tiistai 22. toukokuuta 2018

Saatana häipyy Willensaunasta 18.05.2018 Mutta miten meille sitten käy?

Keväällä viruin KGB:n vankiselleissä Virossa. Naapurimaamme satavuotiseen itsenäisyyteen kuuluu myös tämä aika. Kylmäävää ja makaaberia olla sellissä, joka on turistirysä. Ja sietääkin olla. Historia on meidät tuomitseva, mutta meidän pitää muistaa historia. Ja kuka sen on kirjoittanut.

Käsinkirjoitukset eivät pala. KGB:n edeltäjällä OGPUlla oli visusti säilössä Bulgakovin teksti. Ainakin Valkoinen koira. Anarkistinen teos! Mutta Neuvostoliittolainen lääketiede pystyy ihmeisiin.

Maaliskuun ja huhtikuun näytöksissä yleisössä kuului mukavia hörähdyksiä, koska katsovat muistivat tuon ajan Neuvostoliiton jossa mikään ei pelitä ja hyllyt tyhjinä. Ehkä silloin vaihdettiin sukkahousuja votkaan. Sliippareiden ja Lenkkareiden Mato Valtonen sanoikin, että Neuvostoliitossa kaikki muu on paskaa paitsi kusi.

Kun mitään ei ole.

Mutta miksi Bulgakov kirjoitti Saatanan haluavan asua yhteisasunnossa?

Vaikka varieteetearterissa luvattiin plakaateissa seitsemän näytöstä, niin olen nähnyt niistä kahdeksan... Mutta. Mikä on Mestarin nimi?
Milloin Saatana ja sen posse vierailivat Moskovassa aiemmin?
Silloinko ei ollut vielä puhelimiakaan?
Eivätkä ateistit ole kärsineet jo tarpeeksi?

Nyt nähty yhdeksän kertaa. Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa. Kissalla on yhdeksän henkeä.



Woland yllättää joka kertaa. Huhtikuussa oli käärmemäiset käsieleet, välillä keppi elää omaa elämäänsä kuin Pelle Hermannin Kepakko. Jota lapset pelkäsivät.

Myös Begemotilla ( Juha Varis ) on pelivaraa, edellisellä kerralla hän letkeästi liikkui kuten Vesa Matti Ploiri. Ei siinä saiskos pluvan, vaan ravintola show.ssa, jossa lauletaan, että Säkkijärven polkka olisi tullut halvemmaksi...

Hella ( Maria Kuusiluoma ) myös vaihtelee kurssiaan, välillä hän on kierosilmäinen kummajainen, välillä kuten Punainen Kuningatar vaikkapa Tim Burtonin versiossa tarinasta Liisa Ihmemaassa. Joka huutaa: päät poikki!

Eilen Marc Gassotin Woland tuntui hehkuvan tuonpuoleista, kolkkoa valoa. Ja katsoja uskoi, että hänelle kaikki on mahdollista. Kirjassa siteerataan Faustia ihan alkua myöten. Millainen on sopimus paholaisen kanssa? Onko meillä sielua mitä menettää?



Aiemminkin hyvin vienosti viitattu lavasteissa taiteen maailman historiaan, kuten 90-luvulla Pariisissa, Louvressa oli se synkkä munkkien hautajaissaatto, en liitä nyt kuvaa kun olen muualla, Turussa, teatterissa.

Margarita ja Mestari syleilevät divaanilla toisiaan kuten Psykhe ja Eros.

Sonya Lindforsin koreografia on kaunista, ajoitus osuu nappiin ja otsaan. Viime kerroilla eleissä ja liikkeissä on tullut enemmän eroottisia viittauksia. Tangossa soi myös haikeus, ei pelkkä roihuava intohimo, rakastuminen ensisilmäyksellä.

Pahuksenmoisissa pirskeissä. 

Tiikerit muistuttivat Venäjän nykyisen diktaattorin keksittyjä sankaritarinoita. Sekä Sigmund & Freudin eikun mikäs lapsia lipsahdus tuli, siis tietenkin Siegfried ja Royn valkoiset tiikerit. Jotka raatelevat. Ja joiden paikka ei ole sirkuksissa.

Bakkanaalit, juhlat  ovat tuttuja jostain mitä luin, olikohan dokumenttia, elämänkertaa... Olikohan ne jotkin suurlähetystön kekkerit, en muista. Taisivat olla ikimuistoiset... Kun ei muista mtn.

Toisaalta tanssiaiset muistuttavat Angelika-kirjoja ja -elokuvia - elokuvateatteri Orionissa pyörii komea Angelika-leffojen sarja jota ei ole käytetty valkokankaalla 40 vuoteen...

Hullujenhuoneella.


Täällä teitä autetaan... Luen uudelleen Bulgakovin Morfiinia, jossa kritisoidaan aiheesta psykiatriaa ja mielisairaaloita, joissa ei auteta eikä hoideta.  Pukki tuo minulle joka joulu uutta tai vanhaa venäläistä kirjallisuutta. Mikä on mukavaa. Toki.

Bulgakovin aiheellinen viha ja kritiikki psykiatriaa, psykiatreja ja mielisairaaloita kohtaan. Ja
lääkärit jotka eivät mitenkään, mitenkään, mitenkään osaa auttaa sairasta.
Eivät mitenkään.



Teoksesta Morfiini ( Savukeidas ).



Eikä psykologia ole edes tiedettä 😂

Meillä jokaisella on taakkamme, ja piikkimme lihassa...


Jane Campionin ihana ja vihreä elokuva Angel at My table, kertoo hienosti, ja karkeasti, karmeasti miten kirjailija runoilija Janet Frame todetaan skitsofreenikoksi. Aiheetta.

Mikä se skitsofrenia on.

Minä aikana olivat kun silloin ei ollut puhelimiakaan... Kuka heidät manasi paikalle?

Miksi Mestari hylkää historian opettamisen?

Miten saavuttaa onni. Kenellä on mahdollisuus palata onneen. 


Kirjassa on paljon sattumia. Kun raaputtaa, voi voittaa. Rahaa jolla toteuttaa unelmiaan, kirjoittaa kirjaa.

Margarita hylkää tasapaksun onnellisen arjen. Minua huvitti kun kaupassa ihmiset ostivat jakso kimppua kukkia - jotka olivat levottoman keltaisia...

Oi Josef Josef palannut et koskaan. Hyvä niin. Joosef -veisu toistuu tarinassa, liittyen Josef Stalinin diktatuuriin. Samaan syssyyn tämän näytelmän kanssa näin Ryhmiksessä Ryhmisnuorten version 2081 Isoveli valvoo, joka perustuu kovin orwelliläiseen tarinaan, itse asiassa itsensä George Orwellin romaaniin, dystopiaan nimeltä Vuonna 1984, joka ilmestyi vuonna 1949. Kirja pohjautui Stalinin totalitarismiin. Vaikka Orwell oli aluksi sosialisti, niin Espanjan sisällissota sai hänet toisiin aatoksiin.

Elämme uutta totuuden jälkeistä aikaa. Uusia valeuutisia ja propagandaa. Ja meillä pitäisi olla aikaa seuloa mikä on totta, ja mikä esim tviitti ja sen levittäjä laiton, vihaa tihkuva.

Näytelmässä nauretaan myös mainoksille joissa naisille luvataan ummet ja lammet ja ikuiset kauneudet, sileät ihot ja hehkeät nuaruudet...

Mestari ja Margarita on hyvinkin dualistinen, siinä vierailee useampikin filosofi. Katsoin aamuyöllä Jesus Christ Superstar musikaalin noin vuodelta 2012. Jossa Juudaksella oli palestiinalaishuivi ja rastat. Jesua oli kiiltokuva. Andrew Lloyd Webber halusi sen edutettävän rock-areenalla. Koko shöy alkaa polttopulloilla, mustilla huppareilla ja poliisin väkivallalla - olemme keskellä vallankumousta, liikettä kuten Occupy Wallstreet. Mutta on ikävää että Magdalan Maria pyyhkii mustan huulipunansa. Minulle tuo satuhahmo jeesus ei ole koskaan ollut kiinnostava hahmo. Marttyyrit on niin pirun itsekkäitä egoisteja.

Brianin elämä ( Life of Brian ) kertoo hienosti miten hurahdetaan liikkeeseen ilman aivoja ja sydäntä ja palvotaan esim sandaalia. Hienoa leffassa on myös suhtautuminen terrorismiin, ja ryhmittymiin, jotka hajoavat hiusten halkomiseen.







Käsikirjoitukset eivät pala...


Useamman mieleen tuli myös hirveä skandaalinkäryinen lehtiartikkeli Roikut jo ristillä, Mukka. Kenellä on oikeus kirjoittaa vihapuhetta roskalehtiin 1970-luvulla?

Salama lyö useamman kerran. Ja muutos tapahtuu. Nukketeatteri toimii, se on kaunista, ja herkkää. Erityisesti tuo traaginen tarina, aikansa me too, jossa naiselta puuttuu koskemattomuus omaan vartaloonsa. Mikään ei estä äijiä, isäntiä, pomoja raiskaamasta työntekijöitään, piikojaan, orjiaan. Naisella ei ole mahdollisuus aborttiin. Nainen joka tappaa lapsensa.

Siinä on myös Frankensteinin tarinaa, kun Mestari kootaan eheäksi, musiikkimaailma ja efektit kuulostavat Rocky Horror Picture Showlta.

Miksi tarvitsemme humpuukimestareita? Voiko menneen, ja tulevan muuttaa? Kuka saa toisen mahdollisuuden? Tarinassa, dualistisessa kertomuksessa on monta pelastajaa. Mutta myös ihmisiä, jotka haluavat.

Kirjailijat ja kriitikot pitäisi kuulua älymystöön, mutta kirjoittavat kritiikkiä ilkeästi, ja kaiken huipuksi vaan mässäillä ranskalaisella ruualla. Ihmiset haluavat kohota yhteiskeittiön arjen yläpuolelle.

Mutta miten meille käy...
Kun he, mustan magian lähettiläät, sovittelijat, kaiken korjaajat poistuvat?




Teatterin lumoa 2017, eli valokuvasin Mestarin ja Margaritan live-teaseriä ;) Saatana saapuu Willensaunaan

Asiaan liittyviä ja liittymättömiä viisuja ja viserryksiä:

Teatterissa 2018 nautin minä -soittolistani juutuupissa sisältää musiikkia, trailereita, mielleyhtymiä ja ehkä showreelejäkin:


ja muut viisut:




Olin KGB:n selleissä, Tallinnassa. 7.4.18. Liittyy eiliseen iltaan, Mestari ja Margarita -näytelmään, ja samannimiseen Bulgakovin romaniin. Käsikirjoitukset eivät pala. Mutta kuka on valtion vihollinen? Ketä saa kiduttaa, kenet murhata, kenet karkoittaa Siperiaan? Harrastan välillä synkkiä, alakulttuuria sisältäviä,  ja / tai kauhuromanttisia matkoja tyrmineen kaikkineen. Tärkeintä on historia, ja muistamien, ei lakaista maton alle, vaikka - ja juurikin kun Viro viettää itsenäisyytensä juhlavuota. Osoitteessa  Pagari 1, tahi Pikk 59, Satu Ylävaara Photography:





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti