sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Hirviö tilittää monologia Teatteri Jurkassa: Pekka Laiho ja Ylpeys

Aluksi kattaus on minimalistinen, jopa liiankin riisuttu lavastus. Sillä lailla pöyhkeilevä. Se kulkee kyllä hyvin mukana kiertueella. Tällöin on pakko luottaa näyttelijän olkapäihin. Ja karismaan. Riittääkö se? Näyttelijänä on Pekka Laiho, joka myös kirjoitti tämän yksinpuhelun, jonka ohjasi Pasi Lampela. Kamuja ollaan Camus´n kanssa, ja tarina on yhtäällä hyvinkin universaali ja toisaalla Helsinki-keskeinen - Helsingin paikat, asunnot ja niiden koot, aluieden ja huudien tyyli ja meno, luokkajärjestelmä sitovat tämän realismiin.

Mitkä ovat ne kasvot jotka tuijottavat pimeästä? Kenelle kerrotaan. Ja miksi? Mustarastaan lauluun viitataan. KOM-teatterin aulassa näin Soivion Mustarastaan, kahdesti. Ennen ensimmäistä kertaa olin Eiran kauneimman ja goottilaisimman kummitustalon edessä. Ja oksalle pyrähti mustarastas. Joka pysyi hiljaa.... Sitten kerran rautatieaseman akkunalaudalla mustarastas lauloi sydämensä pohjasta. Banaalisti kuvasin sen viideolle, ja menin varaamaan teatterilippuja.

Ylpeys on rikostarina, rikollisen tarina. Hirviön kertomana. Mutta millaisen hirviön? Tarina voi olla myös tragikoominen kertomus pojan kasvusta, sekä romanttisia komedian aineksia yhdistettynä draamaan, ja kohtaloihin, johon päädymme. Tai hakeudumme. Siinä on ilveilyä, Mysteerio Buffoa ja jopa Jussi Jurkan imitaatiota. Vaikka tekijät puhuivat jälkikäteen paljon Camus´n vaikutuksesta, ellei peräti lainoista, niin myös Genet on läsnä, mutta rujommin, suomalaisemmin.

Väkivalta ja päihdeongelma. Mikä väkivalta on oikeuttua?

Lampelan ja Laihon yhteistyönä oli aiemmin Kenraali ja Casanova, Casanovaan viitattiin tässäkin teoksessa. Kertomuksen keinoissa on sipulinkuorintaa, mutta kuoriminen jätetään myös kesken. Ja valitaan korista toinen hedelmä...

Virkistävää - ja hirvittävää - kuulla, kun mies kertoo kuinka häntä on nuorempana seksuaalisesti ahdisteltu vanhemman ällön miehen toimesta Ja sitä on koko muu ryhmä nauranut. Sattumalta entisiä työkavereita tavattaessa, ne tai yksi nostavat esiin häirinnän. Ja nauravat sille lisää. Ikään kuin se olisi uhrin syy. Miksi seksuaaliseen häirintään ei puututa?

En voi ymmärtää ihmisiä jotka inhoavat dekkareita ja murhienratkaisuja. Mutta silti katsovat samat uutiset 12 kertaa päivässä. Eivätkä ole millänsäkään sellaisten, toistuvien hirveyksien perässä, jotka alkavat olla tilastotiedettä. Totutaan, että jossain kohtaa maailmaa murhataan uskonnon vuoksi, tai nimissä. Tai öljyn. Tai kolonialismin.

Tämä ei kuitenkaan ole dekkari. Itse pidän dekkareista, koska niissä murhat ja väkivalta selvitetään. Syyllinen löydetään. Oli sitten kyseessä lakia noudattavat poliisit, yksityisetsivät, lakinaiset, toimittajat, vakuutustarkastajat tai amatöörit naiset kuten Neiti Etsivä, Marple ja Murhasta tuli totta - sarjan Jessica. Ja lain ulkopuolella toimivat sankarit, kostajat kuten Lisbeth Salander, Dexter, ja vaikkapa Batman.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus on aina mainiota ja ahdistavaa tutkailua, mihin olemme valmiita. Mihin olemme pakotettuja.

Mutta esim tv kanava Frii esittää pelkästään True crimeä, minusta oli ihanaa, että Suomen kirjakaupoista se osuus loisti poissaolollaan. Kanava mässäilee sarjanurhaajilla,mutta väärin motiivein. Katsoin piruuttani pätkän, jossa ällö vanha äijä oli naimisissa 8 nuoren naisen kanssa ja tehtaillut 48 lasta noista "liitoista". Koska uskonto salli äijille sen. Hyi olkoon. Ei ihme, että yksi vaimoista pisti kylmäksi ukon. Oliko tuo kylmästi sanottu?

Mutta palataan Ylpeyteen. Tekijät ovat tutustuneet luultavimmin sarjamurhaajaelokuviin, ainakin Laiho nostaa esille Hopkinsin esittämän hahmon, kannibaali Hannibal Lecterin. 1990-luvulla tuli hyviä sarjamurhaajatarinoita, joista Seitsemän ( 7even ) pureutui kuolemansynteihin...

Tärkeintä on mehevä tarina, opetti Lampela näytelmässä Kenraali ja Casanova. Kuinka tärkeää on välittää, puhua ja kuunnella, kerrankin.

Taide saa mennä sinne, minne me emme. Tai joudumme vastuuseen. Tai sinne minne meidän ei tarvitse mennä...

Olin kutsuvieraana Teatteri Jurkassa, joten näin tämän heidän pistooamana - naisen eurolla ei niin usein teatteriin pääsekkään... Kiitän siitä.

Kun edellisen kerran olin Jurkassa niin komea, kehystetty Ylpeys juliste rämähti seinältä pianon päälle pianon - jolle onneksi kukaan uuno ei ollut jättänyt juomiaan. Tai jäänyt harjoittamaan sukupuolihaureutta Vanhan malliin ;) Ylpeys käy lankeemuksen edellä... Mutta mikä on Ylpeyden vastakohta?


Tässä kuvassa herra Laiho kertoo miten treenasi väkivaltaista kohtaa kotosalla - akkuna auki ja naapurien kenties kuulemana... 

04.05.2018 oli myös keskustelutilaisuus näytelmän jälkeen, tässä tiivistelmä:

Ei turvonneita klassikoita, vaan Laihoa, itseään. Näytelmä sisältää Camus -lainauksia, päähenkilön nimi on Lajunen eikä Pekka Laiho.

Miltä murhaajasta tuntuu? Ohjeen mukaan tapa kärpänen ikävästi, niin tiedät.

Taiteilijan ei tarvitse masturboida taiteessaan. Taide voi olla yleisesti jaettavissa, ei kuitenkaan arkipäiväistä. Arjen tuolla puolen kuten Dostojevski ja Camus. Shakespearella oli hulluja, murhaajia, sekopäitä. Jotka menevät rajan yli. Me [ normaalit ihmiset ] emme.  Laiho kertoo Hopkinsin olevan kauhea, mutta hirveän hauska ja sympaattinen [ elokuvassa Uhrilampaat ].

Ylpeys - nöyrtyminen. Kieltää itsessään negatiivisia tunteita.  Huijaripoliitikot, miksi ihmiset äänestää? Omia aggressioita ei kohdata

100% varma teksti on luonnollisella tavalla esitetty, jännitteet tulevaan, teksti tarkkaan rakennettu, teemaan johdattelu...

Pekka Laiho teki 5-vuotiaana ensimmäisen monologin, ja nyt heti perään, kesken eläkeelläolon,  toisen yksinpuhelun.

Lampelalla ja Laiholla on ollut viisi yhteistä projektia. Tähän asti. Entäs tuleva.....








Tekijäloota:


TYÖRYHMÄ
Käsikirjoitus ja näyttelijäntyö: Pekka Laiho

Ohjaus: Pasi Lampela
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Tuotanto: Teatteri Jurkka ja työryhmä


Teatteri Jurkan sivulla sanotaan: "Mitä tapahtuu, kun mies, jonka elämästä ei ole puuttunut huippuhetkiä eikä katastrofeja, joutuu 75-vuotiaana viimeistä kertaa toden teolla tekemään tiliä itsensä, tekemisensä ja tekemättä jättämistensä kanssa? Miten kalliisti voi joutua maksamaan siitä, ettei ole myöntänyt todellisia tunteitaan, edes itselleen?

Pekka Laiho muistetaan viime vuosilta Albert Camus’n Putoamisesta (Teatteri Jurkka, 2015) ja Pasi Lampelan Kenraalista ja Casanovasta (HKT, 2016). Nyt veteraaninäyttelijä yllättää jälleen; hän on kirjoittanut luihin ja ytimiin menevän yhden miehen näytelmän Veikko Antero Lajusenniemen matkasta läpi koko sodanjälkeisen Suomen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä."



Tviittejä ja instoja
haltioitumisistani:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti