän kompuroi sisään Miten kosto on parhaiten nautittava.... Miten Heathcliff skulaa me too:n aikakaudella. Miksi pitäisi kääntää toinen poski, miksi pitäisi ottaa iskuja vastaan loputtomasti. Olla nöyryytettynä. Väärin kohdeltuna.

Martti Manninen oli oikein sliipattu ja puhdas Linton, muistuttaan juppikauden aikana bättre folkia, vanhaa rahaa. Tavallaan tuolloin siirrytään 1800-luvun lopusta, tai syrjäisen maaseudulta 1980-luvulta parempiin piireihin, tai ainakin torpasta kartanoon, maantieltä taloon, kapitalistisessa huumassa. Tai kuka siirtyy. Kuka on oman onnensa seppä. Onko Catherinella vähiten kortteja kourassa.


Oona Airolassa oli myös androgyynisyyttä, ja tuskaa valinnasta, valinnoista, ja mikä merkitys niillä on, ja tulee olemaan.


Markku Haussilan Hindley on ensin rasittava, ilkeä pikkupoika, sitten hyvin etuoiketettu, törkee mies, joka perii kaiken, kun sisarella ei ole oikeutta perintöön naisena.. Ja hänestä tulee varsinainen Turmiolan Tommi rallissa, joka intensiivisyydessään jää mieleen. Pitkäksi aikaa. Viime aikoina olen huomannut kuinka paljon tuon kauden uhkapeliä on Dickensin, Tolstoin, Dostojevskin ja Tsehovin teoksissa. Kun vain mies saa periä ja omistaa tilan, talon.


Cathyn isä suojelee Heathcliffiä, ehkä liikaakin tässä versiossa. Se on tietenkin oikein. Aiemmin olen miettinyt, oliko Heathcliff hänen lehtolapsi, äpärä, siis omaa lihaa ja verta. Miksi isä pelasti orpopojan, kerjäläisen? Isä haluaa sovittaa syntinsä, mutta mitkä.

Olen nähnyt useita versioita tästä tarinasta, sekä romaania minulla on eri versioita, vanhin kirja on sellainen, jossa kannessa ei lue mitään, eikä siinä ole edes kuvaa. Kannen avattua alkaa psykedeeliset, mutta himmeät marmoroinnin kuviot. Hurjat pyörteet, jotka vievät meitä. Tunteisiin. Muistoihin. Nummelle.
Nummi on vahvasti läsnä, siellä on vapaus. Kova tuuli vie luokkaerot kauas pois. Hajottaa. Puhdistaa.


Miltä näyttää Lauri Maijalan ohjaama Humiseva Harju enskarissa? No ihanalta kuulostaa tämä poppoo, ja heidän tapa tehdä töitä. Tänään se selviää.

Ehkä.


Joulukuussa ajattelin:

Vielä ne harjut huminoi... Minkähänlaisia painotuksia tässä versiossa on, onko musiikkina mikä, ketkä ovat tarinan roistoja.


hyväntuulinen Humisevan harjun porukka Oona, Markus ja Lauri kaupunginteatterin joulupuurolla lumituiskussa joulukuussa 2019.




Tuorein Heathcliff - tätä ennen - oli Hemlock Grove -kauhusarjassa, joka välillä oli teinimenoa, ja välillä gorea. Sarjassa kysyttiin, kumpi Heatcliff oli oikeasti? Byronilainen sankari vai marxilainen luokkasankari? Mitä muita kysymyksiä hän herättää?




Edellisen kerran näin uuden Humisevan harjun 30.3.2012 Artisokka-festivaaleilla, joka sai nimensä Fellinin seksistisestä lausahduksesta. Siinä leffassa oli luonto lähikuvassa, hyvin lähikuvassa. Vaatimattattomat kuivat kukkaset sinnittelivät nummella. Tyttö katseli linnun höyhentä, höyheniä. Se oli Andrea Arnoldin ohjaama versio vuodelta 2011. Ensi-iltaan se tuli Suomessa 06.04. 2012.




Tästä ja muustakin sosialistisesta mediastani:




keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Liikunnan iloja kyntösalilla Teatteri Takomossa. Ja ihan ilman turvasanoja!

Liikunnan iloja kyntösalilla Teatteri Takomossa. Ja ihan ilman turvasanoja! Mistä löytää Helsingin teatterielämän kuuminnat kallet, nuo hikiset, hikiset miehet? No ensin Jurkasta, traktoripullingista ähkimästä, sitten Teatteri Takomosta. Onko minun kehoni temppeli. Onko kuntosalista tullut temppeli. Ensimmäinen puoliaika esittelee nuoret ihmiset käyttämässä kuntosalin - nyt meinasin kirjoittaa kyntösalin - laitteita. On punttien nostoa, on hyppynarua ja nyrkkeilyä. Osa penkeistä ja härveleistä muistuttaa kidutuslaitteista keskiajalta, mikä voi olla hyvinkin kuumaa ja sadomasokistista. Ja onkin. Kuntosalin voikin rinnastaa sm-sessioon, paitsi kuntsarille saa astua kuka vaan, joka maksaa. Turvasanoja ei ole.



Liikunnan ilot Teatteri Takomolla ensi-illassa 16.01.2020. Teksti: Ella Kähärä ja ohjaus: Joel Härkönen. Kantaesitys


Se, että sana kyntösali kirjautui ihan itsekseen tähän tekstiin, oli ironinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ja hormooneihin. Toisaalta - ihmiset ovat kuntsarilla ovat hyvin, hyvin punaisia, kuten juntit, punaniskat Dallasissa. He haisevat hieltä, mikä voi olla karkoittava juttu. Tai kutsuva. Mitä ilmaan erittyy.


Jokainen käy salilla pitääkseen kunnostaan huolta, eli elääkseen pitempään, elääkseen parempaa, terveellistä elämää. Toisaalta se menee överiksi kun imbesillit pumppaavat itseensä stereoideja, ja näyttävät kuolaavilta ilmapalloilta.


Mitä sitten kuin extreme ei enää riitä?


Kuntosalilla käy kaksi miestä, he ehkä kilpailevat keskenään. Kumpikin on tuttu näyttelijä. He kilpailevat, ehkä, samasta naisesta. Nainen on tämän tarinan päähenkilö eli Henkilö.


Hänestä kertoo nuorten naisten kuoro, joka ehkä muistuttaa antiikista, antiikin kertojat, mutta on täysillä mukana joka laitteella. Näyttelijöihin viime vuosikymmenillä yhdistettiin rankat treenit. Miten pystyä puhumaan normaalisti hikisen urakan jälkeen. Toisaalta hiki on haissut Takomossa viimeksi kun Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman, siinä juostiin ympyräää. Rankasti. Takomossa on myös aiemmin kosketeltu toisia, siinä Poltettu oranssi -teoksen versioinnissa, jossa tärkeintä oli leikki. Ja tunteen siirto.

Kuvassa Milla Kuikka ja Joel Hirvonen, kuvaaja Mitro Härkönen

Kuka Henkilö on. Hän kertoo itse, ja myös kuoro valaisee asiaa, ja hirvittävä diskokompin jytke, joka sykkii taustalla. Ehkä pornahtavasti, ehkä ärsyttävästi.


Milla Kuikka ja Tuomas Rinta-Panttila, kuvaaja Mitro Härkönen

Henkilö on hieman ärsyttävä nainen. Hän tekee toisin kuin Bridget Jones ja Sinkkuelää -sarjan naiset. Kertoessaan vaikeuksistaan ja ahdistuksistaan. Hän vie neuroottisuutta uuteen uskoon, se ei ole pelkästään Woody Allenin yksityisomaisuutta. Henkilö pukeutuu valkoiseen jumppa-asuun, kun muut pukeutuvat kirjaviin, kammottaviin trikoorytkyihin. Hän pystyy puhumaan tunteistaan, ehkä vatvomaankin, mutta hän haluaisi vaihtaa terapeuttia.

Erityisen kuumaa hänellä on 1. miehen kanssa. Mutta sutinaa myös 2. miehen kanssa. Kummallakin on sutinansa myös muualla. Tavallaan tämä on rakkaustarina.

Rakkaus myös omaan kehoon.

Toisella puoliajalle tyyli muuttuu. Alan seurata naisten kampauksia, tuntuu, että lavalla on Florence Pugh (Midsommar), Ali McGraw (Love Story), Cristina Ricci ja Carrie Fisher. On hienoa, että lavalla on niin monta naista. On myös hienoa, että he puhuvat. Heillä on puhuttavaa, sanottavaa.

Jossain vaiheessa ekalla jaksolla mukaan tulee puhelimet, joilla otetaan selfieitä. Tärkeintä on näyttää hyvältä, timmiltä, vapaalta ihmiseltä, joka nauttii elämästä ja elämyksistä. Vaikka niillä kiduttaa itseään. Itse ihmettelen, mikseivät kuntosalin kävijät mene ruumiillisesti raskaaseen työhön, ja rääkkää kehoaan sillä? Ehkä heillä ei sitten olisi varaa nykyiseen elintasoonsa.


Mistä kaikesta näyttelijän pitää kieltäytyä? Miksi naisnäyttelijän pitää olla laiha, ainakin uransa alkuaikana? Miksi näyttämöksi valittiin kuntosali? Salilla on suuret peilit sivuilla. Tarinan näyttämöksi ei olisi käynyt jooga, koska siellä olisi ollut vain kahdenlaista pyllistelyä, ja hiljaisuus. Tylsyys. Staattisuus.

Voisin mennä katsomaan uudelleen. Olin kutsuvieraana. Ensi-illassa. Takomo tarjoaa tietynlaista laatua. Se ei ole farssia, vaikka yleisössä hekotetaankin. Vaikkei farssi niin helppo laji olekaan. Tämä on draamaa, modernia draamaa.

Äitini juoksee maratonia, tai nyt nykyään lyhyempiä matkoja, päivittäin, ja hiihtää, pyöräilee. Kerran töissä 90-luvulla mentiin kehitysvammaisten kanssa kuntosalille, ja he ottivat kaiken irti. Naurulla.

Takomon tiloissa olen nauttinut eniten Frankensteinistä ja Alienista. Nämä muut, kotimaiset kantaesitykset tulevat puun takaa, ja hyvä niin. Tänä vuonna olen vähentänyt teatterissa käyntiä, viime vuonna näin jotain 120 esitystä Helsingistä Jyväskylään. Minulle teatteri on nykyään parempi illanvietto kuin keikalla käyminen ja kalliitteen päihteiden vetäminen. Teatterissa tietää, milloin alkaa, ja milloin loppuu.

Se on hyvin sijoitettua aikaa.

On ilmassa myös teatterihaaste, teatteri on haasteellisempi hakea tiettyjä häsiä eli häshtägejä, avainsanoja kuin Helmetin hemmetin lukuhaaste, jonka kirjat löytyvät omasta hyllystä tai kirjastosta. Elokuvahaaste on myös helpompi: oma hylly, kirjasto, suoratoisto, videovuokraamo ja/tai tv.


Jotkut narisevat teatteripiletin hinnasta. Minä itse sijoitan teatteriin, koska en istu baarissa, en istu putkassa, en osta viinaa, en osta olutta, en osta tupakkaa, en tee ulkomaanmatkoja lentokoneilla. Listaa voi jatkaa loputtomiin - se on myös samalla ilmastoteko.

Onko teatterilla avainmerkkiä? Siinähän tukee suomalaista työtä?

Enemmän kuin arvioita niin ovat kirjoitukseni blogeissa tunnelmia ja muistumia hetkestä, joka katoaa. Näytelmä. Yritän kirjoittaa mahdollisimman ajoissa. Julkaista. Jakaa.


Toisella puoliajalla kokonaisuus hieman hajoaa, ja sienimäisesti muuntuu toisenlaiseksi kuin kidutus ja suoritus kuntsarilla.


Teatterijulisteessa on noin neljä ihmistä, päällään pastellinväristä lateksia. He, ryhmä, näyttävät muovailuvahalta. Ovatko he oikeita ihmisiä, vai pyyhekumeja Tigerin laarista? Iloisenväristä muovailuvahaa, massaa?


Seksuaalisuudesta vielä lisää. Tarinan Henkilö kurkkii lavan vasemmalla puolella yleensä huseeraavan  puntteja penkiltä nostavan miehen shortsien lahkeeseen. Myös metkassa äksönissä Koodi 51 on kohtaus, jossa nainen kurottautuu kurkkimaan nukkuvan Samuel L Jacksonin kiltin alle, mutta lentoemäntä laittaa Herran syliin viltin.

Tässä näytelmässä kukaan ei tule katsojan väliin. Ehkä.



Terve sielu terveessä ruumiissa. Se saa ajatukset antiikkisiin (sanan kummassakin merkityksessä) etuoikeutettuihun valkoisiin miehiin, jotka olivat ammatit, tittelit, rahan omistuksen, äänioikeuden. Ja toisaita natsien voimisteluun. Kehon palvontaan.


Tässä ei vitsailla kuinka hirveältä ja naurettavalta bodari näyttää, ja kuinka tyhmältä kuulostaa - kuten Vintiöissä. Ei.


Kuntosaliharjoittelu on jatkuva prosessi. Lipsua ei saa. Tämä kuntsari on kummallekin sukupuolelle, jos niitä yleensäkään on vain kaksi. Lataavatko miehet aina vain lisää painoja tankoon tehdäkseen vaikutuksen naisiin, kilpaillakseen miesten kanssa, kuka on eniten uuh.



Kiinnostavaa oli myös nyrkkeily.


kuvassa Ida-Sofia Fleming, kuvaaja Mitro Härkönen


Teatteri on oikeastaan viettelyä. Tai Jumalan teatteri ei ollut.

Sen ei tarvinnutkaan kilpailla kotiteattereiden, 4K:n, blu Ray -kiekkojen, suoratoiston ja internetin kanssa ihmisen vapaa-ajasta.

Kyllä minä anna tälle monta täheä ja suositukset. Käykää. Maaliskuussa se on jo liian myöhäistä.





Tekijäloota:



Teksti: Ella Kähärä

Ohjaus: Joel Härkönen

Lavastus: Kaisa Rajahalme

Pukusuunnittelu: Elina Ström

Valosuunnittelu: Veli-Ville Sivén

Äänisuunnittelu: Atte Kantonen


Näyttämöllä: Suvi Blick, Ida Sofia Fleming, Joel Hirvonen, Linda Hämäläinen, Milla Kuikka, Sara Paasikoski, Tuomas Rinta-Panttila ja työryhmä.


kuvat Teatteri Takomon Flickristä. Valokuvaajana Mitro Härkönen.




Esitys on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Teatteri Takomon yhteistuotanto

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia sisältäen väliajan.
Esitystä ei suositella alle 16-vuotiaille.


Esitys kuntosaliharjoittelusta, rakkaudesta ja ruumiista.

" Liikunnan ilot on esitys, jonka kaikki kohtaukset sijoittuvat kuntosalille. Kaikki. Keskusteluja käydään kuntosaliharjoittelun ja -oleilun lomassa. "


" LIIKUNNAN ILOT
-    Esitys kuntosaliharjoittelusta, rakkaudesta ja ruumiista.

Vuoden vaihtuessa moni aloittaa uuden liikuntaharrastuksen, koska
joulukinkut pitää karistaa vyötäröltä ennen bikinikautta. Teatteri
Takomossa suunnataan kuntosaliin.

Satunnaisista kuntosalituttavuuksista tulee tärkeitä, kun yhdessä
nostetaan rautaa. Samalla kilpaillaan. Kuinka monta penkkipunnerrusta
jaksaa nostaa? Kenen lihakset ovat kauneimmat ja kiihottavimmat?

Takomon kuntosali on kuva nykyihmisen ponnistelusta kuolemaa vastaan. "

Sitaateissa lainauksia Takomon sivulta ja FB:stä.






Sosialisesta mediastani: