tiistai 22. toukokuuta 2018

Haikeat jäähyväiset Pomppatillin Tompalle ja Kultamarjalle. Mutt´ LOTRailu jatkuu syssymmällä Turuus

Taru sormusten herrasta 19.05. 2018 Turun kaupunginteatterissa, kevätkauden vika näytös nyyh. Haikea oli kevään viimeinen näytös, koska Pomppatillin Tomppa ( Bombadil Tom ) ja Kultamarja esiintyivät yhdessä viimeistä kertaa tässä näytelmässä - syksyllä heidät korvataan. He olivat myös Legolas ja Arwen. Mikä on sääli. Anna Victoria Eriksson näytti jo luonnostaan keijulta. Tai siis haltijalta. En vieläkään käsitä miten hyvin Legolas onnistui ampumaan ne nuolet. Teatterimaailma on magian ja silmänlumouksen maailma.... Olli Rahkonen näytteli myös seitsemässä veljeksessä Turuus, Eriksson puolestaan vuorotteli Sarahin roolissa Vampyyrien tanssi -musikaalissa Helsingin kaupungilta.

Kamalaa. Pitää odottaa syyskuulle, että näkee seuraavan kerran.

Näin tämän proggiksen nyt neljättä kertaa. Vaiko viidettä? No, ei meillä lasketa. Edellisessä näytöksessä Pompadillin Tomppa oli erityisen vekkulilla tuulilla - roolin voi ilmeisesti jättää hymy huulilla.

Mutta täyttääkö tarina Bechdelin testin vaatimukset? No ei.

Eikä alkuperäistä tarinaa voi muuttaa liiaksi. Kuinka vihasinkaan pakolla tehtyä genreä "poikienkirjat" ja seikkailut joissa oli toimijoina vain poikia. Meillä maalla korvessa syrjässä ei ollut niin rajoitettua seikkailut. Äiti kyllä varoitti kun hypittiin ikkunoista, että varo ettei tule salmonellaa... Hypittiin vissiin lintujen ruokintapaikan päälle. Viisikossa viduddi tyttö joka joutuu tiskaamaan. Pojat ei.

Onneksi oli Peppi. Ronja ryövärin tytär. Sekä Petronella, aktiivinen prinsessa joka pelasti itse itsensä, kun prinssi oli laiska vätys.

Kuumalla lavaklubilla oli Beyond Bechdel seminaari taannoin josta bloggaan myöhemmin. Mikä on tarinan tasapaino? Kuinka monta naista pääroolissa? Miten jakautuu repliikkien määrä?

Lauantaina immeiset, luultavasti, kokkoontuivat  katsomaan kuninkaallisia häitä. Kuninkaan paluussa Aragornin ja Arwenin spektaakkeli pesi ne täysin...

Klonkku on tarinan sankari. Tai antisankari. Tai pahis. Tai opas. Klonkku, rikkinäinen, miltei järkensä menettänyt. Siinä olemme samaa mieltä Klonkun kanssa kuinka kauhea on auringon räkötys. Hyi, kamalaa, sattuu silmiin...

Ikävää Tolkienin saagassa on naisten poissaolo,  ja  luokkakeskeisyys, herrojen etuoikeus - sekä Sami että Klonkku kutsuvat Frodoa herraksi.

On hauskaa huomata kuinka hobitit käyvät Turun kaupunginteatterin Lippiksen kahvilassa ostamassa reissumiehiä - niitähän ovat itsekin. He pystyvät ostamaan tiskiltä - eivät seiso maitolaatikon päällä. Taikka dynamiittilaatikon, siis saippualaatikon.

Koska hobiteilla on aina nälkä ja koko ajan jano, kun eivät ole ensimmäistäkään aamiaista saaneet, saatikka toista, niin näytelmässä on peräti kaksi väliaikaa.

Minä kävin väliajalla syömästä evästä ulkona ja pikkuruinen hämähäkki yritti kivuta käsilaukkuuni. Otin sen pois, ja millään se ei olisi suostunut laskeutumaan kädeltäni. Voihan sen väliajan  niinkin käyttää... Leikkiä hämhäkin kanssa.

Näytelmässä on suuri kohtaus jossa tapaamme hirviön nimeltä Lukitari, harvoja naispuolisia hahmoja, muuten. Siinä on mukana sekä Ed Woodin tekemää  halpista, joka kuitenkin oli modernia multimediaa ja mosaiikkia, montaasia joista elokuva koostuu. Siinä on myös King Kongin saaren jättisuuria otuksia kuin 1950-luvun skifiäkin, kauhua, joka syntyy kun ihminen keksii atomipommin ja säteilyn, säteilytyksen - mitä hirviöitä, ihmisraunioita ja kaupunkien raunioita niistä syntyy. Myös rasistisissa ja kolonialistissa Tartsan-leffoissa oli jättikokoisia hirviöitä. Ainakin yksi hämähäkki. Tarzan-kirjat taas ei olleet rasistia eikä kolonialistisia. Seksismiä toki kummassakin.

Kaiken huipuksi vuorella Kaupunginteatterin vieressä on komea valtava hämähäkinverkko, julkinen taideteos nimeltä Network, suomennettuna verkosto, verkossa tehtävä ns työ. Ja yksiä lemppariveistoksiani Turuus. Se on Outi Sarjakosken ympäristötaideteos - ja jos aa sanoa, ja sanon siitäkin huolimatta, se on just jetsulleen oikealla paikaalla..





Gandalf sanoo, ettei tämä ole mikään huviretki, piknikki, eväsretki. Välillä puolituiset, hobitit ovat kuin pikkulapsia joita pitää kaitsia ja kieltää kaikesta. Erityisesti Pippin on nuori, tyhmä ja viaton kuten koiranpentu, joka ei vielä tiedä maailman pahuutta. Hän töppäilee kaikessa - koska hän ei tiedä, että mihinkään ei saa koskea,  tulta ei saa sytyttää, uusia ihmeellisiä kapistuksia ei saa sörkkiä.

Gandalfissa on paljon velhoa nimeltä Merlin, ja hobiteissa samaa kuin pyöreän pöydän ritareissa.

LOTRailua Kalevalassa


Varsinkin tässä versiossa Gandalf on hyvinkin Väinämöisen kaltainen, varsinkin veneessä. Tarinan alussa seppä takoo, luo Sormusten sormuksen. Kuten Ilmarinen tarinassanne Kalevalassa. Mutta Sampo on mystisempi ja monipuolisempi kuin sormus.

Louhen kaltaista vahvaa itsenäistä naista tarinassa ei sinänsä ole, vaan Arwen, ja Éowyn, tuo Rohanin Valkea Neito. Ja Galadriel.

Onko Ruusa Tölli vain tyttöystävä vaiko myös toivon symboli? Rauhan, kodin, yhteiselon, tulevaisuuden.

Mutta onko Louhi havaittavissa noissa tummissa linnuissa, lentävissä hirviöissä? Gallen-Kallelan töissä, ihan Helsingin kaupungin museon kattomaalauksissa Louhi on vanhempi nainen, itsenäinen harpyija. Naisen vanhenemisen merkit ovat ikävällä tavalla kuvattu, kuten kauhussa, jota rakastan ja kulutan. Vaikka Väinämöinen on veneessä, niin hän ei seksuaalisesti lähentele Louhea kuten Aino-parkaa. Tuostahan tuli kohua, että pitäisikö tuo seksistinen maalaus poistaa Ateneumista. Samalla pitäisi naisten alastonpatsaat poistaa. Ja pukea ainakin kuten miehet kurkkuun asti napitetut Leinot, Lönnrotit, istuvat presidentit.

Onko tässä teoksessa Kullervon kirousta? Vaikka suomenpystykorvaa ei näy jaloissa pyörimässä.

Peter Jacksonin leffaversiossa hobitit ovat miltei beatleja. Mikko Koukin versiossa heissä on kotimaista, mukavaa junttiutta, kuten Rummukaisen veljeksissä, ja Seitsemässä veljeksessä.

Hobittien hahmoissa on sekä savolaisuutta että karjalaisuutta, jos englanninkielisessä versiossa, tahi alkuperässä on irlantilaisuutta ja walesilaisuutta.

Hobittien elämä on kuin eilisen ajan suomalaisilla kesälomalla, jolloin vain nautitaan kävellä paljain, isoin jaloin nurmikolla, piippukessua kenties tuprutellen, ilman kiirettä, ilman ruuhkaa... Kuin Junnu Vainion Käyn kesälaitaa, ilman paitaa.... Ei estä kukaan kun matkaa teen.

Suomalaiset syövät hyvin. Sitten saunovat ja sitten syövät iltapalaa. Hobitit eivät sauno, mutta minulla on todisteita, että pesevät ainakin nassunsa. Ja Rivendellissä myös muutakin 😂👍



Nämä ihnisenpesuaineet. Tahi hobitin pesuaineet ostin halvalla Sveduista pari vuotta sitten.

Hobittien elo on rauhan aikaa. Suuria ongelmia ei ole. Välillä Suomenlinnassa kuvaan hobittien asuntoja jotka ovat piilossa ruohon alla. Miltei. Vaikka ne oikeassa elämässä liittyvät sotaan ja puolustukseen.

Mutta miksi Taru sormusten herrasta nähdään juuri nyt Turuus pääteoksena, vaikka on sisällisodan vuosijuhla? Jostain syystä Tolkien väitti kiven kovaan ettei tarinansa ole allegoria.

Haltijat ja kääpiöt kinastelevat vähän väliä. Heidän toransa on vanhaa perua, vaikka ovat miltei veljeksiä, tai ainakin naapureita, samalla puolella. Hyviksiä. Vapaita olentoja.

Kun taas örkit ovat jatkuvasti toraisia, täynnä vihaa, miltei syntymästä saakka. Jos he eivät ärjy eivätkä taistele tunteettomasti, niin he eivät pärjää edes hengissä. Bad To the bone? Pahuus asuu luissa ja ytimissä? Tolkienin saagassa örkit esitetään pelkästään pahoina ja jännittyneinä.

Tykkäsin paljon John Carpenterin leffasta Ghost of Mars, jonka näin Night Visions festivaalilla joskus vuonna 2001. Siinä ollaan avaruudessa, tarkemmin sanottuna tulevaisuuden Marsissa, jossa avaruuden örkit terrorisoivat, johtajanaan Big Daddy Mars naamaläviatyksineen. Heitä vastustaa feministit, harvinainen matriatkaatti. Leffan DVD:ssä on ekstroissa on hauskaa turinointia kuinka leffan statistit hilluivat hurjina pimeässä yössä keskellä aavikkoa - kuin oikeat örkit...

Sauronin silmä, kaikki näkevä silmä, Isoveli valvoo.... Tässä versiossa silmä on tulipallo, häntäänsä syövä käärme, kettu tulenhäntä kainalossa...

Kouki on epäilemättä omat Japperwokkinsa ja muut Pythoninsa tiirannut.

Edellisellä kerralla huomioon kuinka kauniit kädet sekä Sauronin suulla että Sarumanilla on. Sarumanin kädet olivat staattiset kun taas Sauronin suulla hyvinkin liikkuvat, kuin omaa elämäänsä elävät. Niin kuin Crispin Gloverilla elokuvissaan. Goottilainen hahmo Sauronin suu muistutti Vampyyrien tanssi -musikaalin Kreivi von Krolockia komeassa puvussaan. Vampyyrien tanssi -leffa taas tuli mieleen kun örkit marssivat öristen ja sapeleita kolistellen eteemme - ja hännän huippuna on kaksi örkiksi naamioitunutta hobittia. Kuin poika  ja professori vampyyrien tanssin tanssiaiskohtauksessa.

Goottilaisuutta on myös linnan luurangot, portaat, rauniot, joista aistii jotain Mario Bavan mustavalkoista, tehokasta goottilaisuutta, pahuutta ja toiseutta kuten elokuvassa Paholaisen naamio, joka näytettiin elokuvateatteri Orionissa taannoin jotta pääsin sitä kuolaamaan. Näin Musta peili nimisessä perin pätevässä kauhuelokuvan käsikirjassa siitä kuvia 1980-luvun puolessa välissä ja siitä lähtien olen halunnut sen suurella kankaalla nähdä.

Hobittien puolinaamioihin hieman petyin, vaikka ymmärrän, että elokuvaan voi maskeerata örkkiä neljä tiimaa ja sitten kuvataan, ja mokailut, blooperit poistetaan. Tai pistetään blu rayn ekstroihin, yllätysmuniksi. Elokuvassa kohtauksen voi aina uusia. Mutta teatterissa ei. Leffassa örkit voivat olla myös mykkiä ja äänen lisätä myöhemmin.

Aragorn nyt vaan on niin huikea. Vaatimattomuudessan ja painiessaan ongelmien kanssa, miksi rakastua haltijaan, tuleeko minusta hyvä kuningas.

Ja entit. Puuparrat. Puuhaltijat itkettivät taas eniten. Vaikka loppukumarruksissa useammankin silmä kostui - myös lavalla. Miksi metsiä tuhotaan? Metsä on rauha, keuhkot, virkistäytyminen, ainutlaatuinen paikka.

Kuten teatterikin.






Loru sorbusten herrasta oli hauska parodia aikoinaan, tässä uusi kansi




Oho. Onko Tolkien lukenut myös Kiven Seitsemän veljestä? Kovasti kuulostaa tutulta aarre, precious, peikko....



Oikein hyvvää Tolkienin synttäriä! Tiesitkö, että meillä oli Vesiraukka kuten tässä Ante Aikion Aigi-sarjassa jo kauan ennen Klonkkua. Čáhcerávga eli Vesiraukka saamelaisesta mytologiasta.


LOTRailua ja hobitteja:


Jouluna 2016 telkkarista tuli hobitti-elokuvia, jossa on mainio kattaus joulusyömiseen: rohmuavat sottaavaat hobitit versus vegaanit haltijat! ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti