Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty

Teatteri. Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty, miehet näyttelevät naisten roolit ja naiset miesten mää. Vaikka ihmisiähän tässä ollaan. 

Kylätasku yhdisti Kyllikki Saaren ja Runar Holmströmin tapaukset, 1950-luvun murhia. Sekä Runar että Kyllikki ovat herkkiä sieluja, ihmisiä ja mestarityötä esittäjiensä Ella Mettäsen ja Paavo Kinnusen paniikin ja lapsenuskon tai nuoren miehen toivon kautta. Kuten Riistapolullakin, jossa Mettänen ja Kinnunen näyttelivät pääosissa. 

Jussi Kylätasku 

RUNAR JA KYLLIKKI 

Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala 

Ensi-ilta 8.4.2022

⭐⭐⭐⭐ 

" Runar ja Kyllikki on löyhästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen perustuva kertomus pienestä hämäläisestä kylästä ja sitä kohdanneesta tragediasta. "

Suomenkielinen tvitteri on liian pieni tila minun survoa tänne teatterikokemuksia, mutta kannattaa tsekata tämä. Kyllikin (Paavo Kinnunen) rippikuva on iättömän kaunis ja hauras kuva, wanhalla wetplate-tekniikalla tehty, ja jää kummittelemaan mieleen, pitkään. Jatkan täällä, blogissa...

Yhdestä kohtauksesta, veren heijastuksesta tuli Roger Vadimin technicolour vampyyrielokuva Verinen ruusu (1959) mieleen. Elokuva, jonka näin vastikään Kino Reginassa. 

Ohjaaja Lauri Maijala on ennenkin laittanut naisia miesten rooliin luokkasotaan eli sisällissotaan liittyvien punaisten naisten, punakaartin tyttöjen näytelmässä Veriruusut, joka perustui Anneli Kannon romaaniin. Teos esitetiin KOM-teatterissa. 

On ensi-ilta.

Kuhinaa. 

Ennen esitystä ohjaaja Lauri Maijala kurkkasi väliverhoista, ja sai välittömästi aploodit. Pisti päänsä pois, ja tuli sitten kokonaisena ihmisenä yleisön eteen ja esitteli itsensä oh-hoh-hoh-ohjaajaksi...

 

Kertoi, että näytöksestä saa poistua, mutta vain keskeltä lavaa, kun rampilla ja keskitiellä ramppas näyttelijät ja rekvisiitta, lavalla pörrää myös mopo. He harjoittelivat tätä syssyllä 2020, ensi-ilta siirrettiin jatkuvasti. Muistan. Hyvin. 

Kylätaskun kirja, näytelmä on malliesimerkki naisvihasta, seksuaalista häirinnästä 1950-luvulla pienessä maaseutupitäjässä. Samanlaista on ollut niin 60-luvulla kuin 70-luvullakin, mutta tuliko jo, vihdoin 80-luvulla muutos. Vaikka tämä tapahtui Hämeessä, niin meno Pohjoisessa oli vallan samaa. Valitettavasti.

Kaikki miehet, todella, kaikki miehet olivat vaarallisia. Kyllikin isä (roolissa hyytävä Satu Silvo ) oli väkivaltainen ja ahdasmielinen kylän auktoriteetti, rikkain tai arvovaltaisin, ja sai rauhassa rääkätä, nöyryyttää ja lyödä tytärtään. Eikä kukaan puuttunut. Pienessä yhteisössä tämä on tuttua. Jotta arki ja sopu säilyy, niin mihinkään ei puututa, vaan ollaan viksusti hiljaa. 

Patriarkaatti.

Kylän pappi (niin ikään hyytävä Kati Outinen) ei millään voi pitää seksuaalisa halujaan piilossa tai hillityinä, vaan haluaa Kyllikin piiakseen - jo ennen rippikoulua. Mikään hälyytyskello ei soi kenenkään miehen päässä, eikä papin toimiin puututa, koska pappi. 

Kirkko.

Kaikki muut kylän aikuiset miehet ovat kiimaisia huoripukkeja, kännissä tai selvinpäin. 

Mies-opettaja (Lotta Lindroos) on oudon hiljaa, eikä puutu mihinkään, pitää vain salkkua kädessä. Sama näyttelijä on myös mies-kauppias, joka ei anna Kyllikin, nuoren tytön lukea rauhassa, vaan on heti lääppimässä. Rippikouluikäistä tyttöä. 

Kuten eilen vaikuttavassa kauhuelokuvassa The Sadness, ei nainen saa lukea metrossa rauhassa ettei mies tulisi siihen lässyttämään, häiritsemään, ns kohteliaisuuksia ulkonäöstä sanomaan, sitten torjuttuna suuttumaan. 

Oliko tässä vai myöhemmin Kyllikillä hieman Lolita-tyyppiset aurinkolasit. Miltei sydämenmuotoiset. Ajatus veti viime aikojen kirjallisuuskeskusteluihin, että miks ihmeessä Nabokovilla oli vain yks aihe. 

Liza Marklundin tuoreimmassa dekkarissa Napapiiri, ollaan samannimisessä tyttöjen lukupiirissä. Jossa luetaan Nabokovia. 80-luvulla. Pohjoisessa, Ruotsissa. 

Seksi on kylässä tabu. Ainakin naisten seksuaalisuus. Eija (mainio Juho Milonoff) on ainoa sinkkunainen, joka nauttii seksuaalisuudestaan, koska tärkeintä on suostumus. Suostumus. Eijalla on huulipunaa ja kukikas mekko, saumasukat. Eija on eläväinen. Vapaaa. 

Eija antaa Kyllikille (Paavo Kinnunen) sukat lainaan, pukee saumasukat jalkaan, tai yhden saumasukan, ja laittaa tälle jopa huulipunaa. Kirsikanpunaista. Joka sekin on synti. 

On se kumma, että kaikki naisten haluama nautinto tai yleellisyys tai juhlallisuus on syntiä.

Miksi näitä miehiä ei nähdä synnintelijöinä ahdistellessaan lapsia, tyttöjä, naisia. Mitään turvaverkkoa ei ole. Ei ole ehkäisyä. Poliisi ei tule, tai sille ei ilmoiteta. Turvakoteja ei ole. Vertaistukea ei ole. Auttavaa puhelinta ei ole. 

Vuodet vierivät, mutta vain pari vuotta, se näkyy Kyllikin kampauksesta. Hän on viaton. Tyttö. Hieno yksityiskohta, miten lapsen kampauksesta, poninhännistä tulee tytön kampaus. 

Toinen päähenkilö on Runar (niin ikään herkkä, monisyinen ja kalpea Ella Mettänen). Näytelmä alkaa virrenveisuulla. Vain joka toinen säkeitö lauleletaan. 

Joka toinen säkeistö ollaan hiljaa. Katselija-kuuntelija, minä on hiljaa katsomossa, miettii. Näytelmä alkaa, kun Runar pääsee ripille. Muistaakseni Runar oli ateisti, vai kuka tarinassa oli. Runar on toisenlainen nuori, toisenlainen poika. Toisenlainen nuori mies. Tässäkin käsitellään myrkyllistä miehen mallia, toksista maskuliinisuutta. Millainen saa, tai pitää olla. Pitää polttaa ällöttävää tupakkaa, eikä naisten merkkiä. 

Nimikin kuulostaa kuohitulta, ruunalta. Nimelle ei voi mitään, varsinkin jos on ruotsalainen nimi. Vai onko. Runar Karlsson. 

Pitää juoda viinaa. Pitää puhua ällöttävästi. Joka puolelta tulee vastenmieleinen painostus, millainen pojan pitää olla. Millainen ei saa olla. 

Myös tytön ja naisen maailma on hyvin tarkkaan rajattu, ja määritelty. Tähän aikaan Kyllikki on pieni tyttö ja on ihastunut Runariin, ehkä. Sitten Runar menee armeijaan, mitä siellä tapahtui, sitä ei kerrota. Runar on ihastunut Eijaan, aikuiseen naiseen. Runar on ehkä varastanut kylillä naisten pikkupöksyjä - sitä pidetään outona ja sairaana tekona, eikä suinkaan kylän miesten tekemiä seksuaalisia ahdisteluja ja r8iskauksia. 

Runarin äiti Hilkka (mainio Niko Saarela) on kiltti nainen, käsilaukku jämptisti sylissään. Hän on evakkoja oman äitinsä, kera, Runarin isoäitinä on mainio Juho Kuusamo (TeaK) joka näyttelee myös Ulla Kiiskeä, kauppiaan vaimoa. Isoäiti on heiveröinen, koukkuselkäinen, mutta ennustaa kahvinpöönistä. Härkä-Heikkinä on Eeva Soivio. Niin ikään hienoja roolien sisästyksiä hirveitten miesten arjesta. Pusu-Peltonen on Karoliina Niskanen. Niin ikään hänkin hirveän miehenkutaleen aamokkia tai arkea vetelee. Housuja jalkaansa milloin mistäkin. 

Ryhmänä hieno kohtaus oli hyytävä muisto antiikin tragedian kuorosta, joka syyttää mahdollista murhaajaa. 

Hienoa, koomista ja koskettavaa on myös kohtaus missä porukka, siis miehet ilmiselvästi kävelevät vaivalloisesti pitkospuilla, etteivät putua suohon. Koska tiedämme, mitä suosta löytyy. 

Siinä mielessä tämä ei ole tarantinomainen historian uudelleen positiiviseksi kirjoittaminen, tämä voi varmaan sanoa paljastamatta juonta. Sopii niin asiaan vihkityneille kuin ummikoillekin. 

Tämä on niin kollektiiviisessa muistissa tragediana, ja murhana jota ei selvitetty. Miksi. Ei välttämättä nordic noirin tapainen dekkari, vaan draamaa, joka on sovitettu. Viime vuosina on ilmestynyt asiallisisa kirjoja Kyllikki Saaren murhasta. Kylätaskun näytelmässä hän on Kyllikki Laiho. Verkosta löytyy myös asiallisia artikkeleita tai dokumentteja sekä Kyllikin että Runarin tapauksista. 

Suosittelen. Kiitän vapaalipusta.

Kaikki elämässä on rankkaa, mutta käykää ihmeessä teattereissa, kun ne nyt on vihdoin auki, ja vihdoin esittävät näytelmiä, joiden ensi-iltoja on siirretty hamaan kuukausien ja vuosienkin ajan. Taide. 

Musiikkia on hyvin vähän, ei ole kelpoja biisejä, rallatuksia, ei mitään turhaa. Yleisöä ei kosiskella ulkomusiikillisikaan hömpötyksillä. Revisiittaa on myös vähän, ja sekin symboolista, kirkuvanpunaiset halkopinot kertovat monista veritöistä. Se symbolinen, mitä tapahtuu halkopinon takana, tai saunan. Se johon liittyy kirves. Ja kuinka moni mies kulki ennen puukko tupessa kupeillaan. 

Keskitytään tarinaan, tähän versioon. Vaikka se on rankka tarina, niin ei mässäillä kuten alibissa eikä pöyristellä kuten keltaisissa lehdissä. 

Tekijäloota:

Nimirooleissa Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen.

Muissa rooleissa Juho Kuusamo, Lotta Lindroos, Juho Milonoff, Karoliina Niskanen, Kati Outinen, Niko Saarela, Satu Silvo ja Eeva Soivio

Näytelmä Jussi Kylätasku

Ohjaus Lauri Maijala

Lavastus Markku Pätilä

Pukusuunnittelu Sari Suominen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

ESITYKSESSÄ KUULTAVAN MUSIIKIN MUUSIKOT:

Merimaija Aalto – viulu, alttoviulu ja laulu

Taavi Hasunen – kitarat

Jani Rapo – ohjelmointi ja kitarat

Yleisötyö Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

Viideo juutuupissa:

 

Lue lisää KOM-teatteriin sivulta:

"

• Runar ja Kyllikki on kertomus pienestä hämäläisestä kylästä ja sitä kohdanneesta koko kansakuntaa kohahduttaneesta tragediasta, joka on jäänyt ratkaisemattomana Suomen rikoshistoriaan.

• Isänsä sodassa menettänyt evakkopoika Runar Karlsson (Ella Mettänen) on erikoislaatuinen nuorimies, joka mieluiten viettäisi aikansa metsässä kulkien ja eläinten kanssa keskustellen. Yksinäisyydestään kärsivä Runar ei vastaa yleistä mielikuvaa vahvasta ja pärjäävästä miehestä, vaan joutuu kylässä outolinnun asemaan ja yhteisön kiusaamaksi. Kylässä on myös toinen kaltoin kohdeltu, seurakuntanuori Kyllikki (Paavo Kinnunen). Kyllikki on koko kylän silmäterä, kiltti ja ahkera tyttö syvästi uskovaisesta Laihon talosta. Ankaran isänsä (Satu Silvo) kasvattama Kyllikki joutuu kuitenkin kiellettyjen halujen ja häpeällisten tekojen kohteeksi, joista yhteisö on päättänyt yhteisen hyvän nimissä vaieta. Näiden kahden nuoren elämäntarinat kohtaavat lopulta kohtalokkaasti tavalla, joka sai lintukodossa eläneen kansakunnan tolaltaan.

• Jussi Kylätaskun moderni klassikko, joka perustuu löyhästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen, on tarina yksilöistä yhteisön paineessa, kaksinaismoralismin mädättävästä voimasta, sukupuoliroolien ahtaudesta, seksuaalisuuden häpeästä – ja maailmasta, jossa ihmisellä on vain kaksi tehtävää: kutea ja kuolla.

• KOM-teatterin taiteellisen johtajan Lauri Maijalan väkevä ohjaus kääntää totutun roolituksen päälaelleen, kun KOM-teatterin ensemblen uusi jäsen Ella Mettänen näyttelee Runarin roolin ja Kyllikin roolin tekee Paavo Kinnunen, joka on viimeksi nähty KOM-teatterissa ylistetyn Poika-näytelmän nimiroolissa.

• Runar ja Kyllikki sai kantaesityksensä 1974 Kotkan kaupunginteatterissa Jouko Turkan ohjaamana, ja sitä on esitetty sen jälkeen kaikkialla Suomessa. Edellisen kerran Helsingissä näytelmä on nähty ammattiteatterissa 1996, kun Turkka ohjasi sen uudelleen Helsingin kaupunginteatteriin.

"

Sosiaalisesta mediastani:

Teatteri. Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty, miehet näyttelevät naisten roolit ja naiset miesten. Vaikka ihmisiähän tässä ollaan. Twitterissäni  

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Satu Ylavaara (@popkulttuuria) jakama julkaisu

Stoassa oli Tsehovin Lokki esiintyjinä loistavat Ella Mettänen ja Eero Ojala, jotka kirvoittivat yleisössä BRAVO-huutoja. Syystäkin.

Päivän 1. näytelmänä 01.10.20202 matineassa: Stoassa oli  Tsehovin Lokki esiintyjinä loistavat Ella Mettänen ja Eero Ojala, jotka kirvoittivat yleisössä BRAVO-huudon, ei toki matalalla bassolla, vaan kirkkaana koloratuurisopraanona. Liput maksoivat 6€ eli Teatteri ei todellakaan ole eliitin harrastus.

Virustoverii on nähnyt näytelmästä 15 eri versiota, ja tämä on niistä paras. Onhan näytelmässä kaikki, mutta mitä niistä valitaan, ja mitä painotetaan. Kuinka tyttö palvoo itserakasta vanhempaa kirjailijaa, ja haluaa itse näyttelijäksi. Kuinka poika haluaa uudistaa teatterin.

Kulttuuri kuuluu lähiöön, kulttuuri lähtee myös lähiöstä. Tämä esitys oli Itäkeskuksessa, itä-Helsingissä, kulttuurikeskus Stoasssa. Olen nähnyt saman esityksen myös muissa kulttuurikeskuksissa, kuten Malmitalolla. Sekä ikimuistoisesti Vallilan puutarhassa, jossa oltiin niin riipaisevasti esityksen äärellä, ulkona, suuren puun alla. 

sosialistisesta mediastani:

'

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Päivän 1. näytelmänä: Stoassa oli Tsehovin Lokki esiintyjinä loistavat Ella Mettänen ja Eero Ojala, jotka kirvoittivat yleisössä BRAVO-huudon, ei toki matalalla bassolla, vaan kirkkaana koloratuurisopraanona. Liput maksoivat 6€ eli Teatteri ei todellakaan ole eliitin harrastus. Virustoverii on nähnyt näytelmästä 15 eri versiota, ja tämä on niistä paras. Onhan näytelmässä kaikki, mutta mitä niistä valitaan, ja mitä painotetaan. Kuinka tyttö palvoo itserakasta vanhempaa kirjailijaa, ja haluaa itse näyttelijäksi. Kuinka poika haluaa uudistaa teatterin. #tsehovinLokki #Lokki #Lokkinäytelmä #itäkeskuksessa @stoahelsinki #stoa #stoakulttuurikeskus #lähiömatkailu #lähimatkailu #lähiöhelvetti eikun #lähiössäonkultturia #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 01.10.2020 #EllaMettänen #eeroojala

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu Loka 1, 2020 kello 7.58 PDT

Punaorvot järkyttävät ja viihdyttävät Helsingin kaupunginteatterilla aitoon Kannon ja Maijalan tyyliin.

En ole vieläkään tointunut Anneli Kannon ja Lauri Maijan näytelmästä Punaorvot tuolla Helsingin kaupunginteatterilla 15.09.2020. Tiedon mitä tuleman piti. Suomen luokkasota, sisällissota sattuu vieläkin. Varsinkin tilastoissa. Taannoin joskus 2018 elokuvateatteri Orionissa oli kaksi päivää luokkasodan dokumenttielokuvia. Mukana oli mm doku punaorvoista, joka - jos mikä - kosketti. Eilen ensi-iltaan tullut ANTEBELLUM kertoo ameriikan sisällissodasta ja orjien kidutuksesta. Myös punaisten orvot lapset olivat orjia, ilmaista lapsityövoimaa, joita kidutettiin, nälkiinnytettiin. Erotettiin äidistä.

Punaorvot 15.09.2020 Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, sinne se sopii, kuten Lauri Maijalan edellinenkin ohjaustyö Riistapolku, jossa myös on pääosassa Ella Mettänen. Sisällöllisesti tämä Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö menee tuonne KOM-teatterissa esitetyn Veriruusut -näytelmän pariin, ehkäpä sisarteokseksi. Veriruusuissa nuoret naisen pistivät housut jalkaan, lätsän päähän ja aseen käteen, ja astuivat punaisina, kapinallisina, puolustamaan tasa-arvoa ja sanan- ja ilmaisunvapautta. Koska maamme oli luokkasodassa, josta käytetään siistittyä nimeä sisällissota, vaikka se oli punaisten ja valkoisten eli lahtareitten sota, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia mm vankileireillä. 

Olin varmaankin vuonna 2018 tuolla elokuvateatteri Orionissa, jossa oli kahden päivän seminaari Suomi 100, eli jossa oli paikalla vieraita, puhujia, ja heidän dokumenttielokuviaan, tutkimuksiaan ja kirjojaan. Siellä yksi aihe oli Punaorvot, eli kokonaan orvot tai puoliorvot punaisten lapset, joita halveksuttiin, ja joita myytiin Pohjanmaalle lapsiorjiksi, telemään raskasta työtä, heitä nöyryytettiin, heitä käytettiin hyväksi. Vain koska heidän vanhemmat, tai toinen vanhempi halusi tehdä hyvää koko Suomen hyväksi, parantaa kaikkien oloja, myös köyhien ja vähemmistöjen. Se oli luokkasota, jossa oli köyhät eli punaiset. Ja rikkaat eli lahrarit, valkoiset. 

Kävin katsomassa Aalto-elokuvan, upean dokumentin kolmesta nerosta kotomaisesta muotoilijasta. Ja Alvar Aalto oli myös lahtari. 2018 vuonna oli myös artikkelia, kuinka Urho Kekkonen toimi lahtaajana, siis lahtarina, murhaajana. Silti hänet valittiin presidentiksi. Ja koko Suomen kuvaksi, kansan mieheksi. Orionin sisällissodan leffoista minulle tuli uutena asiana, että myös Torniossa oli vankileiri, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia. Tästä ei ole kuin 102 vuotta. Kaikki tiedot tavalliselle ihmiselle, lappilaiselle, on tuosta punaisten leiristä piilotettu, haudattu. On hirveän ikävää lukea kylähistorian ja lähihistorian tekstejä, joissa kaikissa paikalliset on lahtareitten puolella. He käyttävät sanaa vapaussota, mikä on traagista. 

Palataukseni lapsiorjiin, kävin katsomassa niin ikään tärkeän ja järkyttävän kauhuelokuvan ANTEBELLUM, joka kertoi orjuudesta. Niin ikään ameriikan sisällisodan ajoilta. Tai ameriikan luokkasodan ajoilta. 

Mutta palataan pieniin ja viattomiin Punaorpohin. Lapsiin. Näytelmään. 

Näyttämö on punainen ja musta. Tietenkin. Sopivasti. Siinä on kallellaan oleva tönö, perheen oma koti. Onko kaikki ihanasti rempallaan, en tiedä. Mutta he yrittävät tulla vähällä toimeen. Naapurin täti auttaa. On luokkasodan aika. Ihmiset valitsevat puoliaan. Ja pelkuruuksiaan. 

Näytelmän alku, ja ensimmäinen osa vaikuttaa liiankin staattiselta ja seesteiseltä verrattaessa Maijalan aiempaan luokkasota-kuvaukseen Veriruusuihin, jossa oltiin lähellä musikaalia, ja juostiin paljon, remuttiin, muttei oltu rillumareitä eikä heiheitä. Mikä Maijalaa vaivaa, ajattelin. Maijalan remakkuus tulee ilmi väliajan jälkeen pummaavan hanuristin muodossa, ja välillä käydään teknodiskossakin. Kuin eka osa olisi tarinan ja historian esittelyä, ettei se jäisi New Order -tyyppisten musiikkivideomaisten esitysten varjoon. 

Mitä hirveintä, äiti ei saa laulaa lapselleen. Äidiltä viedään lapset. Miksi punaisiin kuuluva nainen on huono äiti. Eivätkö lasten huostaanottajat ollenkaan ajatellet mitään. Muuta kuin rahaa. Sijoittaessaan lapste orjatyövoimaksi Pohjanmaalle. 

Yksi lasten kiduttamisen tapa, mihin olen törmännyt sekä tässä Punaorpojen kanssa, että Historian jännät naiset -kirjan kulttijohtajan esittelyssä, oli nälkään näännyttäminen. Että lapselle ei anneta ruokaa. Että lapsi näkee nälkee. Että lapsi tekee fyysisestikin rankkaa työtä. 

Jokin viittaus särähtää korvaan, se tuntuu ajanjaksoon sopivalta, ja pistää ajatusten rattaat pyörimään. Kuten, että rikkaat menevät Kansallisteatteriin ja köyhät Elannon näyttämölle. Ja kuinka köyhät eli punaiset katsovat Seurasaaren juhannuksessa kokkoa, johon rikkaat heittävät ihan käyttökelpoista tavaraa. 

Kun edellisen kerran näin Riitta Havukaisen ja Kari Mattilan yhdessä lavalla, niin jälkimmäinen oli keski-ikäisen naisen unelmien prinssi joka lentää sisään akkunasta - kultapölyä levitellen vihdoin alkoholistimiehen omaishoitajana elämänsä tuhlanneen naisen elämään. Tässä Mattila on aivan hirveä, hänen hirviönsä muistuttaa Mad Maxin sinisen aavikon ja Hieronymous Boschin kainalosauvaolioita. 

Näin tämän medialipulla, kiitos siitä, Helsingin kaupunginteatterille!

En käynyt esityksessä yksin, vaan mukana oli toveri T. Kivi, joka kirjoitti oman tunnelmansa, ja historiansa:

"Tarinan alussa perheen tyttö Lahja on täynnä toivoa ja uskoa tulevaisuuteen – Minusta voi tulla opettaja tai lääkäri! En muista kummasta hän haaveili, kuitenkin paremmasta. Lahja ei päätynyt seminaariin, vaan Pohjanmaalle, missä joka ikisenä hetkenä tiesi olevansa ”punikin pentu”, maksavansa vanhempiensa velkaa isänmaalle ja erityisesti POHJANMAALLE. Olen usein miettinyt, pohjalaisena ”korpikommunistin” tyttärenä, mitä helvetin kansakunnan velanperijöitä pohjalaiset kuvittelevat olevansa? Antoivatko ”hyvää tarkoittavat” helsinkiläiset valkoiset sivistysrouvat pohjalaiselle talonmiehelle mission puhdistaa Suomi punaisesta aatteesta, pitää köyhä köyhänä ja valmiina nöyrästi palvelemaan parempaansa? Oliko punikin pentujen sivistäminen siemen Lapuan liikkeelle – Vihtori Kosolalle oikeutettu ristiretki?

Näytelmä antoi minulle vastauksia siihen, miksi vielä 1970-luvulla, kuulin olevani ”kommarin pentu” ja jos oikein haluttiin sivaltaa niin: punikin pentu. Ymmärsin, että koulukaverini sanoivat näin tyhmyyttään, mutta muistan sanat myös aikuisten miesten huulilta. Minä kävin peruskoulun kansakoulutason opettajien johdolla, minulle oli hiukan tiukempi kuri ja vaativampi arviointi. Mutta parasta on se, että olen saanut pyöriä pohjalaisen syrjäkylän työväintalon lattialla, kuunnella Agit Proppia ja laulaa Punaorpojen valaa, tupailtojen sijasta!

Milloin pohjalainen talonpoika luopuu sinimustasta vihastaan? Ei varmaan pitkiin aikoihin, sillä veteliläinen perussuomalainen kunnanvaltuutettu on taas ”leikkisästi” viemässä ”punikkihallitusta” laron taakse lahrattavaksi. Niin, lahtari … sen sanan, kun lausui ääneen 70 -luvulla, koululuokkaan laskeutui hiljaisuus, kenties häpeästä tai tietämättömyydestä. Miten on nyt, mitä sanot Halla-aho? Entä nyt?" T. Kivi. 

Suosittelen tätä näytelmää, jos haluat nähdä hyvää, uutta ja vahvaa, herkkääkin teatteria Helsingissä. Koronan aikaan tämä on yksiä selviytymisen, nauttimisen ja milenterveyden kannalta tärkeimpiä aisioita. Taide. Yhteinen taide. Yhteinen kokemus. Livenä. Kun vielä voimme. 

esityskuvat Stefan Bremer

Tekijäloota:

Lavalla:

Antti Autio

Anna Böhm

Riitta Havukainen

Miika Laakso

Kari Mattila

Ella Mettänen

Leena Rapola

Wenla Reimaluoto

Marjut Toivanen

Tekijät:

OHJAUS Lauri Maijala

LAVASTUS Janne Vasama

PUKUSUUNNITTELU Tiina Kaukanen

VALOSUUNNITTELU Kari Leppälä

SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU Aleksi Saura

NAAMIOINTI Tuula Kuittinen

DRAMATURGI Henna Piirto

Näytelmän taustoja Helsingin kaupunginteatterin sivulta:

Anneli Kanto - Lauri Maijala

PUNAORVOT

Vaiettujen historiaa

"Äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille.

Punaorvot käsittelee koskettavasti syvää kansallista traumaa ja vaiettua ajanjaksoa Suomen historiassa sisällissodan jälkeen. Kansakunta oli jakautunut, ja Suomessa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa. Lapsia joutui oikeuteen ja vankileireille. Valtioeliitin johdolla syntyi ajatus siirtää punaisten lapsia ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle pois kaupungeista ja huonojen työläisäitien luota. Kaikesta oli pulaa, mutta köyhäinavun hakeminen tarkoitti sekä äänioikeuden että lasten menettämistä.

Punaorvot kertoo erään Toisella linjalla asuvan perheen tarinan – isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä, ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska näille ei riitä ruokaa. Näytelmä seuraa äidin ja lasten elämää Helsingissä sekä Pohjanmaalla sijoitusperheissä. Se on koskettava kuvaus äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta – ja antaa äänen niille, jotka olivat täysin syyttömiä ympäröiviin tapahtumiin.

Esitysoikeuksia valvovat Anneli Kanto ja Lauri Maijala."

Lisäksi:

Ella Mettänen punalesken roolistaan: “Äidin tarina on riipaiseva kokemus.” IDA HENRITIUS. Kun Suomen sisällissota vuonna 1918 päättyi, alkoi monilla punaleskillä uudenlainen selviytymistaistelu. Traumatisoituneet naiset joutuivat kamppailemaan pitääkseen perheensä koossa ja lapset hengissä.    lue lisää

Emme valinneet aihetta, aihe valitsi meidät LAURI MAIJALA: Tämä on esitys niistä, joilta vietiin kaikki, ja joille ei annettu mitään. Niistä, jotka vaikenivat, ja joista vaiettiin. Heistä, jotka unohtuivat, ja sitten unohdettiin. Tämä on tarina elämänmittaisesta häpeästä, esitys niistä, joilta jäi kysymykset kysymättä. Kansalaissotamme viattomat ovat jo poissa. Näitä lapsia ja leskiä ei enää ole. Jäljelle jäivät rakeisten valokuvien vakavat kasvot, haalenevia merkintöjä arkistoihin ja kilometrikaupalla synkkää, mutta hiljaista DNA:ta kansakuntamme selkärankaan. Salaisuuksia ilman kuulevia korvia.   lue lisää

Lapsia siirrettiin sisällissodan jälkeen "huonojen työläisäitien" luota ideologisesti parempiin perheisiin – nyt vaiettua traumaa käsitellään näyttämöllä YLE UUTISET - MIIA GUSTAFSSON Sisällissodan traumat eivät jätä ohjaaja Lauri Maijalaa rauhaan. Nyt hän kertoo punaorpojen kohtaloista, joista ei ole paljon puhuttu.      lue lisää 

”Lapset on eroitettava tällaisista hirviöistä” ANNELI KANTO. Sisällissodan surullista satoa olivat punaorvot. Puoliorvot mukaan lukien 25 000 lienee oikea määrä, sillä punaleskiä oli 11 000 ja leireillä oli pahimmillaan 80 000 vankia.   lue lisää

Punaorvot traileri: 

 

Juutuupin teksti:

"Työryhmä vie meidät histo­riaan, mutta niin, että koreografia-, näyttämökuva- ja rytmiratkaisut tai vaikka vain käsikirjoituksen yksi sana – priorisointi! – antaa katsojille mahdollisuuden ajatella itse.
Olemmeko me ihmisinä edenneet? Teemmekö me nykyään toisin?"
Helsingin Sanomien Sanna Kangasniemi (3.9.2020) kirjoittaa viiden tähden arviossaan.

Anneli Kannon ja Laurin Maijalan Punaorvot-näytelmä kertoo perheestä, jonka isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille. Kansakunta oli jakautunut, ja maassa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa, joita valtioelitiin johdolla siirrettiin kaupungeista ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle.

”Punaorvot ei ole ainoastaan perhetragedia, vaan se on kansallinen perhetragedia. Suomalaiset ovat klassisesti olleet vaikenevaa porukkaa, ja se on muovannut kokonaisia sukupolvia. Näytelmä avaa sellaisia suljettuja ovia, joita ei tiedetty olevankaan”, sanoo ohjaaja Lauri Maijala.

”Tämä ei niinkään historiallinen esitys kuin tunnehistoriallinen esitys. Jotta voisimme ymmärtää ja samaistua historiaamme, meidän täytyy oppia tuntemaan se. Tämä ei ole näytelmä, joka pyrkii antamaan mitään kattavia, isoja vastauksia tai kertomaan objektiivista totuutta, vaan kertoo ihan tavallisesta Johanssonien perheestä, joka asuu osoitteessa Toinen linja 13. Mitä sille perheelle kävi ja niille lapsille, jotka syyttömänä syntyivät tähän maailmaan. Punaorvot kertoo tarinansa lasten näkökulmasta. Se luo maailman, jossa voi tapahtua mitä vain, milloin vain, ja aina voi nähdä voikukan tunkevan paksuimmankin asfaltin lävitse”, Maijala jatkaa.

Äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta kertovan näytelmän äidin roolissa nähdään Maijalan Riistapolku-ohjauksesta (2019) tuttu ja palkittu Ella Mettänen, lapsina myös muusikkona tunnettu Antti Autio, Anna Böhm ja Venla Reimaluoto sekä muissa rooleissa Riitta Havukainen, Miika Laakso, Kari Mattila, Leena Rapola ja Marjut Toivanen.

Lavastuksen on suunnitellut Janne Vasama ja puvut Tiina Kaukanen. Valosuunnittelusta Kari Leppälä ja äänisuunnittelusta Aleksi Saura. Naamioinnin on suunnitellut Tuula Kuittinen. "

Muuta luokkasodasta: 

Tässä esitellään tuo elokuvateatteri Orionissa ollut tapahtuma, jossa oli mm Anneli Kanto:

1918 – huutoja ja kaikuja -seminaarissa vieraillaan sisällissodan maisemissa

 

 

" Punaiset esiliinat  

   

Vuoden 1918 traagiset tapahtumat Suomessa olivat pitkään dokumenttielokuvantekijöiden ulottumattomissa. Viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtumat ovat kuitenkin alkaneet hahmottua, ja niihin pureudutaan DocPointin, Risto Jarva -seuran ja KAVIn kaksipäiväisessä seminaarissa 1918 – huutoja ja kaikuja lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.

Rungon muodostavat dokumentaristi Seppo Rustaniuksen tärkeimmät teokset, kuten Sotapapit (1981), Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999) ja Punaiset esiliinat (1997). Seminaarissa esitetään myös vapaussodan muistoa vaaliva epävirallinen juhlafilmi Sama kaiku on askelten (1968), jonka Reino Palmroth alias Palle toteutti.

Uutta tuotantoa ovat Sini Järnströmin tunteikas lyhytelokuva Hilja, punaisen tyttö (2006), jossa 101-vuotias nainen muistelee sodasta vaikenemisen vaikutusta. Puhujavieraiksi saapuvat elokuvan-tekijöiden ohella mm. kirjailija Anneli Kanto, pappi Heikki Palmu, dosentti Ulla-Maija Peltonen sekä erikoistutkijat Jukka Kukkonen ja Jari Sedergren.

1918 – huutoja ja kaikuja -seminaari Orionissa la 3.2.2018  ja su 4.2. klo 10–14. Vapaa pääsy. "

PUNAORVOT VALKOISESSA SUOMESSA 

" PunaorvotSuomen sisällissota 1918 jätti maahamme arviolta 20 000 punaorpoa. Sodan aikana ja sen jälkeen viha kohdistui myös heihin. Sisällissodan kauhut painoivat jälkensä lasten herkkiin mieliin. Ohjaaja Seppo Rustaniukselle tarinansa puhuneet punaorvot kertovat "sisällissodan haavoista".

"Ihmiset eivät oikein ymmärrä, mitä silloin keväällä 1918 tapahtui. Eikä ne hyväksy vieläkään punaorpoja. Oikeastaan en halua puhuakaan, koska kukaan ei käsitä sitä tuskaa, jota jouduimme kokemaan. En voi puhua omalla nimellä: ihmiset alkaisivat karsastaa ja muistella, että olen ollut huutolaislapsi ja punaorpo."

Elokuvan ohjaaja Rustanius kävi lukuisia tällaisia keskusteluja dokumentin tutkimus- ja suunnitteluvaiheessa.

Punaorpojen joukko yritettiin sijoittaa jotenkin valkoiseen Suomeen. Vuosien 1918-1919 taitteessa satoja lapsia siirrettiin Pohjanmaalle uudelleen kasvatettaviksi. Monet äidit kieltäytyivät antamasta lapsiaan sijaiskoteihin. Kun Suomen valtio ryhtyi maksamaan kunnille puolet punaorpojen huollosta aiheutuneista kustannuksista, punaorpokoteja ryhdyttiin rakentamaan innolla. Kasvatus oli isänmaallista ja uskonnollista. Jämsässä Nuorten Naisten Kristillinen yhdistys perusti tytöille punaorpokodin maalaistalon rakennukseen. Elokuvassa haastateltu Meeri Kytöoja sijoitettiin juuri tähän orpokotiin. Turun Lausteelle perustettiin kokonainen yhteisö, Orpola Oy.

Äitiensä luo jääneet lapset saivat köyhäinhuoltoavustusta. Punalesket eivät saaneet mitään. Jotkut heistä kävivät työssä. Ne, jotka eivät jostain syystä kyenneet ansiotyöhön tai eivät muuten saaneet työtä, saivat kunnalta avustusta mutta samalla he menettivät äänioikeutensa. Dokumenttielokuvan monet haastateltavat eivät muista saaneensa juuri nimeksikään avustuksia.

Useista punaleskien kirjeistä käy ilmi, ettei punaleskille tahdottu antaa työtä. He kuuluivat sinne minne miehensäkin. Äidit kuitenkin sinnittelivät lastensa kanssa. Dokumenttielokuvassa punaorvot muistelevatkin ihmetellen sitä, miten äiti selviytyi "sellaisen lapsikaartin kanssa".

Elokuvan tyyli on pelkistetty ja keskittyy henkilöihin. Punaorpojen kertomukset, olemus ja kasvojen piirteet viestittävät maamme historian yhdestä traagisimmasta ajanjaksosta ja syyttömien lasten kohtaloista 80 vuotta sitten ja sen jälkeen. Elokuvassa lähestytään tapahtumia lapsen näkökulmasta ja se kertoo selviytyjistä. Kuinka monta lasta uupuikaan matkalle ennen aikojaan? Virallinen historia on unohtanut punaorvot – nyt he saavat äänen.

Dokumenttielokuvassa on haastateltu kahtatoista punaorpoa. Heillä jokaisella on omanlaisensa elämänkaari.

John O. Virtanen s. 1916, muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin vaimonsa ja poikansa kanssa. Hän loi menestyvän liikemiesuran vaimonsa kanssa. Heillä oli myös suuri panos suomalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemisessä. Virtanen nimitettiin mm. konsuliksi. Hän on toiminut aktiivisesti Paavo Nurmen säätiössä.

Hugo Merisaari s. 1914 jäi Pohjanmaalle ja opiskeli myöhemmin teologiaa. Hän palasi pappina sijaiskotinsa maisemiin. Hän toimi vuosia Kurikan kirkkoherrana.

Meeri Kytöoja s. 1913 meni naimisiin ja hänen miehensä toimi kuljetusalalla. Viisinkertainen isoäiti muistaa erittäin hyvin oman lapsuutensa ajat punaorpokodissa.

Väinö Heikkinen s. 1917 pitää yhteyttä Sanginsuun lastenkotiin. Monelle siellä olleelle pojalle hänestä on tullut "isä". Hänestä tuli taitava taitovoimistelija. Hän esiintyi ahkerasti työväenliikkeen tilaisuuksissa. Taiteellisia harrastuksia hänellä on ollut vuosia ja kuvanveisto on lähellä hänen sydäntään. Hän on tehnyt lukuisia julkisia teoksia.

Ohjaaja: Seppo Rustanius

Tuotanto: YLE TV2 Dokumenttiprojekti, ILLUME OY"   lue Yle Vintin sivulta

PUNAISET ESILIINAT
- naisten kohtaloista Suomen punakaartissa 1918

"Elokuvassa esiintyvästä neljästä naispunakaartilaisesta kolme on vielä elossa.

Naisia liittyi punakaartiin keväällä 1918 erilaisiin tehtäviin: huoltojoukkoihin, sairaanhoitajiksi, vartiointitehtäviin ja aseelliseen toimintaan. Naiset itse perustivat useita naiskomppanioita, naisplutoonia, punakaartin naisosastoja, naiskaarteja, joiden johdossa usein toimi naisia. Suurin osa oli nuoria 15-20 -vuotiaita tyttöjä. Monet heistä omien työväen ammattiosastojen jäseniä.

Noin 2000 naista liittyi naisasekaarteihin. Enimmäkseen he osallistuivat taisteluihin vain puolustustilanteissa. Harvoin heitä lähetettiin rintamalle hyökkäystilanteisiin. Muun muassa Tampereen puolustustaisteluissa monet naisasekaartilaiset saivat surmansa. Kun saksalaiset valtasivat Helsinkiä, monet huoltojoukkoihin ja sairaanhoito-osastoihin kuuluneet naiset tarttuivat aseisiin.

Elokuvan naiskaartilaiset kertovat omaa tarinaansa erilaisissa tehtävissä. Yhtään aseellisessa toiminnassa olluta naiskaartilaista ei enää tiettävästi ole elossa. Elokuvassa haastateltu Meeri Lindström toimi Kouvolassa aseellisessa vartiointitehtävässä vain lyhyen aikaa. Ase kädessä, miesten housupuvussa esiintynyt nainen oli valkoisille kauhistus. Jos tällainen nainen ei saanut taistelussa surmaansa, hänet teloitettiin.

Elokuvassa naiset kertovat: järkyttävä on kohtaus, missä Ilmi Elo katselee valokuvia Fellmanin vankileiriltä ja tunnistaa itsensä valokuvasta. Hän oli tuolloin viisivuotias! Käsittämättömältä tuntuu, miten nuoria tyttöjä, jopa 15-vuotiaita saatettiin syyttää valtiorikosoikeudessa avunannosta valtiopetokseen. Ja usein sillä perusteella, että he olivat keittäneet punakaartilaisille ruokaa.

Rustaniuksen elokuvassa naiset kertovat myös vangitsemisistaan ja tuomareiden ankarasta käyttäytymisestä silloisia tyttöjä kohtaan. Elokuvassa on ainutlaatuista ennen julkaisematonta valokuva- ja arkistofilmimateriaalia. Venäläiset elokuvasivat Tampereella punakaartilaisia ja punakaartin sairaanhoitajia.

Ohjaus: Seppo Rustanius

Tuotanto: Illume Oy ja Dokumenttiprojekti/TV2 " lue Ylen Vintin sivulta

 Punaorvot, Kanto, Maijala ja luokkasota sosialistisessa mediassani:

 Veriruusut ja Lahtarit - Anneli Kanto Käpylän kirjastossa 10.4.2018 

Artikkeli kosketti & muistutti. Emil Turpeisen teloitus #Suomenlinna #Suomi100 HS kk-liite 10/17. pic.twitter.com/jxRPPzKDVo

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) October 25, 2017

Ei päivää ilman #sisällissotaa. Vaikka olen monessa Kannon tilaisuudessa ollut niin aina oppii uutta, ja muistaa vanhaa. Anneli luki 6-vuotiaana 3-vuotiaalle veljelleen Grimmim satuja... Hieno tilaisuus, pistän kirjablogiin videot jahka ehdin joskus pic.twitter.com/6kHpPG9eDE

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) November 29, 2018

Ei päivää ilman sisällissotaa: Sirkkalan kasarmi Turussa ja Ismo Kajanderin Turun vankileirin muistomerkkihttps://t.co/As4Ifd0iCK pic.twitter.com/PzA9eGkByQ

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) June 2, 2018

Ei päivää ilman sisällissotaa. Sisällissodan muistopäivä Suomenlinnassa 20/5/18, pic.twitter.com/pMbvSsp70A

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) May 20, 2018

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

En ole vieläkään tointunut Anneli Kannon ja Lauri Maijan näytelmästä Punaorvot tuolla Helsingin kaupunginteatterilla 15.09.2020. Tiedon mitä tuleman piti. Suomen luokkasota, sisällissota sattuu vieläkin. Varsinkin tilastoissa. Taannoin joskus 2018 elokuvateatteri Orionissa oli kaksi päivää luokkasodan dokumenttielokuvia. Mukana oli mm doku punaorvoista, joka - jos mikä - kosketti. Eilen ensi-iltaan tullut ANTEBELLUM kertoo ameriikan sisällissodasta ja orjien kidutuksesta. Myös punaisten orvot lapset olivat orjia, ilmaista lapsityövoimaa, joita kidutettiin, nälkiinnytettiin. Erotettiin äidistä. #hktfi @hktfi #teatteri #laurimaijala #annelikanto #Punaorvot #Punaorvotnäytelmä #teatteri #teatteriakoronanaikaan #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #teatterissa #theatre #theater #teatterivuoteni2020 #actorsoffinland #theatresoffinland.

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu Syys 19, 2020 kello 2.36 PDT

#1918 #luokkasota #sisällissota taustoja, kohtaloita pic.twitter.com/dir10lTrAN

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) February 5, 2018

Harro Koskinen: Tahrainen Suomi, 1972 #sisällissota #sisällissota1918 #luokkasota #WäinöAaltosenMuseo Turku. Ei päivää ilman #sisällissotaa. Tämä näyttely kuitenkin on pasifistinen ja keskittyy sodan uhreihin. Siviileihin. Ja laajenee Suomesta ja historiasta pic.twitter.com/XtMGguKwH7

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) December 18, 2018

Iso-Mjölön saarella punavankiristeilyllä, #suomenhauskinmies mielessä #1918 luokkasota pic.twitter.com/TxgWhaosxa

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) April 28, 2018

#sisällissota jatkuu Sanomatalossa: Anneli Kanto ja Teemu Keskisarja pic.twitter.com/FzJtklPxQU

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) April 10, 2018

Vuosi 1918 kirjallisuudessa @skskirjat Outi Hupaniitu #sisällissota paikallisuutisissa ja -historiassa, teattereissa pic.twitter.com/V3yVjrMVYq

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) January 17, 2018

Elsa & Tyyne 1918 - sotakuvaajia sattumalta näyttely @valokuvamuseo #valokuvataiteenmuseo ei helteistä päivää ilman #sisällissotaa #luokkasota #sisällissota1918 pic.twitter.com/JBBPueMRJc

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) July 25, 2018

juutupista Punaisten lauluja ja muuta mukavaa:

Riistapolulla Helsingin kaupunginteatterilla todellakin kohti lapsuuden ja viattomuuden loppua, 70-lukua

Ostalgiaa ja keinokuitua elokuvan mittasessa Julia & Romeo -tarinassa jossa ekologinen sisustus ja lavastus. Taattua Maijalan laatua, jossa Paavo Kinnusen pinnanalainen raivo, ja turhautuminen löytää uusia väyliä, ja väreitä, Ella Mettänen erinomaisena, taas.

Franz Xaver Kroetz: RIISTAPOLKU
Lapsuuden ja viattomuuden loppu. 7.9. Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Näin Riistapolun jo syyskuun alussa, mutta kiireissäni vasta nyt kirjoitan. Se oli elokuvan mittainen, siis puolitoista tuntia, ja intensiivinen, eli ilman väliaikaa. Siinä oli monta kiinnostavaa tekijää, aiheutta ja toteuttajaa, jotka kiinnostivat. Tapahtumat käynnistää tytön ja pojan suhde. Tyttö on 13-vuotias, ja poika 19. Ihan niinku Julia ja Romeo.

Mutta heidän suhteensa on salainen, se on vastoin lakia, tietenkin. Poika joutuu linnaan. Mitä pojalle siellä tapahtuu... Arvaillaan.

Mitä tytön perhe tästä sanoo, tyttöhän on liian nuori seurustelemaan. Äiti on ainakin opettanut, miten pöytä katetaan. Isä on mahdollisesti väkivaltainen, ja natsitausta nousee esiin.

Näytelmä on tarina 70-luvulta. Isä puhui vanhoista hyvistä ajoista, siis natsien ajoista, jolloin kaikki toimi. Kun nyt taas on polkupyöräilijöitä.

70-luku on katettu hieman tunkkaisesti, eli aidosti. On paljon ruskeaa, mikä piti paikkaansa niin saksalaisessa kuin suomalaisessakin kodissa.

Olemme kuin keskellä kuunnelmaa, kun ovia ei ole, aterimiä ei ole, eikä uuni lämmitä. Näemme suoraan huoneeseen, jokaisen seinän lävitse. Myös vessaan. Kuulemme kun ovia paiskotaan ja suljetaan, haarukat ja veitset kilisevät.

Aivan kuin olisimme keskellä muistoja.

Aivan tavallinne perhe tulee kotiin ja syö ruokaa, joka thedään itse. Tai, no, perheen naiset tekevät. Nuorella tytöllä on polvisukat ja minihame, äidillä naisten pullooveri ja sukkikset. Tai liivihame.

Olemme ajassa jossa kohta alkaa Christine F:n aika, kadotetut heroiininuoret oikean elämän bahnhofeilla, huumeasema Zoolla.

Mutta tämän perheen elämään ei kuulu huumeet, se on porvarillinen, tai keskiluokkainen, ihan tavallinen koti.

Tytöllä on sängyssään pehmoleluja, ja sitten myös ensirakkaus.

Ah.

Ajanjaksolla mm Carrie ja Manaaja kertoivat länsimaisen modernin nuoren tytön kapinasta. Onko se kapinaa, kenellä saa olla kapinaa.

Riistapolku ei tietenkään ole yliluonnollista kauhua, vaan draamaa ja realismia.

Nuoren tytön seksuaalisuus on tuona aikana hyvinkin fokuksessa. Kuinka valtavan pelottavaa on naisen, nuorenkin naisen voima.

Tai ei pelkkä seksuaalisuus, vaan tunteet. Kun on tunteet. Vyöryävät, kummat, uudet, kiihkeät.

Lauri Maijala on nero. Yhä. Hyvä, että hän tekee teatteria. Jakaa.

Olin yksissä avoimissa harjoituksissa, jossa oli äärettömän hauskaa, vaikka itse tarina on, ja voi olla hirveä. Väkivaltaa. Näytelmä, esitys ei ollut niin rankka kuten ihmisten mielipiteissä sosialistisessa mediassa. Ehdottomasti suositeltava. Teatteriin pitää mennäkin katsomaan muuta kuin hötteröä hattaraa. Jota sitäkin voi välillä.

Harjoituksissa oli hyvä veto ja meno. Ja myös annos itseironiaa, kun katsomosta sai poistua kesken kaiken, jolloin Maijala sanoi, että tottukaa tuohon... Että ihmiset marssivat pois näytelmästä.

tarkemmin sanoen: Totuttaudutaan tähän näkyyn, ( kun yleisö marssii pois teatterista, sehän ei ole huonon näytelmän merkki, vaan huonon katsojan, siis ahdasmielisen. )

Ristapolku näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa on Fassbinderin elokuvan mittainen, synkkä ja upea, höpsö ja hurmeinen, hurmaava matka ostalgiaa tuolle puolen 70-luvun jaettuun Saksaan, polvisukkien ja koulukirjojen pehmolelujen, tyttöjen maailmaan, makuukamariin, omaan huoneeseen. Ja ah, rakkauteen, ensirakkauteen.

Kukaan ei kyseenalaista Juulian ja Roomeon pika suhdetta, tässä tytöllä ja nuorella miehellä on suurinpiirtein samat iät kuin Romeolla & Julialla, mutta tässä tarinassa ja historiassa, realismissa nuori mies joutuu vankilaan. Olemme ajassa pikkasen ennen Christiane F:fää, ja Carrieta, mutta Manaaja on jo tainnut tulla. Elokuvissa. Tämä ei siis ole kauhua, vaan draamaa.

Mutta ajanjakson popkulttuurissa on pelottavana elementtinä nuoren tytön kasvu, seksuaalinen kasvu. Tämä ei siis ole yliluonnollinen, vaan realistinen pätkä.

Vahvaa vahvempi suositus.

Rakastavaisia näyttelevät Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen alkavat olla lempparitaiteilijoitani suuressa kaavassa, ja skaalassa. Niin pihalla, kuin puutarhassa, ja joka esityksessä. Eikä kukaan kertonut, että Pekka Huotari pulisonkeineen on Suomen Steve Coogan ( joka oli 24 h party ppl -leffassa se Wilson. )

Paavo ja Lauri ovat tehneet yhteistyötä minun silmieni edessä aiemminkin, Turuus eli Turun kaupunginteatterilla näytelmässä Seitsemän veljestä, joka oli freesi ja raavas tutkielma, jota kävin katsomassa tiuhaan.

Täysosuma, napakymppi, on sitä katsoja kuin peura valokeilassa. Tiivis esitys, mutta hengittävä ja mutkitteleva. Näin tämän medialipulla, kiitoksia siitä. Menen kyllä katsomaan uudelleen, rahan kera. Käyn yleensä katsomassa esitystäå useamman kerran, jos mahdollista.

Mistä saa tehdä taidetta, mihin saa tarttua, kenen tarinat jakaa.... Hyvä, ettei kaupunginteatteri sensuroi, vaan antoi tällekin tilan, keskellä synkkää syksysä, keltaisten ja punaisten vaahteroiden rinnalla....

kuvat Tapio Vanhatalo, Helsingin kaupunginteatterin sivulta 

Tekijäloota

Franz Xaver Kroetz
RIISTAPOLKU
Lapsuuden ja viattomuuden loppu

Ella Mettänen
Paavo Kinnunen
Ursula Salo
Risto Kaskilahti
Pekka Huotari


Vesa Tapio Valo
SUOMENNOS

Lauri Maijala
OHJAUS

Antti Mattila
LAVASTUS

Elina Kolehmainen
PUKUSUUNNITTELU

Kari Leppälä
VALOSUUNNITTELU

Aleksi Saura
SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU

Henri Karjalainen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU

Riistapolun tekijät kertovat juutuupissa:

Taustaa (mikä löytyy Helsingin kaupunginteatterin sivulta):

Franz Xaver Kroetzin haastattelu
Interview: Franz Xaver Kroetz

HKTfi Riistapolku-sivun esittely

ja tältä näytti näytelmän jälkeen:

Säästöpankin ranta ja Tokion ranta, alue, Riistapolun jälkeen Hakaniemessä joskus 8.9.2019. pic.twitter.com/yT2JlBOOxB

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 14. syyskuuta 2019

Teen paljon visuaalista matskua myös teatteribloggauksiini, kuten tässä:

Synkkään syksyiseen yöhön sopi #riistapolku #hktfi jonka käyn kylä katsomassa uudelleen. Enteitä Christiane F:stä, Manaajan teinitytöstä, Carriesta, muttei ollu kauhua. Sivuroolissa Pekka Huotari pulisonkeineen on Suomen Steve Coogan > Tony Wilsonina leffassa 24 hour party ppl 🎉 pic.twitter.com/x9SsGOlCuC

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 8. syyskuuta 2019

Ostalgiaa ja keinokuitua elokuvan mittasessa Julia & Romeo -tarinassa jossa ekologinen sisustus ja lavastus. Taattua Maijalan laatua, jossa Paavo Kinnusen pinnanalainen raivo, ja turhautuminen löytää uusia väyliä, ja väreitä, Ella Mettänen erinomaisena, taas #riistapolku #hktfi pic.twitter.com/dN9KP3gjV1

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 7. syyskuuta 2019

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

#riistapolku #hktfi @hktfi Ristapolku näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa on elokuvan mittainen, synkkä ja upea, höpsö ja hurmeinen, hurmaava matka ostalgiaa tuolle puolen 70-luvun jaettuun Saksaan, polvisukkien ja koulukirjojen pehmolelujen, tyttöjen maailmaan, makuukamariin, omaan huoneeseen. Ja ah, rakkauteen, ensirakkauteen. Kukaan ei kyseenalaista Juulian ja Roomeon pika suhdetta, tässä tytöllä ja nuorella miehellä on suurinpiirtein samat iät kuin Romeolla & Julialla, mutta tässä tarinassa ja historiassa, realismissa nuori mies joutuu vankilaan. Olemme ajassa pikkasen ennen Christiane F:fää, ja Carrieta, mutta Manaaja on jo tainnut tulla. Elokuvissa. Tämä ei siis ole kauhua, vaan draamaa. Mutta ajanjakson popkulttuurissa on pelottavana elementtinä nuoren tytön kasvu, seksuaalinen kasvu. Tämä ei siis ole yliluonnollinen, vaan realistinen pätkä. Ohjaaja #LauriMaijala on nero, ja olin näissä harjoituksissakin. Vahvaa vahvempi suositus. #EllaMettänen ja #paavokinnunen alkavat olla lempparitaiteilijoitani suuressa kaavassa, ja skaalassa. Eikä kukaan kertonut, että Pekka Huotari pulisonkeineen on Suomen Steve Coogan joka oli 24 h party 🎉 ppl -leffassa Wilson. #teatterinlumoa #teatterinlumoa2019 #teatterissa #teatteri #theater #theatre #perfect #actorsofFinland #theatersofHelsinki.

Henkilön Valokuvataiteilija (@satuylavaara) jakama julkaisu Syys 16, 2019 kello 8.06 PDT