Q-teatterin Minä, Claudius eikun Minä, askartelija oli 14.10. parasta teatteria aikoihin. Knihtilän ja Longan eeppinen läsnäilo ja läsnäolo, myös toki suru ja ahdinko, tuntui omassakin rintalastassa. Ja sen alla. Harvoinpa myös yleisö on näin villinä, eikä tiedetä minne mennään.
Q-teatterin Minä, Claudius eikun Minä, askartelija oli 14.10. parasta teatteria aikoihin. Knihtilän ja Longan Lonkan eeppinen läsnäilo ja läsnäolo, myös toki suru ja ahdinko, tuntui omassakin rintalastassa. Ja sen alla. Harvoinpa myös yleisö on näin villinä, eikä tiedetä minne mennään.
Ajankulua ei huomaa, kun tulen lähiöstä, niin teatterista piti poistua.
Teatterista piti poistua ja tulla kolmella eri kulkuvälineellä että pääsi kotiin, lähiöön, keskiyön aikaan. Tämän teoksen voi ottaa monelta kantilta: puskafarssina, ylevänä taiteena, pikkujoulun hiprakassa, ehkä myös halloweenin aikaan haahuillessa krapulassa tai delirimpseissä hei. Sekä katharsiksena. Kun ABBAn Arrival soi, niin se on yhtä lailla banaali ja ylevä kuten tämä näytelmä, esitys, joka sopii niin Q-teatteriin kuin kävisi myös Aurinkoteatteriin. ABBAn Arrival on hieno, koska se on sekä hieman kelttiläinen, että hyvin traditionaalinen ruåtsalainen, mutta joka kohoaa studiovelhojen ansiosta jonnekin hyvin ylös. Niin kuin tämäkin teos.
Tämä on lämpimämpi esitys kuin Arktiset leikit, läheisempi. Vaikka Arktiset leikit oli myös parasta vierailevaa teatteria sekä Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä kuin myös Espoon kaupunginteatterilla. Kummassakin kävin.
Kiitoksia medialipusta ja käsiohjelmasta, jatkan tuonnempana.
Kyllä nyt lähti lentoon! Ohjaaja Leea Klemola om parhaimmillaan Q-teatterin esityksessä Minä, askartelija. Huippuvedossa, sekä yleisö että näyttämön askartelukurssilaiset. 14.10.2021.
Q-teatterin Minä, Claudius eikun Minä, askartelija oli 14.10. parasta teatteria aikoihin. Knihtilän ja Longan eeppinen läsnäilo ja läsnäolo, myös toki suru ja ahdinko tuntui omassakin rintalastassa. Ja sen alla. Harvoinpa myös yleisö on näin villinä, eikä tiedetä minne mennään.
sosialistisesta mediastani:
Q-teatterin Minä, Claudius eikun Minä, askartelija oli 14.10. parasta teatteria aikoihin. Knihtilän ja Longan eeppinen läsnäilo ja läsnäolo, myös toki suru ja ahdinko, tuntui omassakin rintalastassa. Ja sen alla. Harvoinpa myös yleisö on näin villinä, eikä tiedetä minne mennään. pic.twitter.com/D7G8LG5Cvl
Hullu, tuore, hauska ja kaikinpuolin meta musikaali Donkey Hot tuolla PuoliQn lavala päivitti hienosti kirjastorovio / kirjarovio kohtaan Harry Potterin - mitä vastenmieliset katoliset papit polttavat paraikaa. Aavemusasta liu´uttiin Kom-teatterin 70-luvun tyyppiseen lauluun & Mel Brooksiin. Ehdottomasti kuitenkin tuore. Runsaudensarvi, joka kokoaa ja kyseenalaistaa itse itsensä, leikkaa ja liimaa, mutta on täysin käynnissä. Q-teatteri 05.04.2019.
Kaiken Donkey Hot musikaalin melskeen, teatterin taian ja alkemian, naurun keskellä kulkee ajatus, ettei mikään ole muuttunut sitten vuoden 1605. Kirjaroviot roihuavat paraikaa, ja kansa vaeltaa pakolaisina. Don Quijote - tämä on myös sankaritarina tytöille. Se on hyvä, että teakista tulee myös tyttöjä ja naisia. Hieno ensemble. Järisyttävä show. Seisovat aploodit.
Mihin kaikkiin klassikoihin tämä Cervantesin tarina on vaikuttanut. Viimeksi näin Don Quijoten teatterinlavalla tammikuussa kun Mike ja Zin esittivät.
Tietysti haen teatterista ekstaattisia ja yllättäviä kokemuksia, mutta tämä kevät on ollut erityisen rikas ja laadukas. Hullu, haastava ja täynnä alkemiaa.
Mikä huikea Bulgakov -kohtaus, en ehkä kestä. Ja Kurt Cobain, just tänä iltana, onko palattava loppuun, pitääkö poltettaa itsensä piippuun, onko se parempaa kun kuihtua vaan.
Eilen koimme jotakin merkityksellistä ja yhteisöllistä PuoliQn lavalla Q-teatterissa: Donkey Hot
Tänään KauhuCon häppeningissä: Helsingin henget -kirjassa on myös tuttu kummitus, näyttelijä joka murhasi vaimonsa kirveellä - hänet näin juuri eilen Q-teatterissa musikaalissa Donkey Hot.
Hullu ja meta, kerroksellinen ja maukas Donkey Hot tänään koimme jotakin merkityksellistä ja yhteisöllistä PuoliQn lavalla Q-teatterissa. Näytelmä päivitti hienosti kirjastorovio / kirjarovio kohtaan Harry Potterin. Mitä vastenmieliset katoliset papit tekevät - mm polttavat Harry Potter -kirjoja. Paraikaa. Aavemusasta pääsimme Kom-teatterin 70-luvun yhteiskunnalliseen saundin ja Mel Brooksin koreografiaan Kevät koittaa hitlerille.
Teatteri on camera obscura, ja pimiö, jossa esitys syntyy ja kuolee. Kiitos siitä. Mutta mitä tapahtuu näytteijöisden aaveille, jotka haluavat aina sanoa viimeisen sanan.
Ehdottomasti kuitenkin tuore kokonaisuus, jolle söisi soisi paljon esityskertoja.
Toisessa osiossa huikeita oli Mihail Bulgakov -kohtaus. Käsikirjoitukset eivät pala!
En kestä! Ja Kurt Cobain, just tänä iltana, onko palattava loppuun, pitääkö polttaa itsensä piippuun. Onko se parempaa kuin kuihtua, kuihtua vaan.
Kaiken Donkey Hot melskeen, teatterin taian ja alkemian ja naurun rinnalla mikään ei ole muuttunut vuodesta 1605. Kirjaroviot roihuavat paraikaa ja kansa vaeltaa pakolaisina. Tämä Don Quijote on myös sankaritarina tytöille.
Virkistävä, kuuma, yhteiskunnallinen, pantava ja loistava Donkey Hot eli #DonQuijote surullisen hahmon Ritari ja aisankannattajansa. Tai siis aisaparina Sancho Panza.
Matskut ja mielleyhtymät:
Asiaan liittyvät ja liittymättömät tviitit sosialistisessa mediassani:
Liittyy musikaaliin Donkey Hot: kuinka sananvapaus, tasa-arvo ja sanan säilä pelottavat yhä: barbaarimaassa kielletään Dostojevskin kirjat - kirjamessuilla "Dostoevsky book among hundreds banned in Kuwait"
Liittyy musikaaliin #DonkeyHot@Q_teatteri: kuinka sananvapaus, tasa-arvo ja sanan säilä pelottavat yhä: barbaarimaassa kielletään Dostojevskin kirjat - kirjamessuilla "Dostoevsky book among hundreds banned in Kuwait" https://t.co/CdNK9RnKX8
Liittyy Suomen suurimpaan musikaaliin Töölön pienimmällä näyttämöllä eli #DonkeyHot@Q_teatteri : Barbaarimaassa kirjaroviot roihuavat: "Katoliset papit polttivat Harry Potter -kirjoja Puolassa" https://t.co/8ksc3gn8mu
Tiddiddiddiddididii, 70-luvun kukkopillijytä toimii. Vierailin Medusan huoneessa, toistamiseen, naisen eurolla. Elämme toisaalta niin huikeaa teatterikevättä ja toisaalta hyvin seksistiä aikoja. Palkoissa, eläkkeissä, valinnoissa. Näytelmä tutkii, kertoo, raottaa, mikä on hiljentäminen. Ja miksi miehet sitä harrastavat. Ilahduttavaa, ahdistavaa, absurdia parhautta ämpärikansalle. Mikä tekee kirjasta klassikon? Riemastuttava lukupiiri. Lamaannuttava ja voimauttava, absurdi ja tunnistettava.
Tässä on raapaisuja, kuten Sappfon ruukusta, sirpaleita, osia, merenväristä mosaiikkia.
Meillä oli mummolassa kaunis esine kakluuni päällä. Se oli valtava simpukka. Lapsuuden simpukka on jotain toista, ehkä se oli harvinainen matkamuisto 50- tai 60-luvulta kun vielä tehtiin laivalla matkoja eksoottiseen Espanjaan tuolta pienestä kylästä, Pohjoisessa. Kuuluiko sieltä meren kutsu, vai Virginia Woolfin... Me asuimme järven rannalla, järvessä asui Näkki, ja rannalla oli komea kiviaita, jossa asui käärmeitä. Normiperhe-elämää, siis. Välillä hevoset karkasivat aitauksesta, ja tömistelivät akkunan alla, kuten unissa, painajaisissa. Heitin äidin hääsormuksen ikkunasta ulos, ja lensi kaninkoloon, tai paremminkin myyränkoloon orapihlajan ja kartanoruusujen sekaan.
Lapsuuden simpukka on aivan toinen kuin 1990-2019 ajanjakson simpukka, simpukka avautuu, simpukka eläinrääkkäyksenä, turhat helmet kaulalla, etuoikeutetulla.
Toisaalta simpukka avautuu, naisen seksuaalisuus, mitä tyylilajeja, kielikuvia voi, saa, käyttää. Oliko kellään helmikoruja? Taisi kurpitsakeiton keltaisessa mekossa olleella uhkealla, eläväisellä naisella helmikorvakorut.
Simpukka oli lampetti, kaunis, hauras, samoin simpukkarasia muistuttaa kierukkaa, tai muuta ehkäisyrasiaa. Naisellista tavaraa, naisellista, tavaraa, rasiaa.
Kuukautiset, terälehdet, riesa, tahra, naiseus. Kuinka huvittavaa, ettei vieläkään mainoksissa kuukautisveri ole punaista vaan sinistä, kuten roboteilla.
Kuinka hurjaa on vuonna 2019 kuulla, etteivät kehitysmaan tytöt pääse kouluun kuukautisten ajaksi. Me olimme kehitysmaa 1800-luvulla. Ja sen jälkeenkin.
Medusan huoneessa on niin paljon symboliikkaa, etten sitä tässä paljasta. Kanamaisuus, miksi olla kana, nokkimajärjestys, jyvät akanoista, nokittaa... Toimistossa, työelämässä, miksi nainen joutuu nokkimaan murut lattialta. Helmikana.
Kaunotar ja hirviö. Naisen ulkonäkö ja miehen ulkonäkö. Tarvitaanko prinssiä pelastamaan? Joskus kaunotar pelastaa hirviön, opettaa takaisin luottamaan, ja paluun arkeen.
Mutta kuka on tarinan Kalypso? Onko se nainen, jota ei vaienneta, nainen, jonka päätä ei leikata. Onko tämä naisten odysseia? Mitä karikkoja naiset kohtaavat? Vaikka emme eläkään bionäärisessä muailmassa, emmekä edes binäärisessä, vaan paremminkin non-binäärisessä (muunsukupuolinen tai ei-binäärinen), niin tässä näytelmässä on tiivistetty ja selkeytetty seksismi. Naiset ja miehet. Niin kotona kuin toimistossakin. Rikos, ja miten se selvitetään. Miespomo painaa villaisella, ei pidä minään alaistensa kokemaa seksuualista häirintää tai nimittelyä, kiusausta.
Ja paskat, että kalypso olisi kuollut suruun.
Mille saa nauraa. Kenen kanssa saa nauraa.
Kuka saa olla hirviö, miten hirvíö hiljennetään, miten hirviötä koulutetaan?
Lars von Trierin naiselokuvissa naiset pelastavat maailman, mutta murenevat itse.
Itze en koskaan muista, että Poseidon on r/iskaaja. Muistan Meduusan aina hutrjana, vahvana, kestävänä, luovana. En missään nimessä uhrina.
Katja Küttner ja Elina Knihtilä ovat tavallisia naisia, taivaallisia naisia. Heillä on laamapaitaa ja kureliiviä. Kumpikin näyttelijä on huikea joka saralla, teatterissa, sarjassa, leffassa ja luennolla, seminaarissa, lehden haastattelussa, kyseenalaistamassa, muuttamassa asioita, oikomassa oikeutta....
Seireeni ( Aksinja Lommi ) hurmaa ämpärikansaa. Liikkeet ja eleet purkanjäyskytyksineen ovat tuttua musiikkivideoilta ja mainoksissa, joissa nuorilla, hoikilla naisilla ei ole huolen häivää. Lommin näyttelemä poika, tai nuori mies näyttää etuoikeutetulta amerikkalaiselta, jonka ei tarvitse pyytää anteeksi telemäänsä seksuaalista härintää tai nimittelyä.
Ylermi Rajamaa - tai hänen roolihahmonsa - hiippailee lavalle kuten tavallinen vintage töölöläinen lohvertelija, sellainen rauhallinen kaveri, nuuskanvärisissä pikkukengissä, joissa Hercule Poirot ei astelisi. Hän avaa radion, ja kritisoi naistoimittajien ääntä, kimeää ääntä. Ja naurunremakkaa.
Tommi Korpela on myös miehenä tässä, heillä on mylhemmin, toisaalta, miesten lukipiiri. Perseitä, perseitä, perseitä. Onko Corto Maltese, merimies läsnä. Pitääkö sen olla.
Musiikista. Hyväntuulinen jatsi soi, mutta se yhdistyy Woody Allenin leffojen lopputeksteihin. Onko tämän kuten kamppis Otetaan yö takaisin, ettei Allenilla ole yksinoikeutta just tällaisen jazzin soittamiseen.
Olen tyytyväinen että minulla on Virginia Woolfin huone, joskin ei kauaa, raha puhuu, ja kirjoittavan naisen on löydettävä uusi Huone. On hieman arvelluttaa yhdistää Woolf, ja meri. Nainen joka kävelee, kivet taskussa, aaltoihin. Mitä aalloista syntyy. Afrodite, Venus, taidetta. Mutta kenen tekemää? Ja kenen silmin?
Huvittavaa kyllä, kesken kirjoittamisen intrnet loppui. Se vaati lisää rahaa. Pitää olla tyytyväinen, että kotona on toimiva tietokone, jolla voi kirjoittaa, vaikka oikoluku uupuu, ja lukihäiriöisenä ja ADHD dc:nä se hidastaa tätäkin blogia. Täytyy olla tyytyväinen, että on oma huone.
Joskus oma huone sijaitsee kirjastossa, siellä on yksi hiljainen paikka, mutta varsinkin helteellä se on sietämätön, kun siellä on miehiä, joita ei kiinnosta oma hygienia. Umpiotilassa. Yäk. Toisaalta olen kirjoittanut myös metrossa jossa on ilmainen wifi - silloin kun on ollut varaa metrolippuun. Tai kklippuun. Tai kahden viikon lippuun.
Kahviloissa meillä ei tietenkään ole varaa käydä, tietenkään, mutta joskus on pakko päästä vessaan, ja vaikka lukemaan sähköpostit. Tukholmassa Pressbyrånit ovat naisten omia huoneita, kun siellä on ilmainen wifi, ja ehkä halvin kahvi ja leiväntapainen tai nisu. Tai tietty Ö&B:stä voi hakea halvinta leipee...
Mutta hampurilaispaikat kuten Hesburger ja Burger King käyvät, kun ne ovat 24 h auki, ja ovat turvallisia tiloja syödä se soijatortilla ja yöllä odottaa yöbussia, kun kaikki linkkariasemat ovat kiinni ihan järjestään. Ja järjettömyyttään. Noissa hampparipaikoissa nainen voi ladata puhelinta ja kameraa ja kannettavaa, sekä nauttia ilmaisesta wifistä, ja 8 euron ateriasta. Tai 10 euron jos ottaa kahvin. Tao 6,90 egen aterian, kun käyttää kuponkia.
Nämä hampurilaispaikat ovat myös naistenhuoneita, siis vessoja, esim Turuus naistenhuone on kuin menisi akvaarioon.... Onko Medusan huone siis kloakki-tarina, kuten Jean Genetillä? Miksi sellainenkin ulottuvuus on vain miesten kirjoittamaa kruisailua. Tai eihän Medusan huone ole kruisailua. Siinä naiset elävät ja ovat töissä.
Ruotsissa, Tukholmassa tullee näytelmä Miestä ei voi raiskata. Näin mainoksen.
Näin tämän omalla rahalla, naisen eurolla. Niin eipä enempiä.
Tekijäloota:
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner,
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu: Aino Nieminen
"Medusa oli kreikkalaisen mytologian mukaan kaunis nuori neito, jonka Poseidon raiskasi.
Rangaistukseksi tapahtuneesta Medusa muutettiin kammottavaksi hirviöksi, jolla oli käärmetukka.
Medusan huone on fragmentaarinen teatteriesitys, joka on saanut innoituksensa Medusan myytistä.
Se on hienovarainen ja unenomainen kuvaus sukupuoleen liittyvästä vallasta ja hiljentämisen käytännöistä.
Teos tarkastelee aiheitaan musiikkia ja visuaalista kerrontaa apunaan käyttäen.
Medusan huone -esitys jatkaa Turusen aiemmasta teatteriteoksesta, Tavallisuuden aaveesta tuttua näyttämökieltä ja esittämisen tapaa.
Esitykset toimivat eräänlaisena teosparina, mutta samaan aikaan ne rakentavat kuitenkin kokonaan oman, itsenäisen ja erityisen maailmansa."
påski, påskiainen, pääsiäinen eli pakanallinen Astarte josta johdettu easter tullee kovaa kyytiä. Kirpparin ikkunassa pakanallisia symboleita kuten muna ja pupu. Hedelmällisyyttä! uutta syntyä juhlitaan, ettei klaani tuhoudu.
nautin suunnattomasti meduusojen katselemisesta, se rauhoittaa
joulukuussa 2018 aloin tehdä merenneitojen ja merihirviöiden sarjaa, valmiista omakuvista, eri ohjelmilla, mm puhelimella Pholoabin appsilla, sovelluksella
olen mm opettanut PhotoShoppia 90-luvulla kursseilla, mutta silti kokeilen uusia ja ilmaisia taiteen muotoja. Näillä appseilla, sovelluksilla voi tehdä kaikenlaista, ja niitö voi miksata, sekoittaa keskenään.
ilmaisissa appseissa on se huonoa, että mallien määrä on rajoitettu, ja vastenmielisiä mainoksia pukkaa, mutta jos naisen eurolla, tai sen puutteella, ei saa, niin mikä ettei. Jotkin appsit vanhentavat kuvaa, raapivat, joissakin voi tehdö animaatiota lyhyttä luuppia, videota ja giffiä.
90-luvun töitäni
Muu matskua, asiasta tai asian vierestä:
Minkä raato lepää Puolustusvoimien käytössä olevan rannan hiekalla? – Jouni, 41, pelästyi yllättävää löytöään: ”Merihirviö” https://t.co/97P3Y50Lq9
Tiddiddiddiddididii, 70-luvun kukkopillijytä toimii Medusan huoneessa, joka tutkii hiljentämistä. Miksi miehet sitä harrastavat. Ilahduttava, ahdistava, absurdia parhautta ämpärikansalle. Mikä tekee kirjasta klassikon? Riemastuttava lukupiiri @MedusanH@SaaraTurunen@Q_teatteripic.twitter.com/3eI1UbAx64
Medusan huoneeseen on kurkattu, se on korkattu ennakossa 18.02.2019 Q-teatterissa. Surrealistista, absurdia, symbolista feministisiä manifestia, joka naurattaa, hiertää, muistuttaa ja nyt on naisille, päähenkilöille, kirjoitettu sopivasti vuorosanoja, joissa ei ole lausetta: mitä nyt tapahtuu. Saara Turunen on nero, jonka seuraavaakin teosta odottaa sielu pitkällä.
Mitä voisi kirjoittaa, paras ehkä kuvina. Sanoina, viiltoina, lastuina, huudahduksina. Täydellinen, sanaton, kuulas ja irvokas. Vallaton nainen! Nainen ilman valtaa! Nainen joka hupsuttelee! Naisen huone, Virginia Woolfin huone, Medusan huone. Nainen ja vartalo. Bodipositiivisyys. Antiikin myytit. Muistamme upean Meduusan, käärmepäisen, itsenäisen naisen, mutta emme taustaa. Haluammeko muistaa, haluammeko unohtaa.
Alussa valtavat maalaukset lähikuvia kukkasista, jotka muistuttavat naisen omia kohtia, sukupuolielimiä. Kuuluisia kuvia, joita myös sisustustauluina. Tekijänä Georgia O'Keeffe. Joka kielsi, että kukkaset ovat sitä mitä ne minun silmissäni vaikuttavat olevan. Taiteilija ei myöskään hyväksynyt feministien käyttävän taidettaan agendanaan. Ota tästä nyt selvää.
Tietyt kukan muodot on luonto muokannut kiinnostamaan mehiläisiä, jumalaisia, pölyttjiä, jotta elämä jatkuisi, ja kehitys jatkuisi. Kukkia ja mehiläisiä, luonnollista. Millaista on seksuaalinen häirintä toimistossa, armeijassa, teatterissa. Entä taiteellisen työn vähättely.
Kaunis, rauhallinen, pitkä nainen kävelee nojatuolia kohti. Hänellä on moitteeton kampaus, hopeinen, harmainen tukka. Kädessään hän pitää vallatonta merenneidon peruukkia, Meduusan merenväristä, meren mieleentuovaa tukkapehkoa, harjaamatonta, kesyttämätöntä Alkunaista, pahaa naista, parjattua naista. Määriteltyä naista, himottua naista. Naista näyttelee Tommi Korpela hillitysti.
Katja Küttner ja Elina Knihtilä näyttelevät vähemmän hillittyjä naisia. Knihtilän nainen on korkokengissä, hän tykkää punata huuliaan, vai tykkääkö ollenkaan, punaa silti. Onko se punaa, puunaamista. Onko se rituaali. Mä oon mikä mä oon.
Küttnerin nainen joutuu kokemaan monta nöyryytystä, työpaikalla, yhteisössä. Siihen on helppo samaistua. Tuo hiljentämisen ja vähättelyn kulttuuri. Groteskin kuvin ja painatuksin.
Ahdistavimmassa kohdassa jonkun vastenmielisen ääliön puhelin soi yleisössä. Mitä silloin pitäisi tehdä. Niskavuoren perse-otteella kännykän lukutaidoton omistaja pihalle.
Twitter on täynnä ts suhteettoman paljon on viestejä, kuinka uhrit eivät uskalla tehdä rikosilmoitusta. Muistan kuinka ranskassa vastenmielinen äijä-poliisi naureskeli paperin takana naiselle, joka oli hädässä. Poliisi-mies naureskelee kun nainen tekee rikosilmoituksen.
Mutta tämä on taidetta. Se on myös nautittavaa eikä kaunaista raivoa, joka voi toimia lyhyessä, päättämässä sketsissä luolanaisista. Kaikki on tarkkaan harkittua, mutta silti vapautunutta.
Mistä tulee klassikot, kuka nostaa klassikot jalustalle. Kuka saa kirjoittaa klassikoita, ja mistä aiheesta. Käydään läpi kauniisti kirjallisuuden historiaa. Naiset marginaalissa. Ilman äänioikeutta. Oikeutta opiskella. Naiset miehet omistamina esineinä, vaimoina ja tyttäreinä. Ja pääsemme tähän päivään.
Pojatkin lukee! Kuinka piehtaroida kirjoissa! Kovakantisissa! Miesten lukunurkka oli mainio, tuli mieleen kun oltiin Oriveden opistolla 80-luvulla ja yks poika soitti innoissaan mankalta Bukowskin puhetta, johon olin jo kyllästynyt silloin. Jo silloin,
Orivedellä. Opetuspuolella ope, miespuolinen, sanoi kritiikissä, ettei tyttö voi uskottavasti kirjoittaa pojan näkökulmasta. Milteipä samaan hengenvetoon hehkutti pojan tekstiä joka oli tytön näkökulmasta kirjoitettu. Meille muille tekstit olivat samanarvoisia. Luovan kirjoittamisen opettaja, mies, äijä, setä.
Sitten 90-luvulla Coronassa keskusteltiin kirjallisuudesta, kysyttiin nuorilta miehiltä, ovatko koskaan lukeneet naisen kirjoittamaa kirjaa?
Kyllä, yksi heistä sanoi, " luin sen Rosa Liksomin. Hänhän on se suomenruotsalainen. "
Hm. Ehkä hän oli nähnyt korkeintaan kannen, ja päätellyt että ruotsinkielinen... Toisaalta hän ei ollut myöskään lukenut kenenkään suomenruotsalaisen naisen tekstejä.
2000-luvulla paskanhajuiset vanhat äijät tulivat pieneen kirjastoon julistaen, etteivät ikinä ole akkojen kirjoittamia kirjoja lukeneet, eivätkä lue. Kyseiseltä paikkakunnalta on suunnistanut kirjailijoiksi useampikin ihminen. Heille on jopa pystytetty patsaita.
Toisaalta myös kuvataiteen ja grafiikan puolelta yksi miesope kertoi, kuinka pitää enemmän aasialaisista naisista, kun ne ovat helpompia. Näin mies puhui 90-luvulla luokalle. Opettaja, mies, äijä, setä.
Monenlaista seksismiä oli, ja on, kitkettävä. Poikien opettaminen on vaikeaa, kuinka käyttäytyä ja ottaa huomioon muut matkustajat. Miksi lapsen on osattava viedä roskat roskiin ja olla kusematta ratikkapysäkille, kun aikuisetkaan eivät viitsi. Tai halua.
Vieressäni oli katsoja joka hekotteli tosi jännissä kohdissa, joissa musta huumori ja kritiikki olivat huikeimmillaan. Kun katsoja ei tiennyt, miten reagoida.
Kaiken huipuksi, näytöksen jälkeen, pois valuessa, luulin kaksi #mansplaining'ia. Toinen oli, ettei se toimi kun naiset näyttelevät miestä.
Kesken toisen manspainingin kiihdytin vauhtia tai vedin henkiset rusinat korviin.
Näin tämän omalla rahalla, naisen eurolla.
Groteskina vastakaikuna hempeät ja hurjat suuret kukat ja häähömpötykset teatterin liepeillä
Asiaan liittyvät tai liittymättömät tviittini ja instani, sekä matskuja muaalta:
Kuinka hienoa toisaalta on tämä aika, että näemme teoksia kuten The Favorite @the_favourite sekä Medusan huone @MedusanH@Q_teatteri. Mutta on näitä odotettukin.
Medusan huone kurkattu, korkattu ennakossa 18.02.2019. Surrealistista, absurdia, symbolista feministisiä manifestia, joka naurattaa, hiertää, muistuttaa ja nyt on naisille, päähenkilöille, kirjoitettu sopivasti vuorosanoja, joissa ei ole lausetta: mitä nyt tapahtuu. @Q_teatteripic.twitter.com/D1LT0kn5om
Eero Ritala tähtipölyineen jää mieleen irvokkaana pop-tähtenä hippihoppielkeineen. Ja vihdoin lotrataan verellä. Jiihaa. Ollaanko tässä kämppiksiä vai yhtä suurta perhettä? Olen ymmälläni kuin Ewan McGregor leffassa Trainspotting. En nyt jaksa hakea tuota kohtaa Welshin kirjasta. Vaiko hullunkurinen perhe.
Ei. Ihan normaaleja ne on. Katsomme nukkekotia, muttei Ibsenin. Ehkä se on kuin Ray Davisien laulu Quiet life niin mainiosta leffasta Absolutely Beginners...
Ei o. Tirkistelemme. Mukavaa, että lavalla on vaihteeksi alaston mies. Suihkussa. Pari päivää sitten leffakerhossa Kannelmäen Kanneltalossa katselimme Hitchcockin Psykon, ties monennenko kerran, se on tuttu: vhs, dvd, blu-raykin ehkä ja tv ja tietysti valkokankaalla, ja loppumattomien dokumenttien ansiosta. Mutta mukana oli Harri Kilven hieno alustus. Päähenkilön puhdistautuminen, suihku. Synneistä, kavalluksista, ahdistuksesta. Mutta tässä on vain arkinen suihku. Miksi vesi pelottaa? Miksi veden poissaolo pelottaa? Mikä on arki? Mikä on arjen vastakohta? Juhlat? Mikä on kauhun vastakohta?
Mutta paluu arkeen. Arkena, arjessa suomalainen käy aamulla suihkussa kuten amerikkalainen - vaikka ei ole likainen. Emme katso vidiootteja vaan diginatiiveja. Ja vähän vanhempiakin digivälineen räplääjiä. Alaotsikkona voisi olla nenänkaivamisen taito.
Ihmiset viihtyvät oman laitteensa kanssa ja lässyttävät vain rakilleen. Miksi tehokeinona on yökuvaus, Night Vision, minulle liittyy genre-elokuvien festivaaliin, Night Visions. Yökuvaus, hempeän vihreä, ja ihmisten uniset zombiesilmät. Tirkistely. Me näemme. Sinä et näe, että me näemme. Pimeässä. Kuten Uhrilampaissa.
Mukavaa nähdä Michael Myers ja Nahkanaamat kotimaisessa arvostussa teatterissa, mutta miksi robottiäänet? Joskus yöllä tulin kotiin, jolloin pyri tv:ssä shätti, jossa robottiääni toisti sanoja toimistusjohtaja toimitusjohtaja. Pelotti. Sellainen rappio....
Jo Tavallisuuden aaveessa oudot susimiehet ja lintumaiset metamorfoosit nokkimisjärjestyksineen esiteltiin, ja tässä ne pääsevät valloilleen. Pääsevätkö. Hienoa tekniikkaa on myös hidastuksen hidastus. Miten katkaista arki?
Jotain yhteistä tällä ja Viirus teatterin Den andra naturen, Ryhmiksen Muodonmuutos ja KOM-teatterin Kokki varas vaimo ja sen rakastaja -näytelmillä on. Elokuvista vaikkapa RAW ja Carrie.
Kauan on kaivattu kauhua teatteriin. Viimeksi kauhua oli Kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi, joka oli varsinainen fetisistinen, goottilainen pläjäys. Musikaali.
Kotimaiset harvinaiset kauhuelokuvat olivat herkkua, koska puuttui rahoitus, levittäjät, oikeastaan kaikki. Nykyaikana sisulla ja joukkorahoituksella pärjää, ja tulevat katsojat voivat monella tavalla osallistua. Tämä kaikki vie vain aikaa.
Lyhäreissä eli lyhytelokuvissa on aikoinaan, ja nytkin saanut päästellä. Hyvä niin.
Olen kauhun sekakäyttäjä, jo usemmalta vuosikymmeneltä. Minun sukupolveni, ainakin maantieteellisesti, pystyi yhdistämään ns. akkojen tarinat, leirinuotiot, Hämärän rajamailla, urbaanilegendat ja elokuvat.
Ja noidan käsikirja. Ah.
Kaukaisessa periferiassa naisena ts tyttönä sekin oli jonkun mielestä kummaa, että tyttö piti kauhuelokuvista ja -kirjoista ja -musiikista.. Vähemmistön vähemmistössä.
Oliko se vuonna 1980 kun tuli Kivikasvojen Lepakkolinna? Georg Dolivon synkkä ja yksinäinen vampyyri sai Pluto-limsan valumaan sieraimiin. Kun niin "säikähti". Samoihin aikoihin kävin ensimmäistä kertaa Lepakkoluolassa, myös. Kaikki ne kalpeat, ahdistuneet pojat. Levynkansissa.
1980-luvun puolivälissä Maikkari näytti Hammerin kauhuelokuvia 1950-luvun lopusta Christopher Lee pääosassaan, on muuten karismaattisin koskaan tapaamani. Tietysti myös Teksasin moottorisahamurhaaja pyöri vinhasti videokassulla aika säälittävänä kopiona. Kaikista parhain oli Evil Dead. Kuin muovailuvahaa.
Meillä oli myös vahva kansanperinne, tarinat, kauhutarinat, joilla pidettiin kakarat hengissä ja varuillaan. Minun aikaani sanottiin, että järvessä asuu Näkki. Serkku pelkäsi että puulaatikosta nousee Loiri. Sekä vanhat tarinat että television ja radion levittämät kauhut lisääntyivät. Sotkeutuivat. Ehkä.
1980-luvun lopulla huomasin, että tarinankertojat kuolevat. Akkojen tarinat varsinkin, kertomukset, jotka kertoivat toiseudesta, tuonpuoleisuudesta. Hammajaisista ja etiäisistä. Miehet hiljensivät naiset. Sitten tuli stailaajat ja muut elämän pillaajat.
Tulen kultturiperheestä, jossa läheisenä oli myös maa- ja porotalous, porvarilliset ammatit kuten leikkitäti varhaiskasvattaja ja opettaja. Kulttuuri toimi harrastuksena monella tasolla. Vaikka asuimme syrjässä, niin kotona soi sekä jazz että Frank Zappa että kotimainen tunteikas tanko tai rempseä rillumarei. Ei tietenkään kakofonisesti. Vaan vuorollaamn.
Oopperaa kuulin levyltä ja istuin tattina tv:n äärellä kun tuli Figaron häät. Taidetta oli kirjoissa ja postikortissa. Ja esimerkiksi Andreas Alarieston maalauksissa kannibalismia.
Mutta tunkeutuuko arki kauhuun vai kau arkeen? Onko jättiläisetana oikeasti jättiläisetana?
Pidin myös Ed Woodista, hän taisi keksiä multimedian. Tai ainakin toisenlaisen mosaiikin kuin Eisensteinin kollaasin. Tässäkin näytelmässä kootaan tarina paloista, tosin kaikki matsku on omaa. Tai suht omaa.
Pirjo Lonkaa on myös mukava nähdä lauteilla. Komedian ja kummallisen komedian ( Ranuan kummit, Ihmebantu, Ketonen & Myllyrinne ) lisäksi on psykologista jännäriä ja dekkaria ( Kylmäverisesti sinun, Roba, Karppi ) ja leffoista tietysti Kalevala – Uusi aika.
Tsekkaa lissää: 30 ruumista, suihku, Cthulhu – Q-teatterin lavalle splatteria, komediaa ja kauhua linkissä Ruudussa, ilmaiseks vielä noin kk, sama
tviittinä:
