Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pasi Lampela. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pasi Lampela. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. marraskuuta 2021

Turvamies. Hgin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Pasi Lampelan screwball- ja ota koppi -komediassa kaksikko näytteli toisiaan suohon, ja nosti myös reippaasta ylös.

Tänään teatteissa. Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Pasi Lampelan screwball- ja ota koppi -komedia Luottomies, jossa tää kaksikko näytteli toisiaan suohon, ja nosti myös reippaasta ylös. Välillä heistä kumpikin vuorollaan juorusi yleisölle, ettei se noin mennyt.  Ääniraidalla Motörheadista Barry Whiteen miehet luritteli, syynsä kullakin... 

Heti alkuun Martti Suosalolla on housut nilkoissa, mutta hän ei kumarra eikä pyllistä yleisöön päin, vaan väärinkäsittää, luulee, että ovesta tuleekin lekuri tai vähintäänkin sairaanhoitaja katsomaan kipeitä paikkojaan, mutta sehän on Katja Küttner, joka näyttelee turvamiestä. Jonka toimenkuva on varsin laaja, ehkä, muttei kata tuota osastoa. 

Kepeää huumoria, nopeaa sananvaihtoa, sananlentoa. Lahjakkaita ihmisiä. Salissa on paljon eläkeläisryhmiä, mikä on hyvä asia. 15.11.2021.


Pasi Lampela

TURVAMIES

Räiskyvä kotimainen komedia

ARENA-NÄYTTÄMÖ – Hämeentie 2


Viimeisiä näytöksiä viedään? Taisi loppua 19.11.? Mutta näyttää esitykseltä joka helposti kulkeutuu vaikka Karanteeniteatteriin, ja ties minne. 

Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämö on tullut tutuksi komedioiden ja farssien areenana. Entiseen elokuvateatteriin on helppo tulla, se on metromatkan varrella. Ajankohta on sopivasti pikkujoulun aikaan. Rekvisiittaa on niukalti, vain nojatuoli ja jalkalamppu, muttei Jussi Jurkan nojatuoli ( Hyvää ötyä ) eikä Jopen jalkalamppu (rivo vitsi Jopet Showsta)... Niukkuus sopii, että esitys liikkuu muihinkin kaupunkeihin. Eettinen ja ekologinen ratkaisu, ja muistuttaa kun ennen muinoin viihdetaiteilijat kiersivät maitolavoja ja kansantaloja, ja esiintyivät rahvalle, aika rankkojakin välimatkoja siinä välissä, monin puolin.

Mutta nyt, nykyään, onneksi, ei ole vain yhdenlaista huumoria. 

Matkalaukkukostajasta Suokin kesäteatterin Roomeosta tuonne Maailman hauskin mies elokuvaan sekä näytelmään asti.  Martti Suosalo luritteli myös seremoniamestarin villkommen, bienvenyy, velcom, tuttu Hgin kt:n musikaalista Cabaret. Pien venyy. ( osaan kirjoitta nuo laulunsanat ja niin osaa Marttikin ne laulaa)

Pintaremontti, Homoäiti, PrinsessaKatja Küttner. Katjan uraa olen seurannut lyhyemmän aikaa, mutta onpa mukava nähdä heidät yhdeessä. 

Pasi Lampela on ennenkin kirjoittanut ja/ tai  ohjannut vallasta, valtasuhteista naisen ja miehen välillä, kuten Kenraali ja Casanova ja Don Juan. Tässä on kuitenkin ammatillinen suhde, jossa kyllä mennään välillä aika henkilökohtaisuuksiin. Että millaista on ihmiselle mukavinta illanviettoa, kotona yksinään rauhassa, vaiko rai rai hyvässä seurassa kosteassa illassa. 


Mutta mitä Helsingin kaupunginteatteri kertoo esityksestä: 

" Varakkaan teollisuussuvun raikulipoika Antti Granqvist valmistautuu elämänsä treffeille, mutta hänet yllättääkin isän palkkaama turvamies, joka sanoo, että nyt ei lähdetä yhtään mihinkään: Antin perhettä kiristetään, perheenjäsenten henki on vaarassa ja Antti saa oman turvamiehen " esittelyteksti.


Mutta kuinkas sitten kävikään... Suosalolla ei ole kenenkään suuria saappaita, joita täyttää. Mutta hyvin liinavat housut hänellä on. Ja jotain James Stewartia Suosalossa on, yhä, vaikka nykyinen  tuoniltainen hahmonsa ploirina liukastelisi sperm.... siis skandaaleissa, ja tanssisi notkeasti, ja melkein hengenvaarallisesti jalkalampun kera mamboa tai sottiisia. Ehkä tango on kuitenkin vahvin. Tai valssi.

Suomalaisittain nopean reagoinnin komediaa, välillä käytiin osiossa Näytelmä menee pieleen, kun valo & ääni ihmiset taisivat nukkua... Mutta tulihan se äänitehoste sieltä vihdoin.

Hulivilihuihai-poika tai jo varttunut mies latelee lööperiä päästäkseen pulasta.

Mutta auttaako se. Ostaako yleisö. Tai turvamies? 


kuva Robert Seger



Tekijäloota: 

Tekijät

Martti Suosalo

Katja Küttner



Pasi Lampela

OHJAUS


Max Wikström

LAVASTUS JA VALOSUUNNITTELU


Työryhmä

PUVUT


Paavo Kykkänen

VALOSUUNNITTELU


Jaakko Virmavirta

ÄÄNISUUNNITTELU


Jukka Haapalainen

KOREOGRAFIA


Sirpa Suutari-Jääskö

KOREOGRAFIA


Ari-Pekka Lahti

DRAMATURGI


Tsiikaa raileri: 


Lisää Hgin kaupunginteatterin sivulta: "Millaisia haasteita syntyy, kun vapauteensa rakastunut hedonisti Antti ja ammattiylpeä turvamies Mirka joutuvat viettämään aikaa neljän seinän sisällä? Fyysinen etäisyys on lyhyt, henkinen taas valovuosien mittainen.

Aikamme vitsauksia on kaiken määritteleminen yksinkertaistavien, keinotekoisten ja tahallisille väärinymmärryksille perustuvien vastakkainasettelujen kautta. Turvamiehessä tätä asetelmaa puretaan ja näytetään se, että ihmiset oikeasti tarvitsevat tosiaan. Suurtenkin kuilujen yli pitää uskaltaa loikata."

Sosiaalisesta mediastani: 

maanantai 18. marraskuuta 2019

Tokenenkohan tästä koskaan. Eero Aho on Don Juan. Useasti. Ironisesti. Kyltymättömästi. Teatteri on jakamista varten.

Näytelmä alkaa kun merenvihreään huoneeseen sytytetään valot, siinä Don Juan ( Eero Aho ) makaa ammeessa, pieni pyyhe peittää hänen kasvonsa. Hän tuo mieleen Jim Morrisonin, ja sitä myötä kuoleman Pariisissa. Ahon Don Juanissa on paljon rocktähteä, oi ne elkeet. Mutta myös muutakin 70-lukua, jossa rockmuusikot elivät kuin kuninkaat - välittämättä muiden mielipiteistä. He olivat myös androgyynejä ja osa biseksuaaleja. Tai ainakin halusi olla.

Heissä oli paljon miehekkyyttä ja naisellisuutta samassa nipussa, upeat pitkät hiukset, meikkiä ja tiukat housut, jotka eivät jätä mitään epäilyjen varaan ( Spinal Tapilla oliko se rumpalilla oli kurkku housuissa, mutta se oli kääritty rapisevaan paperiin... )

Isä sanoi, että varo Don Juaneja.
Mutta se oli jo myöhäistä.
Olin Turuus.

Vaikka Molieren näytelmä on barokin ajalta, niin sisustuksessa olemme jo dekadentissa rokokoossa, jota syfilis on hieman sävyttänyt, ei niin vaaleanpunaiseksi.

Näkymä on hieman kulahtanut, se on rappioromantiikkaa, ah, tarpeeksi.

Tuuban soittaja istuu frakki päällä likaisella wc-pöntöllä. Viitataan jo tulevan, de Saden juttuihin. Hienosti hän soittaa Don Giovannia. Välillä yleisö taputtaa liian kovaa, ettei Don Giovannin kaikkia säveliä kuule, mutta onneksi kävin katsomassa, ja kuuntelemassa tämän useasti.

Aho lepää, makaa kuin Morrison viimeisellä kylvyllään, mutta ehkä viittaus on myös suuntaan Marat? ( Olen armoton Charlotte Corday -diggari, jonka vuoksi kävin luostarissakin. Ei tosin niinkuin Don Juanin tarinassa, heh heh, vaan oliko se minulla joku basilika, missä Corday oli vangittuna ).

Nyt selkään sattuu, en ole syönyt lounasta, en päivällistä, en illallista, että jatkan toiste. En edes viinirypälettä...

Eeron tää Don Juan -hahmo tai matka alko The Doorsien Morrisonista, sit siirty Pentti Siimekseen, sieltä Loiriin ja matka on vielä kesken. Hänessä on epookin riikinkukkojen ja 70-luvun rocktähtien rokkukkojen feminiinisyys/maskuliinisuus. Ja mikä yleisö, vastaanottawainen. Haluan tuon ammeen! Kylpyankat saa jättää ammeeseen. Ja Don Juan.... Näin ajattelin 14.09. Eero Aho, näyttelijä Eero Aho flirttailee yleisön kanssa, viettelee, huomaa, kaataa, huomioi.

Ennen julisteita sai vain Suosikista ja Helpistä, nyt myös Turuust. Nami nami. Joskus suklaavälipala kuulosti kondomilta. Ohjaaja Pasi Lampela jatkaa dekadenttisia kamaridraamoja, ellei peräti sänkykamari-. Tosin olen vasta nähnyt julkan, mutta Eero Aho on Don Juan.

Olen jo myyty 14.09. Vaikka olen nähnyt vasta julisteen.

Olen uudelleen Turun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää Don Juan 5.10. ja erityisen paljon välitaputuksia. Jos Eero Ahon ja Markus Järvenpään rodeo Hamletissa kuumotti, niin tsekkaas Ahon ja Markus Ilkka Uolevin kohtaus tässä...

Turun kaupunginteatterissa herkutellaan Don Juanilla eli Eero Aholla, mutta myös erinomaisella Arto Hällströmin käännöksellä.

Kekriin ja Halloweenin sopi hyvin Don Juan 01.11. irstailua ja kuolleet eivät anna rauhaa. Eilisen veto oli erityisen hersyvä ja vallaton. Jossa oli myös Aleksis Kiveä. Minä eläin! Tai sitä tarkoittaen....

Jos näyttämön kuva-alasta peittää yläosasta 2/3 niin alaosassa näkyisi vain western, siis länkkäri, lännen elokuva, cowboyn buutsit ja herran palvelijalla Snagarellella ( ihana Hannes Suominen ) on jopa vanhojen lännenmiesten aluskerrasto - jossa myös takaluukku.

Millaista on seksuaalinen lataus näytelmässä, teatterissa. Varsinkin tässä. Kuinka monta ironian tasoa on. Kuinka hienoa, että ohjaaja Pasi Lampela jatkaa näitä sänkykamari-näytelmiä. Edellinen vastaava eli Helsingin kaupunginteatterin Kenraali ja Casanova -näytelmässä oli vanhenevan Casanovan lisäksi nuori YrjöMaunu Sprengtporten kylpylässä, joka kovasti toi mieleen Venus turkiksissa -teoksen.

Teemapäivä: luin Don Juanin päiväkirjaa, kuuntelin Judas Priestin Turbo Lover -piisiä, ja matkustin Turkuun katsomaan Eero Ahoa näiden kahden teoksen väliltä, sisältä ja sivusta.
Että siltä pohjalta. Marraskuu alkoi.

Kekriin ja Halloweenin sopi Don Juan Turuus. Kyllä Eero Aho on lempi. Näyttelijäni. Eilisen 1.11. veto oli erityisen hersyvä ja vallaton. Ja yöllä koko Turku tuoksui konjakille!

Kuva


Ja ekat tunnelmat esityksistä joita olen ahminut, tiuhaan.

Olen käynyt katsomassa Turun Kaupunginteatterin Don Juania myös useasti. Tässä tiivistelmä.

Kuva


Kuva



Sosialistisesta mediastani:




kirsikkana kakun päällä ja sokerina kulhossani Eero Aho -hehkutukseni joka alkoi siitä Vaarubuudenin eestä Töölössä 90-luvulla:
Ennen Don Juania Turuus oli Hamletti: Ja eero veti kuten Eltton Joni:
Ja sitä ennen Eero oli Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen: huvittavaa kyllä, kerran kävelin Helsingin kaupunginteatterin kulkimilla ja vastaan kävelee hän, Kekkosena, tällingissä. Olin kuvaamassa vaahteroita, niin säikähin, kun ei muita ihmisiä mailla halmeilla.




sit oli joku Tuntematon juttu:
Teatterin lumoa: Dominoiva Äidin rakkaus Omapohjassa, Eero Aho, Raskolnikov ja naapurini Martta Koskinen #äidinrakkaus järisytti toistamiseen eri näkökulmast tiirattuna #Omapohja #Kansallisteatteri sopevasti ennen äitienpv. Ja varsinki Eero Aho! Eero Aho ol yhtä hehkee kuin Varubodenin eessä Tölössä 90-luvulla. Ei paskempi lauantai: aina tenhoava #EeroAho Kekkosena #kekkonenjakremlintanssikoulu #hktfi . Sitten yllätys ilotulitus ja Lintsin #iikweek dj:nä jussi69 kun huvipuisto on auki keskiyöhön asti...
Yks saksittu teatteriarvostelu tahi tunnelma Rosa Liksom: Family affairs @KOM_teatteri oli niin ikimuistoinen ensi-ilta, etten muista siitä mtn. Eero Ahoa olen senkin jälkeen käynyt tiheään tiiraamassa. Ja Marja Packalenia näin viimeksi Valehtelijan peruukissa.



sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Hirviö tilittää monologia Teatteri Jurkassa: Pekka Laiho ja Ylpeys

Aluksi kattaus on minimalistinen, jopa liiankin riisuttu lavastus. Sillä lailla pöyhkeilevä. Se kulkee kyllä hyvin mukana kiertueella. Tällöin on pakko luottaa näyttelijän olkapäihin. Ja karismaan. Riittääkö se? Näyttelijänä on Pekka Laiho, joka myös kirjoitti tämän yksinpuhelun, jonka ohjasi Pasi Lampela. Kamuja ollaan Camus´n kanssa, ja tarina on yhtäällä hyvinkin universaali ja toisaalla Helsinki-keskeinen - Helsingin paikat, asunnot ja niiden koot, aluieden ja huudien tyyli ja meno, luokkajärjestelmä sitovat tämän realismiin.

Mitkä ovat ne kasvot jotka tuijottavat pimeästä? Kenelle kerrotaan. Ja miksi? Mustarastaan lauluun viitataan. KOM-teatterin aulassa näin Soivion Mustarastaan, kahdesti. Ennen ensimmäistä kertaa olin Eiran kauneimman ja goottilaisimman kummitustalon edessä. Ja oksalle pyrähti mustarastas. Joka pysyi hiljaa.... Sitten kerran rautatieaseman akkunalaudalla mustarastas lauloi sydämensä pohjasta. Banaalisti kuvasin sen viideolle, ja menin varaamaan teatterilippuja.

Ylpeys on rikostarina, rikollisen tarina. Hirviön kertomana. Mutta millaisen hirviön? Tarina voi olla myös tragikoominen kertomus pojan kasvusta, sekä romanttisia komedian aineksia yhdistettynä draamaan, ja kohtaloihin, johon päädymme. Tai hakeudumme. Siinä on ilveilyä, Mysteerio Buffoa ja jopa Jussi Jurkan imitaatiota. Vaikka tekijät puhuivat jälkikäteen paljon Camus´n vaikutuksesta, ellei peräti lainoista, niin myös Genet on läsnä, mutta rujommin, suomalaisemmin.

Väkivalta ja päihdeongelma. Mikä väkivalta on oikeuttua?

Lampelan ja Laihon yhteistyönä oli aiemmin Kenraali ja Casanova, Casanovaan viitattiin tässäkin teoksessa. Kertomuksen keinoissa on sipulinkuorintaa, mutta kuoriminen jätetään myös kesken. Ja valitaan korista toinen hedelmä...

Virkistävää - ja hirvittävää - kuulla, kun mies kertoo kuinka häntä on nuorempana seksuaalisesti ahdisteltu vanhemman ällön miehen toimesta Ja sitä on koko muu ryhmä nauranut. Sattumalta entisiä työkavereita tavattaessa, ne tai yksi nostavat esiin häirinnän. Ja nauravat sille lisää. Ikään kuin se olisi uhrin syy. Miksi seksuaaliseen häirintään ei puututa?

En voi ymmärtää ihmisiä jotka inhoavat dekkareita ja murhienratkaisuja. Mutta silti katsovat samat uutiset 12 kertaa päivässä. Eivätkä ole millänsäkään sellaisten, toistuvien hirveyksien perässä, jotka alkavat olla tilastotiedettä. Totutaan, että jossain kohtaa maailmaa murhataan uskonnon vuoksi, tai nimissä. Tai öljyn. Tai kolonialismin.

Tämä ei kuitenkaan ole dekkari. Itse pidän dekkareista, koska niissä murhat ja väkivalta selvitetään. Syyllinen löydetään. Oli sitten kyseessä lakia noudattavat poliisit, yksityisetsivät, lakinaiset, toimittajat, vakuutustarkastajat tai amatöörit naiset kuten Neiti Etsivä, Marple ja Murhasta tuli totta - sarjan Jessica. Ja lain ulkopuolella toimivat sankarit, kostajat kuten Lisbeth Salander, Dexter, ja vaikkapa Batman.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus on aina mainiota ja ahdistavaa tutkailua, mihin olemme valmiita. Mihin olemme pakotettuja.

Mutta esim tv kanava Frii esittää pelkästään True crimeä, minusta oli ihanaa, että Suomen kirjakaupoista se osuus loisti poissaolollaan. Kanava mässäilee sarjanurhaajilla,mutta väärin motiivein. Katsoin piruuttani pätkän, jossa ällö vanha äijä oli naimisissa 8 nuoren naisen kanssa ja tehtaillut 48 lasta noista "liitoista". Koska uskonto salli äijille sen. Hyi olkoon. Ei ihme, että yksi vaimoista pisti kylmäksi ukon. Oliko tuo kylmästi sanottu?

Mutta palataan Ylpeyteen. Tekijät ovat tutustuneet luultavimmin sarjamurhaajaelokuviin, ainakin Laiho nostaa esille Hopkinsin esittämän hahmon, kannibaali Hannibal Lecterin. 1990-luvulla tuli hyviä sarjamurhaajatarinoita, joista Seitsemän ( 7even ) pureutui kuolemansynteihin...

Tärkeintä on mehevä tarina, opetti Lampela näytelmässä Kenraali ja Casanova. Kuinka tärkeää on välittää, puhua ja kuunnella, kerrankin.

Taide saa mennä sinne, minne me emme. Tai joudumme vastuuseen. Tai sinne minne meidän ei tarvitse mennä...

Olin kutsuvieraana Teatteri Jurkassa, joten näin tämän heidän pistooamana - naisen eurolla ei niin usein teatteriin pääsekkään... Kiitän siitä.

Kun edellisen kerran olin Jurkassa niin komea, kehystetty Ylpeys juliste rämähti seinältä pianon päälle pianon - jolle onneksi kukaan uuno ei ollut jättänyt juomiaan. Tai jäänyt harjoittamaan sukupuolihaureutta Vanhan malliin ;) Ylpeys käy lankeemuksen edellä... Mutta mikä on Ylpeyden vastakohta?


Tässä kuvassa herra Laiho kertoo miten treenasi väkivaltaista kohtaa kotosalla - akkuna auki ja naapurien kenties kuulemana... 

04.05.2018 oli myös keskustelutilaisuus näytelmän jälkeen, tässä tiivistelmä:

Ei turvonneita klassikoita, vaan Laihoa, itseään. Näytelmä sisältää Camus -lainauksia, päähenkilön nimi on Lajunen eikä Pekka Laiho.

Miltä murhaajasta tuntuu? Ohjeen mukaan tapa kärpänen ikävästi, niin tiedät.

Taiteilijan ei tarvitse masturboida taiteessaan. Taide voi olla yleisesti jaettavissa, ei kuitenkaan arkipäiväistä. Arjen tuolla puolen kuten Dostojevski ja Camus. Shakespearella oli hulluja, murhaajia, sekopäitä. Jotka menevät rajan yli. Me [ normaalit ihmiset ] emme.  Laiho kertoo Hopkinsin olevan kauhea, mutta hirveän hauska ja sympaattinen [ elokuvassa Uhrilampaat ].

Ylpeys - nöyrtyminen. Kieltää itsessään negatiivisia tunteita.  Huijaripoliitikot, miksi ihmiset äänestää? Omia aggressioita ei kohdata

100% varma teksti on luonnollisella tavalla esitetty, jännitteet tulevaan, teksti tarkkaan rakennettu, teemaan johdattelu...

Pekka Laiho teki 5-vuotiaana ensimmäisen monologin, ja nyt heti perään, kesken eläkeelläolon,  toisen yksinpuhelun.

Lampelalla ja Laiholla on ollut viisi yhteistä projektia. Tähän asti. Entäs tuleva.....








Tekijäloota:


TYÖRYHMÄ
Käsikirjoitus ja näyttelijäntyö: Pekka Laiho

Ohjaus: Pasi Lampela
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Tuotanto: Teatteri Jurkka ja työryhmä


Teatteri Jurkan sivulla sanotaan: "Mitä tapahtuu, kun mies, jonka elämästä ei ole puuttunut huippuhetkiä eikä katastrofeja, joutuu 75-vuotiaana viimeistä kertaa toden teolla tekemään tiliä itsensä, tekemisensä ja tekemättä jättämistensä kanssa? Miten kalliisti voi joutua maksamaan siitä, ettei ole myöntänyt todellisia tunteitaan, edes itselleen?

Pekka Laiho muistetaan viime vuosilta Albert Camus’n Putoamisesta (Teatteri Jurkka, 2015) ja Pasi Lampelan Kenraalista ja Casanovasta (HKT, 2016). Nyt veteraaninäyttelijä yllättää jälleen; hän on kirjoittanut luihin ja ytimiin menevän yhden miehen näytelmän Veikko Antero Lajusenniemen matkasta läpi koko sodanjälkeisen Suomen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä."



Tviittejä ja instoja
haltioitumisistani: