Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty

Teatteri. Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty, miehet näyttelevät naisten roolit ja naiset miesten mää. Vaikka ihmisiähän tässä ollaan. 

Kylätasku yhdisti Kyllikki Saaren ja Runar Holmströmin tapaukset, 1950-luvun murhia. Sekä Runar että Kyllikki ovat herkkiä sieluja, ihmisiä ja mestarityötä esittäjiensä Ella Mettäsen ja Paavo Kinnusen paniikin ja lapsenuskon tai nuoren miehen toivon kautta. Kuten Riistapolullakin, jossa Mettänen ja Kinnunen näyttelivät pääosissa. 

Jussi Kylätasku 

RUNAR JA KYLLIKKI 

Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala 

Ensi-ilta 8.4.2022

⭐⭐⭐⭐ 

" Runar ja Kyllikki on löyhästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen perustuva kertomus pienestä hämäläisestä kylästä ja sitä kohdanneesta tragediasta. "

Suomenkielinen tvitteri on liian pieni tila minun survoa tänne teatterikokemuksia, mutta kannattaa tsekata tämä. Kyllikin (Paavo Kinnunen) rippikuva on iättömän kaunis ja hauras kuva, wanhalla wetplate-tekniikalla tehty, ja jää kummittelemaan mieleen, pitkään. Jatkan täällä, blogissa...

Yhdestä kohtauksesta, veren heijastuksesta tuli Roger Vadimin technicolour vampyyrielokuva Verinen ruusu (1959) mieleen. Elokuva, jonka näin vastikään Kino Reginassa. 

Ohjaaja Lauri Maijala on ennenkin laittanut naisia miesten rooliin luokkasotaan eli sisällissotaan liittyvien punaisten naisten, punakaartin tyttöjen näytelmässä Veriruusut, joka perustui Anneli Kannon romaaniin. Teos esitetiin KOM-teatterissa. 

On ensi-ilta.

Kuhinaa. 

Ennen esitystä ohjaaja Lauri Maijala kurkkasi väliverhoista, ja sai välittömästi aploodit. Pisti päänsä pois, ja tuli sitten kokonaisena ihmisenä yleisön eteen ja esitteli itsensä oh-hoh-hoh-ohjaajaksi...

 

Kertoi, että näytöksestä saa poistua, mutta vain keskeltä lavaa, kun rampilla ja keskitiellä ramppas näyttelijät ja rekvisiitta, lavalla pörrää myös mopo. He harjoittelivat tätä syssyllä 2020, ensi-ilta siirrettiin jatkuvasti. Muistan. Hyvin. 

Kylätaskun kirja, näytelmä on malliesimerkki naisvihasta, seksuaalista häirinnästä 1950-luvulla pienessä maaseutupitäjässä. Samanlaista on ollut niin 60-luvulla kuin 70-luvullakin, mutta tuliko jo, vihdoin 80-luvulla muutos. Vaikka tämä tapahtui Hämeessä, niin meno Pohjoisessa oli vallan samaa. Valitettavasti.

Kaikki miehet, todella, kaikki miehet olivat vaarallisia. Kyllikin isä (roolissa hyytävä Satu Silvo ) oli väkivaltainen ja ahdasmielinen kylän auktoriteetti, rikkain tai arvovaltaisin, ja sai rauhassa rääkätä, nöyryyttää ja lyödä tytärtään. Eikä kukaan puuttunut. Pienessä yhteisössä tämä on tuttua. Jotta arki ja sopu säilyy, niin mihinkään ei puututa, vaan ollaan viksusti hiljaa. 

Patriarkaatti.

Kylän pappi (niin ikään hyytävä Kati Outinen) ei millään voi pitää seksuaalisa halujaan piilossa tai hillityinä, vaan haluaa Kyllikin piiakseen - jo ennen rippikoulua. Mikään hälyytyskello ei soi kenenkään miehen päässä, eikä papin toimiin puututa, koska pappi. 

Kirkko.

Kaikki muut kylän aikuiset miehet ovat kiimaisia huoripukkeja, kännissä tai selvinpäin. 

Mies-opettaja (Lotta Lindroos) on oudon hiljaa, eikä puutu mihinkään, pitää vain salkkua kädessä. Sama näyttelijä on myös mies-kauppias, joka ei anna Kyllikin, nuoren tytön lukea rauhassa, vaan on heti lääppimässä. Rippikouluikäistä tyttöä. 

Kuten eilen vaikuttavassa kauhuelokuvassa The Sadness, ei nainen saa lukea metrossa rauhassa ettei mies tulisi siihen lässyttämään, häiritsemään, ns kohteliaisuuksia ulkonäöstä sanomaan, sitten torjuttuna suuttumaan. 

Oliko tässä vai myöhemmin Kyllikillä hieman Lolita-tyyppiset aurinkolasit. Miltei sydämenmuotoiset. Ajatus veti viime aikojen kirjallisuuskeskusteluihin, että miks ihmeessä Nabokovilla oli vain yks aihe. 

Liza Marklundin tuoreimmassa dekkarissa Napapiiri, ollaan samannimisessä tyttöjen lukupiirissä. Jossa luetaan Nabokovia. 80-luvulla. Pohjoisessa, Ruotsissa. 

Seksi on kylässä tabu. Ainakin naisten seksuaalisuus. Eija (mainio Juho Milonoff) on ainoa sinkkunainen, joka nauttii seksuaalisuudestaan, koska tärkeintä on suostumus. Suostumus. Eijalla on huulipunaa ja kukikas mekko, saumasukat. Eija on eläväinen. Vapaaa. 

Eija antaa Kyllikille (Paavo Kinnunen) sukat lainaan, pukee saumasukat jalkaan, tai yhden saumasukan, ja laittaa tälle jopa huulipunaa. Kirsikanpunaista. Joka sekin on synti. 

On se kumma, että kaikki naisten haluama nautinto tai yleellisyys tai juhlallisuus on syntiä.

Miksi näitä miehiä ei nähdä synnintelijöinä ahdistellessaan lapsia, tyttöjä, naisia. Mitään turvaverkkoa ei ole. Ei ole ehkäisyä. Poliisi ei tule, tai sille ei ilmoiteta. Turvakoteja ei ole. Vertaistukea ei ole. Auttavaa puhelinta ei ole. 

Vuodet vierivät, mutta vain pari vuotta, se näkyy Kyllikin kampauksesta. Hän on viaton. Tyttö. Hieno yksityiskohta, miten lapsen kampauksesta, poninhännistä tulee tytön kampaus. 

Toinen päähenkilö on Runar (niin ikään herkkä, monisyinen ja kalpea Ella Mettänen). Näytelmä alkaa virrenveisuulla. Vain joka toinen säkeitö lauleletaan. 

Joka toinen säkeistö ollaan hiljaa. Katselija-kuuntelija, minä on hiljaa katsomossa, miettii. Näytelmä alkaa, kun Runar pääsee ripille. Muistaakseni Runar oli ateisti, vai kuka tarinassa oli. Runar on toisenlainen nuori, toisenlainen poika. Toisenlainen nuori mies. Tässäkin käsitellään myrkyllistä miehen mallia, toksista maskuliinisuutta. Millainen saa, tai pitää olla. Pitää polttaa ällöttävää tupakkaa, eikä naisten merkkiä. 

Nimikin kuulostaa kuohitulta, ruunalta. Nimelle ei voi mitään, varsinkin jos on ruotsalainen nimi. Vai onko. Runar Karlsson. 

Pitää juoda viinaa. Pitää puhua ällöttävästi. Joka puolelta tulee vastenmieleinen painostus, millainen pojan pitää olla. Millainen ei saa olla. 

Myös tytön ja naisen maailma on hyvin tarkkaan rajattu, ja määritelty. Tähän aikaan Kyllikki on pieni tyttö ja on ihastunut Runariin, ehkä. Sitten Runar menee armeijaan, mitä siellä tapahtui, sitä ei kerrota. Runar on ihastunut Eijaan, aikuiseen naiseen. Runar on ehkä varastanut kylillä naisten pikkupöksyjä - sitä pidetään outona ja sairaana tekona, eikä suinkaan kylän miesten tekemiä seksuaalisia ahdisteluja ja r8iskauksia. 

Runarin äiti Hilkka (mainio Niko Saarela) on kiltti nainen, käsilaukku jämptisti sylissään. Hän on evakkoja oman äitinsä, kera, Runarin isoäitinä on mainio Juho Kuusamo (TeaK) joka näyttelee myös Ulla Kiiskeä, kauppiaan vaimoa. Isoäiti on heiveröinen, koukkuselkäinen, mutta ennustaa kahvinpöönistä. Härkä-Heikkinä on Eeva Soivio. Niin ikään hienoja roolien sisästyksiä hirveitten miesten arjesta. Pusu-Peltonen on Karoliina Niskanen. Niin ikään hänkin hirveän miehenkutaleen aamokkia tai arkea vetelee. Housuja jalkaansa milloin mistäkin. 

Ryhmänä hieno kohtaus oli hyytävä muisto antiikin tragedian kuorosta, joka syyttää mahdollista murhaajaa. 

Hienoa, koomista ja koskettavaa on myös kohtaus missä porukka, siis miehet ilmiselvästi kävelevät vaivalloisesti pitkospuilla, etteivät putua suohon. Koska tiedämme, mitä suosta löytyy. 

Siinä mielessä tämä ei ole tarantinomainen historian uudelleen positiiviseksi kirjoittaminen, tämä voi varmaan sanoa paljastamatta juonta. Sopii niin asiaan vihkityneille kuin ummikoillekin. 

Tämä on niin kollektiiviisessa muistissa tragediana, ja murhana jota ei selvitetty. Miksi. Ei välttämättä nordic noirin tapainen dekkari, vaan draamaa, joka on sovitettu. Viime vuosina on ilmestynyt asiallisisa kirjoja Kyllikki Saaren murhasta. Kylätaskun näytelmässä hän on Kyllikki Laiho. Verkosta löytyy myös asiallisia artikkeleita tai dokumentteja sekä Kyllikin että Runarin tapauksista. 

Suosittelen. Kiitän vapaalipusta.

Kaikki elämässä on rankkaa, mutta käykää ihmeessä teattereissa, kun ne nyt on vihdoin auki, ja vihdoin esittävät näytelmiä, joiden ensi-iltoja on siirretty hamaan kuukausien ja vuosienkin ajan. Taide. 

Musiikkia on hyvin vähän, ei ole kelpoja biisejä, rallatuksia, ei mitään turhaa. Yleisöä ei kosiskella ulkomusiikillisikaan hömpötyksillä. Revisiittaa on myös vähän, ja sekin symboolista, kirkuvanpunaiset halkopinot kertovat monista veritöistä. Se symbolinen, mitä tapahtuu halkopinon takana, tai saunan. Se johon liittyy kirves. Ja kuinka moni mies kulki ennen puukko tupessa kupeillaan. 

Keskitytään tarinaan, tähän versioon. Vaikka se on rankka tarina, niin ei mässäillä kuten alibissa eikä pöyristellä kuten keltaisissa lehdissä. 

Tekijäloota:

Nimirooleissa Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen.

Muissa rooleissa Juho Kuusamo, Lotta Lindroos, Juho Milonoff, Karoliina Niskanen, Kati Outinen, Niko Saarela, Satu Silvo ja Eeva Soivio

Näytelmä Jussi Kylätasku

Ohjaus Lauri Maijala

Lavastus Markku Pätilä

Pukusuunnittelu Sari Suominen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

ESITYKSESSÄ KUULTAVAN MUSIIKIN MUUSIKOT:

Merimaija Aalto – viulu, alttoviulu ja laulu

Taavi Hasunen – kitarat

Jani Rapo – ohjelmointi ja kitarat

Yleisötyö Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

Viideo juutuupissa:

 

Lue lisää KOM-teatteriin sivulta:

"

• Runar ja Kyllikki on kertomus pienestä hämäläisestä kylästä ja sitä kohdanneesta koko kansakuntaa kohahduttaneesta tragediasta, joka on jäänyt ratkaisemattomana Suomen rikoshistoriaan.

• Isänsä sodassa menettänyt evakkopoika Runar Karlsson (Ella Mettänen) on erikoislaatuinen nuorimies, joka mieluiten viettäisi aikansa metsässä kulkien ja eläinten kanssa keskustellen. Yksinäisyydestään kärsivä Runar ei vastaa yleistä mielikuvaa vahvasta ja pärjäävästä miehestä, vaan joutuu kylässä outolinnun asemaan ja yhteisön kiusaamaksi. Kylässä on myös toinen kaltoin kohdeltu, seurakuntanuori Kyllikki (Paavo Kinnunen). Kyllikki on koko kylän silmäterä, kiltti ja ahkera tyttö syvästi uskovaisesta Laihon talosta. Ankaran isänsä (Satu Silvo) kasvattama Kyllikki joutuu kuitenkin kiellettyjen halujen ja häpeällisten tekojen kohteeksi, joista yhteisö on päättänyt yhteisen hyvän nimissä vaieta. Näiden kahden nuoren elämäntarinat kohtaavat lopulta kohtalokkaasti tavalla, joka sai lintukodossa eläneen kansakunnan tolaltaan.

• Jussi Kylätaskun moderni klassikko, joka perustuu löyhästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen, on tarina yksilöistä yhteisön paineessa, kaksinaismoralismin mädättävästä voimasta, sukupuoliroolien ahtaudesta, seksuaalisuuden häpeästä – ja maailmasta, jossa ihmisellä on vain kaksi tehtävää: kutea ja kuolla.

• KOM-teatterin taiteellisen johtajan Lauri Maijalan väkevä ohjaus kääntää totutun roolituksen päälaelleen, kun KOM-teatterin ensemblen uusi jäsen Ella Mettänen näyttelee Runarin roolin ja Kyllikin roolin tekee Paavo Kinnunen, joka on viimeksi nähty KOM-teatterissa ylistetyn Poika-näytelmän nimiroolissa.

• Runar ja Kyllikki sai kantaesityksensä 1974 Kotkan kaupunginteatterissa Jouko Turkan ohjaamana, ja sitä on esitetty sen jälkeen kaikkialla Suomessa. Edellisen kerran Helsingissä näytelmä on nähty ammattiteatterissa 1996, kun Turkka ohjasi sen uudelleen Helsingin kaupunginteatteriin.

"

Sosiaalisesta mediastani:

Teatteri. Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty, miehet näyttelevät naisten roolit ja naiset miesten. Vaikka ihmisiähän tässä ollaan. Twitterissäni  

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Satu Ylavaara (@popkulttuuria) jakama julkaisu

Poika. Kom-teatteri. Ensi-ilta. Ilimiömäinen Paavo Kinnunen vaan laajentaa palettiaan ja balettiaan

Poika näytelmä ei ensin lämmittänyt, tai lämmennyt. Että ei tämä yhtä sykähdyttävä oo kuin muut KOMit kuten Kokki varas, Making of Lea, Ateria ja Family Affairs. Mutta pikku hiljaa. Pikku hiljaa. Kuten muutos Pojassa, jota näyttelee ja elää Paavo Kinnunen. Virheettömästi, herkästi, aggressivisesti. Hän on teini. Hänellä on teinin ryhti ja teinin vaatteet. Hän ei jaksa herätä aamulla. Häntä ei kiinnosta koulu. Hänen eronneet vanhempansa ovat hyvinvoivia. Tai ainakin isällä on kiiltävät kengät. Isällä on jo uusi hoito, tai siis nainen, ja heillä jo lapsi, Samu. Pikkuveli.

13.02. Poika. Kom-teatteri. Ensi-ilta. Ilimiömäinen Paavo Kinnunen vaan laajentaa 🎨aan ja balettiaan. Varpaankipristyksistä rystysiin teini, joka ei voi hyvin. Hurjat musiikkivalinnat. Käännösnäytelmä jossa ei välitaukoa.

Milloin saa huonoon oloon puuttua. Ketä tulee uskoa, ja kuunnella hoitosuunnitelmassa. Onko ammattilaisilla sydäntä. Vanhemmat tuntevat samaa syyllisyyttä kuin katsoja. Se hiertää. Miten mielenterveyttä ja - hajoamista voi käsitellä taiteessa. Milloin pitää toimia.

Paljon jätetään käyttämättä helppoja vitsejä.
Kaikki alle 18-vuotiaat ovat lapsia. Heillä on lasten oikeudet. Nämä kaksi lausetta kuulin eilen myös. Liittyen Ilmasiltaan.

Näin tämän omalla rahalla, eli en kirjoita enempää. Nautin ja kärsin mutta vain positiivisessa, rullaavasssa, vaikuttavassa mielessä. Kuten taiteessa pitääkin. Liimautua penkkiin ja kärvistellä. Täysin toimiva ilman välitaukoa.

Miksi perheen sisällä hätää ei nähdä. Miksi vierasta on helpompi auttaa, kuten teoksissa Parasite ja Ilmasilta.




Musiikkivalinnat ovat hurjia. Tässä spoilerivarroitus: teoksessa käytetty musiikki voi liittyä mielleyhtymiin elokuviin, joissa niitä on käytetty. Tai linkkinä musiikinhistoriaan, mitä tapahtui oikeassa elämässä ennen kuin tämä biisi julkaistiin. Tuo biisi soi myös eri versiona Wonder Woman 1984 virallisella trailerilla lujaa samana päivänä valkokankaalla. Se oli uuden alku. Ehkä. Joillekin.

käsiohjelman kansi

pressikuva, tuokiokuva sinisävyisestä kodista. Tai ainakin asunnosta

Sosialistisesta mediaanistani: #stodesityshaaste2020 #teatterivuoteni2020

Huh hu, kuinka monta keltaista pallukkaa Poika keräsi Stod esityshaasteessa

#stodesityshaaste2020 #teatterivuoteni2020 13.02. Poika. Kom-teatteri. Ensi-ilta. Ilimiömäinen Paavo Kinnunen vaan laajentaa 🎨aan ja balettiaan. Varpaankipristyksistä rystysiin teini, joka ei voi hyvin. Hurjat musiikkivalinnat. Käännösnäytelmä jossa ei välitaukoa. @KOM_teatteri pic.twitter.com/0A4i65eODv

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) February 13, 2020

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Poika. Kom-teatteri. Ensi-ilta. Ilimiömäinen Paavo Kinnunen vaan laajentaa 🎨 aan ja balettiaan. Varpaankipristyksistä rystysiin teini joka voi huonosti. Hurjat musiikkivalinnat. Käännösnäytelmä jossa ei välitaukoa. . #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #theater #theatre @kom_teatteri #KomTeatterissa #KomTeatteri. #stodesityshaaste #stodesityshaaste2020 #teatterivuoteni2020 13.02.2020. Kuva 2/10 Marko Mäkinen. Luvassa poika eli #paavokinnunen ja isi #nikosaarela.

Henkilön Valokuvataiteilija (@satuylavaara) jakama julkaisu Helmi 13, 2020 kello 11.44 PST

Riistapolulla Helsingin kaupunginteatterilla todellakin kohti lapsuuden ja viattomuuden loppua, 70-lukua

Ostalgiaa ja keinokuitua elokuvan mittasessa Julia & Romeo -tarinassa jossa ekologinen sisustus ja lavastus. Taattua Maijalan laatua, jossa Paavo Kinnusen pinnanalainen raivo, ja turhautuminen löytää uusia väyliä, ja väreitä, Ella Mettänen erinomaisena, taas.

Franz Xaver Kroetz: RIISTAPOLKU
Lapsuuden ja viattomuuden loppu. 7.9. Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Näin Riistapolun jo syyskuun alussa, mutta kiireissäni vasta nyt kirjoitan. Se oli elokuvan mittainen, siis puolitoista tuntia, ja intensiivinen, eli ilman väliaikaa. Siinä oli monta kiinnostavaa tekijää, aiheutta ja toteuttajaa, jotka kiinnostivat. Tapahtumat käynnistää tytön ja pojan suhde. Tyttö on 13-vuotias, ja poika 19. Ihan niinku Julia ja Romeo.

Mutta heidän suhteensa on salainen, se on vastoin lakia, tietenkin. Poika joutuu linnaan. Mitä pojalle siellä tapahtuu... Arvaillaan.

Mitä tytön perhe tästä sanoo, tyttöhän on liian nuori seurustelemaan. Äiti on ainakin opettanut, miten pöytä katetaan. Isä on mahdollisesti väkivaltainen, ja natsitausta nousee esiin.

Näytelmä on tarina 70-luvulta. Isä puhui vanhoista hyvistä ajoista, siis natsien ajoista, jolloin kaikki toimi. Kun nyt taas on polkupyöräilijöitä.

70-luku on katettu hieman tunkkaisesti, eli aidosti. On paljon ruskeaa, mikä piti paikkaansa niin saksalaisessa kuin suomalaisessakin kodissa.

Olemme kuin keskellä kuunnelmaa, kun ovia ei ole, aterimiä ei ole, eikä uuni lämmitä. Näemme suoraan huoneeseen, jokaisen seinän lävitse. Myös vessaan. Kuulemme kun ovia paiskotaan ja suljetaan, haarukat ja veitset kilisevät.

Aivan kuin olisimme keskellä muistoja.

Aivan tavallinne perhe tulee kotiin ja syö ruokaa, joka thedään itse. Tai, no, perheen naiset tekevät. Nuorella tytöllä on polvisukat ja minihame, äidillä naisten pullooveri ja sukkikset. Tai liivihame.

Olemme ajassa jossa kohta alkaa Christine F:n aika, kadotetut heroiininuoret oikean elämän bahnhofeilla, huumeasema Zoolla.

Mutta tämän perheen elämään ei kuulu huumeet, se on porvarillinen, tai keskiluokkainen, ihan tavallinen koti.

Tytöllä on sängyssään pehmoleluja, ja sitten myös ensirakkaus.

Ah.

Ajanjaksolla mm Carrie ja Manaaja kertoivat länsimaisen modernin nuoren tytön kapinasta. Onko se kapinaa, kenellä saa olla kapinaa.

Riistapolku ei tietenkään ole yliluonnollista kauhua, vaan draamaa ja realismia.

Nuoren tytön seksuaalisuus on tuona aikana hyvinkin fokuksessa. Kuinka valtavan pelottavaa on naisen, nuorenkin naisen voima.

Tai ei pelkkä seksuaalisuus, vaan tunteet. Kun on tunteet. Vyöryävät, kummat, uudet, kiihkeät.

Lauri Maijala on nero. Yhä. Hyvä, että hän tekee teatteria. Jakaa.

Olin yksissä avoimissa harjoituksissa, jossa oli äärettömän hauskaa, vaikka itse tarina on, ja voi olla hirveä. Väkivaltaa. Näytelmä, esitys ei ollut niin rankka kuten ihmisten mielipiteissä sosialistisessa mediassa. Ehdottomasti suositeltava. Teatteriin pitää mennäkin katsomaan muuta kuin hötteröä hattaraa. Jota sitäkin voi välillä.

Harjoituksissa oli hyvä veto ja meno. Ja myös annos itseironiaa, kun katsomosta sai poistua kesken kaiken, jolloin Maijala sanoi, että tottukaa tuohon... Että ihmiset marssivat pois näytelmästä.

tarkemmin sanoen: Totuttaudutaan tähän näkyyn, ( kun yleisö marssii pois teatterista, sehän ei ole huonon näytelmän merkki, vaan huonon katsojan, siis ahdasmielisen. )

Ristapolku näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa on Fassbinderin elokuvan mittainen, synkkä ja upea, höpsö ja hurmeinen, hurmaava matka ostalgiaa tuolle puolen 70-luvun jaettuun Saksaan, polvisukkien ja koulukirjojen pehmolelujen, tyttöjen maailmaan, makuukamariin, omaan huoneeseen. Ja ah, rakkauteen, ensirakkauteen.

Kukaan ei kyseenalaista Juulian ja Roomeon pika suhdetta, tässä tytöllä ja nuorella miehellä on suurinpiirtein samat iät kuin Romeolla & Julialla, mutta tässä tarinassa ja historiassa, realismissa nuori mies joutuu vankilaan. Olemme ajassa pikkasen ennen Christiane F:fää, ja Carrieta, mutta Manaaja on jo tainnut tulla. Elokuvissa. Tämä ei siis ole kauhua, vaan draamaa.

Mutta ajanjakson popkulttuurissa on pelottavana elementtinä nuoren tytön kasvu, seksuaalinen kasvu. Tämä ei siis ole yliluonnollinen, vaan realistinen pätkä.

Vahvaa vahvempi suositus.

Rakastavaisia näyttelevät Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen alkavat olla lempparitaiteilijoitani suuressa kaavassa, ja skaalassa. Niin pihalla, kuin puutarhassa, ja joka esityksessä. Eikä kukaan kertonut, että Pekka Huotari pulisonkeineen on Suomen Steve Coogan ( joka oli 24 h party ppl -leffassa se Wilson. )

Paavo ja Lauri ovat tehneet yhteistyötä minun silmieni edessä aiemminkin, Turuus eli Turun kaupunginteatterilla näytelmässä Seitsemän veljestä, joka oli freesi ja raavas tutkielma, jota kävin katsomassa tiuhaan.

Täysosuma, napakymppi, on sitä katsoja kuin peura valokeilassa. Tiivis esitys, mutta hengittävä ja mutkitteleva. Näin tämän medialipulla, kiitoksia siitä. Menen kyllä katsomaan uudelleen, rahan kera. Käyn yleensä katsomassa esitystäå useamman kerran, jos mahdollista.

Mistä saa tehdä taidetta, mihin saa tarttua, kenen tarinat jakaa.... Hyvä, ettei kaupunginteatteri sensuroi, vaan antoi tällekin tilan, keskellä synkkää syksysä, keltaisten ja punaisten vaahteroiden rinnalla....

kuvat Tapio Vanhatalo, Helsingin kaupunginteatterin sivulta 

Tekijäloota

Franz Xaver Kroetz
RIISTAPOLKU
Lapsuuden ja viattomuuden loppu

Ella Mettänen
Paavo Kinnunen
Ursula Salo
Risto Kaskilahti
Pekka Huotari


Vesa Tapio Valo
SUOMENNOS

Lauri Maijala
OHJAUS

Antti Mattila
LAVASTUS

Elina Kolehmainen
PUKUSUUNNITTELU

Kari Leppälä
VALOSUUNNITTELU

Aleksi Saura
SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU

Henri Karjalainen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU

Riistapolun tekijät kertovat juutuupissa:

Taustaa (mikä löytyy Helsingin kaupunginteatterin sivulta):

Franz Xaver Kroetzin haastattelu
Interview: Franz Xaver Kroetz

HKTfi Riistapolku-sivun esittely

ja tältä näytti näytelmän jälkeen:

Säästöpankin ranta ja Tokion ranta, alue, Riistapolun jälkeen Hakaniemessä joskus 8.9.2019. pic.twitter.com/yT2JlBOOxB

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 14. syyskuuta 2019

Teen paljon visuaalista matskua myös teatteribloggauksiini, kuten tässä:

Synkkään syksyiseen yöhön sopi #riistapolku #hktfi jonka käyn kylä katsomassa uudelleen. Enteitä Christiane F:stä, Manaajan teinitytöstä, Carriesta, muttei ollu kauhua. Sivuroolissa Pekka Huotari pulisonkeineen on Suomen Steve Coogan > Tony Wilsonina leffassa 24 hour party ppl 🎉 pic.twitter.com/x9SsGOlCuC

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 8. syyskuuta 2019

Ostalgiaa ja keinokuitua elokuvan mittasessa Julia & Romeo -tarinassa jossa ekologinen sisustus ja lavastus. Taattua Maijalan laatua, jossa Paavo Kinnusen pinnanalainen raivo, ja turhautuminen löytää uusia väyliä, ja väreitä, Ella Mettänen erinomaisena, taas #riistapolku #hktfi pic.twitter.com/dN9KP3gjV1

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 7. syyskuuta 2019

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

#riistapolku #hktfi @hktfi Ristapolku näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa on elokuvan mittainen, synkkä ja upea, höpsö ja hurmeinen, hurmaava matka ostalgiaa tuolle puolen 70-luvun jaettuun Saksaan, polvisukkien ja koulukirjojen pehmolelujen, tyttöjen maailmaan, makuukamariin, omaan huoneeseen. Ja ah, rakkauteen, ensirakkauteen. Kukaan ei kyseenalaista Juulian ja Roomeon pika suhdetta, tässä tytöllä ja nuorella miehellä on suurinpiirtein samat iät kuin Romeolla & Julialla, mutta tässä tarinassa ja historiassa, realismissa nuori mies joutuu vankilaan. Olemme ajassa pikkasen ennen Christiane F:fää, ja Carrieta, mutta Manaaja on jo tainnut tulla. Elokuvissa. Tämä ei siis ole kauhua, vaan draamaa. Mutta ajanjakson popkulttuurissa on pelottavana elementtinä nuoren tytön kasvu, seksuaalinen kasvu. Tämä ei siis ole yliluonnollinen, vaan realistinen pätkä. Ohjaaja #LauriMaijala on nero, ja olin näissä harjoituksissakin. Vahvaa vahvempi suositus. #EllaMettänen ja #paavokinnunen alkavat olla lempparitaiteilijoitani suuressa kaavassa, ja skaalassa. Eikä kukaan kertonut, että Pekka Huotari pulisonkeineen on Suomen Steve Coogan joka oli 24 h party 🎉 ppl -leffassa Wilson. #teatterinlumoa #teatterinlumoa2019 #teatterissa #teatteri #theater #theatre #perfect #actorsofFinland #theatersofHelsinki.

Henkilön Valokuvataiteilija (@satuylavaara) jakama julkaisu Syys 16, 2019 kello 8.06 PDT

Mount Everest näytelmä Q-teatterissa. Elämämme extremematkoilla tapaamme ikäviä sherpoja - mutta hei - mitäs läksit...

Tänään oli haastava ja raastava Mount Everest Q-teatterissa ja hankala sherpakin oli kotoisin Boratin naapurista. Oikeasti vakava ja vangitseva näytelmä masennuksesta, ahdistuksesta, salaliitoista ja harhoista. Roman Polanskin Vuokralaisen & Rosemaryn painajaisen (Rosemary´s baby) malliin. Ehtaa kotim. plaatua, sitä parasta. Teoksen surrealismi oli vaikeampaa kuin edellisissä, Tavallisuuden aaveessa ja Arjen kauhussa. Symbolismi oli huipussaan ja niin oli Minna Haapkyläkin jota on aina ilo nähdä, niin suomenkielisissä kuin ruotsinkielisissä näytelmissä, epookeissa, dekkarissa, ja Hovimäessäkin.

Mount Everest Q-teatterissa pe 16.11.2018 alkaa hitaasti, lavalla on sävytettynä useita harmaan eri sävyjä. Päähenkilö on masentunut nainen Iina (Minna Haapkylä). Hän ei halua poistua kotoa. Sen ymmärtää: Koti. Harmaa on rauhoittava ja maltillinen sävy. Lonkeron harmaa, tuhka, mustelma, kyyhkyn harmaa, kuluneen asfaltin likaisen lumen, loskan, udun ja sumun väri. Kuluneiden aidan- ja heinäseipäiden väri, kelohongan kubito ja arvokkuus. Mustat farkut kun niitä käyttää pitkään. Jostain syystä sisutuksessa sitä käytetään. Taivas näyttää joskus kauniilta kun se hehkuu oranssin ja harmaan sävyissä. Vastakkaisina sävyinä.

Iinan poikaystävä (Pyry Nikkilä) itkee ja märisee alussa niin, että hänen puolellaan on het olalle taputtamassa. Mies saa näyttää tunteensa, mies saa itkeä. Poikaystävä kuitenkin näyttää toisenkin puolensa. Pyry Nikkilä on tehny niin inhoja rooleja Q teatterissa ennenkin (mansplaining, psyykkinen väkivalta ja manipulointi). Miehen pinna ei saa mennä, ei saa katketa.

Käytetään symboleita low ja high. Olla alamaissa. Olla ylämaissa. Kukaan ei diggaa sua kun oot down ja out - Pellen piisi tuli mieleen. (Miljoonaliiga: Down Ja Out, 1985)

Mutta päähenkilö Iina (Minna Haapkylä) ei ole out, hänellä on tavattoman kaunis takki ja kiiltävät kengät, hän näyttää tehokkaalta ja eteenpäinpyrkivältä uranaiselta. Mikä on tuo työ, oravanpyörä ja suuri koneisto, joka jauhaa ihmisen.

Kotona Iinalla on joogamaisia vaatteitam sopii viitteenä Himalajalle. Sitten virttyneitä trikoita, jotka ovat mukavia oloasuja, myös harmaan eri sävyissä.

Miksi hän ei mene töihin, kuten Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää näytelmä kysyy, miksi yksinäinen nuori nainen ei nouse sieltä lattaialta patjalta ja kävele kauppaan ja tuuleta makkaukset. Hanki ystäviä ja töitä. Miksi hän ei edisty opinnoissaan, miksi jättää kesken. Luin jotain artikkelia, ja katsoin dokua, missä huomattiin nuorten naisten käyttäytymisessä, koulu- ja työmenestymisessä notkahduksia, kun hyvä tyttö eli tunnollinen hyvä oppilas, nuori nainen menee yliopistoon. En nyt muista oliko ADD ja muuta diagnoosia, jotka puhkeavat siellä. Tai paineet ovat niin kovat, kun suorittamisesta tehdään vastenmielistä aikataulutusta ja ennen kaikkea korkeakoulut ja yliopistot kilpailutetaan ja vain araha ratkaisee. Niin että ennen hyvin laimeana ollut x tuleekin hyökyaaltona joka pysyy. Kyse ei ollut varsinaisesta syrjäytymisestä vaan suorittamisesta.

Kun taas Q teatterin Mount Everestin nainen on saanut keskenmenon. Emme tiedä, miten ja miksi. Emme tiedä kuinka vakaavaa on, emmekä kuinka pitkään. Halusiko nainen lasta. Keskellä hyvää elämää, työtä, puolisoa ja asuntoa.

Saako mielenterveyskuntoutuja olla raskaana, tulla raskaaksi, suunnitella tulevaisuutta.

Miten masennuksesta saa kertoa.

Paavo Kinnunen on ensin helpottava humoristi lavalla, poikaystävän kavereita. Sitten outo. Tai ainahan ne on outoja. Paha henki itseasiassa. Parran perusteella hän on 70-luvun teatterin pujopartainen saatana. Jotain samaa kuten Carmen Ghia tuossa Mel Brooksin teoksessa Kevät koittaa hitlerille. Paitsi Kinnunen on hetero. Eikö vedetä yli. Ei liikaa.

Tässä näytelmässä osataan taiteilla outouden ja hämärän rajalla. Aiemmissa proggiksissa on ollut vapauttavaa naurua, nyt tuota naurua saa odottaa kotvasen.

Bunuelia ei ole täysin unohdettu mutta nyt on lähimpänä Polanskin Vuokralainen ja Rosemary.

River deep, Mountain high. Kaikkia alitajuisia mielleyhtymiä suomen- ja englanninkielissä en pysty pistämään paperille, mutta ne kyllä huomioin. Suomenkieli on vahvana, ja sitten tulee viittomat ja englanti.

Millaisia vuoria, esteitä meidän on ylitettävä. Millaisia me itse teemme, bunkkereita patjoista.

Elämämme extremematkoilla tapaamme ikäviä sherpoja - mutta hei - mitäs läksit...

Myös Lolitan eri kerroksia ei puhkiselitetä vaan jätetään ahdistavaan tilaan. Ironista ja monikerroksellista, japanilaisessa popkulttuurissa on näitä Lolita-hahmoja: lilat kiharat ja pinkit rusetit, ultrasöpöt tylliä sisältävät minihameet, röyhelöt, sukkikset ja korkeat korot, joilla vaikea kävellä (vaappua, seistä paikoillaan).

Kuvaan kuuluisi vielä sievä pitsinen päivänvarjo, joka tästä uupuu. Samoin uupuu ripsiväri ja meikki joilla maalataan silmät valtavan kokoisiksi. Minullakin on kawaii-ripsaria ja kaiken maailman sävyisiä peruukkeja, vaikka en koshaa eli en harrasta cosplayta. Paitsi taiteessa. Olen kuvannut Roihuvuoressa puistossa Sakuraa, kirsikan kukkimisen juhlaa, jossa on mm pukukilpailu, niihin osallistuneet nuoret ja osin vanhatkin alan harrastajat ovat itse valinneet itselleen hahmon... Mutta maailmalla harvakaan tietää, mikä on Lolita. Nabokovia ei ole luettu. Mikä aina särähtää silmään. Taustoja ei tiedetä.

Miksi Lolitaa kuvataan videolle. Kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Onko Niina autisti. Onko Niina olemassa. Onko Niina muistuma lapsuudesta.

Rauhoittuuko ilta jos saamme vastauksia, oikeita vastauksia?

" Sukuvika on se kun suksi ei luista elämäni ladulla sen huomata sain rautaiset hermot ja ranteissa ruista toisilla on mutta minulla ei lain ", Tuo Veikko Lavin piisi alkoi jostain syystä soida päässä, absurdisti, vaikkei sitä tässä käytetätään vaan äänimaailma on hyvin kovaa ja etäännytettyä.

Miten kuvata kylmyyttä, eristäytyneisyyttä, kun kukaan ei kuuntele, kun kukaan ei jaksa odottaa, että olisit valmis muutokseen. Mount Everest Wikipediassa " Nepaliksi vuorta kutsutaan nimellä Sagarmāthā सगरमाथा 'taivaan otsa'. Tiibetissä se on Chomolangma tai Qomolangma ཇོ་མོ་གླང་མ ('Maailmankaikkeuden äiti' ". Mount Everestin tunnemme Mount Everestinä, valkoisen miehen antamalla nimellä. Paikan ensimmäisenä "vallaaneista" ihmisistä mainitaan ensin länsimainen, sitten vasta sherpa.

Näin tämän medialipulla eli vaparilla viikko sitten joksus 19.11.2018 täyteläisenä näytelmänä, joka on mitä parhainta päihteetöntä perjantai-illanveittoa se.

 © Satu Ylavaara Photography 2018

Tekijäloota

Mount Everest

Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Rooleissa: Minna Haapkylä, Lotta Kaihua, Paavo Kinnunen,
Pirjo Lonka ja Pyry Nikkilä
Lavastus, valo- ja videosuunnittelu: Jani-Matti Salo ja Mark Niskanen
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Dramaturgi: Jani Volanen

Kantaesitys 19.9.2018

Tänään oli haastava #MountEverest ylitettävänä @Q_teatteri'ssa ja hankala sherpakin oli kotoisin Boratin naapurista. Oikeasti vakava ja vangitseva näytelmä masennuksesta, salaliitoista ja harhoista. Polanskin Vuokralaisen & Rosemaryn malliin. Ehtaa kotim. plaatua, sitä parasta pic.twitter.com/TVjy4hp115

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 16. marraskuuta 2018

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Tänään oli erityisen #haastava #MountEverest ylitettävänä @qteatteri #QTeatterissa, ja hankala sherpakin oli kotoisin Boratin naapurista. Oikeasti #vakava ja #vangitseva #näytelmä masennuksesta, salaliitoista ja harhoista. Polanskin Vuokralaisen ja Rosemaryn malliin. Ehtaa kotim plaatua, sitä parasta. Teoksen surrealismi oli vaikeampaa kuin edellisissä, Tavallisuuden aaveessa ja Arjen kauhussa. Symbolismi oli huipussaan ja niin oli #MinnaHaapkylä'kin jota on aina ilo nähdä, niin suomenkielisissä kuin ruotsinkielisissä näytelmissä, epookeissa, dekkarissa, ja Hovimäessäkin. #teatteri #teatterinlumoa2018 #teatterissa #teatterinlumoa #theatre #theater #theatreposter #theateradvert #theatreAdvert.

Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu Marras 16, 2018 kello 12.41 PST

https://t.co/NFEnrsJtE9

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 23. marraskuuta 2018

https://t.co/EDwdL54euo

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 23. marraskuuta 2018

Maijalan ohjaus on todellisen oppimisen ylistys: Seitsemän veljestä 21.03. Turun kaupunginteatterissa

Voi veljet mikä matinea! Parasta ja monikerroksellista kuvakudosta, alkaen Black Horse -kalsongeista jättäen toiveen toivosta... Kuinka tärkeää on oppia lukemaan, ja tekemään sovinto. Millaista on olla mies 1990-luvun ilmiöiden, prässin lävitse, miesstrippareista poikabändeihin ja marjan poimijoihin. Tai sienten... Lauri Maijala on kujeileva nero! Kolmas kerta kun tämän näin. Matinea alkoi keskipäivän kuumuudessa klockan 12 reikä reikä, kuten edellinenkin kerta, ja katsojina oli tälläkin kertaa koululaiset ja eläkeläiset. Olin itse siinä välissä, välistävetäjänä. Edellisellä kerralla hieman mietitytti liian nopea tempo, joka tietysti minulle ADHD-ihmisenä, jonglöörinä ja renessanssi-ihmisenä oli oikein sopivaa, ja haastavaa. Nuoriso on nopeaan puheeseen ja tekoihin tottunut, ja vanhempi polvi tuntee tekstin selkärangassaan, joten esitys sopi kuin nappi otsikkoon ;)

Kolmas kerta toden sanoi. Seitsemän veljestä 21.03. Turun kaupunginteatterissa. Lauri Maijalan ohjaus on todellisen oppimisen ylistys. Kuinka tärkeätä on osata lukea. Symbolistisissa kuvissa punainen tankki muistuttaa pysähtynyttä tankkia Taivaallisen rauhan aukiolla. Yksi opiskelija on pysäyttänyt tankin. Hän seisoo sen tiellä. Hän tekee historiaa.

Pojat eivät osaa lukea, mutta katsovat kuvia miesten lehdestä, jossa on hämähäkki poikittain... Simeoni kantaa mukanaan raamattua. Vaikkei osaa sitä lukea.

Pojat ovat orpoja, isänsä oli lukumiehiä. Äitinsä ei. Jo alkuvaiheilla Simeoni taitaa vetää jotain muuta kuin hotapulveria. Alussa pojat, miehet riisuvat pitkät kalsongit - jo oli aikakin! Eilen oli kevätpäivänseisaus, pakanallinen hetki, hedelmällinen hetki, jota me pakanat vielkäkin vietämme... Ja kovasti ollaan menossa kesää kohti. On maaliskuu, jolloin kollikissat mouruavat. Niin mielivät myös Jukolan veljekset kuin ilvekset, lähteä Venlaa kosaisemaan.

Poikien huusholli on niin 1970-luvulta kuin 1980- ja 1990-luvuiltakin. On ruskea tv-tuoli ajalta ennen videonauhureita. Keinuhevonen lienee 1880-luvulta. Pojat siis käyvät aika lailla läpi lama-ajan prässin. He kyllä kiljahtavat kuin James Brown aloittaessaan I feel goodin - jota ei kuulla. Heillä on tuon aikaisen, 1990-luvun, poikabändien imago, jolloin oli tärkeää koreografia, siis tanssi ja laulu dattinauhoje päälle, eikä siis tarvinnut osata soittaa. Instrumentteja.

Myös ajan jakson miesstripparit tulevat mieleen, myös Housut pois -komedia, joka oli osa brittiläistä sosiaalista draamaa, jossa käytiin läpi lama-ajan suljettuja kaivoksia, leikkauksia ja miesten työttömyyttä. Aikuisviihde - on hirvittävä sana,  hyi saatana, pthyi, oli vielä 80-luvulla pelkästään miesten silmille tarkoitettua naisen esineellistämistä. Aiheesta puhui mainiosti Raili Leppäkoski - hakekaapa viite jostain.

Mutta 1990-luvulla vihdoin oli hetero-naisille miesstrippaajia á la Chippendales - joita Full Montyn työttömät miehet pitivät hintteinä, knapsuina, ei-miehinä kun ketkuttivat naisille - miehisiä osiaan.

Tässäkin mietitään, mikä on mies. Mukana ei ole marjanpoimijaa - itse asiassa marjanpoiminen vastaa triathlonia, jos oikein isoa saavia raahaa suota pitkin ähkien.

Niin Kari Heiskasen ohjaama Seitsemän veljestä Ryhmiksen kesäteatterissa, kuten tämäkin kertoo kuinka tärkeää on myöntää virheensä, suuretkin. Ja pyytää, antaa anteeksi. Sopia, sovitella. Tehdä rauha. Niin kuin oikeassa elämässä 1990-luvulla, ja myöhemminkin, töppäilyn ja rikoksen tehnyt nuori pyytää anteeksi. Ei niin kuin patruunalta, nöyristellen, vaan jonkin hyvän työn tehden, ja kenties oppiessa siinä uuden ammatin. Saada tasapainoa elämään.

Naiset puuttuvat miltei kokonaan, he ovat täysin marginaalissa, ja kulisseissa, kirjaimellisestikin. Naiset on rajattu pois - kuten Venla, jota ei edes näy, vaan pojat hyppäävät Venlan akkunasta sisään. Emmekä tiedä, mitä siellä tapahtuu. Muuta kun että reisille mäni.

On naisrooleja kuten Jukolan poikien täydellinen äiti. Jota ei enää ole. Miksi poikia on seitsemän? Kiinalainen tapa valita vain poikia? Ona naisia, on tyttöjä. On lukkarin pikkutyttö, joka osaa 8-vuotiaana ja tyttönä lukea.

Sitten on Rajamäen rykmentin suorasukainen ennustajaeukko ja kuppari. Joka ennustaa loukattuna pojille synkkää tulevaisuutta.

Hänen miehensä on kuohari. Hassua kun kuplivaa kutsutaan samalla nimellä. Kuohitsija on katoavia ammatteja. Ja hyvä niin. Muistan lapsuudesta ne ällöttävät välineet. Pässiraukat. Mutta ihanat ruunat, niin kiltit. Ne joita ei hakata.

Mitä kuohitseminen nykyään merkitsee?

Aleksis Kiven romaanissa eläimiä kunnioitetaan. Eläin on hän, ei se. Karhua pelätään - vaikka Karhun lenkkareissa uhotaan, kositaan ja temmelletään. Karhun synonyymejä käytetään. Koska Otso on tabu. Mutta mesikämmen tappoi isän. Kuten myöhemmin Kiannon Punaisessa viivassa. Tahtojen Taisto. Mies ja karhu, saamelaisten myytillinen esi-isä.

Pojissa kuvastuu suomalaisia lauluja, on Irwinin Sepalus auki. On Tuomari Nurmion viisu Kurja matkamies maan. On Göstaa, on Baddingia. Miehuuden kirjoutta.

Puukot kulkee mukana, ja yhdessä kohtauksessa muistuu mieleen Bodominjärven telttamurhat. Markus Järvenpää tarttuu taas kirveeseen - kuten muissakin rooleissa. Nämä on työkaluja, osa jokapäiväisiä.

Maijalan pojat uskovat oppimiseen, ja sovintoon. Ja myös käsillä tekemiseen. Nykyäänkin työväenopistot ovat - eri toten Helsingissä - upeita paikkoja. Oppia myös taitoja. Ei tarvitse paljoa apokalyptisiä lähitulevaisuuden ennustuksia katsoa kun kahtia jakautuneet rikkaat ja köyhät, eli ne jotka vapaasti liikkuvat ja ne, jotka eivät pääse liikkumaan. Hammaslääkäriin ei ole varaa, ei karhupumppuun, ei ruokaan, ei kalliiseen lamppuun. Kun infrastruktuurit romahtavat ( sodat, viirukset verkossa ja taudit livenä ) pitää ottaa lusikka kauniiseen varpaaseen. Opetella taitoja. Miten tehdä talo. Miten viljellä.

Tarinassa pojat muuttavat monasti. Ja muuntuvat. Heissä on samaa kuin Jukka Brothers veljeksissä, jotka mainostivat MTV musiikkikanavaa, ja aloittivat Jackass -tyyppiset toilailut, joita jatkoi myös Duudsonit, jotka opettivat meitä myös nauramaan. Ja ylittämään rajamme. Ja alittamaan.

Jukolan julleissa on jotain samaa kuin tosielämän Voitkan veljeksissä. Metsäveljissä, metsäsisseissä. 

1990-luvun elämäntapaintiaanit kokeilivat myös paluuta luontoon Kittilässä. Näistä kirjoitin aiemmin.

Viime kesänä saksalainen nainen kokeili asua issekseen laavulla. Ja sai vastaan ällöttävää ja vaarallista somevihaa. Vain koska halusi toisenlaista, puhdasta elämää, henkisessä ja fyysisessä Impivaarassa.

Joka kesä osa suomalaisista muuttaa omaan henkiseen Impivaaraan. Tai Jukolaan. Ja syö puhdasta ruokaa, ja hengittää raitista ilmaa... Näin tämän näytelmän nyt kolmatta kertaa.

Paavo Kinnunen nousi erityisesti tällä kerralla, hänet näin myös elävissä kuvissa Suomen hauskin mies leffassa Nybergin roolissa. Itse näytelmän olen toki nähnyt kahdesti, mutta leffan vasta kerran - heti perään kun poistuin Turun kaupunginteatterista.

Monikerroksellisen ironisesti suoritettu on Suomen hauskin mies -leffan mainostaminen - roskapömpelissä! Kävin Turuus Finnkinossa leffassa, vuoross oli kotimainen elokuva, jossa luvataan Suomen hauskin mies. Samannimisen näytelmän olen nähnyt kahdesti - ja vielä paraatipaikoilta, ja se eriää hieman tästä, näytelmän näyttelijöitä tässä on Martti Suosalo ja Reitala joka on myös ollut mukana kynäilemässä tätä leffaa. Ja tietysti näyttelemässä.

Aleksis Kivi 

Aleksis Kiven romaani Seitsemän veljestä on myös kaunis osoitus sanallisen perinteen huomioimisesta, säilyttämisestä. Kivi tunsi Homeroksen Odysseian, jonka viitteitä löytyy kirjasta, venlan rukin purr purr pörräys on sekä sittisontiaisen hauska ääni, kuin myös houkuttelevan seireenin ääni. Yksisilmäinen hevonen kenties kyklooppi. Impivaara on kuvattu saarena, vaikka se ei sitä ole. Miehet jotka muuttuvat sioiksi. Vahvat naiset, noidat. Jukolan julleilla on aikamoinen odysseia, mutta myös kotiinpaluu. Moninkertainen.

Todellinen yllätys löytyy romaanista - varastiko Tolkien tästäkin! Eräällä sivulla on kertomus peikosta joka asuu luolassa, jossa vaalii aarrettaan... Hetkinen... Aarre, precious, luolassa, Klonkku, Gollum.... Täh?

Traagista kuulla Lapinlahden mielisairaalassa: Aleksis Kiven vesikauhu. Nyt lainaan: Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi - romaanista:

Aleksi Kivi ja Lapinlanhden mielisairaala

Aleksis Kiveä muisteltiin Lapinlahden mielisairaalassa:

Maijala käyttää hauskasti Kiveä, jonka kuiohari heittää pojille. Tässäkin asetelmassa Lapinlahden mielisairaalassa on kaksi kiveä. Ja akkuna. Joka suorastaa huutaa, että kuka heittäisi ensimmäisen kiven....

Lapinlahden mielisairaalassa liehuu liput Aleksis Kiven kunniaksi 10.10.2017:

Itsensärepijän paituli

Itsensärepijän paita, lainassa Hesperian mielisairaalasta. Mental Museum, Lapinlahti, Lapinlahden mielisairaala, nykyinen Lapinlahden Lähde. Paita voisi olla Alice Cooperilla tai Dimmu Borgirilla tai Ozzy Osbornella, hahmoilla. Puku joka suojaa sekä potilasta ja ympäristöön. Vahva symboli nujertamisesta ja hiljentämisestä. Ja tuskasta.

Tämä paita ei sinänsä liity Kiveen, koska on Hesperiasta. 

Romaani on myös Tuhannen ja yhden yön tarinoita, leirinuotiokertomuksia, joita jaettiin, koettiin ryhmässä. Liioiteltuja sankaritarinoita, jännittäviä mysteereitä, opettavaisia tarinoita, kaskuja.

Ja sitten me ryypättiin...

Good cast is worth repeating 😂👍 #AleksisKiven #romaani #seitsemänveljestä #Turunkaupunginteatteri, #teatterinlumoa2018. Yksi opiskelija pysäyttää tankin Taivaallisen rauhan aukiolla. Mutta mitä tekevät Jukolan jukuripäät? #PaavoKinnunen nousi erityisesti tällä kerralla, hänet näin myös elävissä kuvissa Suomen hauskin mies leffassa Nybergin roolissa.

Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu Maalis 22, 2018 kello 3.22 PDT

Muut blogini aiheesta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä 

Seitsemän veljestä Turuus, Turun kaupunginteatterissa:

7 veljestä huippuvireessä Turun kaupunginteatterissa 14.3.

Turun kaupunginteatterin 7 veljeksessä aineksia monenlaiseen soppaan, pataan ja piirakkaan

Seitsemän veljestä Suokissa, Ryhmäteatterissa:

Seitsemän veljestä näytelmän avoimet harjoitukset 31.5.17 Suokissa

Seitsemän veljestä 13.-14.06.2017 ennakot ja enskari 15.06.

Näin Ryhmiksen Seitsemän veljestä kesällä kuudesti


Muuta:

Hyvää Aleksis Kiven päivää 10.10. ja sadepäivää! kirjablogissani

Mental Museumissa saimme tietää kiinnostavaa Aleksis Kivi -faktaa. Ei ole olemassa valokuvaa herrasta Aleksis Stenvall, kun tämä ei digannut valokuvaajasta. Jolla oli kuitenkin mahtava paljekamera. Kivi lähti Lapinlahdesta - karkauspäivänä. Oliko vuos 1872.

Mainiota mielenterveydenpäivää samalla! Sitä onkin mukava viettää mielisairaalassa, entisessä sellaisessa. Kävin Lapinlahdella Venetsia-rakennuksen Mental Museumissa. Lisää kuvia ja muistelmia tuonnemapana. Muualla. Muuallakin. Hyvää Aleksis Kiven päivää 10.10. ja sadepäivää! Sekä mielenterveydenpäivää. Lapinlahden mielisairaalassa, muistelemassa Kivea ja kirjailija-kohtaloita.