torstai 1. maaliskuuta 2018

Rakkaudestani Aragorniin ja Klonkkuun eli Taru sormusten herrasta Turun kaupunginteatterissa

Turun aika -lehden kannessa on Klonkku kansikuvapoikana! Ja esittelee Turun kiehtovampaa puolta - sitä pimeää! ;) Klonkku / SméagolMiska Kaukonen ) on välillä surullinen hahmo, jonka ylitse kaikki kulkevat. Pimeässä viihtyvä kaitaluinen erakko. Hänet on orjuutettu ja hänellä on vain yksi nautinto, päämäärä, pakkomielle. Aarre. Sormus. Sormusten sormus. Näytöksen jälkeen 21.2. Klonkku sai suurimmat taputukset. Klonkku on huikea hahmo, hänessä on yhtä kolhoa kauneutta kuin Richard O'Brienissä Riff Raffina. Traaginen, surkea, ilkeä, hyljeksitty. Asunnoton mies jolla ei ole paljoa kiinnekohtaa elämään. Ei sukua. Ei koulutovereita. Kenties avohoitoon hylätty rukka, parka. Josta kuitenkin tulee tärkeän seikkailun merkittävä jäsen: opas. Klonkku on hyvin suomalainen eksentrikko, joka vihaa auringonvaloa, toisin sanoen kärsii jatkuvassa kaamoksessa D-vitamiinin puutteesta, kun kauhia auringonräkötys sattuu silmiin.... Hän on osin muuttunut sammakkomieheksi, tai pojaksi, jaloista ainakin, ja ruokatottumuksiltaan hän on aika villieläin.

Klonkku kutsuu Frodoa herraksi. Mutta Klonkku on komea ja kuvaava nimi, klonkuttaa, nilkuttaa huonoryhtisenä. Klonk klonk. Välillä Klonkku on Touretten syndrooman vallassa, välillä autistinen.
Klonkku on kuin hylätty lemmikki ja nälkää näkevä katulapsi, jonka haluaa pukea puhtaisiin ja istuttaa juomaan leikkiteetä. Pieneen koriin pistäisin a koriin kuljettaisin.... Hän ei käy runobloggaajien piknikillä eikä kuntosalilla.

Pitäisikö hänen?


Klonkku kansikuvapoikana, Turun aika

Tolkien oli kova poika varastamaan, ja Klonkku onkin enämpi tai wähempi suora lainaus saamelaisten mytologian Vesiraukasta (Čáhcerávga). Vesiraukka tuli tutuksi Ante Aikion Aigi-saagasta. Antea olen käynyt kuuntelemassa kirjastoissa, juurikin etelän vetelisissä kirjastoissa, joissa hän on tästä kertonut. Pasilassa oli myös näyttely, jossa oli komeat kuvat saamelaisten mytologian hurjimmista hahmoista. Ei liene oppineelle opettajalle vaikeus löytää Vesirukkaa Pohjoisesta, ja liittää omaan saagaansa. Löysihän Tolkien myös Kalevalan tarinat ja erityisesti Seppä Ilmarisen takoman... Sammon. Joka tässä on sormus.

Ante Aikion Aigi-saagassa esitellään Vesiraukka

Nelituntinen näytelmä on rytmitetty sopevaksi. Kävin äsken 28.02. Kalevalan päivänä Turun kaupunginteatterissa tutustumassa kulissien taakse, ja katsomassa, ihailemassa keijujen kampauksia ja teräviä korvia... Peruukit ja korvat pysyivät hyvin paikoillaan kaikessa temmellyksessä ja täytyy sanoa kuinka hienoa käsityötä on ihan alusta ensimmäisest ähiuksesta viimeiseen maissinlehteen asti.

Käsityö on oikeata käsityötä, eikä tällaista työntekoa mitata tunneissa - paitsi kun pitää mitata kauanko kestää tuhansien maissinlehtien kiinnitys...



Kokonaisuus on leikattu, maustettu, valikoitu hyvin, ja virkistävää oli nähdä Tom Bombadil!



Hobitti-combo oli myös mainiosti valittu, ihan käsin plokattu. Valittu Frodo ( Stefan Karlsson ) hiuksineen jotka muistuttivat 70-luvun pop- ja iskelmätähtiä, pitkätukkia! Kuten Salomon ja Sammy Babitsin. Samin kuontalo ja presenssi oli kuten Jukolan jukuripäillä. Muutenkin hobitti-nelikolla oli hieno suomalainen painotus mukanaan, siinä oli Rummukaisten veljeksiä jotka nahistelevat ihan turhasta, mutta silti ovat seikkailussa viemässä veljeään hullujenhuoneelle traktoreineen. Taru sormusten herrasta satu tai legenda on myös matka. Mutta millainen matka...

Matka Helsingistä Turkuun on kuin seikkailu Mordorista koti-Kontuun. Onnibussilla matka taittuu aina kauniissa keväisessä säässä, jossa näkymä ikkunasta on riipaiseva luin postikortissa...

Menemme usean tunnelin lävitse, kallioihin on louhittu autostrada. Ja lumiset kalliot sijaitsevat kummallakin puolella tietä. Lumen peittämät jyrkät kulmat ovat valokuvauksellisia, niihin muodostuu monenlaisia kasvoja, kivikasvoja, örkkejä... Maisema virittää täysin tunnelmaan.

Turku on monella tapaa #tarusormustenherrasta kaupunki.. Johon matkataan Mordorista, ehkä. Matinparrat, oi nuo jääpuikot hurjat valkoiset Sarumanin parrat ja harmaat Gandalfin parrat vuorien pinnoilla. Monen tunnelin lävitse on hakattu autostrada... #LOTRailua...

Rakastan suomalaista sanaa örkki. Englannin orc on niin pliisu! Kuvasin joulun aikoihin orkideaa jonka äiti oli heittänyt roskiin. Se näytti täysin örkiltä, Se oli örkkidea ;)

Roskiin heitetty orkidea sai uuden elämän valokuvataiteena. Luonnon moninaisuus on ihmeellistä ja miten orkidea houkuttaa hyönteisiä...

Mikä olisi Taru sormusten herrasta kolmessa sekunnissa?
Jos Frodo vastaisi sormusten viennille, että:
- Vie itte!
Tai:
- Emmie kehtaa.



Minulla oli Taru sormusten herrasta teokseen viha/rakkaus -suhde. Luin sen, joskus kauan, kauan sitten. Sitten Loru sorbusten herrasta ilmestyi suomeksi ja suomeksi sillä oli maailman paras nimi ja vääntö. Luin sen pitkästä aikaa pokkarina jonka dyyklasin jostain. Taitaa olla aarre ;) mutta kannessa on erehdyttävästi Elijah Woodin näköinen höpitti. Eli tuo taitaa olla uus painos. Sitte, ilmestyi Jacksonin leffa, ja Christopher Lee tuli Suomeen.

Aah,mikä päivä Se oli!



Luin uudelleen Tarun, mutta nyt minua ärsytti Gandalfiinon siis Gandalfin jatkuva natiseva nariseva opetus.leffassa Sir Ian McKellen taas oli humaanisempi ja vekkulimpi. Hän ehkä pössytteli enemmän ;)



Tavattoman nuorten ja viattomien hobottien hartioille sysätään suunnaton vastuu. Ettei maailmanloppua tule. Tai että maassa ja maailmassa pysyy rauha.

Hobitit. Hobitit eivät käy sotaa. Pojilla on ikuinen loma, he eivät täytä veroilmoituksia, eivätkä leikkaa alennuskuponkeja. Hobitit viettävät myös leppoisia eläkepäiviä, ovathan he pitkäikäisiä...

Hobittien kylässä ei ole vanhainkoteja, ei kotihoitoa, joka hukkaa asiakkaan avaimet ja jättää ravinnotta ja lääkkeittä. Siellä ei ole leipäjonoja, ei nuorisovankiloita, eikä lasikattoja - vaikka enimmäkseen miehet saavat äänen ja vuorosanoja. Merkittäviä tehtäviä ja kommeita miekkoja.

Leppoisa kansa ei tuskaile asunnonhintojen kanssa, eikä rakenna ydinvoimaloita. Peter Jacksonin nerokas elokuva Braindead opettaa, ettei Uudessa-Seelannissa ollut ydinvoimaloita 1980-luvulla. Vai oliko?



Ainoa ikävä piirre hobiteillakin on luokkajako - tätä en ymmärrä, miksi Tolkien halusi kirjoittaa hobitti-pojat eri arvoisiksi. Sam kutsuu Frodoa Frodo-herraksi. Herra ja puutarhuri. Kaverukset.

Kuten ennen muinoin brittiläisissä yliopistoissa oli etuoikeutettuja rikkaita valkoisia nuoria miehiä, jotka pääsivät opiskelemaan, ja tekemään jekkuja, törkeyksiä ja mitä tahansa - ja henkilökohtainen palvelija palveli nurisematta. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset...

Ensimmäisellä kerralla ihan eturivistä katsottuna oli huikeinta tuo jousella ampuminen. Juuri tuosta kulmasta,suuren  näyttämön reunalta katsottuna jousella ampuminen näytti aidolta. Tarkemmin sanottuna hetki, jolloin nuoli osuu.

Kaikki taistelut olivat hienoja. Onneksi niitä suuria taisteluita oli karsittu. Näkyi kyllä, että treenattu oli ja pitkään! Miekkailusta nautin myös. Ja paljon.

Lukitari muistuttaa Ed Woodin elokuvien mahdottoman suuria hirviöitä, ehkä Taru sormusten herrasta -trilogian ohjaaja Peter Jackson halusi leffassaan käyttää vanhan ajan kauhua kuten King Kongin saarella käyskentelevästä jättihämähäkistä. King Kong ilmestyi muistaakseni 1933 keskellä suurinta lamaa ja ahdistusta. Jacksonhan teki oman version joskus 2006. Millainen Lukitari oli kirjassa?

Kivipeikko oli Tim Burtonin ja Monty Pythonin henkeen vedetty hahmo.

Hienoa oli normaalien näyttelijöiden lisäksi akrobatia- ja sirkusihmisten määrä.  Seinille kiipeiltiin ja vaijerilla roikuttiin. Pidin myös Rakastunut Shakespeare -näytelmän miekkailusta.

Minua ehkä arvellutti, miten näkymättömyys näkyy teatterissa  😂
Lainaus: en nähnyt näkymätöntä miestä tänään. Toivon että hän häipyisi.




Ensimmäisellä kerralla Aragorn oli syy, miksi olin varannut jo useamman piletin tähän näytelmään - silloin kun lippujenmyynti alkoi... Markus Järvenpää tarttuu vaihteeksi miekkaan eikä kirveeseen kuten Raskolnikov... Hän on osin itseironinen, osin -riittoinen sankarihahmo, jossa on paljon suomalaista hiljaisuutta ja vaatimattomuutta. Koska hän on vain ihminen... Eikä ikuisesti nuori ja kaunis keijujen keiju...



Purppuran ja verenpunaisen sävyisessä sotisivassa.

Ah.



Onko sovituksessa tarpeeksi feminismiä? Arwenia saisi olla enemmän. Upea upea upea Galadriel - häntä olisin äänestänyt hallitsijan vaaleissa! Toisenlainen tulkinta kuin Catella.

Tolkien lainaa myös Shakespearea, Macbethiä, mutta hieman muunnellen. On hirviö jota kukaan mies ei voi voittaa...



Aluksi pettymyksekseni hobitien jalat näyttivät liian pieniltä. Mutta tarvitseeko niiden valtavia klowninjalkoja ollakkaan?



Hobitit ovat lupsakoita kuten savolaiset ja saamelaiset. Heidän tavoissaan on jotain hyvin suomalaista, ollaan yhdessä, lämpimässä tuvassa,  ja syödään oikein hyvin. On jatkuva kesä, kävellään paljain jaloin, nurtsia pitää leikata. Elo on leppoisaa eikä kelloa vilkuilla.

Samalla, vaikka on kesä, niin vietetään Kekriä ja Joulua, kaikille riittää sapuskaa, ja aikaa. Ja piippuseen pössytettävää... Hobotit ovat kuin Käyn aholaitaa -laulun lapsia lomalla koulusta. Ja ehkä matkalla aikuisuuteen...



Ensimmäisellä kerralla Gandalfin näyttelijä ( Mika Kujala ) muistutti Christopher Leetä. Ja Sarumanin näyttelijä ( Petri Rajala ) muistutti Peter Cushingiä [ jo yhdessä Seitsemän veljestä nöytelmän kohtauksessa ]. Mukana on myös muita hienoja  Hammer studio-viittauksia, klassinen on näkymä jossa hirviö ottaa kraivelista kiinni ja kuristaa nostaen ilmaan samalla - kuten Leen näyttelemät Frankensteinin luoma hirviö ja muumio.



Jotain junttiutta ja kotikutoisuutta on, mutta se vain rikastaa tekstiä, ja elämystä. Mitään hävettävää ei todellakaan ole. Musiikissa ei saa haahuilla postmodernisti kikkaillen, vaan kirjasarjan paksujen opusten tarinat täyttävät tilan.



Suomalaisuus, kuten Rummukaisten veljesten riita sinapista, on saman tyyppistä nahistelua kuten tässä hobiteilla tai kääpiöillä. Mutta niistä selvitään. Tai aina voi yrittää puhua ja setviä. Olla hiiltymättä eikä vatvoa vanhoja kaunoja. Me ja muut.



Kohtaukset toimivat. On eri asia että kohtaukset toimivat elokuvissa kun aina voi ottaa uusiksi ja pilalle löperölle menneet panna osioon bloopers kun teatterissa pitää asioiden toimia. Toinen on työturvallisuus. Kaikki ovat ammattilaisia ja kulissien takana ähkivät rehkivät tekijät luovat onnistuneen elämyksen. En oikeastaan kaipaa aikoja jolloin yksi vaikea huippunäyttelijä kuten Klaus Kinski häipyy omilleen kuvauksista vuorille polttamaan peyotea, ja rietastelemaan kantaväestön kanssa. Täyteen tekeminen on muuttunut kurinalaiseksi ja yhteistyöksi...



Kohtaukset ja härvelit vaihtuvat tiuhaan mutta varsinkin alussa esitellään Kontu ja kuinka paha vitsaus mammonan haluaminen ja kullanhimo, kapitalismi on. Selvää trumpismia ja putinismia on havaittavissa. Valta turmelee...



Miksi nuoret pojat lähetetään matkalle jolta ehkä eivät ehjinä, viattomina tai hengissä palaa?



Kaunis ohjelmalehtinen kertoo Tolkienin kirjoittaneen saagaansa sotien ja muiden tragedioiden runtelemana. Tai ainakin vaikuttuvana.



Entit pysäyttävät humaanisuudellaan. Ja muistuttavat mieleen Koijärvi-liikkeen. Nykyaikana jatkuvasti joku on yrittämässä tuhota metsiämme. Tähän on puuttunut mm Leonardo di Caprio, joka oikeutetusti jakaa Instassaan Greenpeacen ja vastaavien graafisia kuvia. Miksi luontoa pitää tuhota? Ikea yritti pistää tuhannen... kappaleiksi muuten Kakevalan runomaita, olikohan vuonna 2009?



Örkkien kaivostoiminta myös kestää kritiikkiä, ihan Talvovaarasta alkaen ja ydintuhoon mennen. Katsoin hienon ja hyytävän elokuvan kotimaisen nimeltä Jättiläinen - suosittelen, suosittelen myös Juha Hurmeen Lemminkäinen -näytelmää katsottavaksi rinnalla Yle Areenasta löytyvää dokumenttia elektroniikkaromun salakuljetuksesta.

Heidi Hautala kirjoitti jo vuonna 2002 Suomen luonnossa, ettei Lapista saa tehdä Suomen Kongoa.
Vaarallinen kaivosbuumi on pysäytettävä.

Mutta Taru sormusten herrasta ei saarnaa. Ehkä siitä poimii osia jotka sopivat, kuuluvat omaan elämään. Se on viihdyttävä matka, jota aion käydä kokemassa myös ensi syksylläkin!

Näin tämän eeppisen matkan 17.02.2018 omalla rahalla ja 21.02.2018 Turun kaupunginteatterin vapaalipulla - kiitos siitä! Kirjoitin haltijakielellävihreälle A4:lle ensitunnelmat mustalla musteella, mutta ne ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ehkä myöhemmin lissää...



Oli muuten hauskaa kun minut ohitti rekka jossa luki Lord of the Onion Rings ;)



Tässä muutamia tviitauksia:



Henkilön Valokuvaaja (@satuylavaara) jakama julkaisu

En päässyt katsomaan Väänästä Klonkkuna kun istuin koko kesän konttuuriss vakuutusasiakirjoja pyöritellen..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti