torstai 26. huhtikuuta 2018

Arki ja kauhu Q-teatterissa. Vihdoinkin kauhua teatterissa!

Eero Ritala tähtipölyineen jää mieleen irvokkaana pop-tähtenä hippihoppielkeineen. Ja vihdoin lotrataan verellä. Jiihaa. Ollaanko tässä kämppiksiä vai yhtä suurta perhettä? Olen ymmälläni kuin Ewan McGregor leffassa Trainspotting. En nyt jaksa hakea tuota kohtaa Welshin kirjasta. Vaiko hullunkurinen perhe.

Ei. Ihan normaaleja ne on. Katsomme nukkekotia, muttei Ibsenin. Ehkä se on kuin Ray Davisien laulu Quiet life niin mainiosta leffasta Absolutely Beginners...

Ei o. Tirkistelemme. Mukavaa, että lavalla on vaihteeksi alaston mies. Suihkussa. Pari päivää sitten leffakerhossa Kannelmäen Kanneltalossa katselimme Hitchcockin Psykon, ties monennenko kerran, se on tuttu: vhs, dvd, blu-raykin ehkä ja tv ja tietysti valkokankaalla, ja loppumattomien dokumenttien ansiosta. Mutta mukana oli Harri Kilven hieno alustus. Päähenkilön puhdistautuminen, suihku. Synneistä, kavalluksista, ahdistuksesta. Mutta tässä on vain arkinen suihku. Miksi vesi pelottaa? Miksi veden poissaolo pelottaa? Mikä on arki? Mikä on arjen vastakohta? Juhlat? Mikä on kauhun vastakohta?

Mutta paluu arkeen. Arkena, arjessa suomalainen käy aamulla suihkussa kuten amerikkalainen - vaikka ei ole likainen. Emme katso vidiootteja vaan diginatiiveja. Ja vähän vanhempiakin digivälineen räplääjiä. Alaotsikkona voisi olla nenänkaivamisen taito.

Ihmiset viihtyvät oman laitteensa kanssa ja lässyttävät vain rakilleen. Miksi tehokeinona on yökuvaus, Night Vision, minulle liittyy genre-elokuvien festivaaliin, Night Visions. Yökuvaus, hempeän vihreä, ja ihmisten uniset zombiesilmät. Tirkistely. Me näemme. Sinä et näe, että me näemme. Pimeässä. Kuten Uhrilampaissa.

Mukavaa nähdä Michael Myers ja Nahkanaamat kotimaisessa arvostussa teatterissa, mutta miksi robottiäänet? Joskus yöllä tulin kotiin, jolloin pyri tv:ssä shätti, jossa robottiääni toisti sanoja toimistusjohtaja toimitusjohtaja. Pelotti. Sellainen rappio....

Jo Tavallisuuden aaveessa oudot susimiehet ja lintumaiset metamorfoosit nokkimisjärjestyksineen esiteltiin, ja tässä ne pääsevät valloilleen. Pääsevätkö. Hienoa tekniikkaa on myös hidastuksen hidastus. Miten katkaista arki?

Jotain yhteistä tällä ja Viirus teatterin Den andra naturen, Ryhmiksen Muodonmuutos ja KOM-teatterin Kokki varas vaimo ja sen rakastaja -näytelmillä on. Elokuvista vaikkapa RAW ja Carrie.

Kauan on kaivattu kauhua teatteriin. Viimeksi kauhua oli Kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi, joka oli varsinainen fetisistinen, goottilainen pläjäys. Musikaali.

Kotimaiset harvinaiset kauhuelokuvat olivat herkkua, koska puuttui rahoitus, levittäjät, oikeastaan kaikki. Nykyaikana sisulla ja joukkorahoituksella pärjää, ja tulevat katsojat voivat monella tavalla osallistua. Tämä kaikki vie vain aikaa.

Lyhäreissä eli lyhytelokuvissa on aikoinaan, ja nytkin saanut päästellä. Hyvä niin.

Olen kauhun sekakäyttäjä, jo usemmalta vuosikymmeneltä. Minun sukupolveni, ainakin maantieteellisesti, pystyi yhdistämään ns. akkojen tarinat, leirinuotiot, Hämärän rajamailla, urbaanilegendat ja elokuvat.

Ja noidan käsikirja. Ah.

Kaukaisessa periferiassa naisena ts tyttönä sekin oli jonkun mielestä kummaa, että tyttö piti kauhuelokuvista ja -kirjoista ja -musiikista.. Vähemmistön vähemmistössä.

Oliko se vuonna 1980 kun tuli Kivikasvojen Lepakkolinna? Georg Dolivon synkkä ja yksinäinen vampyyri sai Pluto-limsan valumaan sieraimiin. Kun niin "säikähti". Samoihin aikoihin kävin ensimmäistä kertaa Lepakkoluolassa, myös. Kaikki ne kalpeat, ahdistuneet pojat. Levynkansissa.

1980-luvun puolivälissä Maikkari näytti Hammerin kauhuelokuvia 1950-luvun lopusta Christopher Lee pääosassaan, on muuten karismaattisin koskaan tapaamani. Tietysti myös Teksasin moottorisahamurhaaja pyöri vinhasti videokassulla aika säälittävänä kopiona. Kaikista parhain oli Evil Dead. Kuin muovailuvahaa.

Meillä oli myös vahva kansanperinne, tarinat, kauhutarinat, joilla pidettiin kakarat hengissä ja varuillaan. Minun aikaani sanottiin, että järvessä asuu Näkki. Serkku pelkäsi että puulaatikosta nousee Loiri. Sekä vanhat tarinat että television ja radion levittämät kauhut lisääntyivät. Sotkeutuivat. Ehkä.

1980-luvun lopulla huomasin, että tarinankertojat kuolevat. Akkojen tarinat varsinkin, kertomukset, jotka kertoivat toiseudesta, tuonpuoleisuudesta. Hammajaisista ja etiäisistä. Miehet hiljensivät naiset. Sitten tuli stailaajat ja muut elämän pillaajat.

Tulen kultturiperheestä, jossa läheisenä oli myös maa- ja porotalous, porvarilliset ammatit kuten leikkitäti varhaiskasvattaja ja opettaja. Kulttuuri toimi harrastuksena monella tasolla. Vaikka asuimme syrjässä, niin kotona soi sekä jazz että Frank Zappa että kotimainen tunteikas tanko tai rempseä rillumarei. Ei tietenkään kakofonisesti. Vaan vuorollaamn.

Oopperaa kuulin levyltä ja istuin tattina tv:n äärellä kun tuli Figaron häät. Taidetta oli kirjoissa ja postikortissa. Ja esimerkiksi Andreas Alarieston maalauksissa kannibalismia.

Mutta tunkeutuuko arki kauhuun vai kau arkeen? Onko jättiläisetana oikeasti jättiläisetana?

Pidin myös Ed Woodista, hän taisi keksiä multimedian. Tai ainakin toisenlaisen mosaiikin kuin Eisensteinin kollaasin. Tässäkin näytelmässä kootaan tarina paloista, tosin kaikki matsku on omaa. Tai suht omaa.

Pirjo Lonkaa on myös mukava nähdä lauteilla. Komedian ja kummallisen komedian ( Ranuan kummit, Ihmebantu, Ketonen & Myllyrinne ) lisäksi on psykologista jännäriä ja dekkaria ( Kylmäverisesti sinun, Roba, Karppi ) ja leffoista tietysti Kalevala – Uusi aika.






Tsekkaa lissää:  30 ruumista, suihku, Cthulhu – Q-teatterin lavalle splatteria, komediaa ja kauhua linkissä Ruudussa, ilmaiseks vielä noin kk, sama tviittinä:
Mielikuvia tämän nöytelmän aikana:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti