Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tampereen Teatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tampereen Teatteri. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Kuka pelkää Virginia Woolfia? 18.11.2020 Tampereen Teatteri, Frenckellin näyttämöllä. Pahaa sutta ken pelkäisi...

On erityisen häijyä, että olohuoneen lattia muistuttaa shakkilautaa. Aikamoisia otteluita ja nelinpelejä täällä käydään. Latva-Äijö on ennenkin ollut Frenckell-näyttämöllä hyvin dominoivan naisen kanssa, nimittäin Stephen Kingin Piinassa.

On Love Theatre Day päivä ( rakasta rakasta teatteria päivä, #LoveTheatreDay ), ja modernina klassikkona Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? Tampereen Teatteri,  18.11. Aivan rauhassa kävelin, ja kuvasin goottilaisia valaistuksia rosoiseen rakennusten pinnalla, niin George (Esa Latva-Äijö) ohitti. Loungemusiikkina soi mm Tom Dooley jota soitin kitaralla vuonna -81. Käykääpä katsomassa kun vielä pari päivää pyörii. 

Ai pahus, onkin loppuunmyyty. Paitsi huomenna Pe 20.11.2020 19:00. Tätähän voi toivoa myös keväälle. Tai tulevalle syksylle. 

Kuka pelkää Virginia Woolfia? 18.11.2020 Tampereen Teatteri, Frenckellin näyttämöllä. Pahaa sutta ken pelkäisi...

Aikanaan tämä oli kohunäytelmä kun enskari oli syssyllä 1962 - naista ei hiljennetä teatterin lavalla! Eikä avioliitossa! Paitsi ehkä yliopistolla.

Sekä tietenkin myös kohuelokuva.



Lämpiössä soi aikakauden musiikki, myös seksistinen Jäkätijäk (Yakety Yak). Alkuperäinen vuoden 1958 öbaut biisi on siitä, ettei teini tee mitään himassa. Niin tämä suomalainen versio noin vuodelt 1963 on sekstinen, jossa ukko valittaa nalkuttamisesta. Etuoikeuettu mies käy töissä jne, nainen kotirouvana. Eipäs ollenkaan raikas tuulahdus menneestä. Ja vielä levyltä huumorimiehiä 2. Eli puolet kansasta saa tehdä "huumoria". Vaikka lämpiössä kuulee tämän instrumentaaliversiona, tai englanniksi, niin kyllä suomenkieliset seksitiset sanat muistaa. 


Lavalla vasemmalla on baarikaappi, jossa on kirkasta, bourbonia ja brändyä. Oikealla on kirjahylly, jossa on kirjoja. Arvokkaan näköisiä kirjoja. Olemme 60-luvulla. Kaksi muhkeaa sohvaa, tai yksi sohva ja yksi nojatuoli, nahkaisia, joihin ei yhtä aikaa mahtuisi neljää aikuista humalaista ihmistä. On istuttava käsinojalle. Tai juostava baarikaapille. Tai jäitä hakemaan. Omituinen, miltei huomaamaton tuolileikki. Yhden on pakko liikkua. Tai tehtävä liike, aloite. 


Nainen ei pelkästään puhu, hän voi myös huutaa, hänellä on kärkkäitä mielipiteitä, ja juoda alkoholia. Ai kauhistus. 


Saiko naiset vuonna 1962 Suomessa käydä edes baarissa? Yksin? Tyttöporukassa? Vain miehensä alaisena? Oliko edes e-pilleriä? Oliko ehkäisyä? Oliko naisella oikeutta omaan vartaloonsa?

Oliko naisella oikeutta opiskella, tai olla töissä?

Käsiohjemassa ohjaaja Marika Vapaavuori tästä kertookin. Kuinka nyt ollaan tasa-arvoisempia, koulutuksen ja uran suhteen. 


Tätä näytelmää ei voi modernisoida, tai sitten kumpikin pariskunta opettaisi yliopistolla, mutta taistelisi paikoistaan, ja palkoistaan. Vasta luin tilaston, jossa 75 % korkeakoulun opettajista on miehiä. Modernisoidussa versiossa olisi korona, sekä fasismin nousu, eli sanan- ja ilmaisunvapauden kapeneminen, myös Euroopassa. Olisko se farssia vai dystopiaa. Siihen voisi liittyä myös me too -liike, luen nimittäin romaania Vanessa, jossa opettajamies hyväksikäyttää koulutyttöä, joka on rakastunut. Mutta sitten mentäisiin liian kauas näistä repliikeistä.



On "vanhempi pariskunta", öbaut viisikymppiset Martha ( Ritva Jalonen ) ja George ( Esa Latva-Äijö ) - joka on häntä kuusi vuotta nuorempi, mitä muistaa muistuttaa. On nuori pariskunta, noin 34-vuotiaat Honey ( Linda Wiklund ) ja Nick ( Kai Vaine ). Kummastakin pariskunnasta vain mies on päässyt opiskelemaan ja töihin. Akateemiselle alalle. 



Kumpikin mies on yliopistolla, mutta George on "vain" apulaisprofessori historian laitoksella, ja komistus Nick, tuo nuori, sliipattu kiipijä biologian laitokselta. Erityisen komea ja korea, joka sittemmin hypähtää jäntevästi kuin pantteri. Kumpikin kotirouva ottaa drinkkiä, Honeyn juomiseen kuuluu teinitavat, oksentelu ja kylppärin kaakeleilla makaaminen. Hän hyppelee kuin jänis, hän on viaton, ja hänellä on "They Are Coming to Get you, Barbara" - kampaus kuin elokuvasta Elävien kuolleiden yö (1968). Eli tupeerattu blondi. 

Martha on katkera ja kitkerä. Samoin hänen miehensä. Latva-Äijö oli nuori mies joka purjehti jäljessäni ja edessäni teatteria kohti hyväkuntoisena. Nyt hänet on pikkasen meikattu ja stailattu vanhemmaksi, hänellä on kotona rennot vaatteet, villapaidan kyynärpäät luonnollisesti paikattuina. Mutta väriskaala on liiankin hillitty, ja ikään kuin luopunut jo.

Martha ja George tulevat bileistä yöllä. Heti ensimmäisenä on baarikaapilla tai konsolilla pysähtyminen, ja drinkin teko. Eipä aikaakaan kun Martha ilmoittaa että heille tulee jatkoille nuori pariskunta. George ei onnistu. Jatkoille tulee yleensä aina vain pienempi ja valitumpi porukka, hauskat tyypit. Martha ehtii jo kovaan ääneen haistattaa vitut Georgelle, kun vieraat tulevat. Ja kuulevat nämä lämpimät tervetuliaissanat.


Katkera kuu -elokuva tuli mieleen, vaikkei tämä suoranaisesti sadomasokistinen esitys ole. Katkerassa kuussa pariskunta, tai pyörätuolissa oleva vapautunut, luova amerikkalainen mies halusi laivamatkalla keventää sydäntään kelpo kireälle britille, joka kohteliaasti - tai hanakasti - kuunteli hänen perversioitaan menneisyydestä. Myös katsojat on valittu nuoren pariskunnan lisäksi tähän kuuntelijan osaan. Harvoin kuuleekin niin epäluotettavaa kertojaa. Ja kertojia. Valehdellaan paljon, sumeilematta, kuten nykyään sanotaan: läpällä. Johon kuuntelijan on pakko reagoida huumorina. On saavutus saada pitkät suomenkieliset sanat ja pitkät lauseet näin rytmillisesti toimimaan.


Martha sujahtaa kotiasuun, vihreään velouriin. Tuohon aikaan kohteliaisuuteen kuului tarjota väkijuomia vieraille. Harvoin on suu ollutkin yhtä kuiva näytelmää katsoessa kuin eilen. Ja huuletkin yhtä rohtuneet kuin Eero Aholla Tuntemattomassa.


Mieleen tuli myös Antonionin leffa Yö, jonka näin pitkästä aikaa valkokankaalla viime viikolla. Että miksi ei ole mustasukkainen, vaan antaa puolison pettää, ihan silmiensä alla. Mukana oli myös hiukka kylmyyttä. Tunnottomuutta. 

Yö tuntui modernimmalta kuin alkuperäinen näytelmä / elokuva Kuka pelkää Virginia Woolfia? Vaikka on vuotta aiempi. Mutta eurooppalainen teos. Kun tv:tä tai mainoksia pakostakin näkee, on niissä yksi toistuva teema, pettäminen, sekä fiktiossa että sietämättömissä tosi tv:n tekeleissä se pahin. Itse saa tietenkin pettää, mutta auta armias jos puoliso pettää niin helvetin pitkät itkut siitä seuraa ja irtoripset tärviölle, ja kameralle avautuminen.


Sekä  tietysti kirja Pianonsoittaja ja siitä tehty filmatisointi Pianonopettaja, joissa kummassakin soi Chopinin Fantasiaa 49, kuten myös tässä. Monenlaisia ja -tasoisia kidutuksia. Sadistisia tarinoita, jotka loukkaavat. Vihaisia, ja katkeria lauseita. Joihin vastataan, samalla mitalla. 



Viinanhuuruiset kotirouvat ovat tylsistyneet. Luonnollisesti. Sekstinen sotien jälkeinen miehille ja lapsille turvallinen 50-luku on ohi - kaunis koti ja moitteeton perheenäiti tärkättyine esiliinoineen ja miehen orjana oleminen on loppunut. Osin. 

Älykästä ja seksikästä katsottavaa. Ritva Jalosesta puumana ja juovana naisena tuli mieleen kirjailija Annikki Kariniemi. Ehkä muistan väärin. Ehkä otin, ehkä en. Tietenkin tämä on addiktioista, mutta myös monimutkaisesta miellyttämisen ja suohon laulamisen pelistä, ja perinteestä.

Neljä tähteä. 



Näin tämän vapaalipulla, kiitos siitä. Pressikuvat Tampereen Teatterin sivulta. 

















Tekijäloota:


Kirjoittanut Edward Albee

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Marika Vapaavuori

Lavastussuunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala



Näyttelijät: 

Ritva Jalonen

Esa Latva-Äijö

Kai Vaine

Linda Wiklund








Lue lisää Tampereen teatterin sivulta:


"Tervetuloa jatkoille Marthan ja Georgen luokse! Tarjolla raikkaita juomia ja julmia seurapelejä.


Avioliiton sisäiset julmat valtapelit ja paljastuvat totuudet toimivat Edward Albeen modernin klassikon ainesosina. Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näytelmä unelmista, rakkaudesta ja riippuvuudesta; siitä kaikesta mistä parisuhteet on tehty.


Tähän lukuisten avioliittodraamojen esikuvaan ja kaikkien aikojen parhaimmaksi kehuttuun näytelmään tarttuu ohjaaja Marika Vapaavuori, jonka edellinen avioliittokuvaus oli Tampereen Teatterissa nähty menestysnäytelmä Anna Karenina (2018)."






Sosialistisesta mediastani:

klo
Tunnisteet: , , , , , , , ,
Sijainti: Frenckellinaukio 2, 33100 Tampere, Suomi

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Nyt on goottilainen tarina kohillaan - Notre Damen kellonsoittaja musikaali Tampereella.

Eihän disneyllä näin tuhmaa nukketeatteria ollut eikä ruoskintaa. Olisikin. Narri Antti Lang on Suomen Sankari sukkahousuissa melbrooksin Robin Hoodi. Ihanat gargoilit, ja erityisesti heidän varpit! Komeaa. Komeaa. 13.09.2019 Tampereen teatterin päänäyttämöllä. Siinä missä disney vesittää tarinat kaikille sopiviksi, ja pyöristää kyttyräselkäisen kellonsoittaja Quasimodon, tuon rakastuneen ramman milteipä myyväksi pehmoleluksi, niin näyttelijä ja laulaja Petrus Kähkönen tuo roolin riipaisevaa surua, ja ehdotonta toivoa. Ei ole mitenkään erityisen helppo rooli laulaa, tanssia ja kiipeillä raajarikkona, vääntyneenä vartalona.

On komeat kulissit, on dramaattinen sisältö, on kauniit turhamaiset miehet, on hirviö, on kaunotar ja hirviö, on kaksi hirviötä, mutta kuka onkaan hirviö...

Musikaalissa kohtaa ja törmää niin vapaus ja vankila, kuin tanssi ja itseltänsä kaiken nautinnon kieltäminen. Kauhuromantiikassa on nämä selkeät ääripäät. On salainen ja julkinen, on rehellisyys ja valehtelu. On sadismi ja myötätunto. On etuoikeutettu patriarkaatti, aateliset ja rikkaat. On köyhät, kerjäläiset ja alamaailma.


 Tampereen teatterilla ei ole todellakaan mitään hävettävää, vaan komeaa ja ajatonta tämä musikaali on. Olin ensi-illan hehkussa sekä myös harjoituksissa, joissa sai etumakua. Esimakua.

Jos aloitan alusta, ja Tampereen teatterin syyskauden avajaisissa tuolloin elokuussa. Kun saavuin teatterille ja nyin ovea. Se ei auennut. Herrasmies takaani tuli paikalle, ja ihmetteli samaa, ettei ole auki, vaikka avajaiset kohta. Että hän ilmoittaa sisällä henkilökunnalle, että avata ovet. Hän oli musikaalin ohjaaja Georg Malvius.

Itse lämpiön kahviossa pääjohtaja toivotti myös lämpimästi tervetulleeksi. Tilassa esiteltiin kaikki tulevat proggikset, mutta suurimman osan, hehkutuksen sai Notre Damen kellonsoittaja eli näyttelijä Petrus Kähkönen, jonka vaatimattomuutta ja lahjakkuutta kehuin ohjaajalle. Ja Kähköselle itselleen. Tilaisuudessa Quasimodo laulaa luritti sydäntäsärkevän laulun, jossa hän haluaa kuulua joukkoon, rakastaa ja iloita, mutta jää varjoihin. Rujona, jota pelätään, tai jolle nauretaan.

Ohjaaja Georg Malvius oli todella tyytyväinen Petruksen lahjakkuuteen ja yhteistyöhön, jota kehuin myös Vampyyrien tanssi, Shrek ja Kinky boots -teosten osalta syyskauden avajaisissa.

No sitten pääsimme paria päivää myöhemmin elikkä 22.08. avoimiin harkkoihin. Huh huh.

Rakastan gargoylejä, noita kivipatsaita, vedensyöksijöitä, vesinokkia, jotka harmaina hirviöinä uhmaavat korkealla goottilaisen rakennuksen jokaisessa ilmansuunnassa. Tässä tapauksessa parvilla, ja korkealla näyttämöllä. Ja niiden ihanat kynnet! Lavalla oli massiivinen puinen tellinki, joka kannatteli kumajaa kelloa.

Ensemblen voima, vaikka harjoituksissa ei ollut kaikki maskit, peruukit, huivit, tamburiinit eikä härvelit vielä kohillaan. Eikä painotukset. Niin oli oikein piristää seurata Lari Halmeen ( Phoebus ) työskentelyä. Kuinka hän naama peruslukemilla vitsaillen sai tilanteen kuin tilanteen hauskaksi, rennoksi. Phoebus on tällainen perussankari, naistenkaataja, ensirakastaja. Ironinen sellainen, mutta täysin kaanoniin sopiva veijari. Vaikka Halme jossain radiohaastattelussa, tai vastaavassa mietti, oliko hän liian vanha nelikymppisenä siihen. Ei mitään hätää, hyvin sovit. Hänellä oli muuten häiritsevän pitkä miekka. Halmeen edellinen rooli oli jäykkis Levin tuolla Anna Kareninassa, ja kiinnostava tulkinta olikin, ja suuri.

Tärkeintä naissankarilla eikun miessankarilla on komea tukka. Sen alla tapahtuu myös heräämistä ja kasvamista... Identiteetistä luopuminen on kova pala, samoin ennakkoluuloista.

Kellonsoittajan harjoitukset - ah... Senkin uhalla että akku loppuu ja maailma pimenee, niin meno oli hauskaa, taidokasta ja jaksavaa. Tunnelma oli katossa, ja niin oli Quasimododokin huippuvedossa herkkänä viattomana vammaisena poikana jolta maailma suljettu.

Sitten koitti ensi-ilta. 13. päivä ja perjantai.

Nyt on goottilainen tarina kohillaan - Notre Damen kellonsoittaja musikaalin enskarissa Tampereella.

Mustalaistyttö Esmeraldana oli Josefin Silén, ja minulle uusi tuttavuus, ja toivotan kaikkea hyvää hänelle, ja tervetuloa kehiin! Töitä voi tehdä niin erilaisilla temperamenteilla.

Muuten, hyvin ja tarkkaan tehty käsiohjelma sisältää meheviä yksityiskohtia Victor Hugosta, kuin myös poliittisesti korrektia taustatietoa. Käytän nyt sanaa mustalaistyttö, joka on alkuperäisessä teoksessakin. Romanttinen hahmo, vapaa ja villi nuori nainen, joka kulkee paljain jaloin, ja jolla on empatiakyky.

Toisaalta miesten jumaloima, toisaalta rajoittama, toisaalta inhoamaa porukkaa, irtolaisia, mustalaisia, köyhiä, kerjäläisiä, huono-osaisia, kipeitä, sairaita, vanhoja.

Inhaa patriarkaattia edustava Claude Frollo, jota näyttelee Ilkka Hämäläinen, jonka olen edellisen kerran nähnyt Oopperan kummituksena Helsingissä. Toisaalta hän on myös kirkkoa edustava mies, joka on vasten tahtoaan rakastunut Esmeraldaan, ja myös himoaa tätä, vaikka ei saisi, ja vaikka ei haluaisi. Hän halveksii kerjäläisiä, köyhiä ja alamaailmaa. Häkellyin kun tulin vessasta, ja hän huikkasi mulle roolitällingissään käytävällä, että moi.

Frollon ristiriitainen suhde Esmeraldaan muistutti Amon Göthin suhdetta juutalaistyttöön keskitysleirillä Schindlerin listassa, mies joka kieltää romantiikan ja seksuaalisuuden itseltään.

Antti Langia ( Clopin ) olen nähnyt viimeksi Raskolnikovina, ja hän olikin yllättävän hyvä suomen Sankarit sukkahousuissa -elokuvan sankarin tyyppisenä sankarina, sekä koomisena että romanttisena. Ensembleen kuului myös elävät patsaat. Erityiset helluset oli elävät gargoilit. Joilla oli tosi upeat kynnet!

Clopin, tuo varkaiden kuningas, stand up -filosofi tai katuesiintyjä, toi mieleen Angelikan tarinan Pariisin alamaailmasta - joka lienee paljoa velkaa Victor Hugolle.

Lavalla kohtaavat myös Levin ja Raskolnikov (siis Lari Halme ja Antti Lang). Kun Esmeralda saa kaikkien päät pyörälle. Miksi kaikki rakastuvat paljasjalkaiseen, vapaaseen sieluun, tyttöön, joka tekee oman päänsä mukaan?

Myös tyhmä ja naurettava kuningas ( Kuningas Louis ) keinuhevosineen toimi. Häntä näytteli Risto Korhonen, joka toi myös kertojana.

Gargoilit, vesinokat, ah! Jos nämä ikinä tulevat teatterikirppikselle myyntiin, niin... Parvekkeellani on tilaa. Joka ilmansuuntaan, wink wink...

Tampereen Teatterin päänäyttämö on yhtä goottilainen kuin Anna Kareninan näytösten aikaan.

Erityisen ilahtunut olen, että suurella lavalla tapahtuu myös etualalla.

Quasimodo liikkui ja kiikkui myös sutjakkaasti katon rajassa kuten Mike Monroe konsanaan... Gotiikan ystävänä ja suurkuluttajana olen lavastukseen tyytyväinen. Lavastuksiinkin.

Toisaalta Phoebuksen miekka näytti pitemmältä harjoituksissa, jopa niin, että joku siihen kompastuisi...

Orkesteri on lavan alla, näin musikaalin näyttelijät ja lavasteet näkyvät. Meille kaikille. Hyvä!

Seisaaltaan annetut taputukset, aivan syystäkin, myös aina erinomaisen Petruksen  herkkyydelle ja skaalalle, nyt myös Tampereen Teatterin  areenalla.

Ekstaattista, mutta ei ihan pikkulapsille sopivaa. Kuten disneystä ajatellaan. Että koko perheen vesitettyä höttöä. Ei. Hyvin synkissäkin vesissä, ja varjoissa käydään. yli 12-vuotiaille.

Massiivista, pakahduttavaa. Olen kauhuromantiikan ja gotiilan suurkuluttaja useammalla vuosikymmenellä. Victor Hugo on lemppareitani niin kirjahyllyssä kuin myös elokuvina. Halusin nähdä tämän heti, kun kuulin, että tulossa on. Sitten uutisissa Notre Dame paloi. Itse rakastan rakennusta Notre Dame, kuvasin sitä aikoinaan paljon. Tunsin surua, kun minulle rakas, maaginen rakennus on tulessa, tuhoutumassa. Verkossa jotkin ihmiste kritisoivat, miksi on varaa rakennuksen jälleenrakentamiseen, muttei köyhyyden poistamiseen, eikä asunnottomille, eikä pakolaisille. Se, että arvostaa historiallisia kohteita, kunnioittaa taidetta ja arkkitehtuuria, ei tarkoita siteä, etteikö olisi myös antifasisti, etteikö uskoisi oikeaan tasa-arvoon ja vapauteen. Ehkä kritiikki tarkoitti, etteivät rikkaat kerää rahaa köyhyyden poistamiseksi, pakolaisuuden ja ilmastonmuutosen lopettamiseksi. Katastrofialueiden avuksi.


Näin tämän medialipulla, kiitämme ja kumarramme. Vappuun asti on näytöksiä, suosittelen katsomaan ja kokemaan. Yllättymään ja nauttimaan. Itstuin ihan keskellä arvostetun ja anarkistisen teatteriohjaajan vieressä, ja rivillä olikohan jotain numero 5. Hyvät näkymät jokapuolelle. Parhaimmat.

Tampereen Notre Dame sopii myös immeisille, jotka eivät teatteriin yleensä astu. Tuntuu olevan vallalla käsitys, että suomalainen teatteri tai musikaali olisi jotenkin köpöä verrattuna muuhun maailmaan, mutta kyllä se on parempaa.

Siinä on mukana jotain kotikutoisuutta, ettei esitystä laajenneta valtavan kokoiselle lavalle, eikä suureen saliin, vaan sopivasti. Esitykset huomioivat katsojan, ne eivät ole kaukana yleisöstä. Mutta kaikki on ammattitaitoista. Tai eihän Suomen laitosteattereissa koskaan olla ilman ammattitaitoa, vaan että satsataan, suurella kädellä niin budjettiin kuin taiteellisestikin, poikkitaiteellisesti.



Gargoilien seepiansävyiset ja mustavalkoiset kuvat allekirjoittanut. Muut, teatterimainoksilta näyttävät kuvat Tampereen teatterin sivulta.




juutuupissa:



" Notre Damen kellonsoittaja Vaikuttava suurmusikaali hurmaa ja valloittaa! "

Ensi-ilta:13.09.2019
Näyttämö: Päänäyttämö
Kesto: 2 t 30 min

 Tekijäloota:



 Notre Damen kellonsoittaja jatkaa Tampereen Teatterin upeiden musikaalituotantojen sarjaa. Perustuu Victor Hugon romaaniin ja Disney-elokuvan lauluihin Esitetään Music Theatre International Europen luvalla
Musiikki Alan Menken Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard, Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen


Petrus Kähkönen Quasimodo
Josefin Silén Esmeralda
Ilkka Hämäläinen Claude Frollo
Lari Halme Phoebus
Antti Lang Clopin
Risto Korhonen Kertoja / Kuningas Louis

Ville Mäkinen Jehan Pia Piltz Florica Arttu Ratinen Fredrik / Isä Dupin Helena Rängman Kivipatsas 1, / Ensemble Elina Rintala Kivipatsas 2 Pyry Smolander Kivipatsas 3 Matti Hakulinen Kivipatsas 4 Petteri Loukio St. Aphrodisius Elisa Piispanen Madame Ilona Chevakova Panu Kangas Filip Rosengren Jukka Wennström Osku Ärilä Aki Haikonen Raisa Kekarainen Ulriikka Heikinheimo Klaara Haapanen

Kamarikuoro Tampere Cappella
Suomen Teatteriopiston opiskelijoita
13 hengen orkesteri



sosialistisesta mediastani:










 Tampereen teatterin sivulta:

 " Notre Damen kellonsoittaja perustuu Disneyn animaatioelokuvaan ja Victor Hugon samannimiseen romaaniin. Musikaali kertoo rohkeudesta ja sorrosta, vihasta ja rakkaudesta – taistelusta paremman maailman puolesta. Sen jännittävät ja mukaansatempaavat tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun lopun Pariisiin.

Kellonsoittaja Quasimodo on hyväsydäminen mutta epämuodostunut hylkiö. Kyttyräselkäisenä hän on elänyt koko ikänsä Notre Damen katedraalin suojissa, sieltä koskaan poistumatta.

Yksi päivä muuttaa Quasimodon, hänen isäntänsä arkkidiakoni Claude Frollon, oikeudentuntoisen mustalaistyttö Esmeraldan ja urhoollisen kapteeni Phoebusin elämät ikiajoiksi. Musikaalin on luonut Oscar-palkittu kaksikko, Alan Menken (mm. Aladdin, Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö) ja Stephen Schwartz (mm. Egyptin prinssi, Pocahontas) sekä Peter Parnell.

Lumoava musiikki perustuu Disney-elokuvan musiikkiin sekä musikaalia varten sävellettyyn musiikkiin. Suomennoksesta vastaa Mikko Koivusalo. Suosittelemme musikaalia yli 12-vuotiaille. "  linkissä
klo
Tunnisteet: , , , , , , ,

torstai 31. lokakuuta 2019

Toisen terroristi on toisen vapaustaistelija... Riivaajat iskivät myös Tampereen teatterissa

Riivaajat iskivät myös Tampereen teatterissa. Frenckellin näyttömöllä Markus Järvenpää veti kaikki roolit ja juoksi kilpaa.  Ohjaaja Rämön ja näyttelijä Järvenpään toinen yhteinen Dostojevskin näytelmä eli oikeasti albumi, pohjautuu Riivaajat -romaaniin, mutta on myös muokattu. Näin tämän teoksen Jurkassa, kolmesti, omalla rahalla ja kerran Tampereella, bloggaajien medialipulla. Kirjoitan siis vai Tampereen esityksestä ja tunnelmasta, tosin Jurkkaa voi olla alla... En lue muiden arvosteluita enkä blogeja ennen kuin itse julkaisen. Silti silmään tarttuu jokin lause otsikossa, kuten terrorismin liittäminen tähän tarinaan. Mikä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Terroristeja ovat äärioikeisto ja hihhulit, he haluavat vain tuhota ja tukahduttaa. Kun taas. Anarkistit, aktivistit, kommunistit, vasemmistolaiset, nihilistit, sosialistit eivät ole terroristeja, koska he haluavat tasa-arvoa, ja he kannattavat tasa-arvoa ja äänioikeutta ja kaikenlaisen orjuuden lopettamista. Maailman parantamista, maailman jakamista reilummin. Toisen terroristi on toisen vapaustaistelija...

Koska Riivaajien solu on ryhmä aktivisteja ja vallankumouksellisia, he ajavat äänioikeutta kaikille! Vaikka poppoolla on jäseninään aika hyvätaustaisia, etuoikeutettuja miehiä, on myös toisaalta Lizaveta, nainen, joka voi harhauttaa. Eihän kukaan usko, että nainen painaa vallankumouksellisia flaijereita. Ja tekee niistä vielä graafisesti tyylikkäitä...

Porukka haluaa maaorjuuden loppuvan, yks heidän jäsenistään eli Satov onkin maaorjan poika. Oliko näin. Satovin vaimo on häippässyt, hän on petetty mies. Mutta kuitenkin hän miettii anteeksiannon mahdollisuutta. Että lopettaisiko nämä nuoruuden hairahdukset eli anarkismin.

Dostojevski itse osallistui vallankumoukselliseen toimintaan salaseurassa " Petrasevskin piiri " ja " jossa luettiin ääneen vallankumouksellisia runoja ja kiellettyjä kirjoja " kuten käsiohjelmassa kirjoitetaan.

Ohjaaja Rämö itse kertoi Jurkassa keskustelutilaisuuden alussa kuinka tämä kaikki yhdistyi myös 90-luvun eläinaktivismin kanssa. Porukassa ja porukoissa on aina monenlaista aktivistia moneen junaan. Halu kohdata vääryys.

Palatakseni punaiseen Tampereen sisälle. Markus Järvenpää vetää siis kaikki roolit, niin lavalla nähtävät, kuin myös nauhoitetut.

Hän on pukeutunut punamustaan, se on hyvin anarkistinen, aggressiivinen ja voimakas väri. Hänellä on harness-valjaat, seinällä on mustia kahleita, ne voivat myös olla sadomasokistisen klubin koristeita, oviverhoja, kuten Jurkassa, tärkeitä, hypelöitäviä jutskia, symboleita, nimenomaan meille, jotka olemme harrastaneet kinkyä, fetisismiä, sadomasoa ja alakulttuureita jo 80-luvulta lähtien monipuolisesti. Jotain yhtymiä on myös Koirat eivät käytä housuja -leffaan, muttei paljasteta liikaa.

Mutta miksi hänellä on ruskeat housut? tai rusahtavat enemmän kuin punaset. Liittyykö se vanhaan sotavitsiin ja pelkuruuteen...

Myös Markuksen kengät, kankaiset maihinnousukengät vievät minut 90-luvun alkuun. Monellakin tapaa. Pidän tästä rakenteesta, rakennelmasta, palapelistä.

Kahleet ovat kahleita, myös orjan kahleita, maaorjien. Myös naisten kahleita, naisten, joilta uupuu äänioikeus. Toisaalta kahleet ja heikoin lenkki. Vainoharha ja ahdistus, mitä meille tapahtuu, jos, kun joudumme Siperiaan? Kahlejengiin, chain gang, tai kuopan reunalle. Sitten kuoppaan.

Sitten meitä ei enää ole.

Verhovenski on vähintäänkin epäluotettava kertoja. Itse asiassa hän on hyvin epämiellyttävä mies. Ollut jo lapsena. Yrittänyt ostaa suosiotaan makeisilla. Hän on pyrkyri, pelkkä apuri tälle Suurelle Johtajalle, Stavroginille, Pelastajalle!

Toisaalta Stavrogin ei edes haluaisi olla liikkeen johdossa. Hän on haluton Sankari, Valittu - kuten olemme popkulttuurissa tällaiseen hahmoon tottuneet. Hän ei ole täydellinen. Ei, hän on aiheuttanut tragedian. Anteeksiantamattoman teon.

Tämä kohta on ilmeisesti välillä sensuroitu kirjasta, ehkä. Mutta Rämö ja Järvenpää ovat ottaneet sen esille. Antaneet sille aikaan. Se vaikuttaa mielipiteeseen Stavroginista johtajana, ja hyvänä miehenä.

Ylioppilas Ivanovin murha oli lehdessä pikku-uutinen, ehkä, ja se pisti Dostojevskin silmään. Mistä Dosto lainaa romaanille nimensä on tosi ällöttävä lähde.

Aiemmin: Tyytyväisenä menen katsomaan Karamazovin veljeksiä täällä vapaassa maassamme, mutta kuinka hirveä uutinen, sensuuria kirjafestivaalilla. Se jos mikä on suuri rikos "Dostoevsky book among hundreds banned in Kuwait". Dostojevskin tuotanto on liian rankkaa moraalipohdintaa ja salapeliä ahdasmielisille hihhuleille ja muille bensa-asemille...

Näytelmä alkaa punaisessa valossa, ehkä, kun olisimme joukolla kokoontuneet, salaa, tähän kiellettyyn soluun. Suunnittelemaan vallankumousta. Osa yleisöstä otetaan mukaan. Frenckellin näyttämön portaat muuntuvat myös näyttämöksi.

Se on Jurkkaa suurempi tila, Markus itse sanoi, että joutuu sitten juoksemaan enemmän.

Akustisessa kitarassa ei lue: tämä kitara tappaa fasisteja. Sitä ei tarvita. Se me tiedetään. Tai minä ainakin. Yhdistän.

Jonain päivänä.

Jonain päivänä -piisi muuttuu herkästä folkista punkiksi, raivoksi.

Erinomaista työtä, josta versoo montakin tarinaa, säettä, myötuntoa. Sellaista, mitä taiteen pitää ollakin.

Perkeleen kaunis punamusta käsiohjelma on toiselta puolelta komea ihailijakuva Markus Järvenpäästä piirrettynä. Toiselta puolelta se muistuttaa Lizavetan graafista silmää, ja myös peliä. Vaikkapa larppaukseen.


Tekijäloota: 


Ohjaus ja käsikirjoitus: Tuomo Rämö
Äänisuunnittelu ja musiikki: Hannu Hauta-aho
Valosuunnittelu: Marko Kallela
Pukusuunnittelu: Heidi Tsokkinen
Lavastus: Markus Tsokkinen

Näyttämöllä: Markus Järvenpää

Kesto 2 h 15 min  (sis. väliaika)







Mitä Tampereen teatteri tästä kertoo:



" Riivaajat on intensiivinen ja raikas tulkinta pikkukaupungissa toimivan vallankumouksellisen solun jäsenistä ja heidän läheisistään. Millaisia keinoja saa käyttää maailman muokkaamiseksi mieleisekseen?

Entä jos haaveilit muuttavasi maailmaa ja havahdut yhtenä aamuna siihen, että unelmasi toteutuu. Mutta millä hinnalla? Onko esimerkiksi murha liian kova hinta paremmasta maailmasta? Fjodor Dostojevskin klassikossa sukupolvet ja aatteet törmäävät kuvattaessa kahtiajakautunutta kansakuntaa.

”Ymmärräthän että meidän on tehtävä jotakin? Maailma tuhoutuu, jos jatkamme näin. En vain tiedä tuhoutuuko se nopeammin vai hitaammin tuolla sinun tavallasi.”

Lavalla nähdään valovoimainen Markus Järvenpää. Esityksen tekijät ovat olleet Dostojevskin kanssa tekemisissä aiemminkin. Turun kaupunginteatterin ja Teatteri KSR:n yhteistuotanto Rikoksesta ja rangaistuksesta vuonna 2010 saavutti suuren suosion ja vieraili mm. Tampereen teatterikesässä. Kyseessä onkin eräänlainen paluu rikospaikalle.

Tampereen Teatterin, Turun kaupunginteatterin, Teatteri Jurkan ja Teatteri KSR:n Yhteistuotanto.

Kantaesitys oli Teatteri Jurkassa 21.9.2019. "   sivullaan



Juutuupissa:



Komeat punamustat kuvat Flickrissä: Riivaajat 05

Lyhyitä muistioita:


Onko Frenckellin näyttämö liekeissä? No on, sillä Markus Järvenpään #Riivaajat -näytelmän palopuheet saavat roihuamaan, lisää. Punamustassa anarkiassa

Samalla kun käy Tampereella teatterissa voi käydä myös Leninmuseossa:

Heidän valonsa loistaa Leninmuseossa, Tampereella. Toisinajattelijoita Anna Politkovskajasta Pussy Riotiin. Voi käydä samalla kuin osallistuu Dostojevskin Riivaajat näytelmän anarkisten solun salaiseen kokoukseen...

Olen katsonut Jokerielokuvan useasti, samoin näytelmän #Riivaajat. Kummassakin on vallankumous kyseessä sekä vastaanhangoitteleva johtotähti, Sankari.

Doston Netotska Nezvanova - Nuoren naisen tarina josta Rosebud kertoo : "Dostojevski kirjoitti Netotska Nezvanovan 1840-luvun lopussa, jolloin hänen nimeään olivat tehneet jo tunnetuiksi Köyhää väkeä ja erityisesti Valoisat yöt.

Kirjoittaminen katkesi nk. Petrasevskin salaliiton paljastumiseen. Tämän seurauksena Dostojevski tuomittiin kuolemaan. Tuomio muutettiin viime hetkellä karkotukseksi Siperiaan. Romaani ei koskaan saavuttanut suunniteltua laajuuttaan, mutta psykologisen otteensa syvyydessä se on jo aitoa Dostojevskia."

Kino Korjaamolla kaffe & leffa #Marianparatiisi, joka sopii oikein tähän manipuloivien karismaattisten sosiopaattien (Gabriel tule takaisin, Once upon a time in... Hollywood, Everstinna, Mandy, Midsommar, Riivaajat ) sarjaan, jossa jokainen osoittaa kuinka helposti käyttäydymme x

Myös Irrational man keskustelee Jokerin kanssa. Ja ehkä Kauriinmetsästäjäkin. Elokuvan rinnalla pyörii mielessä myös Markus Järvenpään esittämä monologi Riivaajat, jonka näin Jurkassa kahdesti, ja myöhemmin Tampereen teatterilla näen vielä

Sosialistisessa mediassani:

klo
Tunnisteet: , , , , , ,
Sijainti: Frenckellinaukio 2, 33100 Tampere, Suomi

perjantai 7. joulukuuta 2018

Tampereen Teatterin Anna Karenina valssasi ja ravasi kauniskaulaisena, ei vaan vahvakaulaisena lämminverikkönä. Pia Piltz on todellinen löytö

Upea, traaginen, puhdas ja villi Anna Karenina Tampereen teatterissa 01.12.2018 tuplanäytöksessä - ei pelkästään Netflixiä ahmita ja vedetä videomaratooneja. Teatterissakin voi.... Ah. Vanhan ja uuden yhdistäminen äänessä ja dramaturgiassa, tämä näytös alkaa meditatiivisella kurkkulaululla, kenties Mongoliasta peräsin, ja se muistuttaa kuinka me kaikki ollaan samanlaisia sukulaiskansoja tästä härmästä tuonne Japaninmeren rannalle asti, Venäjän ja muidenkin naapureiden halki....

Kosketuksen ja kosketusten koreografia on erityisen hienoa, ja jota voisi katsoa loputtomiin. Entä se musta puku ja keto-orvokit tummilla kutreillaan intohimoinen  Anna Karenina hurmaa ja kysyy, miksi naisen tekemästä aviorikoksesta joutuu aina maksamaan kovan hinnan. Näyttämöllä voi olla yhtä aikaa kaksi kohtausta, toinen valokeilassa, toinen pausella. Rakastan myös veden lotrausta lavalla. Ei, tämä ei ole kritiikki, vaan nautinto. Keto-orvokki sinänsä on niin kaunis ja hauras asia, villissä luonnossa kasvava pikkuruinen ja sisukas kukka jota aina yritän valokuvata.

Tampereen Teatterin Anna Karenina valssasi ja ravasi kauniskaulaisena, ei vaan vahvakaulaisena lämminverikkönä. Pia Piltz on todellinen löytö, hänessä on vanhan ajan glamouria, ja ryhtiä, mutta myös lämpöä, ja nuoren naisen rakkautta, prinsessaa, mutta myös dominoivaa naista, vahvaa naista, ahdistunutta naista. Tämä Anna on eräänlainen mustalaisruhtinatar, hänessä on paljon romania.

Alussa goottilaiset, jykevät lavasteet henkivät myös steampunkkia, tai ainakin höyryvoimaa, tulevaisuutta, muutoksia, joka vyöryy ylitse, vääjäämättä, jyrää heikompien, ja köyhempien jäädessä alle. Tyrmiä ja kaltereita, niin henkisiä kuin takorautaisiakin.

Itse olen suuri takoraudan, gotiikan ja dungeon- eli tyrmien friikki. Samoin höyrypunkin, steampunkin, burleskin, viktoriaanisuuden, pseudo-viktoriaanisuuden ystävä ja miltei kohtuukäyttäjä... Kaikkia näitä ja muitakin aineksia, ja aisteja, käytellään sopivasti. Kauhuromantiikka, ja goottilaisuus luo komeat, uhkaavat kehykset, ja pitävät virettä yllä. Toisaalta valtavat rautateiden rakennukset, ja itse rautatiet, kertovat orjatyöstä, kuinka niitä tekivät köyhät ihmiset että rikkaat saivat matkustaa. Valloittaa maailmaa. Päästä Moskovaan...


Olen pyörinyt suurten rakkaustarinoiden virrassa viikon sisällä oopperassa ja teatterissa: Oopperan kummitus, Anna Karenina ja Kolme sisarta. Näistä kahdessa viimeisessä on valokiilassa venäläiset romanssit, pienin ja suurin painotuksin. Leo Tolstoin Anna Karenina Tampereen teatterissa  ja myös Anton Tsehovin näytelmässä Kolme sisarta Kansallisteatterissa on esillä kaunis mies univormussa, ja uusi, voimakas nainen, joka kuitenkin on kultaisessa häkissään.

Intohimoinen Anna, joka on tyttö, nainen, vapaa ilman päätettä Karenina, matkalukemisena Tampereelle, kiihkeästi selaten, kun Vronski ilmestyy sivuille. Ja millä lailla!

Anna Karenina ja Kreivi Vronski - onhan tämä sähköinen kohtaus nähtävä ja jaettava, vaikka uudelleen.. Leo Tolstoin romaani on suuri rakkaustarina, venäläinen romanssi, joka roihuaa jään ja lumen keskeltä. Venäläinen talvi on joskus jopa kiiltokuvamaisen ja satumaisen yksioikoinen, markkinoitu, mutta tässä luistellaan ja liidellään valssissa, niin,  että helmat hulmahtaa eturivin päällä.

Eikä ihmisellä ole oikeus onneen? Eikä naisella ole valitsemisenmahdollisuuksia?

Teos on tuttu, mutta viime vuonna dyykkasin löytökirjan, ilmaisen kierrätetyn kirjan 13.12.2017 Tolstoin Anna Karenina vol 1. Ja sehän alkaa todella huonosti, avioriidalla.

Kun Anna veljpoika, hyvinkin etuoikeutettu mies Stiva elikkäs Stepan Arkadjevitš Oblonski on pukki ja jäänyt siitä kiinni. Ja vielä kun sohvalle häädettyään aamusella ei muista pettämistään ja siitä seurannutta oopperaa.

Naisparka. Ei äänioikeutta, ei oikeutta omaan itseensä, vartaloonsa, ehkäisyyn. Vaimon nimi on Dolly, naurettava ja nukkemainen nimi, symbolinen, hellittelynimi, jolla mies yrittää ehkä luikerrella likelle, että nainen antaisi anteeksi. Taas kerran. Dolly eli Darja Aleksandrovna - häntä näyttelee Eeva Hakulinen. Kahdessa kohtauksessa hänellä on oma ääni, kun hän katsoo yleisöön, kuulijaan, ei, vaan katsojien yläpuolelle, tulevaisuuteen, uhmalla, ja leikkimielellä, minä vielä lähden ja jätän hänet.

Toinen on häät, jolloin hän naisena, miesten määrittelemänä heikkona astiana, lastentekijänä ilman ehkäisyä, ja miehen omaisuutena kertoo, mitä avioliitto 1800-luvun lopulla oikeasti on. Ortodoksisissa häissä olen ateistina ollut viimeksi Bram Stokerin Dracula -elokuvassa vuonna 1992, ehkä, ja tämä myös on yhtä kaunis tilaisuus. Häät, jossa aloitetaan puhtaalta pöydältä. Häät jossa paha unohdetaan. Häät jossa joku vielä uskoo toivoon.

Tässä on ehkä myös Clintonin ja Levinskyn tarinaa. Ehkä ei. Ja kuinka paljon on lakaistu mattojen alle, kun historian miehet ovat menneet ja ottaneet. Ehkä Hugh Grantin ja puolison tarina, puolison, jota hän petti prostituoidun kanssa. Skandaaleja.

Muutenkin tarinassa, ja sen kehyksissä, on goottilaisia, kauhuromanttisia ja viittauksia myös kauhuelokuviin, sekä Moulin Rougen värivimmaiseen burleskiin irrtoitteluun, jossa juodaan shampanjaa naisen aistikkaasta avokkaasta.

Tampereen versiossa etuoikeutettu valkoinen aatelisherra Stiva esitetään lupsakkaana nautiskelijana, jonka ei tarvitse ottaa mistään vastuuta, ei verhojen laitosta, eikä miten palkolaisia siis palkollisia - froid lips, että ihmiset muuttuneet palkoihmisiksi, koska sellainen tarina tämä ei ole - se olisi ehkä Teatteri Takomon jutska..? - palvelijoita hän ei osaa käskettää, miten asia tehdään ja missä kaappi seisoo. Vallan muut seisomiset vievät huomion.

Häntä näyttelevä Ville Majamaa on kuitenkin hurmaava hölmö, halujensa ja viettiensä vallassa oleva mies, joka tekee niin, koska pystyy niin. Hedonismi alkaa käherretyistä viiksenpäistä. It´s good to be a king, kuten Mel Bropks kunkkuilee.

Vaikka juutuupissa pyörii loputtomiin anakronistinen Shostakovichin parempi valssi elokuvista Anna Karenina, niin myös Tampereen Teatterin versiossa se soi hennosti, kaukaa soittorasiasta. Vai soiko?

Vronski on Kreivi Kiril Ivanovits Vronskin poikia ja Pietarin kultaisen nuorison parhaita mallikappaleita... #väliaikatviitti



Vronskia eli Kreivi Aleksei Kirillovitš Vronskiia näyttelee ja elää Marc Gassot, ja millä lailla. Kaikista huumaavin kohtaus on ratsastuskohtaus, symbolinen, miksi rääkätä tammaraukkaa. Kun naista vertaa hevoseen, se ei ole loukkaus, kun ajattelee, kuinka täydellinen hevosen muoto on, virheetön, ja kuinka herkkävaistoinen eläin.

Vronski seisoo jylhästi kiiltävissä saappaissan, täydellisesti leikattu uniformu yllään, napit kiiltää, eikä lippa ole vinossa. Ei ihme, että hän sai Annan hulluksi, tai sekaisin tai läkähdytti. Pyörrytti, huumasi, valloitti. Minun miehustani sai pomppimaan ensin goottilaiset ja höyrypunkin teollisen vallankumouksen kulissit rautatieasemilla, ja sitten Gassotin Vronski. Joka näytti myös herkemmän puolensa maanpakolaisena maalarina Italiassa. Mutta onko hän täysin luotettava mies?

intohimoinen Anna Karenina löytökirjan kuvituksena 

Hämmentävää miten Levin tuodaan esille! Näytelmän keskiössä oli yllättäen myös Levin ( Lari Halme ) josta oli vaikeampi giffi-kuva sämplätä, kuvaa, joka kuvaisi rakkautta kevääseen, Kittyyn ja kirjaimelliseen luomistyöhön maalla lapion varressa - suo kuokka ja Kevin, joka Tolstoin kirjassa on umpitylsä hahmo, jolla on rautakanki sielussa. Tai jossain muualla.

Ja kuinka odottaa, että Vronski ilmestyy kirjan sivulle.

Mutta Halmeen versioimana hän vitaalinen, jopa sankarihahmo, ja ehkä lähellä toksisen maskuliinisuuden raskasta taakkaa. Ahdas on myös miehen malli, pärjäävän miehen malli, miehen, jolla on periaatteet, joista ei tingitä.

Mutta hänet pelastaa tuolta leimalta rakkaus, ja ehkä myös itselleen anteeksiantaminen... Ehkä. Ristiriitainen Tolstoi oli ehkä itsekin osaksi Levin, mietteissään, tuskissaan, toivossaan.

Myös Levinillä on saappaat, muttei niin kiiltävät. Hän on työmies ja kuitenkin herra. Mutta miksi hän ei valitse ahkeria alaisia? Tätä en oikein ymmärtänyt Tolstoin stoorissa. Saako orja tai työläinen olla laiska tai huono työssään, lusmia ja luikuilla? Jos hän on vain koominen hahmo tragediassa. Vaiko onko kyse ihmisen moninaisuudesta? Levin meinaa kääntyä kirjoitusmuotoon Lenin...

Jos Tsehovin teoksessa etutoikeutetut ihmiset - joiden ei tarvitse tehdä työtä - puhuvat kunnioittavasti ja lakkaamatta työnteosta, niin mikä merkitys työllä tässä on?

Aivan, kansaa saa viljaa, leipää, puhtaat lakanat lemmiskellä, kuuratut porstuat ja lämpimät samovaarit. Rautatiet, troikan kyydit.

 Konstantin Dmitrijevitš Levinin ja Annan keskustelu on tämän version kantava voima, yksi niistä. Kaikista suurin voima on Anna Arkadjevna Kareninan vimma elää, ja rakastaa.


Kittyä jänskättää luistelu kirjassa, mutta hyvinhän se meni teatterin lavalla! 


Ja Kitty, ihana Kitty kissanpentu joka luistelee teatterin lavalla hempeän sinisessä talvisessa asussaan. Kitty ( Pihla Pohjolainen ) joka vielä unelmoi ja haaveilee ja toivoo ja säihkyy ja tanssii ja on niin nuori, nuori vaan... Joka kasvaa ja oppii uusia tunteita, pettymyksiä, valheita, mutta myös muitakin aikuisten asioita.

Aleksei Aleksandrovitš Karenin eli Herra Karenin ( Turkka Mastomäki ) on erityisen kavala mies. Kun Kansallisteatterin Tsehovin Kolme sisarta -näytelmän aisankannattaja ( kamala sana, vanhoillinen, mutta kytken tähän hetkeen )  Fjodor Iljitš Kulygin ansaitsee kaikki sympatiat ja tsajuhetket samovaarista - viiksillä tai ilman, niin Annan puoliso, ei puoliso, eivät he yhdessä ole yhtä, vaan mies, aviomiäs, joka omistaa Annan, kauniin sädehtivän esineen. Kareninia ei saa nöyryyttää. Eikä hänen kaunista veistostaa saa tahrata, liata.

Tässäkin tuli yhteyksiä makeaan Luhrmanin elokuvaan Moulin Rouge, jossa rikas mies haluaa omistaa kurtisaanin, vaikka tarina olikin Kamelianainen.

Anna Karenina teoksessa pohditaan seksismin kaksinaismoralismia ja luokkayhteiskuntaa, kuinka aatelinen tai rikas mies saa pettää vaimoaan alempiarvoisen kanssa, mutta aatelinen tai rikas nainen ei saa pettää miestään minkään kuppikunnan kanssa. Nainen voi menettää kaiken. Naiselta puuttuu ääni. Naiselta puuttuu oikeus.

Kuinka raukkamaista on laittaa nainen valitsemaan rakastajan ja lapsen väliltä. Mitä tapahtuu avioerossa 1800-luvun lopulla? Voiko mies ottaa lapsen itselleen kostoksi?

Olen ollut myös Teatteri Jurkassa katsomassa Nukkekoti-näytelmän räväkkää, erinomaista ja vitaalista versiota Nora, jossa myös nainen joutuu tekemän valinnan.

Paljon olen lukenut ja nähnyt teoksia, miehen kirjoittamia teoksia naisista päähenkilöinä joilla ei ole varaa valita, ei oikeutta, ei ääntä. Madame Bovarystä alkaen. Tai Bovaryllä tietenkin on ääni, mutta tämä rakastuminen, ja salarakas.

Näin kaksi esitystä peräjälkeen, matinean ja iltanäytöksen, huh huh, kuinka mukava tapa viettää lauvantaita, toiseen ostin lipun, ja toisen näin ilmaiseksi medialipulla, teatteribloggaajien lipulla, siitä kiitos Tampereen teatterille.

Vimmalla emsemble veti kummatkin läpi. Paukkuja kyllä riitti. Vaikka olen blogeissa ekstaattinen, empiirinen ja Stendahlin syndrooman armoilla, niin menen katsomaan vain sitä esitystä, mikä kiinnostaa oikeasti, ja on aina ihanaa istua punaisella sametilla, aikamatkalla, ja huomata, ettei tarvitse pettyä. Pikkuriikkisiä muutoksia oli, miten kenkiä heitellään ja miten vihreällä viuhkalla näpäytetään nenälle - ja ollaan näpäyttämättä. Voi tietenkin valita eri paikat kun putkeen katsoo. Suosittelen.



Tekijäloota:


Rooleissa

Pia Piltz Anna Karenina
Lari Halme Levin
Turkka Mastomäki Karenin
Marc Gassot Vronski
Eeva Hakulinen Dolly
Ville Majamaa Stiva
Pihla Pohjolainen Kitty

Risto Korhonen Nikolai
Matti Hakulinen Petritski
Elina Rintala Ruhtinatar Betsy
Kirsimarja Järvinen Kreivitär Vronskaja / Agafja Mihailovna
Elisa Piispanen Kotiopettajatar Mariette
Martti Manninen Pappi

Otso Majamaa / Veikka Välikoski Serjoza
Miika Riekkinen Tanssija
Vera Pekkonen / Petra Porspakka Tanssija

Työryhmä

Perustuu Leo Tolstoin samannimiseen romaaniin
Dramatisointi Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografi Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu ja musiikki Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen

Esittely Tampereen teatterin sivulta:


"Anna Karenina
”Kaipaan rakkautta ja elämää.”

Anna Karenina on avioliitossa, joka muistuttaa hyvää kauppaa. Kaikki turva ja yltäkylläisyys näyttäytyy kuitenkin laimeana kompromissina, kun Anna yllättäen rakastuu. Huikea rakastuminen sulkee ulkopuolelle kaiken muun.

Anna Karenina ei kerro kuitenkaan vain Annan tarinaa.

Moni puntaroi velvollisuuksien ja sitoumusten suhdetta villiin heittäytymiseen, siitä kertoo näytelmässä Levinin rakkaustarina. Levin etsii mielekkyyttä elämäänsä työn, uskonnollisten pohdintojen ja idealismin kautta.

Mustasukkaisuuden, perheen, lojaaliuden ja intohimon teemoista Leo Tolstoi on luonut realistisia, ristiriitaisia ja kiehtovia ihmiskohtaloita, joiden arvoitus kiinnostaa aina uudelleen ja uudelleen."

Käsiohjelmasta ja oheismateriaalista:


"Ohjaaja Marika Vapaavuoren kirjoitus esityksen käsiohjelmassa:

Leo Tolstoin Anna Karenina on niin täynnä suuria teemoja, että tarinasta on vaikeaa irrottaa yhtä teemaa ja syytä, miksi halusin teoksen ohjata. Kaleidoskooppimaisesti näytelmä avaa aina uuden assosiaation johonkin kokemaani ja tekee syvällisen, inhimillisen havainnon. Vaikka Annan tarina on tunnetusti traaginen, siinä on jotakin valtavan terapeuttista ja lohduttavaa.
Tolstoin naiset ovat älykkäitä ja herkkiä. He ovat myös seksuaalisia, ristiriitaisia, intohimoisia. Tolstoita vapaasti lainaten, täytyy saada elää ja rakastaa. Siinä missä näytelmä väkisinkin ajaa pohtimaan syyllisyyttä, häpeää ja ankaruutta, se onneksi tarkastelee myös anteeksiantoa.
Tolstoi kirjoittaa moraalista ja samalla kuvaa rakkauden ytimen, sen vapaan ja pakotettuna kuolevan
luonteen. Häpeä ja hylätyksi tuleminen, jotka melkein tappavat Levinin ja Kittyn elämänhalun verhoutuvat Kreivi Kareninin mielessä katkeruudeksi, joka antaa oikeutuksen kostoon, jonka pelinappulaksi otetaan yhteinen lapsi. Kun oikeutta alkaa jakaa kaksinaismoralistien joukko, joka eristää Annan, hän alkaa kostaa itselleen.

Mieleen nousee näytelmän lause ’minun pitää voida kunnioittaa itseäni’. Pidän tästä ajatuksesta. Tolstoi kirjoittaa Levinin suuhun repliikin, jossa hän tunnustaa ponnistelleensa ymmärtääkseen kuolemaa. Kaiken pohjavireenä on jatkuvasti uskon ja rakkauden keskeiset teemat.
Kaikki tämä on risteillyt päässäni tämän prosessin aikana. Koen teatterin hetken taiteena myös sillä tasolla, että en tekijänä halua puuduttaa prosessia etsimään pakonomaisesti omaa ennakkomielikuvaani, vaan antaudun. Haluan kuoria kerroksia, nähdä unia, kokeilla ja kannustaa muutkin työryhmän jäsenet ympärilläni tähän kaikkeen. Tuntuisi väärältä vääntää tai pakottaa jotakin teemaa toisen yläpuolelle. Siksi joka kerta mennessäni harjoitukseen, saavun paikalle täynnä luottoa työkavereihin, omaan intuitioon ja kiinnostuneena mistä kaikesta Anna Karenina tänään alkaa kuiskia minulle"


Kuvat Harri Hinkka, Tampereen teatterin kuvapankista:




Trailereita ja tiisereita juutuupista ja twitteristä:





Tolstoin tuttu Anna Karenina alkaa aivan surkeasti! Ville Valokin ihmettelee #löytökirja #surkeatalut #kirjaploki
fanfarttia - froid lips - fanart eli ihailijataidetta: Kuten esimerkiksi tätä... #AnnaKarenina @TampereTeatteri 01.12.2018 sen sijaan Levinin rakkaus kevääseen, Kittyyn ja kirjaimelliseen luomistyöhön on vaikeampi giffi levitettäväksi






#AnnaKarenina näytelmässä @tampereteatteri 01.12.2018 oli keskiössä yllättäen myös Levin #LariHalme @larihalme josta oli vaikeampi giffi sämplätä joka kuvaisi Rakkautta kevääseen, Kittyyn ja kirjaimelliseen luomistyöhön maalla lapion varressa - suo kuokka ja Kevin, joka Tolstoin kirjassa on umpitylsä hahmo jolla on rautakanki sielussa. Tai jossain muualla. Mutta Halmeen versioimana hän vitaalinen, jopa sankarihahmo, ja ehkä lähellä toksisen maskuliinisuuden raskasta taakkaa. Mutta hänet pelastaa tuolta leimalta rakkaus ja ehkä myös itselleen anteeksiantaminen... Ehkä. Ristiriitainen Tolstoi oli ehkä itsekin osaksi Levin, mietteissään, tuskissaan, toivossaan. @photo_lab_app #photo_lab_app #photolab #theater #teatteri #teatterinlumoa2018 #teatterissa #teatterinlumoa #theatre #poster #theatreposter #theateradvert #theatreAdvert to #art
Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu






Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu
sokerina pohjalla ja sokerina kulhossani: Shostakovichin parempi valssi useamman Anna Kareninan elokuvatulkinnan sämpläyksenä, vaikkei tätä Tolstoin aikana kuultukkaan, kaikkien valssien ei tarvitse olla iloisia, muitakin tunteita on... Ei sille voi mitään että tämä soi #AnnaKarenina elokuvissa ja näytelmässä, miksi kaikkien valssien pitäisi olla lällynlää iloisia, on muitakin tunteita...Anakronisesti mutta sielullisesti yhdistäen vaikkei tätä Tolstoin aikana kuultukkaan...
klo
Tunnisteet: , , , , , , , , ,
Sijainti: Päänäyttämö, Keskustori 2, 33100 Tampere, Suomi
Tilaa: Blogitekstit (Atom)