Maria Jotunin Kun on tunteet Teatteri Jurkassa 3.11. Käsikirjoittus, ohjaus ja esiintyjät näyttämöllä: Inke Koskinen ja Sofia Meds. Näin sitä pidetään ohjaukset, ohjakset käsissä ja kädet piparipurkilla. Tai kahvipurkissa. Neonvaloissa kaksi naista tanssii kuten Caspar Noen Lux Aeternassa ikään, salatun kahvinautinnon, kahvikeinottelun huumassa...
Alussa on arkinen, beige, konservatiivinen Akka Pärsky, joka elää Ukkonsa ikeessä. Kylään saapuu salaa Lois-Kaisa. Joka on kuin Turhapuron ja huippumallin makea sekoitus. Hurja nainen joka ei juo espressoa pikkurilli pystyssä. Mutta mikä on hänen motiivinsa.
Näytelmässä ollaan vapaasti kuten muinoin mies-näyttelijät mies-ohjaajien ja mies-käsikirjoittajien tarinoissa palkeet täysillä. Ylinäytellään, vedetään överiksi, ja välillä lauletaan kuin Jorma Panula -kilvassa, silleen korkeakulttuurisesti. Musiikki on välillä ambienttia, tanssi välillä modernia. Lauletaan silmät kiinni kuten Klimtin maalauksessa, mutta vapaana.
Röyhkeä, myös itselleen naurava, eiliselle, marginaaleille. Feministinen, arvaamaton. Puhdistavakin. Mitä naiset saavat kotona tehdä kun mies ei ole jarruttamassa.
Näytelmän juliste on hieno, onko se tietysti Pauligin?Vintagepurkki kahvia. Juliste voi olla provosoiva, eli mitä kahvi, luksustuote, salainen nautinto, symboloi keinoittelun kaudella, pula-aikana. Nätyn kurssinsa nuorin ja vanhin nainen, duo. He. Tässä. Lavalla.
En ole ihan varma tuosta Maria Jotuni: Kun on tunteet -sähkökirjan kannesta (instagrammin kuvassani)... Digitaalinen kirja voi olla näytelmän käsikirjoittajalle ja sovittajalle aarrearkku, jos haluaa yhden novellin ympärille, tai repliikkien väliin lisätä matskua kirjan muista novelleista, sämpläten, sanahaulla.
Ihanaa turkan jälkeistä Jurkan aikaa! Puhtaalta pöydältä. Kun kumpikin sukupuoli saa äänen. Yhtä lailla. Ja tilan tehdä taidetta. Post turkka, nyt Jurkka!
Kiitoksia lipusta, olin kutsuvieraana, teatteribloggaajana. Tämän vuoden esitykset on kaikki loppunmyyty tai loppuunvarattu, mutta huhtikuussa 2022 on neljään esitykseen tilaa. Suosittelen. Tämä sopii pikkujouluun, sekä myös nykynoitiin, vaikkei noitutta tässä kässitelläkään, paitsi mielleyhtymissäni Lux Aeternaan, jossa kaksi naista keskustelee ensin, sitten heidät poltetaan roviolla. Ehkä. Koska kyseessä on elokuva elokuvateosta. Tämä sopii huhtikuussa myös pääsiäisen aikaan, noitien aikaan. Vaikkei tämä noidista kerrokaan. Silti minulla on voimakas vire sinne suuntaan, tanssin ja transsi, kehon ja kehollisuuden avulla.
Tekijäloota:
Näyttämöllä: Inke Koskinen ja Sofia Smeds
Alkuperäisteos: Maria Jotuni
Käsikirjoitus ja ohjaus: Inke Koskinen ja Sofia Smeds
Sävellys ja äänisuunnittelu: Riku-Pekka Kellokoski
Valosuunnittelu: Topias Toppinen
Kesto: n. 1 h 30 min (sisältää väliajan)
Lue lisää Jurkan sivulta: "Väkevä ylistys Maria Jotunin epäsovinnaisille naisille. Kahvinhimoiset Lois-Kaisa ja Akka Pärsky eivät kaihda keinoja etsiessään nautintoa. Kahvin äärellä he herkistyvät, paljastuvat ja laulavat toisensa tainnoksiin.
Esiin kuohuu piileviä toiveita, joita kohti he sukeltavat – toisiaan houkutellen, himoiten, hyödyntäen ja pettäen. Kun on tunteet on kahden vastavalmistuneen näyttelijän musiikkia sisältävä rimpuileva sovitus Jotunin samannimisestä novellikokoelmasta. Esitys on nykynäyttelijän uskalias tutkimusmatka haluun, toivottomuuteen ja tunteiden ikuiseen ikeeseen.
Huom! Esityksessä käytetään teatterisavua ja vilkkuvia valoja."
Sofia Meds
Inke Koskinen
Myös näytöksen jälkeinen keskustelu oli nautittavaa #kunontunteet #TeatteriJurkka
Näytelmän lähtökohtana oli tutkia näyttelemistä, siksi he käsikirjoittivat ja ohjasivat itse, teksti piti olla valmiina. Maria Jotunin novellit sopivat kahden esittäjän esitettäväksi, käsiohjelmaan on painettu novelleja, jotka eivät mahtuneet esitykseen. Hieno tekijätapaaminen!
Tässä on ympättynä tuo tekijätapaamminen Jurkan FB:stä:
Sosiaalisesta meediastani:
Maria Jotunin Kun on tunteet Teatteri Jurkassa 3.11. Käsikirjoitus, ohjaus ja esiintyjät näyttämöllä: Inke Koskinen ja Sofia Meds. Näin sitä pidetään ohjaukset käsissä ja kädet piparipurkilla. Tai kahvipurkissa. Neonvaloissa kaksi naista tanssii kuten Noen Lux Aeternassa ikään pic.twitter.com/gD5nqpCSxN
Tänään 04.09.2021 ensi-illassa BUZZ JA MINÄ Teatteri Jurkassa muistuttaa, että teatteri on leikkiä, mutta myös Helen Mirrenin masterklassia. Tärkeintä on kohdata yleisö. Miksi amerikkal lastenleffoissa päähenkiköt cowboyt, astronautit ovat poikia, miehiä, uroksia. #välitaukotviitti
Mutta kuten lastenhuoneessa leikki voi muuttua kilpailuksi.
Olen sitä ikäpolvea, ettei minulla ole ollut näitä leluja, vaan käpylehmiä, Peppi, Tossavainen, toinenkin apina ja venäläinen naurava samettikissa. Ja pikkueläimiä kuten seeproja.
Tiedän silti, mistä lastenleffasta on kyse. Sietämättömiä toks mask heppuja. Ja onhan siellä, kuten näytelmässäkin yksi äiti, joka raahaa pitkä vintage-essu päällä jopa kahdenlaisia perunalastuja pojille.
Mutta kertooko näytelmä tuosta lastenleffasta ollenkaan.
Näyttelijäntyön kateudesta, menestyksistä, menetyksistä kun olet valmistunut, ja sitten tämä korona. Miten pää kestää avaruudessa, lastenhuoneessa, teatterilavalla.
Onko Tommi Korpela uusi Godot.
Sienitrancea ja jatkoa Peruna-leffan Kari Hietalahden helikopterishöylle.
Mukavaa olla teatterissa.
Vihdoin.
Lastenleffa on kehys. Miksi toimintafiguurit ovat aina miehiä. Muttei pelkästään amerikkalaiset toimintalelut, vaan teatterin lavalla on muitakin miehiä, poikia, uroksia kahdessa simpussa yhteen sidottuin röykkiöinä: Vaaleanpunainen pantteri, Nalle Puh, Nasu, Karvinen, Muumipeikko.
( Titi-Nalleista en tiedä kun Titi-Nalle videotkin on kielletty alle 18-vuotiailta. )
( Joku ihmettelin somessa kerran, miksi Mauri Kunnaksen kaikki eläinhahmot ovat poikia, miehiä, uroksia. Toisaalta ainakin Kansallisteatterin mainiossa lastennäytelmässä Koiramäen Suomen kistoria on upeita naishahmoja mm tyttökuningas Kristiina, sekä tyttökoira, joka ei jaksa tehdä läksyjä, kun historia on niin tylsäääää, muttei nyt juututa tähän.)
Lavalla on kaksi näyttelijää, Satu Tuuli Karhu ja Juho Uusitalo. He ovat lappuhaalareissa, jotka sopivat sekä lapsille että astronauteille. Hienoja näyttelijöitä - molemmet hyviksi havaittu eri lavoilla, nyt yhdessä. He täydentävät toisiaan, mutta myös haastavat toisiaan. Näyytelevät suohon. Pääsemme ihan Salieri-asteelle kateudesta. Miksi tuo toinen saa aina kaikki mahdollsiuudet, ja hänet huomataan.
Tässä on mukana myös metataso kun Uusitalo on kateellinen Karhulle, jolla on ollut vaikka mitä huikeaa roolityötä telkkarissa ja valkokankaalla ja ja.
Teatterissa näin Karhun viimeksi kun hän oli itsenäinen nuori nainen maihinnousukengissään Kansallisteatterin lavalla Julia näytelmässä Julia & Romeo. Kerrankin noin päin.
Onhan Uusitalollakin ollut huikeita hommia, mm FULL PULL, WOYZECK monologi täällä Teatteri Jurkassa. Esityksessä yhdistettiin pienen paikkakunnan paljon saasteita tuova ja hyper toksista maskuliinisuutta säteilevä ja ahdasmielinen Full pulling tapahtuma klassikkonäytelmään Woyzeck. Esityksessä kysyttiin, millainen mies saa olla. Miltä mies saa kuulostaa. Mitä mies saa harrastaa. Miksi poika ei saa tanssia pienellä paikkakunnalla.
Palataan Buzziin, akkunalaudalle ladataan colapulloja, onko ne Buzz Colaa, vai oliko se vain brändi Simpsoneista? Ei, tavallista kolaa olivat, merkit.
Satu Tuuli Karhu on BUZZ
Juho Uusitalo on COWBOY
Tämä esitys on ihmisistä. Että kuka muistaa, kuka käveli kuuhun toisena, entä ensimmäisenä. Kenen polla kestää. Kuka muistaa Buzz Aldrinin. Jonnet ei muista. No minä muistan, hän on ollut rahvaan kanssa paljon tekemisissä, sankarina, joka kävi tähdissä, ja on siis tähti itsekin. Hän on ollut coneissa, fanitapahtumissa, ja tämän näytelmän mukaan hän puhuu innostuneesti avaruudesta hihkuen kuu-kravatti soikiona. Kun kaikki muistavat Louis Armstrongin. Eikun hän oli jazz-muusikko. Siis Neil Armstrong oli kyseessä, joka sanoi kuun kamaralla ne kuuluisat parit sanat. Vai sanoiko, nyt en laita foliohattua päähän, vaan jatkan. Itse olin enemmän kiinnostunut Juri Gagarinista. Ja eri toten venäläisistä naiskosmonauteista! Espoo Cinessa tai Rakkautta ja anarkiaa festareilla oli vuosi sitten leffa Proxima, joka kertoi Eva Green pääosassaan naisastronautin tarinaa juuri ennen lähdön hetkeä. ( Minua ällöttää kun elokuvalehdeksi itseään tituleeraava lehdykkä Episodi laittaa aina seksistisiä klikkiotsikoita esim Eva Greenistä otsikolla bond-kaunotar. Kun sanaa näyttelijä on niin pirun vaikea käyttää?) Apropoo myös tässä näytelmässä Karhun hahmo ironisoi ja kyseenalaistaa bond-tytöt. Eli miten Karhu treenaa tullakseen bond-tyttö-kuntoon. Vaikka odottaa oikeita rooleja. Proximassa on ihanasti myös esitelty oikean elämän naispuolisten astronauttien elämää. Ja perhettä.
Olin kutsuvieraana, olin hurmaantunut, kirjoitan ehkä lisää tuonnempana.
Laura Mattilan Buzz ja minä on esitys kateudesta ja kilpailusta sekä oodi unelmille ja ikuiselle leikille.
Jurkan näyttämöllä kilpailee keskenään kaksi lelua: Cowboy-nukke ja astronauttiasuinen toimintafiguuri. Toinen on alkuperäinen ykköslelu, toinen upouusi, juuri syntymäpäivälahjaksi saatu. Kummasta tulee suosikki?
Miksi joku valitsisi minut? Miksi Buzz? Miksen minä? Kysymykset ovat tuttuja jo lastenelokuvista, mutta pätevät myös aikuisten maailmassa. Kuka ei pelkäisi, että kulman takaa tulee joku, jolla on ”vimpaimia kuin sveitsiläisessä linkkuveitsessä” ja itse joutuu syrjään, unohdetuksi?
Muistamme useita kateuteen liittyviä kaksikoita kuten Kain ja Abel, Othello ja Jago, Amadeus ja Salieri. Heidän lisäkseen näyttämöllä nähdään uransa alussa olevat näyttelijälupaukset Satu Tuuli Karhu ja Juho Uusitalo. He pohtivat, miksi me teemme sitä, mitä me teemme ja nauravat sille, miten pieniä me joskus olemme. Saa nähdä, ilmaantuuko itse Emmi Jurkka pohtimaan, miksi aina päädymme kilpailemaan paikasta valokeilassa.
Ja mitä me oikeastaan tiedämme astronautti-Buzzista? Mikä on Buzzin osa? "
Sosialistisesta mediastani:
Tänään ensi-illassa BUZZ JA MINÄ Teatteri Jurkassa muistuttaa, että teatteri on leikkiä, mutta myös Helen Mirrenin masterklassia. Tärkeintä on kohdata yleisö. Miksi amerikkal lastenleffoissa päähenkiköt cowboyt, astronautit ovat poikia, miehiä, uroksia. #välitaukotviittipic.twitter.com/mtqm8iZyxB
Kuvallisia muistiinpanoja näytelmästä Riivaajat. Minulle näytelmä ei ollut ollenkaan äärioikeiston yksittäisten misogyynisten, naisvihaa levittävien poikien radikalismia, jota on verkkovihana nykyään, vaan päin vastoin, Baader-Meinhof - tyyppistä, Kuka ellemme me -pohjalta. Vallankumous jota osa toteuttaa rauhallisin, väkivallattomin aikein, opettaen. Mutta osa porukasta aina menee äärimmäisyyksiin.
Hyvinki Jurkkaan sopiva punamusta harness-sähikäinen Markus Järvenpää vetää Riivaajissa nii kovat palopuheet ja propagandat, kuin mikään ei olis muuttunu Dostojevskin vallankumousten ajasta. Lavastus on jatkoa Koirat eivät käytä housuja -kellariloukosta, tyrmästä
Klassikko on klassikko, ja aina ajankohtainen. Dostojevskillä oli radikaali taustansa, oi nuoruus, ja romaanissa, ja oikeassa elämässä tapahtunutta ylioppilaan murhaa pidetään sosialistisen vallankumouksen alkulaukauksena. ( Kirjassa Satovin murha. ) Videolla on mustavalkoista ja ei niin mustavalkoista maailmaa, välillä mennään harmaan puolelle, ja punasen, hyvin punasen. Näyttelijä Markus Järvenpään ja ohjaaja-dramaturgi Tuomo Rämön teos Riivaajat on tämän poppoon toinen albumi, edellinen oli Rikos ja rangaistus. Keikalta tämä tuntuukin, hikiseltä, intiimiltä.
En aikonut tätä kirjoittaa, koska maksoin liput itse, mutta ymppään tähän vain Teatteri Jurkassa nähtyjen Riivaajat -näytelmät viideot ja kuvat.
Nyt 7.10. tuli äkkilähtö... Huomenna Riivaajat iskevät teatteri Jurkassa suht edullisesti. Dostojevskin vallankumouksellinen solu anarkisteja ( Markus Järvenpää vetää kaikki roolit, ja millä lailla) sopii hyvin Jokerin liikkeen kanssa. Empatiakyvytön eliitti v tasa-arvo, demokratia. Asiaa!
Klassikko on klassikko: vieläki ajankohtanen ja alusta uusille tulkinnoille. Kaikki me haluamme tulla hyväksytyiksi, huomatuiksi, rakastetuksi. Kuten elokuvissa Jokeri sekä Marian paratiisi. Ehkä. Huikeaa, ettei Dostojevskiä murhattu anarkisminsa vuoksi. Dostojevskille määrättiin kuolemantuomio. Mutta hän selviytyi. Miksi?
Oli hurjaa huomata kuinka viime vuonna Dostojevskin tuotanto kielletään liian vaarallisena kirjallisuutena kaikista maailman paikoista juuri kirjamessuilla jossakin ahdasmielisessä hihhulien maassa.
Kino Korjaamolla oli kaffe & leffa nimeltä Marian paratiisi, joka sopii oikein tähän manipuloivien karismaattisten sosiopaattien ( dokumentti Kreivi, Gabriel tule takaisin, Once upon a time in... Hollywoodin Charles Manson, Everstinnan Eversti, Mandy, Midsommar, Jokeri, Riivaajat ) sarjaan, jossa jokainen osoittaa kuinka helposti käyttäydymme, me vain haluamme rakkautta ja tulla hyväksytyksi, huomatuksi, kuulluksi.
Myös Irrational man keskustelee Jokerin kanssa. Ja ehkä Kauriinmetsästäjäkin. Elokuvan rinnalla pyörii mielessä myös Markus Järvenpään esittämä monologi Riivaajat, jonka näin Jurkassa kahdesti, ja myöhemmin Tampereen teatterilla näen vielä.
26.09.:
Dostojevskin Riivaajat iskevät uudelleen, tarinan dekoratiivisten detaljien lisäksi Markus Järvenpää on täydellinen, kaikissa rooleissaan. Andy McCoyn eilisen levynjulkkarikeikan jälkeen tämäkin tuntuu keikalta. Jos Rikos ja rangaistus oli ensimmäinen albumi, niin tämä on toinen
Todella kiinnostavaa, että Aino Malmbergin asunto sijaitsi osoitteessa Vironkatu 7, jossa on myös nykyisin Teatteri Jurkka, jossa näin Dostojevskin #Riivaajat näytelmä, jonka osa repliikeistä sopi kuin nappi otsaan.
Hesarin artikkelissa: "Aino Malmberg hurmaantui terrorismin hehkusta: 1900-luvun alussa opettaja ja kirjailija avasi kotinsa Venäjän radikaalien salaiseksi tukikohdaksi
Kirjailija ja opettaja Aino Malmberg piti Helsingin-kotonaan eräänlaista vallankumouksellisten hovia. Hän oli valmis piilottamaan kotiinsa jopa dynamiittia. Malmberg on osa Suomen terrorismin historiaa, josta kertoo uusi tietokirja." linkissä
Sergei Netšajev oli tilanomistaja Pjotr Jepiševin ja maaorjanaisen avioton lapsi.
" Kirjailija Fjodor Dostojevski kuvaa Netšajevin kannattajia romaanissaan Riivaajat." #riivaajat
vallankumouksellinen Sergei Netšajev wikipediassa
Näin järisyttävän näytelmän Riivaajat Teatteri Jurkassa kolmesti. Tässä kuvia, videoita ja linkkejä:
Sosialistisesta mediastani:
mm keskustelut Teatteri Jurkassa esitysten jälkeen:
Lisää @TeatteriJurkka mustavalkoista ja ei niin mustavalkoista maailmaa, välillä mennään harmaan puolelle, ja punasen, hyvin punasen. Järvenpään ja Rämön #Riivaajat on tämän poppoon toinen albumi, edellinen oli Rikos ja rangaistus. Keikalta tämä tuntuukin, hikiseltä, intiimiltä pic.twitter.com/ToFS5ERG1s
Klassikko on klassikko, ja aina ajankohtainen. Dostojevskillä oli radikaali taustansa, oi nuoruus, ja romaanissa, ja oikeassa elämässä tapahtunutta murhaa pidetään sosialistisen vallankumouksen alkulaukauksena #Riivaajat@TeatteriJurkka@markusmerkuspic.twitter.com/gXdUGRK1Rw
Todella kiinnostavaa, että asunto sijaitsi osoitteessa Vironkatu 7, jossa on myös nykyisin Teatteri Jurkka, jossa näin Dostojevskin #Riivaajat näytelmä, jonka osa repliikeistä sopi kuin nappi otsaan @TeatteriJurkka
Queer, virkistävä, traaginen ja hassu Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3, Teatteri Jurkassa. Ennakkonäytös perjantaina rännään tännään 22.03.2019 Yritin kuulostella tuliko PataÄssän karaokesta Leeviä... Mutta portsarit vain testasivat ulko-oven narinaa. Saundimaailma sekin.
" Teatteri on outo laji."
Tämä on vasta ennakkonäytös, mutta sopii niille jotka vihaavat Proustia, ja muillekin jotka eivät. Tätä tsettiä voi nauttia vaikkei ole alkup pröystäilevää, proustailevaa, loputonta kirjasarjaa lukenut, tai varsinkaan tuota teatteriin meno -kohtaa. Vaikkei tämän poppoon aiempia Proustin volyymejä yks ja kaks ei ookaa nähny. Mieli kyllä tekiz nähä, mitä he seuraavaksi... Ehdottomasti kovan teatterikevään 2019 tsekattavia musteja.
Eilen liikuin antiikin maisemissa Medusan huoneessa. Tänään oli tapetilla myös antiikin tragedia - joka muistutettiin mieliin mitä suloisimmalla tavalla. Saako nainen rakastaa uuden aviomiehensä poikaa. Miksi suomalaisen miehen malli suomalaisessa teatterissa ja muussa armeijassa on niin suppea. Puvustus mainittu, mutta millainen teatteribloggaaja olisi Marcel Proust tänä päivänä...
Kun kirjassa nuar Proust katsoo tuoretta teatteri-ilmoitusta, mainosta, joka on vasta liimattu, se muistuttaa hetkeä, jolloin näemme Twitterissä, FB:ssä ja Instagramissa teatteri-ilmoituksen, julkaisun joka on julkaistu kaksi sekuntia sitten. Tuoreena.
Kuvassa Aleksi Holkko
Kuva Marko Mäkinen
Olemme useammassa aikatasossa ja genressä. Yleisöä pidetään aluksi varpaillaan, hereillä ja virkeinä, odottavaisina. Näyttelijät ovat ystävällisiä, ja ohjaavat permantorahvaan paikoille, vanhan ranskalaisen tavan mukaan. Matkustamme ajassa, ja olemme silti tässä. Ajassa, ajanjaksolla olemme antiikin ja maaliskuun 2019 Oscar-gaalan välissä, Proustin ajassa, jossain menneessä, 1800-luvulla, sen lopulla, la belle epoque, ja itse Proust on aika kalpeana poikana paikalla.( Viljellään tätä kalpeat pojat -käsitettä...) Ajasta. Olemme Racinen näytelmän barokin ajassa, vuodessa 1677, jolloin tragedia Faidra näyteltiin. Olemme myös tässä ajassa, maaliskuussa, sekä matkaamme ajassa muutenkin. Käymme läpi Jurkan historiikkia, kummituksia ja kuppikakkuja. Tai ei, ei niitä, vaan vanhempia leivoksia. Viittauksia Maria Antoinetteen ei tehdä. Toisaalta olemme marginaalissa, homon miehen marginaalissa. Ja toisaalta näyttelevän naisen, naisnäyttelijän. Miksi meille ei löydy rooleja kuin jonkun kurtisaanin?
Sarah Bernhardtin äiti oli juutalainen kurtisaani. Marcel Proust oli juutalainen homoseksuaali, muttei pitänyt siitä numeroa, päin vastoin, vai ymmärsinkö oikein, eilisestä. MP oli kaapissa. Sarah Bernhardt oli maailman parhain näyttelijä.
SB:stä löytyy tietoa ja elämänkertoja. Hänellä oli apina nimeltä Darwin, muttei se ollut kummallisin asia hänen eläintarhastaan. Sarah eksyi kuumailmapallolla, hän jatkoi näyttelemistään amputoinnista huolimatta. Muistaakseni aikuisena naisena hän näytteli Juliaa. Hän piut paut välitti sovinnaisuudesta, ja tottahan toki hän oli Hamlet. Ei ahtaalle naisen mallille!
Jurkassa kalpea Proust on hyvinkin Proustin näköinen. Jopa vasemman kulmakarvan kaarteen hallinta oli häkellyttävää yks yhteen esikuvansa kanssa. Tätä kirjoittaessa tuli hauska loikkaus ja yhdentymä. Mutta se meni jonnekin, kuten kuoppa autostraadalla, kun halpabussi kiitää myrskyn keskellä kohti teatteria. Tai kotia.
Itse en ole mikään Proustin ystävä, päin vastoin. Pidin tätä etuoikeutettuna valkoisena heterona, tai siis ei-heterona, mutta miehenä joka saa suoltaa tekstiä jota vain julkaistaan, ja julkaistaan, ja julkaistaan.
Tämä näytelmä on sopiva kärkäs - paikalla olevaa Proustia ei kiinnosta Jurkan historia tippaakaan. Hän vain odottaa Bermaa.
Toisaalta jo alussa Proust nostetaan jalustalle, maailman parhaimpana kirjailijana ensemblen mukaan. Hänet nostetaan pallin päälle.
Kadonnutta aikaa etsimässä osa 3 kirjan nimi Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa on ällöttävä, yäk, juurikin miehen kirjoittamana, tirkistelynä. Äänikirjaa voi kuunnella osia 1 - 6 Yle Areenassa. Itse kuuntelin osaa 3, keskittyen vain teatteriin ja La Bermaan. Osassa tekstiä näen Proustin valokuvana, istuvana aikuisena miehenä.
Samalla hän on lapsi, poika, kuin kutistettu versio tuosta kuvasta, mutta hän seisoo polvihousuissaan. Ehkä. Miksi pieni poika haluaa teatterin palavasti. Voiko La Berma lunastaa nuo kaikki toiveet, lupaukset, määritteet, äänenpainot.
Yhdessä kohtaa kirjassa sanotaan Bernhardt, ei La Berma. Samoin Proust kirjoittaa vanhemmistaan juutalaisina, joten sen puoleen hän ei ole kaapissa.
Tämä ei ole arvio, koska kyseessä oli ennakko, ja olin kutsuvieraana. Se on kuitenkin muisto, hetki, muistiinpano, merkintä. Teatterikevät voi hyvin...
Tämä ei ole vaikea näytelmä, se kyllä puhkeaa kukkaan myös kotimatkalla. Se on yleisöystävällinen, se ei kosiskele, vaan johdattaa kohteliaasti äärelle, ja toisinaan sytyttää henkisen kohdevalon.
Kaunis on flamingon värinen laskuvarjokangas. Se on provokatiivinen, naisten salonkien sävy. Myös muidenkin buduäärien sävy.
Kaunis on miehen kuva tässä, luovana ja räiskyvänä kummituksena ja puvustajana, pukusuunnittelijana. Leivosten värisiä kankaita, miesten koreita vaatteita.
Hippolytoksena Holkko - tai Hippolytos Holkkona - ah, nuorena ja kauniina adoniksena, katseiden kohteena, himon kohteena, ehkä. Niinhän teatterissa aina on, katsojan silmä.
Miksi vanhempi nainen, tai aikuinen nainen ei saisi rakastaa nuorempaa miestä? Tässä tragediassa hän on Faidran uuden aviomiehen aiemmasta liitosta syntynyt poika, ei siis täysin sukua, eikä sukurutsailua, jota on tulvinut tarinoissa, ainakin Game of Thronesissa ( Tulen ja jään laulu). Hän on helleeninen sankari, mutta saako hän olla helleeni, kun ei ole kreikkalainen vaan enemminkin Pohjanmaalta.
Huvittavaa, Proustia ei yhtään hetkauta, ettei helleeniä näyttelevä ole aito kreikkalainen. Kulttuurisen omimisen kritisointi on meidän päivämme juttu. Vasta nyt.
Kaunis poika on halvoissa, kiiltävissä vetimissä, kultainen laakeriseppele, tai kullitettu laakeriseppele, jotka ovat sekä jäänne vanhanaikaisesta ja konventionaalisesta teatterista, mutta myös pilailukaupan tuotteita, joita voi kuka vain ostaa fetisistinä ja tehdä ties mitkä hiekka ja sandaali -sessiot, homoeroottiset, tai vain sessiot. Tai elokuvan rekvisiittaa kuten Tom of Finland ja Babylon Berlin. Tai kotielokuvien. Ja tooga joka on yhtä lyhyt kuin uniformu komentajalla ( avaruuslaivaston kapteenin Zapp Brannigan ) Futuramassa.
Varsinkin kultaiset shortsit muistuttavat täydellisestä miehestä, jonka tohtori FranknFurter loi Rocky Horror Showssa.
Milka ylhäinen ja hyväryhtinen kuningatar, Valtiatar, antiikissa, ja nyt tässä, muistellen muitakin roolejaan. Onko naisille rooleja, osa 2, NeferNeferNefer kurtisaani jolle kaikki oli / on mahdollista.
Enkä ehtnyt kirjoittaa Emmi Jurkasta riviäkään! ;)
Missä on spektrin pää, kuinka kaunis on prisma, ei, se Viikin tavaratalo. Entä kun se käännetään toisin päin.
Toisaalta äänikirjassa Proust / päähenkilö / kirjaajaa tutkii teatterikiikarilla La Bermaa, ja sehän on pelottavaa. Lapsen havainto. Puhdas mielikuvitus. Pakanan katse. Noitien taikaväline joka sekä pienentää ihmisen, että tuo lähelle.
Kuvassa Milka Ahlroth
Kuva Marko Mäkinen
Tekijäloota:
Käsikirjoitus ja ohjaus: Aleksi Holkko ja Hanna-Kaisa Tiainen
Pukusuunnittelu ja lavastus: Timjami Varamäki
Valo- ja äänikonsultit: Olivia Pohjola ja Viljami Lehtonen
Näyttämötekniikka: Saku Kaukiainen
Näyttämöllä: Milka Ahlroth, Aleksi Holkko, Hanna-Kaisa Tiainen ja Timjami Varamäki
Tuotanto: Teatteri Jurkka ja työryhmä
Valokuvat: Marko Mäkinen
Jurkan sivulla kerrotaan: "Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3
Sarah Bernhardt, Emmi Jurkka, Milka Ahlroth… Tänä keväänä kaikki suurnäyttelijättäret ruumiillistuvat yhdeksi Jurkan näyttämölle! Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 poimii Marcel Proustin romaanisarjasta teatteriteeman ja kehrää sen yhteen niin Teatteri Jurkan kuin tekijöiden omankin historian kanssa.
Esitys kertoo ainakin näyttelijyydestä, klassikoista ja siitä, onko taide hyvää vain silloin, kun on juonut tarpeeksi kahvia, eikä ole ihan hirveä pissahätä?
Kadonnutta aikaa etsimässä 2017-2022 on kymmenen itsenäisen esityksen sarja, joka pohjautuu Marcel Proustin romaanin osiin. Jurkassa nähtävä osa 3 ei vaadi aiempien osien näkemistä.
La magnifique Milka Ahlroth palaa Jurkkaan kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Le superbe Aleksi Holkko ja l’incroyable Hanna-Kaisa Tiainen puolestaan valloittavat Jurkan näyttämön ensimmäistä kertaa!"
Flickrissä kuvia:
Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3
Ensi-ilta 23.3.2019
Kuva Marko Mäkinen
Yle areenasta löytyy:
Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä, Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan suomennoksen kolmas osa.
Suomentaja: Inkeri Tuomikoski.
Lukija: Erja Manto.
Asiaan liittyviä ja liittymättömiä tviittejäni:
Jännittävää, ellei peräti maagista (sorcery!) on kuulla Sandra Bernhardtin ääni. Kuulla. Ääni. Faidrana.
Rare 1910 Audio: Sarah Bernhardt, ‘The Most Famous Actress the World Has Ever Known,’ in Racine’s Phèdre https://t.co/aHfWT4Fh1g lähteestä @openculture
Mutt' millane teatteribloggaaja Marcel Proust tänä pänä ois. Voiko kukaan lunastaa tänä päivänäkään ne odotukset joita hän lataa SB:n esitykseen. Miten tuoda tää flamingonvärisen laskuvarjokankaan, antiikin tragedian ja leivosten äärelle @TeatteriJurkka#kadonnuttaaikaaetsimässäpic.twitter.com/BC2KQXOdCh
Kadonnutta aikaa etsimässä, merkittävien Proust-tutkijoiden..... Veikeä pikku elokuva Little Miss Sunshine esittää merkittävän Proust-tutkijan, itsemurhaa yrittäneen homon surullisen miehen, jota esittää koomikko, joka on tässä ensimmäistä kertaa hauska minulle, siis palettia käyttäen.
Helene Schjerfbeckin katse. Minä maalaan teidät kaikki: tanssin, varjoteatterin, flamenkon soljuvin, kiivain, impressionistisin vedoin, iskuin Kati Outinen ja Annatuuli Saine - yhdessä ja erikseen - vangitsivat meidät tuoleihin ja valkoiselle kankaalle, seinälle. Luovuus, oman ääni, feminismi - intiimissä paikassa nimeltä Teatteri Jurkka eilen 26-02-2019. Miten monologi muuntuu dialogiksi kahden naisen, näyttelijän ja tanssijan, yhteistyöksi. Mikä musiikkivalinta, mikä on rajaus, mikä on liike. Mikä on rytmi. Mikä on tanssijalle nivelrikko, mikä on näyttelijälle työttömyys. Monen asian vyyhti, vyöryy, hurjana kuin villi lanka, villalanka, koskettaa, itkettää.
Tämä ei ole vaike teos, tämä ei ole vaikeasti omaksuttava teos, päin vastoin, vaikka sitä seuraa tarkasti, ja sitten voimaantuu.
Mitä ilmeisimmin kulkeutuu myös muihin tiloihin. Vaikkapa Reitzin säätiöön, sitruunakulhon läheisyyteen, ja Atskiin, omakuvien ääreen. Mutta silloin ei voi seinätilaa käyttää... Pitäisikö teos tehdä lasiseinien kanssa, jossa lasikattoon törmätään vieläkin... Vaikka Jurkka on ihana. ja siis sopiva tähän, räätälöity huoneteatteriin. Teos sopii niin Lapinlahden sairaalaan, Kevätpuutarhaan kuin muuhunkin. Kuka Helene oli. Miten Helene käveli. Kuinka onnellinen Helene oli.
Ihaninta, että Helenellä oli työrauha, ateljee, oma nurkka, oma huone. Mutta millaisia yöt olivat. Pelottavia, kylmiä, täynnä lupauksia. Mitä taisteluita oli käytävä. Millaiset hetket ovat merkittäviä, jaettavissa, muistettavia. Millainen taiteilijamyytti. Millainen feminismi. Millainen radikaalisuus verrattuna Suomen ahdasmielisiin oloihin, joissa oli vain yksi tyylisuunta, kansallsiromantiikka jykevinä seisovine tammineen, kivineen, metsoine riekkoineen. Tekijöinään vain äijiä. Äijiä. Jotka kannustivat äijiä.
Mikä kaunis naisten ketju alkaa Outisen Katista ja päätyy Schjerfbeckin maalaukseen... Kirjoitan tästä tuonnempana. Vai kirjoitanko. Näin tämän virkeän ja koskettavan teoksen kutsuvieraana eilen tiistaina, joka oli sarjassaan toinen näytös enskarin jälkeen. Olin sunnuntaina Reitzin säätiön kokoelmaa ihailemassa töölöläisessä kodissa, Reitzin kotimuseossa, jossa oli tuo maaginen maalaus sitruunoista - Sitruunoita visakoivukulhossa, 1944 Helene Schjerfbeck (1862-1946) löytyy Reizin sivulta paintings. Myös muita Schjerfbeckejä oli. Kävin myös Atskissa kolmesti Kohtauksia kaupungista -näyttelyssä, jonne oli siis ilmainen pääsy kolmesti. Nykyään omistan museokortin, jonka sain lahjaksi.
Tekijäloota:
Käsikirjoitus: Iida Hämeen-Anttila
Ohjaus: Kati Outinen
Koreografia: Annatuuli Saine
Näyttämöllä: Kati Outinen ja Annatuuli Saine
Teatteri Jurkan sivulla kerrotaan:
""Aina tulee niitä pieniä rakoja, joista maailma näyttäytyy jonain aivan muuna ja minulla on ilo saada siitä hetkestä kiinni. Se on minun työtäni, uuvuttaa maailma niin, että se näyttäytyy minulle.”
Minä maalaan teidät kaikki kertoo taidemaalari Helene Schjerfbeckistä. Näytelmä on monologiksi kirjoitettu dialogi taiteilijuudesta. Dialogia esityksessä käyvät näyttelijä ja tanssija. Se, mikä Helenen maalauksissa on viiva tai siveltimen veto, on esityksessä liike, ääni ja sana.
Näyttämöllä on Helene uransa eri vaiheissa, omakuvien äärellä ja Ihailija, joka pohtii suhdettaan Helenen taiteeseen sekä hänen perintöään jälkipolville.
Sekä filosofinen että aisteissaan ja tunteissaan vahva näytelmä pureutuu konkreettisesti taiteilijuuteen, taiteilijan työhön. Sen haasteisiin, innoituksen lähteisiin ja henkilökohtaisiin voittoihin – jotka usein ovat jotakin aivan muuta, kuin mitä maailma katsoo voitoksi."
Alkuperäisen julisteen ja mainoksen kuvat Marko Mäkinen
Kukaan ei voi kiistää Helenen maalausten naiskuvan vaikutusta mm Julie Delpyn elokuvassa Kreivitär:
Kreivitär #ikuinenkauneus ja Schjerfbeckin omakuvat ja valo. Kertoi Erzsébet Báthoryn tarina. Kuka kirjoittaa HIStorian, kuka valitsee näkökulman, kenet mustamaalataan. Mikä oli totta. Minua Elisabeth Bathory on aina kiinnostanut, nainen ja valta, vaikka hän ei ollutkaan varsinainen vampyyri vaan kylpi nuorten neitseitten veressä.
