Näin ja koin monta näytelmää, enimmäkseen aikuisten teatteria, osa myös lastenteatteria. Osa ilmaisia, osa maksullisia. Enimmäkseen suomenkielisiä, mutta ainakin yks tai kaks ruotsinkielistä poikkeus oli. Monta teosesittelyä ja tekijätapaamista kävin katsomassa, ja ehkä myös harjoituksiakin. Kävin teattereissa Helsingissä ja Turussa, ja vain Suomessa. Mahdotonta on kaikki muistaa kun äkkilähtöjäkin oli.
Minkä hinnan me maksamme teatterilipuista ja elämämme valinnoista
Ensiksikin
Arthur Millerin Hinta, joka oli pikkasen liian pitkä nykyistujalle, mutta
Eero Aho! Onhan Eero nähtävä joka roolissaan kun kynnelle kykenee. Näin Eeron sattumalta kun kuvasin komeita vaahteroita ja hän käveli Kekkosena ohitseni. Kodak moment, mutten viittinyt stalkata.
Millerin Hinta tapahtuu mööbeleiden, ja muistojen, syytösten, kaunojen keskellä. Poliisi (
Santeri Kinnunen ) saapuu ullakolle, niin psykologisesti kuin fyysisestikin. Pieni tila on täynnä isän jäämistöä, komeita vanhoja huonekaluja - ja yks vanha harppu. Jonkun mielestä turhaa roinaa, kalua ja kolpaa. Toisen mielestä antiikkia, antiikkia. Joille voi laskea kovan hinnan. Toisen mielestä arvotonta, roskaa. Josta pitää päästä eroon. Paikalla puuskuttaa antiikki antiikkikauppias (
Esko Salminen ), arvioimaan jäämistöä, kuolinpesää. Joka on ollut hylättynä jo kauan. Sitten seuraan liittyy poliisin vaimo (
Aino Seppo ), ainoa naisrooli näytelmässä. Naisten roolien vähyys ja ahtaus, olla kaunis, olla vaimo, olla juoppo, ehkä, olla ahne, ehkä. Sitten toinenkin velipoika lääkäri ( Eero Aho ) astelee paikalle salakavalasti kuin
Dirk Bogarde - samanlainen poolopaitakin! Soutaminen, huopaaminen, ja karikolle jääminen.
Kuulovammainen vierustoveri oli uskaltanut käydä katsomassa vain Hinnan ja Karamazovin veljekset - koska ei tiennyt, kuuleeko nykyään kotimaisessa teatterissa.
LOTRailua eli Taru sormusten herrasta
Kuvassa mainio
Klonkku mainostaa muutenkin hienoa kaupunkia, Turkua. Turun kaupunginteatterin näytelmä
Lord of the Ring -romaanista jatkui minulle myös kevätkaudelle, 17.2. näin sen uudelleen. Ja seuraavan kerran heti perään 21.2. Kävin tiuhaan Keski-Maassa, ja lumiset jylhät maisemat kallioitten läpi Helsingistä Turkuun muistuttivat Mordoria. Turkuun pääsee puoli-ilmaiseksi mutta yöllä vähän kalliimmin. Koska hobiteillakin on vähintään kaksi aamiaista, niin tämä oli huomioitu hyvin kaupunginteatterissa, koska noin miltei nelituntisessa näytelmässsä, jossa oli kaksi väiaikaa... Klonkku kohosi näillä kerroille eniten taputetuksi hahmoksi, jonka kaposia hartioita painoi tavaton taakka, syyllisyys, ja itsekkyys ja ahneus, joka johti hirmutekoihin, ja teki
Klonkusta vähemmän inhimillisen hobitin, vai mikä hän olikaan. Klonkun tarina on myös mielenterveyskuntoutujan - jolta evätään hoito, lääkkeet ja tuki - tarina. Se on syrjäytyneen tarina, syrjäytetyn tarina, yksinäisen miespolon tarina. Nujerretun tarina.
Turun aika -lehden kannessa on Klonkku kansikuvapoikana! Ja esittelee Turun kiehtovampaa puolta - sitä pimeää! ;) Klonkku / Sméagol ( ehtymättömän täydellinen
Miska Kaukonen ) on välillä surullinen hahmo, jonka ylitse kaikki kulkevat. Pimeässä viihtyvä kaitaluinen erakko. Hänet on orjuutettu ja hänellä on vain yksi nautinto, päämäärä, pakkomielle. Aarre. Sormus. Sormusten sormus. Näytöksen jälkeen 21.2. Klonkku sai suurimmat taputukset. Klonkku on huikea hahmo, hänessä on yhtä kolhoa kauneutta kuin
Richard O'Brienissä
Riff Raffina. Traaginen, surkea, ilkeä, hyljeksitty. Asunnoton mies jolla ei ole paljoa kiinnekohtaa elämään. Ei sukua. Ei koulutovereita. Kenties avohoitoon hylätty rukka, parka. Josta kuitenkin tulee tärkeän seikkailun merkittävä jäsen: opas. Klonkku on hyvin suomalainen eksentrikko, joka vihaa auringonvaloa, toisin sanoen kärsii jatkuvassa kaamoksessa D-vitamiinin puutteesta, kun kauhia auringonräkötys sattuu silmiin.... Hän on osin muuttunut sammakkomieheksi, tai pojaksi, jaloista ainakin, ja ruokatottumuksiltaan hän on aika villieläin.
Klonkku kutsuu Frodoa herraksi. Mutta Klonkku on komea ja kuvaava nimi, klonkuttaa, nilkuttaa huonoryhtisenä. Klonk klonk. Välillä Klonkku on Touretten syndrooman vallassa, välillä autistinen.
Klonkku on kuin hylätty lemmikki ja nälkää näkevä katulapsi, jonka haluaa pukea puhtaisiin ja istuttaa juomaan leikkiteetä. Pieneen koriin pistäisin a koriin kuljettaisin.... Hän ei käy runobloggaajien piknikillä eikä kuntosalilla.
Pitäisikö hänen?
Mutta Tolkien varasti ja lainaili paljon mm
Kalevalaa, Tarussaan on niin Väinämöinen kuin seppä Ilmarinenkin. Ja onhan siellä myös saamelaisten
Čáhcerávga,
Vesiraukka, josta allaoleva kuva Ante Aikion saagasta.
Oho. Onko Tolkien lukenut myös Seitsemän veljestä? aarre / precious, peikko / Klonkku
Turun kaupunginteatteri ottaa tosissaan Taru sormusten herrasta näytelmän rekvisiitan & lavasteet: kääpiöiden vaiko örkkien louhinta on laajentunut myös ulos. Puhumattakaan Lukitarin verkosta.. Outi Sarjakoski: Network 1995.
Saavu Saatana Willensaunaan ja pistä kaikki kohilleen!
Kauniilla siveltimellä maalattu
Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa eli Bulgakovin romsku Saatana saapuu Moskovaan on niin hienosti, ja kierosti rakennettu, näpsäkkä koreografia, mielleyhtymiltään ja ääniltään Mestari kursitaan kokoon kuin
Lemminkäinen, Osiris, Rocky Horror Picture Shown kultainen mies, osaksi
Frankensteinin tarinaa...
Käsikirjoitukset eivät pala, mutta millaisia sopimuksia on kustantamon kanssa tehtävä? Voiko kaiken muuttaa, voiko mieleltään rikkoutuneen intohimoisen kirjailijan saada enää eheäksi... Eli Osassa 1 valehtelin, olinkin nähnyt tammikuussa kerran tämän proggiksen, vain helmi- ja maaliskuussa en. On niin mahdotonta pitää yllä listaa teatterikäynneistä kun kirjoittaa useammassa läänissä, lukuisilla laitteilla puhelimista kannettaviin, osaksi jopa kirjaston värkeillä, ja omaa kannettavia ulkomuisteja. On hyvä aina laittaa päivitetty lista sähköpostiin, mutta mistä löytyy työrauha sen purkamiseen?
Ja valehtelin lisää. Tottahan toki näin Kansallisteatterissa 16/3/18, mikä oli parasta perjantai-illan viettoa... Luen uudelleen
Käsikirjoitukset eivät pala! -kirjaa jossa
Mihail Bulgakov taistelee sensuurin, köyhyyden, asunnottomuuden, ahdasmielisyyden, sairauksien ja useamman vaimon kanssa, myös vakaumustensa. Ja ennakoi fasismin nousua noin vuonna 1923.
1930-luvun hää kirjoitti salassa
Master i Margarita -romaania ( Saatana saapuu Moskovaan ja tarjoopi pirunmoista sopimusta... )
Vain Suomessa kansalliskirjailija voi olla myös maanpetturi
Red Nose Companyn klovnit
Mike ja Zin lyövät peliin kerroksia ja kalvoja olanyliheittimeen, henkiseen sellaiseen näytelmässä
Punainen viiva. Klovnit ovat vaan niin mainioita. Viattomia, hovinarreja jotka paljastavat kuninkaan hulluuden laajuuden, tervehenkisiä tai maahenkisiä kylähulluja. Mutta myös kuninkaita kumartava rahvas saa katsoa peiliin. Punainen viiva ja punaiset nenät. Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin lyövät peliin kerroksia ja kalvoja olanyliheittimeen, henkiseen sellaiseen. Korpikirjailija Ilmari Kiannon romaanin Punainen viiva lisäksi kerrotaan kirjailijan itsensä, Iku-Turson kiinnostavaa elämäntarinaa. Nostetaan jalustalle, mutta myös kritisoidaan. Kianto kannatti moniavioisuutta, mutta arvosti naisessa siveyttä. Jos muistan ajatuksen oikein.
Pojat muualla tutkivat ulkomaalaisia maagikkoja, höyrypäitä ja kirjailijoita - vaikka Kiannossakin olisi sarkaa ja särmää. Hän oli Suomelle sekä kansalliskirjailija että maanpetturi. Suomi on kovin hätäinen takin kääntämisessä, mutta lopulta, kiitos, seisoo... Tai ainakin sadan vuoden päästä. Red Nosen pellet pysähtyivät tätä miettimään, miksi kuluu sata vuotta ennenkuin oikeus voittaa, unelmat toteutuvat...
Punanenät muistuttavat kuinka kovaa oli elämä tuolloin, hiihtää 40 km lähimpään kauppalaan, kylään. Lastenarkkua kantaen, vetäen. Kuinka kahvia voi juoda vain jouluna. Kun jauhot ja ryynit loppuivat.
Ja kuinka kuppari vai oliko ennustaja oli sekopää joka vouhotti kuinka vaarallista on mennä vetämään punainen viiva, äänestää. Joka pelotteli ihmisiä turhaan. Hän siis oli aikansa trolli ja botti. Ikävä kyllä.
Samana päivänä tai seuraavana päivänä on hesarin Instagram-sivulla amerikkalaisesta kaivoskaupungista joka erehtyi äänestämään presidentinvaaleissa tuota oikeasti pelottavaa pelleä, trumppia, joka tietenkin petti työläiset. Antoi tyhjiä lupauksia. Tietenkin. Yhdessä kuvassa on teksti jossa paikallinen hihhuli eli pappi joka kielsi äänestämästä Hillary Clintonia. Tuntuu hirveältä lukea tänä päivänä, tänä avaruusaikana tuollaista jälkeenjäänyttä propagandaa, vihapuhetta ja kiristystä.
Kyllä, me tarvitsemme hovinarreja, pellejä, kirjailijoita ja toimittajia - osa heistä toimii totuuden ja tasa-arvon puolesta - oman henkensä uhalla.
Kim, Lekki ja Namwaan ja rakkausperäinen maahanmuutto naisten teatterina
olipa ihana kokemus, ja kielikylpy á la
Teatteri Jurkka - tuo on pieni, intiimi teatteri, jossa on nurkka, jossa jossa näytelmät nautitaan. Vierastin aluksi tähän näytelmään menemistä. Miksi. Olenhan toivonut, teatterissakin,
diversiteettiä, monimuotoisuutta, feminismiä. Ettei aina miehen kertomia juttuja miehille joissa mies on pääosassa. No nyt ei ole. Ainakaan pääosassa. Mies tai suomalaiset miehet, körmyt ja jäykät, jäyhät ja puhumattomat miehet, jotka ovat hankkineet postimyyntimorsiamet. Mutta ei tässä. Morsmaikut ovat rakastuneet miehiin ja siten saapuneet kylmään, outoon Suomeen. Jotta saavat hyvän kodin itselleen ja lapselle / lapsille. Ja tasa-arvoisen parisuhteen. Vai saivatko?
On ollut varmaan vaikea jättää aina lämmin kotimaa, ystävät ja perhe. Mutta tämä on näytelmä, jossa äänessä on kolme thaimaalaista naista. Kaksi heistä puhuu suomeksi, yksi englanniksi. Varsin viehättäviä nämä naapurin tytöt
Kim, Lekki ja Namwaan.
He esittävät mikä on oikein suomalaista kuten perunat ja kahvinjuonti. Vaikka sekä peruna että kahvi ovat tuontitavaraa, ne on mielletty hyvin suomalaisiksi. Rehellinen suomalainen kahvi. Mukana taitaa olla myös tango, joka voi olla myös muualta tullut.
Onko ihmisellä oikeus rakkausperäiseen maahanmuuttoon? Entä jos sikamaisesta miehestä eroaa, niin saako jäädä Suomeen ja pitää omat lapsensa. Paljon on vaakalaudalla. Entä työ? Opiskelu? Suomenkielen opinnot?
Muodonmuutoksia, syrjäytettyjä, syöpäläisiä ja saatanan sipilät, natsit, aktiivimallit, kyykytykset, työkokeilut ja linnunpöntöt
Ryhmäteatterin Muodonmuutos 02.03.2018 tarjosi mahdollisuuden katsoa peiliin, Suomalainen, osin eurooppalainen, ja amerikkalainenkin arki ja nykypäivä on muuttunut satiiriksi, ja dystopiaksi. Oikeistohallitus keksi viimeksi aktiivimallin, jolla on tarkoitus leikata reilusti työttömyysrahoja, nöyryyttää ja juoksettaa työtöntä - vain tilastojen siistimiseksi. Ja odotella luonnollista poistumaa - jonka entinen työntekijä, nykyinen syrjäytetty, syrjäytynyt, työtön tekee - mm kaasuhellan, tai köyden avulla.
Muodonmuutos näytelmä alkoi pyöriä Hesarilla, helsinginkadulla, kortteliteatterissa, kröhöm, Ryhmäteatterissa juuri ennen kuin alettiin juhlia suurieleisesti Suomen satavuotispäivää, itsenäisyyttä. Ja jatkui 2018 keväällä kun kirjoissa, elokuvissa ja näytelmissä muistellaan sisällissotaa. Siis luokkasotaa. Kallio on mainio paikka tutkailla.
Näin 1. kerran riemastuttavan kohtauksen jossa hitlerin näköinen mies perusti uuden natsipuolueen nimeltään sininen aamunkoitto. Juuri samana päivänä suomalaiset natsit perustivat uuden puoleen nimeltään sininen. Kylmääkö? Kyllä pitäisi.
Kovin kafkalainen on tämä tarina, ja ei mikään ihme, onhan sen kirjoittanut Kafka itse...
Juha Hurmeen Lemminkäinen toi mieleeni Vlad Seivästäjän velipojan ja tietty viikingit ja Ior Bockin Lemminkäisen temppelin
Lemminkäinen 27.02.2018 Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ennakossa
Näin Lemminkäinen näytelmän ennakon sopivasti päivää ennen Kalevalan päivää. Eilen 26.2. lavaklubilla ei mahtunut istumaan kun lavalla oli
Juha Hurme puhumassa näytelmästään Lemminkäinen. Lavaklubilla Hurme kertoi, etteivät
Kalevalan runot ole välttämättä suomalaisia vaan ne ovat meillä parhaiten säilyneitä. Yhteisiä tarinoita. Kirjoitan tuostakin tuonnempana.
Istuuduin pienelle näyttämölle, paikalleni ja heti kohta Juha Hurme seisoi myös katsomon vieressä. Väliaika. Aluksi aseenkantaja muistutti hahmoa elokuvassa
13. soturi ( Eaters of the Dead ). Hahmoa jota Antonio Banderas näyttelee viikinkien keskellä. Aseenkantajan tapaus muistutti myös
Draculan tarinaa jossa
Vlad Seivästäjän (Vlad III eli Vlad Țepeș eli Vlad Dracula ) veljpoika Radu eli Radu cel Frumos ( Radu III the Fair, Radu III the Handsome tahi Radu III the Beautiful ) kidnapattiin . Vaikka Vlad Seivästäjä pisti turkkilaiset aisoihin.
Mutta Hurme ei rakenna tästä kostotarinaa, päinvastoin, vaan humaania humaanisuutta. Ihminen ja inhimillinen ja inhiminen... Tämä on niin monikulttuurinen ja suomalainen tarina, eepos ja leirinuotio, että takulla Odinin poikina itseään pitävät pellet vetävät herneen nenään. Jos osaavat lukea.. Lavalla näkyy myös fyysiset
Odinin pojat, muovikypärineen ja sarvineen - olemmehan keskellä viikinkien aikaa ja taikaa...
Mikä on aito viikinki... Rakastin lukea Ruotsin historiaa ja löytää sieltä maailman vanhin purukumi - tietekki
Skånesta. Ja kuinka viikingit veivät 500 ruotsalaista sanaa englannin kieleen, jotka löytyvät sieltä vieläkin:
thorsdag, thursday, torstai. Fredag, Freijan päivä, Friday. Husband ja moni muu.
Maijalan ohjaus Seitsemän veljestä on todellisen oppimisen ylistys
Seitsemän veljestä 21.03. Turun kaupunginteatterissa. Voi veljet mikä matinea! Parasta ja monikerroksellista kuvakudosta, alkaen Black Horse -kalsongeista jättäen toiveen toivosta... Kuinka tärkeää on oppia lukemaan, ja tekemään sovinto. Millaista on olla mies 1990-luvun ilmiöiden, prässin lävitse, miesstrippareista poikabändeihin ja marjan poimijoihin. Tai sienten... Lauri Maijala on kujeileva nero! Kolmas kerta kun tämän näin. Matinea alkoi keskipäivän kuumuudessa klockan 12 reikä reikä, kuten edellinenkin kerta, ja katsojina oli tälläkin kertaa koululaiset ja eläkeläiset. Olin itse siinä välissä, välistävetäjänä. Edellisellä kerralla hieman mietitytti liian nopea tempo, joka tietysti minulle ADHD-ihmisenä, jonglöörinä ja renessanssi-ihmisenä oli oikein sopivaa, ja haastavaa. Nuoriso on nopeaan puheeseen ja tekoihin tottunut, ja vanhempi polvi tuntee tekstin selkärangassaan, joten esitys sopi kuin nappi otsikkoon ;)
Näin Seitsemän veljestä tiuhaan myös kevätkaudella.
7 veljestä huippuvireessä Turun kaupunginteatterissa 14.3.
Tässä näytöksessä on erityinen vire ja porukka on timmissä kunnossa. Sellainen, että perkele – me näytetään –asenne. Ja toteutus.
Lauri Maijala sekä riisuu myyteistä, että pukee ne, uudelleen. Takkupäät ja paidat, jukurit, tähkät, viljapellot, kuin karheista juuttisäkeistä. Peruukeissa on Limahlia ja Amadeusta 80-lukua.
Maijala kirjoittaa itsensä kaanoniin, ja sieltä pois. Ei maalaa itseänsä nurkkaan, tai jos maalaa, niin on sen seitsemän jukuripäätä, joilla valintoja, jännitteitä. Nurkasta pääsee pois vaikkapa akkunan särkemisellä.
Käytetään innostavaa, kiihdyttävää venäläistä marssimusiikkia kun marssitaan sotisovassa sotaan, mutta sitä ei välttämättä glorifioida, tai edes hyväksytä. Päinvastoin. Soitellen sotaan... Yhteiskuntaa vastaan, Toukolan poikia vastaan. Kirkkoa vastaan, lukkareita vastaan. Virkavaltaa vastaan. Auktoriteettejä vastaan. Kirjoja vastaan. Kun lukeminen on niin vaikiata.
Oikoluin isäni paikallishistorian kirjaa, ja sieltä oli ihanaa huomata, kuinka näin oli oikeassa elämässä, pojan oli osattava lukea ennen kuin mielii kihloja. Tai naida. Joka ennen tarkoitti mennä naimisiin. On todella surullista, että lukeminen oli valjastettu hihhulointiin, kirkon rahanahneuden ja muun vallanhimon vuoksi. Jotta voisi kontrolloida ja pelotella rahvasta, heikompaa. Oopiumia kansalle. Kansan halveksuntaa, kansan manipulointia, propagandaa.
Kenellä meillä on oikeus ääneen, omaan kehoon, tasa-arvoon, tulla kuulluksi
Axel - soolo miesäänelle 17.3. Lavaklubilla Kansallisteatterissa. Transpoliittinen toimintaviikko on meneillään, ja mikä olisi parempi kuin sukellus Axelin maailmaan. En huomannut, että oranssisen hahmon pohjana oli Kullervo, Kalervon poika, joka metsässä huutaa yläosattomissa. Gallen-Kallelan Kullervon kirous -maalauksesta on kyse, vuodelta 1899.
Itse Axel on Helsingin ylioppilasteatterin jäsen. Minulla on ollut varaa käydä Ylkkärissä vain kerran, näytöksessä XL vuodelta 2016. Silloinkin oli teemana seksuaalisuus, ja tosielämän tv-juontaja joka salaa kuvasi panojaan ja levitti niitä myös vistossa FB-ryhmässä. Mikä on ihmisen koskemattomuus, ja naisen esineellistäminen digitaalisen aikana?
Nyt teemana on sukupuolenkorjaus-prosessi. Henkilökohtainen, arka, tärkeä, privaatti, julkinen taiteessa.
Katsoin putkeen Julia & Romeo näytelmän ennakot ja enskarin
Mikä ettei. Toki kotona kävin välillä. Ehkä. Lämmin, viehättävä, rietas ja ah kaihoisa
Julia & Romeo ennakoissa Kansallisteatterissa.
Olin veron alaisten parvekkeiden ja kuihtumattomien ruusujen alla… Erityismainintana peruukkien, hiusten ja viiksien täydellinen sopivuus – ne melkein olivat ¼ ihmisestä ;) Olen helsinkiläisessä teatterissa, jossa on vastakkain ääripäät, jotka voivat aiheuttaa sisällissodan, ehkä. Mutta emme ole vuodessa 1918, vaan 1500-luvulla, 1800-luvulla ja vuodessa 2018. Tavallaan. Näytelmän lavastuksessa on kerroksia kuten läpinäkyviä kalvoja olanyliheittimessä.
Julia & Romeon toinen ennakko 6.3.2018 oli eilen Kansallisteatterin suuren suurella näyttämöllä lämpimämpi, viehättävämpi ja rennompi kuin ensimmäinen. Eka ennakko 5.3.2018 oli moitteeton, mutta eturivistä parhaimmalta paikalta katsottaessa tunnelma ja ilmatila oli kylmähkö, kulissit ja rekvisiitta vaikuttivat liian riisutuilta. Yleisö oli eilen enemmän messisä, nauroi ja kikatti nokkelalle näytelmälleen, ja ehkä tunnisti siinä oman itsensä, hyvin nuorena…
Itse raikas näytelmä oli komeasti riisuttu – dramaturgin
Anna Viitalan mukaan, hän puhui teosesittelyssä Lavaklubilla 6.3. juur ennen esitystä, kuinka näytelmästä on otettu pois turha kuten naisviha ja naista halventava ns. huumori. Hienoa, ja jo oli aikakin! ajattelin minä, kun en voi sietää miesten tekemää taidetta miehille, jossa miehet näyttelevät myös naisten roolit, oliko niin, että vielä Viljami Säkinperän eli
Shakespearen aikaan äijät vetivät kaikki roolit, ja äijät kirjoittivat näytelmät, ohjasivat jne.
Arki ja kauhu Q-teatterissa. Vihdoinkin kauhua teatterissa!
Eero Ritala tähtipölyineen jää mieleen irvokkaana pop-tähtenä hippihoppielkeineen. Ja vihdoin lotrataan verellä. Jiihaa. Ollaanko tässä kämppiksiä vai yhtä suurta perhettä? Olen ymmälläni kuin
Ewan McGregor leffassa Trainspotting. En nyt jaksa hakea tuota kohtaa Welshin kirjasta. Vaiko hullunkurinen perhe.
Ei. Ihan normaaleja ne on. Katsomme nukkekotia, muttei Ibsenin. Ehkä se on kuin Ray Davisien laulu Quiet life niin mainiosta leffasta Absolutely Beginners...
Ei o. Tirkistelemme. Mukavaa, että lavalla on vaihteeksi alaston mies. Suihkussa. Pari päivää sitten leffakerhossa Kannelmäen Kanneltalossa katselimme Hitchcockin Psykon, ties monennenko kerran, se on tuttu: vhs, dvd, blu-raykin ehkä ja tv ja tietysti valkokankaalla, ja loppumattomien dokumenttien ansiosta. Mutta mukana oli Harri Kilven hieno alustus. Päähenkilön puhdistautuminen, suihku. Synneistä, kavalluksista, ahdistuksesta. Mutta tässä on vain arkinen suihku. Miksi vesi pelottaa? Miksi veden poissaolo pelottaa? Mikä on arki? Mikä on arjen vastakohta? Juhlat? Mikä on kauhun vastakohta?
Mutta paluu arkeen. Arkena, arjessa suomalainen käy aamulla suihkussa kuten amerikkalainen - vaikka ei ole likainen. Emme katso vidiootteja vaan diginatiiveja. Ja vähän vanhempiakin digivälineen räplääjiä. Alaotsikkona voisi olla nenänkaivamisen taito.
Elämässä tarvitaan Erkki Saarelan naurua. Ilveilijän synty muistutti 1970-luvun etelä-amerikkalaista diktatuuria
Suurin komedia syntyy hetkestä jolloin mies on itsemurhan äärellä. Sillä.
Teatteri Jurkka kutsui uudelleen. Elämässä tarvitaan
Erkki Saarelan naurua. Ilveilijän synty muistutti maaliskuun alussa sekä 1970-luvun etelä-amerikkalaista diktatuuria, että elokuvaa
Gladiaattori. Tänään huhtikuussa se muistutti eilistä elokuvaa
Keskiajan intohimot elokuvateatteri Orionissa - vaikka tuosta leffasta uupuu ilveilijät jotka jokaisessa keskiaikisessa kuvaelmassa mukana. Paavin pallit ja narrin nallit.
Kaikkein paras miesten tekemä komedia alkaa siitä, kun mies yrittää itsemurhaa. On sen äärellä, kuten monessa
Irvine Welshin kirjassa ( Trainspotting, Paska ), tai kun Chaplin estää joka ilta juhlivaa dandyä telemästä itsemurhaa, ja aamulla dandy ei muista mtn. Tai elokuvassa
World´s end. Tai
I hired a contract killer. Tai Erkki Saarelan ilvelijä joka syntyy hirttosilmukka kaulassa teoksessa
Mysteerio Buffo. Yhteiskuntakriittinen, kroominen ja groteski versio ns pyhästä näytelmästä, keskiajalta.
Dario Fon mainion pastamankelin lävitse.
Pyh pyhempi pyhäin - näin
Pekka Töpöhännän suomenkielisessä versiossa kitetyttiin uskonto. Vallan mainiosti ;) uskonto on urpojen haaleata oopiumia, ja sitä sietääkin kritisoida. Enää meitä kritisoijia ei polteta roviolla. Näiden paavien ja muiden ulkokultaisten orgioissa viihtyjien muka-pyhien ukkojen eloa kannattaakin tutkailla. Kun oikeasti köyhät munkit kritisoivat komeaan mekkoon ja kultakoruihin koristautuneita vanhoja äijiä, niin stoorin päävi bonifacius kahdeksas naulautti munkit kielestään kiinni. Mutta mihin oviin? Toisten rikkaiden äijien oviin?
Näytelmävuoteen mahtui myös taiteilijavierailut ja teosesittelyt joissa kävin mahdollisuuksien mukaan.
Tyttö joka käveli Tekijät esiin!
Kansallisteatterin pienen näyttämön lämpiössä, viinibaarissa oli 22. maaliskuuta kello 17:01 Tekijät esiin! -tapahtuma, jossa Tyttö joka käveli-näytelmän hurjat naiset, herkät naiset, salaperäiset naiset elikkä Seela Sella, Pirjo Määttä, Aksa Korttila puhuvat. Ja Helena Itkonen haastattelee.
Naisia, kerroksia, myös historian hirveyksistä pitää saada kirjoittaa
Tyttö joka käveli näytelmä
Kansallisteatterissa ennakossa 13.3. Tulin Willensaunaan suoraan
feministisestä keskusteluryhmästä, jossa aiheena oli mm
kulttuurien omiminen. Esimerkkinä
Ruskeat tytöt -yhteisön
Koko Hubaran essee Oneiron -romaanista. Saako kukaan enää kirjoittaa mistään?
Saa.
Taidetta ja kirjallisuutta ei voi rajata. Saako juutalaisuudesta kirjoittaa yentl? Saa. Saako keskitysleireistä kirjoittaa? Saa. Mutta hyvin.
Joten astuin penkille. Näyttämö näytti mustavalkoiselta, kauniit valkoiset katot plafondeineen kallellaan, kristallikruunuineen. Lavalla oli kolme työpöytää. Ja myöhemmin naiset, upeat naiset villasukkineen, villapaitoineen. Naiset, opiskelijat, tutkijat, dramaturgit, seikkailijat, jotka istuvat nautinnolla tuolille, oman työpöytänsä ääreen. Oma tupa, oma lupa. Naisen huone, naisen tila. Keittimestä lisää kahvia, lukemattomia työtunteja, intohimoja, musiikkia, josta saa voimaa, musiikkia, joka täyttää huoneen.
Eniten samaistuin noin viiskymppisen naisen,
dramaturgin tarinaan, osaan. Me kuuntelimme samaa musiikkia...
Ensin koko tzetti vaikutti staattiselta 1. näytöksessä. Olemme kraftwerkmäisessä maailmassa, työpisteessä, kolmessa työpisteessä, kolmessa tarinassa, kuin keikalla. Mikrofonit, kaiuttimet, haastattelunauhurit, piuhat ja kytkenät elävät omaa elämäänsä. Nauhoitettu puhe, muistelu. Ääni.
Toisessa näytöksessä olanyliheittimet saavat vallan, ja niitä käytetään nerokkaasti, ja ilkikurisesti. Olanyliheitin eli piirtoheitin. Grafiikkaa käytetään säästeliäästi, vasta nyt, ja mikrofoneilla, kaseteilla ja kaiuttimilla pelataan. Joskus kasettimankka aiheutti ikävää feedbäckiä - olin katsomassa ennakkonäytöstä. Henget puhuivat.
Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea kun menin vain sinne minne halusin ;) Osa 2.
