Vihdoinkin tänään Red Nose Company feat. Avanti! yhteistyön ensi-ilta
Aleksis Kivi Kansallisteatterissa. Kansallisteatterin päälavalla klovnit Mike ja Zin puristavat esitykseen kaiken Aleksis Kivestä ihmisenä, yhdessä tuotannonsa esittelyn kanssa, erityisesti Canzio on vimpan päälle sisäistetty.
#välitaukotviitti
Tämä jos mikä syntyy yhdessä yleisön kanssa, ja yleisö hytkyy nauruja.
Torstaina 17.02.2022 siis kantaesitys, lavalla Mike ja Zin. Sekä musiikki. Mike ja Zin eivät soita soittimiaan koko esityksen ajan, vaan lavalla on muita musikantteja: hanuristi, joka edustaa kansanmusiikkia, rahvasta, miestä sekä viulistit ja sellistit, jotka edustavat klassista musiikkia, parempaa väkeä, naisia. Tietenkin nämä maukkaasti risteytyvät hekumallisiin sovituksiin.
Vasta toinen teatterikäynti tänä vuonna, koska se on ollut kiellettyä tähän asti. Ensimmäinen teateriesitys Helsingissä, jonne pääsin.
Ja onneksi pääsin.
Tämä esitys nimeltä Aleksis Kivi on Red Nose Companyn kahden punannenän, Miken ja Zinin aikuisin tuotos, muttei suinkaan tylsin! Nyt ollaan 150 vuotta vähintään täyttävän Suomen Kansallisteatterin päälavalla, isolla stagella, eikä missään kansankoulun homeisessa nurkassa!
Vaikka taidetta saa, ja pitääkin viedä, ja tuoda myös pikkupaikkakuntien pieniin paikkoihin. Mutta ei homekouluihin! Lavalla on klownien tuttu metallirakennelma suljettuine punaisine sametiverhoinen. Kaikki magia tapahtuu sen edessä, takana, sivuilla. Ja myös yllä.
Koska paikalla on muusikoita kaksi ryhmää, niin lavalla kaksi Aleksis Kiveä. Tai Kullervoa. Tai Leaa. Vapain käsin, vaikka välillä myös omaan skittaan tartutaan.
Huumori syntyy käsikirjoituksesta, yleisön vastaanotosta, fiiliksestä, tunnelmasta. Kun rytmi on oikea, vaikka ei aina tiedetä minne mennään, ja miksi. Tämä teos avaa upeasti kauden, kun saa nauraa täysin palkein tyrskyen, ja myös itkien.
Seitsemän veljeksen parhain kohta näytellään niin dramaattisesti ja goottilaisesti, että tunnen otsasuonen kohta puhkeavan.
Teos on mainio ja varsinkin itsenäinen jatko Juha Hurmeen Making of Lealle, jota kävin tiiraamassa tiuhaan KOM-teatterissa taannoin.
Teos on feministinen:
Miksei ole vieläkään patsasta Charlotta Lönnqvistille, joka on Kiven suuri tukija, hyväntekijä, mesenaatti, joka antoi katon pään päälle, syötti ja antoi työrauhan.
Ironisesti muistetaan Emilie Bergbomia, joka teki teatterissa kaikkea, kirjanpidosta vaatteisiin ja kulisseihin. Mutta vain hänen veljensä muistetaan.... Making of Leassa sai Emilie oman äänen, takaisin.
Kansallisteatterin aulassa sekä Emilie että Kaarlo Bergbom toivottavat permantorahvaat tervetulleiksi. Patsaan muodoissa, ehkä haamuina.
Kivellä oli uskomaton määrä hienoja naisrolleja, naisia päähenkilöinä kirjoissaan. Ei tosin 7 veljeksessä.
Välillä puhutaan Kiven aikaista kieltä kuten rolli ja niittu.
Sain lipun Kansallisteatterilta, ja olen tyytyväinen.
Suosittelen
4/5 tähteä tai 6/5 tähteä.
Aleksis Kivi
Komedia miehestä, josta tuli monumentti EVA BUCHWALD, TIMO RUUSKANEN, LINDA WALLGREN JA TUUKKA VASAMA
Teksti ja dramaturgia
Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama
Ohjaus
Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama
Dramaturgi
Eva Buchwald
Lavastus ja pukusuunnittelu
Tarja Simone
Valosuunnittelu
Ville Virtanen
Musiikin sovitus
Marzi Nyman ja Niko Kumpuvaara
Mitä Kansallisteatterin sivulla kerrotaan:
"Red Nose Company feat. Avanti!
Tätä on odotettu! Red Nose Company ja Kansallisteatteri tuovat yhdessä Suurelle näyttämölle Aleksis Kiven elämän ja teokset yhdessä paketissa.
Miksi juuri Kivi on nostettu jalustalle maassamme? Millaisen hinnan tinkimätön taiteelle omistautuminen ja oman tiensä kulkeminen langetti kirjailijalle itselleen maksettavaksi? Aleksis Kivi liikkuu kansalliskirjailijaan liittyvien teemojen parissa kuolemasta rakkauteen, eksistentialismista rahaan ja luonnosta modernin maailman ongelmiin. Esitys kertoo myös kirjailijan vähemmän tunnetuista puolista sekä hänen elämäänsä vaikuttaneista ihmisistä, joiden ansiosta Kivi saattoi olla se taiteilija, joka tahtoi olla.
Näyttämöllä nähdään tietenkin seitsemän veljestä ja Nummisuutarien Esko.
Ansaitun paikkansa saavat myös Kiven vahvat naisroolit, kuten Lea, jonka nimeä kantavan näytelmän kantaesityksestä (1869) suomalaisen teatterin katsotaan alkaneen.
Näyttelijät Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama tunnetaan oivaltavista klassikkotulkinnoistaan ja saumattomasta yhteispelistään. Heidän klovnitulkintansa Kari Hotakaisen, Ilmari Kiannon ja Miguel de Cervantesin teoksista ovat tavoittaneet yli 40 000 suomalaista. Esityksen ohjaa näyttelijöiden kanssa yhdessä Linda Wallgren, jonka Kivi-tulkintoja on nähty vastikään Turussa ja Lahdessa. Huumoria ja leikkimielisyyttä säteilevä esitys nostaa esiin Kiven monipuolisuuden kielenkäyttäjänä ja tyylitaiturina. Käsikirjoitus on luotu yhteistyössä Kansallisteatterin dramaturgin Eva Buchwaldin kanssa. Lyyrisen tekstin rinnalla soi kamariorkesteri Avantin jousikvartetti, jota johtaa haitaristi Niko Kumpuvaara.
Yhteistuotannossa ovat Kansallisteatterin ja Red Nose Companyn lisäksi mukana Jyväskylän Kaupunginteatteri, Lahden Kaupunginteatteri, Kuopion Kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri sekä Kamariorkesteri Avanti!
Kantaesitys Suurella näyttämöllä 17.2.2022
Kymmenen näytäntöä Kansallisteatterissa. Esitys jatkaa Kansallisteatterista kiertueelle eri puolille Suomea. "
Hyvä, että jatkaa. Perkele!
Sosialistisesta mediastani:
Vihdoinkin tänään Red Nose Company feat. Avanti! yhteistyön ensi-ilta Aleksis Kivi Kansallisteatterissa. pic.twitter.com/Rto5GMbBdP
Tänään ensi-illassa Red Nose Companyn englanninkielinen goottilainen FRANKENSTEIN, ennen esitystä taustamusiikkina Kraftwerkin Radioactivity virittää varttuneemman katsojan keksintöjen ja mullistusten vastuun äärelle, Marie Curien työlleen täysin omistautumiseen, joka syö naista pic.twitter.com/GGKP5Od4mJ
TRENCH ROAD eli Juoksuhaudantie -näytelmän englanninkielinen ensi-ilta oli eilen Caisassa, huraa Red Nose Komppania. Pikatuomio: Hyvä. Mene ihmeessä katsomaan Caisaan. @rednosefi@CaisaHelsinki P.S. Välitauolla mahdollisuudet pariutumiseen.... https://t.co/HzEZDG4o3dpic.twitter.com/rbOYmppl0C
Aleksis Kiven klassikkoromaanissa on kauhua mm Linnan hirmuinen isäntä sekä Simeonin eeppinen matka kuuhun Saatanan seljässä... (Eikä pelkästään krapula tahi delirium).
Tänään Aleksis Kiven patsaalla Lauri Maijalan ohjaaman Seitsemän veljestä näytelmän Jukolan jullien isää näytellyt herrasmies Petri Rajala lausuhi, Turun kaupunginteatterin liepeillä. 10.10.2020 pic.twitter.com/n0Rijbtbqp
Kivi kääntyy -näyttely Teatterimuseolla Aleksis Kiven aikajanaa, suomalaisen teatterin syntyä, vastoinkäymisiä, kriitikko tylyttää, ja Lapinlahden mielisairaalan hoidot, jotka eivät ole hyväksi @_teatterimuseo_pic.twitter.com/tF7WSLblRX
Vihapuhe on Aleksis Kiven keksimä sana Nummisuutareista. Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus, Vallilan kirjastossa pic.twitter.com/C0G9WlkmcA
Lou Salomé tuntui olevan jatkoa Emilie Bergbomin (roolissa Vilma Melasniemi, kuten myös tässä päärolli) repliikille Making of Leassa, että viiveellä tulee myös naisneroja. Vaikka Lou on samalta ajalta, 1800-luvun lopulta. Filosofi, runoilija sekä psykoanalyytikko Lou Salomé. pic.twitter.com/OmIV0WGcLx
Frenckell-Thesleffin kirjasta: Kaarlo ja Emilie Bergblom, Ida Aalberg Homssantuuna, Minna Canthin leppymättömät vastustajat Agathon Meurman, ja lopuksi kirjailija itse, Miina Johnson 17-vuotiaana. pic.twitter.com/RtELOd9QA5
Tampereen teatterin näyttämön yläpuolella komeilee teatterin jättiläisten nimiä kuten Kaarlo Bergbom. Kyllä Emilie Bergbominkin voi sinne lisätä, niin vahva & voimaannuttava on Vilma Melasniemen tulkitsema Emilie @vmelasniemi#MakingofLea@KOM_teatteri Kuvissa muutaki poptaidetta pic.twitter.com/cWmfEz6R8P
Tänään 08.12.2021 bloggariklubilla ja Vallilan Kansallisteatterissa on ensi-illassa Kampaamo. Glögin lisäksi södikan joululahja svenskidekkari. Pakkanen ulkona, kristallikruunut säteilee sisällä. Samoin Ella Eronen. Suurennoksena.
Tänään ensi-illassa Mika Myllyahon duunarikomedian Kampaamo kantaesitys tuolla Vallilan Kansallisteatterissa. Potkuja! Puvustukselle on jo tainnut mennä kiitosta kuinka upeat saappaat Maria Kuusiluoman hahmolla on...
Mutta eihän lavalla nähty saappaita, vain mainoskuvassa, esittelykuvassa...
Näin Mika Myllyahon edellisen duunarikomedian KORJAAMO, olikohan vuonna 2018. Se oli enemmän duunarin, ja duunin komedia kuin tämä. Öljyisessä korjaamossa soi hyvä musiikki, mm Iggy. Tässäkin sisarteoksessa KAMPAAMO soi hyvä musiikki, mm My favourite game, kun Raikku, kampaaja. muistelee ysäriä. 90-luvulla tehtiin myös hienoa musiikkia, ei pelkkää huumorijysäriä.
Mutta toisaalta, miksi vain " miesten työt" ovat duunarien duunia, eihän se pidä paikkaansa.
Itse ajattelen kampaamoa ja kampaajia enemmänkin yksityisyrittäjinä, ja luksustuotteiden myyjinä kuin duunareina. Se on aina tämä positio, mistä katsoo, ja paljonko on lompakossa. Tai velekaa.
Siivooja toki on duunari, aina, tehdessään paskatyötä. Arvostan siivoojien työtä, olenhan itsekkin sitä tehnyt taidetta ja opintoja ja elämää ja kulttuuria rahoittaessani. Kuinka monta työtä tai pikavippiä siivooja-naisella pitää nykyään olla, että pärjää? Kun yksin joutuu hoitamaan kaiken, kun väkivaltaisesta tai poissaoleasta puolisosta ei ole aikuiseksi eikä mieheksi eikä maksajaksi. Tai kun töiden lisäksi tekee metatyöt, vai tekeekö, rojahtaako sohvalle. Antaako pullo unohduksen, unen, rauhan, oman ajan, oman tilan. Miten olla hyvä vanhempi. Miten olla läsnä.
Sanallakaan ei mainita, että eletään taas laman aikaa sekä koronaa. Tiukka tilanne tulee ilmi, kuinka pärjää. Miten maksaa kampaamon tilan vuokran, kun ihmisillä ei ole varaa laittaa tukkaansa, tätä ei kyllä mainita, mutta kyllähän se jossain kummittelee. Paskamyrsky menee ehkä liian pitkäksi vitsiksi, symboloiden paskatyötä.
Mutta on täysin oikein mainita, ettei vessankorjaaja ilmaannu korjaamaan kuin vasta parin viikon päästä. Se on jännä, miten isännöitsijät aina osaavatkin muuttua näkymättömiksi. Miten kehdataankin olla maailman vähiten korruptoituneessa maassa näin. Ottamatta vastuuta.
Lavalla näemme neljä näyttelijää, kolme naista ja yhden miehen. He esittävät muitakin rooleja, ja toimivat myös kreikkalaisena kuorona, joka kertoo tapahtumista. Käytetään vanhan ajan teatteria ja nykyteatteria, kuten hidastuksia, vai tuliko hidastuksia.
Valoja. Kuinka katosta laskeutuu 50-luvun mikki, kuten nyrkkeilytappelussa, tai siis matsissa, ja kuinka näyttelijä heilauttaa mikin toiselle, joka heilauttaa sen takaisin, kauniina sauramaisena liikkeenä, siis Carlos Sauran muistaakseni Carmenissa heilautetaan hehkulamppua,hieno kohatus, lamppua jota heilautettiin myös Nine Inch Nailin keikalla aikoinaan, hypnoottinen liike, joka pakottaa reagoimaan. Väistämään tai ottamaan vastaan. Pataan.
Aiheina myös NIMBY, että ei minun takapihallani, lähiöt, rasismi. viha, raivonhallinta. Vaihteeksi piristävää, että naisella on raivoa, joka konkretisoituu potkuina. Ei omaan lapseen, vaan kusipäihin. Jotka yrittävät hiljentää, estää etniseen pikakruokapaikkaan menevää naista.
Aivan aluksi yleisö ei naura. Pääjohtaja-ohjaaja Myllyaho pyysi aiemmin anteeksi viileitä tiloja. Joo, Vallila on viileä paikka, sanan kaikissa merkityksissä, mutta kun lukee ohjeen, että pukeutua, koska on talvi, ja ollaan Suomessa, ja vanhassa rakennuksessa, ja voi viluttaa, niin kannattaa puekutua muuhun kuin silkkihuivin kokoiseen pikkumustaan. Naisen ei tarvitse koskaan pukeutua järjettömästi yhtään miehen katsetta miellyttääkseen. Mihinkään pippaloon. Muistatteko vielä ajan jolloin Cannes pakotti naiset korkokenkiin. Niille portaille punaisilla matolla. Voi... Oliko vuosi 2016. Oskareissa 2020 (2021) oli sopivasti naisilla järkeviä kenkiä.
Kestää hetken, ennen kuin yleisö nauraa, ostaa tarinan, kuten ameriikassa sanotaan että "ostaa" tarinan, eli uskoo kuulemaansa, hyväksyy, tai ainakin ottaa vastaan.
Yhden siivoojan ja kahden kampaajan, siis nkolmen naisen, päähenkilön, lisäksi heidän sukuaan käy lavalla, ja kuinka uskottava on kylmä, rahaa nyhtäävä äitee, joka ei sylje kuppiin. Kuinka lavalla on monta hyvää tytärtään, joka auttaa äitiään. On kympin tyttöjä, tai ainakin tyttöjä, jotka pärjäävät, ja uskovat, että huomenna on huominen. Paremmin, tai ainakin selviytyen. Tytöt, jotka uskaltavat nukkua, hyvin. Rauhassaa. Aikuiset tytöt. Lapsen ikäiset tytöt. Tytöt, jotka lukevat läksyt. Tytöt jotka menevät kouluun, Mutta on myös tyttöjä jotka eivät mene opiskelemaan.
Eli tämä komedia, vakava komedia ei ole hörö hörö eikä rai rai. Paitsi ehkä paikoin. Missä ovat sinun rajasi. Oma tilasi. Mittasi. Myötätuntosi. Arkesi.
Olin paikalla kutsuvieraana, bloggariklubilla. Olikin vuoden viimeisin bloggariklubi. Oli ensi-ilta, kantaesitys.
Kampaamo
Tragikomedia henkilökohtaisten rajojen merkityksestä
MIKA MYLLYAHO
Käyppä vaikka itse katsomassa.
Tekijäloota
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Petri Liski ja Sari Puumalainen
"Ansku (Sari Puumalainen) ja Raikku (Maria Kuusiluoma) ovat lapsuudenkavereita, jotka työskentelevät kampaamoyrittäjinä laitakaupungilla. Heidän vuokraamansa Elannon vanha liiketila on hajoamassa käsiin; nurkissa on hometta, ja kreosootin pistävä lemu leijuu ilmassa. Kun vessanpönttökin lakkaa toimimasta, naisten mielessä syntyy vakaa päätös, ettei näin voi jatkua. Unelma kunnollisesta toimitilasta luo toivoa paremmasta, mutta onko heillä siihen varaa?
Kampaamoa siivoaa Anskun ja Raikun kaveri Sisko (Katariina Kaitue). Naiskolmikkoa yhdistää jatkuva olemassaolon taistelu pienyrittäjinä, elämä teini-ikäisten lasten äitinä sekä aviomiehet, joista ei ole ollut kantamaan vastuuta perheensä hyvinvoinnista. Edes liiketilan huoltomiehestä (Petri Liski) ei näytä olevan apua.
Mika Myllyahon Kansallisteatterin näyttelijöille kirjoittama Kampaamo on vakava komedia henkilökohtaisten rajojen merkityksestä ja itsekunnioituksen säilyttämisestä – ihmisistä, jotka käyvät taisteluun onnensa ja olemassaolonsa oikeutuksen puolesta. Realismia ja runollisuutta yhdistävä Kampaamo on Myllyahon aiemman Kansallisteatterille kirjoittaman ja ohjaaman esityksen, kiitetyn Korjaamon (2018) itsenäinen sisarteos.
MA 13.12. esityksen jälkeen Tekijät esiin! –keskustelussa näytelmän kirjoittaja, ohjaaja Mika Myllyaho ja esityksen visualisti Auli Turtiainen. Tilaisuuteen on vapaa pääsy – tervetuloa!"
Sosiaalisesta mediastani:
Tänä vuonna Heltsingissä ehtii tulla vielä kolme ensi-iltaa teattereihin: Takomon Viiksi-instituutti, 4 floors of whores: niXXXavuori Viiruksessa ja Kampaamo Kansallisteatterissa (ostaisin heti Maria Kuusiluoman housut ja saappaat.) Tyydyn katselemaan. Tällaista diversiteettiä. pic.twitter.com/RnQWobzjcp
Miten saada valtuustojargonista viihdettä ja tiukkaa poliittista, yhteiskunnallista teatteria? No tällä tavoin, tie on avoin, Vallilan Kansallisteatterissa eilen 22.11.2021. Vallilan Konepajalla on väliaikaista kaikki on vaan, väliaikainen Kansallisteatterin näyttämö, joka ottaa kaiken irti. Se on entisellä konepajalla, jossa rakennettiin mm junia, hyvin industraalilla, osin viktoriaanisella aluella, loistokkuudesta muistuttaa, tai loistokkuutta lisää karheuteen teatterin katossa killuvat suuret ja keskikokoiset kristallikruunut. Alueella on myös uusi Corona baari, ja muutakin säpinää. Miltei vastapäätä on Pertin valinta, jossa Pertti Kurikan Nimipäivät ja Kalevi Helvetti -bändien ja brändien jäsenet pitävät levykauppaa ja galleriaa, jossa on esillä mm outsider -taidetta. Mutta tähän näytemään.
Sokea piste Tuhon ja toivon karnevaali
SUSANNA KUPARINEN – JARI HANSKA
Kuolema pelaa shakkia eli Ruåtsin koronatoimet 2020. Myös nukketeatteri on herkkää. Livevideokuvaa käytetään, päästään kulman, kulissien taakse. Vallilan Kansallisteatterin Sokea piste, Susanna Kuparinen ja Jari Hanska. Musiikki kuulostaa säveltäjältään ;) #välitaukotviitti
Erityisesti Joonas Heikkisen Hannu Oskala on tyrmäävä, avatessaan leikkaavalle Hgin kaupungille osoitetun suljetun protestikirjeen, joka on täynnä koiranp... toivottavasti se oli kuitenkin mämmiä, kun hän tekee ns Divinet. Muuten ollaan asialinjalla, aikuiset riitelee budjetista.
Näytelmän viimeinen biisi saa silmänurkan kostumaan. Ja myös muut paikat.
Eli twitteri on liian pieni alusta suomalaisen teatteribloggaajan kirjoittaa tunnelmia tuoreeltaan näytelmästä tästä. Siksi tämä blogi.
Esityskuvat Mitro Härkönen.
Suosittelen. Näin tämän medialipulla, kiitos siitä Kansis. Menin teatteriin säkki päässä, kuten aina, otan hyvin vähän selkoa esityksestä, jonka haluan nähdä, minulla on hyvä vainu, mitä haluan nähdä, tai ihmetellä. Ennen koronaa varasin teatteriliput kuukausia ennen kuin esitys oli. Nytkin yritän mahdollisimman varhaisessa vaiheessa varata. Eli minuun ei vaikuta, millaisen arvion kriitikko kirjoittaa, että vasta sen jälkeen menisin teatteriin. Ei ollenkaan. Koska liput hankitaan kuukausia ennen ensi-iltaa. Jos mahdollista.
Maanantai - kuinka mainio ja harvinainen päivä mennä teatteriin. Teatteri, elokuvat valkokankaalla ja kirjat ovat mainiota addiktiota päihteiden tilalle. Sanon vain. Taide ja kulttuuri koskettaa. Viihdyttää. Kiihdyttää. Opettaa. Muistuttaa. Teatteri on jaettavaa taidetta, joka syntyy siinä hetkessä. Livenä.
Asiaan. Mene teatteriin. Menin teatteriin. Lavalla oli oikealla ja vasemmalla tyhjiä tuoleja, oikealla iso videonäyttö, vasemmalla puinen sermi. Aina yhtä ihana Noora Dadu kertoo näyttelevänsä Susanna Kuparista, näytelmän ohjaajaa.
Kuparinen on yksinään ohjannyt tämän esityksen, ja kirjoittanut sen yhdessä Jari Hanskan kanssa. Esitys on 73 % dokumentaarinen, siinä on mustaa valkoisella, sekä lööppejä, tallennettuja puhelinkeskusteluja, ehkä. Mutta osa on myös ohjaajan tulkintaa, ja humoristisesti " ohjaajan tulkintaa " ihan överiä tulkintaa, mitä ehkä olisi voinut tapahtua toisessa tyylilajissa/todellisuudessa. Katsojan, kokijan sen pitää vireessä.
Kantavimpana lauseena on, miksi maailman, tai no Suåmen rikkain kunta Helsinki, haluaa leikata lapsilta? Dadu-Kuparinen kysyykin yleisöltä, kumman heität Kalasataman ratikan alle, lapset vai vanhukset.
Alussa. Kuparisen tekstissä päähenkilö, kertoja on myös äiti, joka elää, ja tekee töitä koronan keskellä. Epävarmana, aikuisena. Vastaamassa lapsen kysymyksiin. Humanistina, suomalaisena, helsinkiläisenä. Hänellä on pieni lapsi, ja lapsi on lavalla pienenä sievänä luurankona, joka on runoilija, jonka tekstiä näytelmässä käytetään. Ehkä. Luuranko on nukketeatteria, herkkää sellaista, herkästi toteutettua. Nukkemestarina toimii Pirjo Määttä. Mutta kuka oikeatsi vetelee naruista, kun lapsen oikeuksista leikataan, päivähoidosta ja kouluista, perusoikeuksista päätetään, muistutetaan.
Keskivaiheessa ja lopussa. Matti Onnismaa on nilkin roolissa, siis Vapaavuoren Janin. Ja vaikka Onnismaan Vapaaavuori oli kulissien takana, hän rikkoo poissaolevana näytelmän kohtauksen, kun heittää maitopurkin lavalle. Kun muut näyttelevät. Maitopurkki on tyhjä, kuka saatana on juonut minun maidon. No, kaatunutta maitoa on turha itkeä. Nyt ei olla käyty piparipurkilla, vaan jääkaapissa.
Hyvin konkreettista teatteria esitetään, eli kuinka lapselta varastetaan tikkari, tai tässä versiossa vassarilta lakupötkö. Hienoa, että se jaetaan yleisön kanssa.
Muttei pelkästään oikeistoa kritisoida. Esitys pistää ihmettelemään, ketä helvettiä sitä äänestää kunnallisvaaleissa. Itse olen äänestänyt vihreitä, vasemmistoa ja feministejä. Sitä ei kukaan kysynyt.
Esityksen alussa on Helsingin vaakuna, pysäytetty kuva. Mutta kuka keinuttaa venettä. Me kaikki ollaan samassa veneessä. Mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Erityisesti Joonas Heikkisen Hannu Oskala on tyrmäävä, avatessaan leikkaavalle Hgin kaupungille osoitetun, hyvin suljetun protestikirjeen, joka on täynnä koiranp... aa.
Toivottavasti se oli kuitenkin mämmiä, kun hän tekee ns Divinet. Eli syö mämmiä. Vai oliko se suklaanamia, vanukasta. Muuten ollaan asialinjalla, aikuiset riitelee rahasta, budjetista.
Nykyteatterin keinoja käytetään, kuten live-videokuvausta kulisseissa/kulisseista, ja video heijastetaan reaaliajassa suurelle näytölle. Että permantorahvas näkee, mitä tapahtuu kulisseissa. Symbolisesti ja realistisesti. Videokuvaaja myös mainipuloi kuvaa, taiteen keinoin, mm värisyttämällä kameraa, ja juovuttamalla näin katsojaa, kun kameraa kerran kieputetaan. Tai kahesti. Eli hän ei ole dokumenttielokuvan kuvaaja, tallentaja, vaan välittäjä.
Näytelmän henkilöt ovat päättäjiä oikeasta elämästä, tai politiikasta, mutta tulkinta on oma. Onko päättäjä myös elämän päättäjä, siis lopettaja, kreikkalaisen mallin mukaan. Elämänlangan katkoja, naps naps, leikkaaja, ja myös ensimmäiseinä ylikuluttajana rypemässä konkurssissa. Vaikka miljardeja tahi ainakin miljuunia lojuisi jossain. Vai lojuuko? Se on jossain, jossain.
Olen tyytyväinen kun esityksessä mainitaan vain kerran persu. Olen tyytyväinen miten Kuparinen ja Hanska rajaavat tarinan. Esitykseen sopi väliaika meidän vähävaraisten luokan juoda ilmaista, raikasta vettä. Ja mutustella juuri näkemäänsä. Eli shättäillä leuhkana. Esityksessä käytetty musiikki kuulosti niin Kerkko Koskiselta, että Kerkko Koskisen käsialaahan se oli.
Jokainen saa vuorollaan loistaa, ja varastaa kohtauksen, kuten Antti Pääkkönen, joka tulee ns Helsinki-kanavalle maastopukuisena kokkarina Atte Kalevana, ja repäisee puseron auki miehekkäällä raivolla, että napit lentää otsaan (melkein) ja puukko heilahtaa häjysti kupeellaan. Aksa Korttilan vasemmiston Mai Kivelä heiluttaa tukkaa nahkatakissa ja maihinnousukengissä yhtä lailla hurjana. Mutta miksi vasemmisto istuu oikealla, ja oikeisto vasemmalla, mutta miksi oikeistolla on enemmän tuoleja... Eli katsommeko maailmaa kummasta suunnasta, katsomosta vai lavalta. Jossa on sananvapaus. Puhheenvuorot. Ja nuijat, jotka puhuvat. Kokouksissa.
Palatakseni vielä lapsen oikeuksiin, niitä juhlitaan yhtenä päivänä vuodessa. Näytelmässä tulee esiin NIMBY (Not In My Back Yard) eli ei minun takapihallani! sellaisessa muodossa, että kun koulujen ryhmäkokoja suurennettiin, niin ne, jotka asuivat omakoitaloalueella, itä-Helsingissäkin, älähtivät vaikkei kalikka kalahtanutkaan, että ei saa suurentaa ryhmiä. Tarkoittaen, ettei saa sekoittaa ryhmiä, eikä alueita. Eriarvoisuus. Nousee esiin monessa muodossa. Yleisöä naurattaa kun Hertsikasta rajataan aluiden tuloeroja - Hillerikujalta alkaen. Isä olisi halunnut minun muuttavan Siilitielle, koska se on niin hauska katu nimeltään. Itse olisin halunnut muutta Valhallakadulle, Tukholmaan, että olisin saanut aina emigranttina laulaa immigrant songia.
Useammaltakin kohdin Sokea piste muistuttaa Bergmanin leffaa Seitsemäs sinetti, jossa myös pelataan shakkia kuoleman kanssa, kun maailmassa jyllää tappava pandemia, rutto. Ja ihmiset sekoilevat. Onnismaan Vapaavuori bailaa Scooterin tahtiin sarvet ( tai diskopallot ) päässä kuten Blixa Bargeld esityksessään sekä Flow:ssa 2016? että Tullikamarilla 2010, jossa Bargeld käytti Scooterin hyvinkin über ysärijunttijytkettä osana taidetta. Onnismaan Vapaavuori tanssii siis Dance Macabressa, kuoleman tanssissa, jossa seinäruusuksi ei jää kukaan...
Ahneiden pidot... Minä kyllä keksisin, mistä leikata, ja kenen palkoista. Ei lapsilta, ei vanhuksilta, ei kouluista, ei mielenterveyspalveluista, ei tulevaisuudelta. Ja tietäisin minkä ryhmän veroja korottaa, ja miten muuttaa lakeja veroparasiiteille ja veroparatiiseille. Mutta kukaan ei kysnyt. Ehkä.
Mutta mitä tämä realistinen ja karnevalistinen esitys kertoo toivosta? Kyllä sitä on. Ihan konkreettisessa muodossa. Käy katsomassa itse. Kuinka mukavaa, että Susanna Kuparinen jaksaa olla hanakkana. Myös näinä aikoina.
Taustaa:
Noora Dadu on tehnyt kiinnostavia rooleja mm sooloteos Fail - Virheellinen esitys, jonka näin Kiasmassa joskus 2017, Ryhmäteatterin Kesäyön unessa Suomenlinnan kesäteatterissa hän oli Lysander 2016. Valkokankaalla ja telkkarissa hän on ollut myös mukana: Eduskunta III (tv elokuva 2016, Kuparisen käsialaa, taltioinnissa näyttelee myös Matti Onnismaa), Pahan kukat (Sosiaalityöntekijä Kikka Koivula ).
Tekijäloota:
TYÖRYHMÄ
ESIINTYJÄT Noora Dadu, Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa ja Antti Pääkkönen
josta lainaus: "Sokean pisteen käsikirjoitus- ja taustatiimi on viime kuukaudet perannut läpi Helsingin kuntapolitiikkaa ja etenkin viime syksystä alkaen kuumana käynyttä keskustelua koulutusleikkauksista.
Sanasota kulminoituu siihen, että vihreät ja demarit väittävät kiihkeästi että mitään leikkauksia helsinkiläisten lasten ja nuorten palveluihin ei ole tehty, vasemmistoliitto väittää, että on.
Sunnuntaisen vaalipäivän kunniaksi tiivis jötkäle koulutusleikkauksiin liittyvistä väitteistä ja faktoista.
Rakkautta äänestämiseen!
T. Susanna, Jari ja Satu"
sekä "Olivatko syksyllä 2020 käydyissä budjettineuvotteluissa sovitut koulutusmäärärahat leikkaus vai panostus?
Palveluiden käyttäjän näkökulmasta budjettia voi pitää perustellusti leikkaavana.
”Budjetti on edelleen hyvin tiukka ja joitain tuottavuustoimenpiteitä joudumme tekemään”, toteaa Kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtaja Liisa Pohjolainen Helsingin Sanomien haastattelussa marraskuussa, ja vahvistaa vasemmiston laskelman noin 26 miljoonan euron säästötarpeista olevan oikeansuuntainen.
Aivan näin yksinkertaista keskustelu ei ole kuitenkaan ollut. Syynä on se, että eri puolueet ovat asettaneet aivan eri kohtaan lähtöpisteen eli sen mitä lukua halutaan verrata."
Terveiset kristallikruunujen alta. Ei tällä kertaa oopperasta vaan konepajalta.
Lue lisää Suomen Kansallisteatterin sivulta:
" Kevät 2020. Ruotsi – viiltävän moderni ja steriili, kaunis ja ihailtu, jännittävä ja liberaali kansankoti – antaa vanhusten kuolla. Miksi näin tapahtuu? Ja miksi Ruotsissa, jossa aina keskustellaan perusteellisesti ja julkisesti kaikesta, keskustellaan nyt kaikesta muusta paitsi tästä tragediasta?
Syksy 2020. Helsingissä esitetään mysteerinäytelmää ”Kuka vei lasten rahat”? Koronapandemian ja lasten ja nuorten kasvavan pahoinvoinnin keskellä Helsinki päättää leikata kouluilta ja päiväkodeilta, vaikka kaupungin budjetti on reilusti ylijäämäinen. Miksi? Ja miksi juuri tällä hetkellä?
Sillä välin Kumpulassa: Susanna Kuparinen ja hänen tyttärensä elävät korona-arkea, kuorivat perunoita kalakeittoon ja ihmettelevät maailmanpolitiikan menoa. Millaisena näyttäytyy tulevaisuus tämän kaiken keskellä?
Susanna Kuparisen ohjaama Sokea piste on dokumentaarinen teatteriesitys. Ajankohtainen teos valaisee politiikan, median ja yhteiskunnallisen todellisuuden katvealueita, jotka jäävät piiloon kriisin keskellä. Residenssitaiteilijaksi kiinnitetyn Kuparisen debyyttiteos Kansallisteatterissa kysyy, miksi poliittisia päätöksiä peitellään ja pyritään luomaan vaikutelma, että ne ovat vaihtoehdottomia ja irrallaan kansalaisten arkielämästä. Koronapandemian armottomassa valokeilassa piirtyvät selkeinä näkyviin niin rapistuvat rakenteet kuin toisistaan yhä kauemmas karkaavat sosiaaliset todellisuudet. Esitys kurkottaa tulevaan: onko Suomen tie ulos koronasta toisinto 1990-luvun laman ankarista leikkauksista vai olemmeko valmiita edes kuvittelemaan vaihtoehtoja, jotka eivät iske niin kipeästi maan hiljaisiin? Mikä on rikkaalle Helsingille tärkeämpää kuin lasten turvallinen koulupolku? Missä me olemme viiden vuoden kuluttua?
Suurta huomiota herättäneiden Valtuusto- ja Eduskunta-trilogioiden jalanjäljissä jatkavan esityksen laajaan dokumentaariseen materiaaliin sisältyvät mm. Helsingin kaupunginvaltuuston julkiset asiakirjat sekä päättäjien haastattelut. Aineiston ovat koonneet ja esitykseksi käsikirjoittaneet Susanna Kuparinen ja hänen pitkäaikainen työparinsa Jari Hanska sekä ohjaaja Satu Linnapuomi. Esityksen huikeassa, tuttuja julkisuuden nimiä sisältävässä henkilögalleriassa nähdään upea esiintyjäjoukko. Näyttämöteoksen musiikin on säveltänyt Kerkko Koskinen.
Kuolema pelaa shakkia eli Ruåtsin koronatoimet 2020. Myös nukketeatteri on herkkää. Livevideokuvaa käytetään, päästään kulman, kulissien taakse. Vallilan Kansallisteatterin Sokea piste, Susanna Kuparinen ja Jari Hanska. Musiikki kuulostaa säveltäjältään ;) #välitaukotviittipic.twitter.com/Irn8c0sWJX
Pirjo Määttä monologissa Lista Kansallisteatterin näytäntökauden avajaisissa 16.08.2018. Jennifer Tremblayn mainio ja traaginen monologiesitys nähtiin Suomen kantaesityksenä myöhemmin Omaohjassa, jonne monologit myös sopivat.
Tekijöt esiin! tapahtumassa Taina West haastattelee Paavo Westerbergiä Lavaklubilla 03.03.2020 tuoreen näytelmän Sinivalaan osalta. Paavo Westerbergin Sinivalas:
Meidän muisti toimii tiettyyn rajaan asti, sitten historiantutkijat jatkaa.
Luovuuteen kotona kannustettu, isä teki töitä kotona. Äiti historiantutkija.
Kirjoituskoneaika, kone kun naputti, eli toi rahaa kotiin.
Miten sietää kuolevaisuutta, miten selvitä?
Kirjoittaminen jeesaa, vaikka yksinäistä itse tapahtuma. Kontaktinkokemus suuri.
Yhteyttävä.
Mitä on olla kotikirjailija Kansiksessa.
Luottonäyttelijät. Pakan sekoittaminen. Roolittaa rohkeasti. Tietyn kieliopin luominen.
Mametin ohjaajan erhe kun euroimigrantti on tulossa Amerikkaan laivaan kannella, ja on aaltoliikettä, 1800-luvulla, imigrantti niiaa mukana, ja luulee, että aiheuttaa liikkeen. Rock the boat.
Dialogista, ja toisista ihmisistä kaikki lähtee.
Luottonäyttelijät tekevät Westerbergistä paremman taiteilijan, rohkeamman.
Kohtaaminen, rehellisyys ja oman persoonan peliin laittaminen, siitä tulee hyvä ohjaaja.
Toimin teoksen ehdoilla.
Leffat. Paha maa ja valkea kaupunki palkittu
Viulisti. Miksi juuri Viulisti päähenkilö?
Käsikirjoittaja halusi, käsitellä valtaa taiteen miljöössä, taiteen maailmassa. Viulunsoitto suuri harjoittelu. Visuaalisesti hieno, sävellykset. Käsittelee luopumisesta, ammatista luopuminen, onnettomuuden jälkeen. Kaksi sormea ei toimi enää.
Olavi Uusivirta opetteli soittamaan. Pitkä harjoitusaika, puoli vuotta. Myös tehtiin kunnianhimoisesti. Kunnianhimo oli myös yksi teema.
Lapsuuden ihanneammatit?
Yksityisetsivä, luonnonsuojelija ja divarinpitävä.
Oletko nähnyt valaita. En, vain delfiinejä.
Sinivalaan sydän on ison auton kokoinen.
1964 rauhoitettu
Mutta ällöt maat tappavat sinivalaita. Muka tieteellisistä syistä.
Sinivalas olohuoneessa. Perhe mahtailee traumoillaan. Suuria, valtavia traumoja. Muuttumisen pelko.
1800-luvun lopussa mies ehkä pelastautui valaan vatsasta.
Valaat ovat valtavia hiilinieluja.
Mitä jos sinulta vietäisiin xx
Suuri kiitollisuus tehdä mitä tykkää. Toisaalta haave vapaaksi siitä. Eräoppaana. Vaikka omassa työssä vapaus.
Identiteetti, joka ei olisi ulkoiseen. Ei lappuja. Ei määrittelyjä.
Mitä muita sulla on ollut ammatteja?
Rahalähetti. Rahan kuljettava, kun edellinen oli kavaltanut.
Paavo Westerberg ja Sinivalas, hyvät puheet paremmalla äänellä ja kokonaisuutena Kansiksen fb:ssä. Huomenna enskari, kantaesitys ja muuta juhlittavaa #kansallisteatteri2020 pic.twitter.com/DQ1upELU8o
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) March 3, 2020
Mistä kertoo, kertoa. Valkoisen ihmisen tarpeesta olla tarpeellinen. Auttaa hädänalaisia. Päähenkilö, yksi heistä, on keski-ikäinen nainen. Tutun oloinen. Hän istuu sohvalla, villasukissa, iltapuurolla. Turvassa, läpimässä, omassa kodissa, jossa sähkö pelaa ja puhelimet soi. Mutta hän katsoo hirveyksiä television eri kanavilta. Ne eivät ole käsikirjoitettuja. Vaan uutisia. Vaarallisista maista. Konflikteista. Hän haluaa auttaa. Viedä omenahilloa vastaanottokeskuksiin. Muut apupisteet hukkuvat lumppuihin ja rääsyihin. Hyvää tarkoittavat ihmiset lahjoittavat mitä tahansa, sifonkia, tylliä, fylliä, nukkeraasuja, roinaa. Jossain on kyllä listaa mitä tarvitaan, ja minkä pitää olla käyttämätöntä. Oli katastrofi mikä tahansa. Nainen ei ymmärrä pakolaisten kieltä. Kieliä. Nainen haluaisi auttaa, mutta ei ymmärrä, mitä avun tarvitsija kaipaa. Nainen ahdistuu. Nainen projisoi. Hänellä on aikaa. Hän seuraa säätä. Hän katsoo päivän kaikki uutiset.
Nuori nainen, miltei tyttö, on jalkapallotähti, mutta hänen jalkansa on paketissa. Voiko hän enää jatkaa uraa. Hän haluaa antaa kehitysmaiden lapsille, varsinkin tytöille mahdollisuuden pelata jalitsua. Kuinka paljon se maksaa. Miten pitää toimia pahojen ihmisten maailmassa. Miten säilyttää mielenterveys ja toivo tasa-arvosta. Miksi valkoihoisella naisella on oltava turvavartija 24 h, kun kylän tytöillä ei ole mitään turvaa. Lasten hyväksikäyttö, varsinkin katastrofien jälkeen, on niin vastenmielinen aihe. Mutta tässä sitä on käsitelty niin, että katsojassa varmasti tuntuu ikävä pisto. Ymmärrys kuinka kaikkien lapsien pitäisi saada olla lapsia. Kuinka pikkutyttöjen on päästävä kouluun eikä vedenkantoon eikä varsinkaan r/iskattavaksi ns avioliitossa. Kuinka ihmiset jaksavat.
Mikä merkitys taiteella on. Mistä löytää myötätuntoa ja tuota toivoa, kun on nähnyt miten maailma pyörii, pahojen ihmisten rahoilla ja vallalla. Hyvät ihmiset auttavat, levittävät tietoa, rajoittavat, organisoivat.
Nuori mies on lääkäri joka hyppii eri konfliktialueilla pitkää, pitkää päivää tehden. Hän on harvoin kotona Impivaarassa,ä. Varsinkaan äitinsä luona hän ei ehdi käydä. Ei ehdi. Kun kipeätä, tulehtunutta maailmaa pitää kursia kokoon. Miten ei huomaa lähimmäisen hätää, oman perheen muutosta.
Makein toteutus oli rumpujenkäyttö. Vaikka osa aiheesta oli, ja erityisesti on rankkaa, niin kyllä suomalaista huumoria löytyy, hirtehistä. Meille ämpärikansalle.
Alina Tomnikova oli minulle uusi tuttavuus teatterinlavalla, jossa hän oli tavattoman pieni ja siro, oikein sopiva nuoreksi jalkapalloilijaksi ja fotomalliksi. Kuvissa olen nähnyt hänet rokokoopuvuissa ja kasvokuvissa.
Pirjo Luoma-aho on tuttu mm näytelmästä Masennuskomedia jonka kävin katsomassa kahdesti. Vaikutti. Vaikutti.
Pyry Nikkilä oli vaikuttava Alinassa, ja sitä ennen hän on ollut inho mies Q-teatterissa, näytelmässä Tavallisuuden aave. Ryhmiksen Harriet-näytelmässä myös salaperäisessä roolissa.
Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama Ilmasilta meneekin länsimaisen ihmisen kokemaan syyllisyyteen - etuoikeutetusta asemastaan. Nyt Kansallisteatterissa.
Näin vasta ennakon, jota suosittelen. Olimme kutsuvieraina bloggariklubilla, jossa puhui myös Saana Lavaste, ohjaaja. Yhteiskunnallisesti kantaaottava kotimainen kantaesitys, jossa myös esillä vähemmistöt.
Willensauna on sopivan pieni, käyrä, kaareva ja intiimi tälle esitykselle. Lempiareenani. Sääli, että sen tilalle tulee joku ällöttävä paari. Ajattelin Making of Lean jälkeen kuinka sopivaa Willensauna ja valelääkärin vesihoidot olivat Kaisaniemessä.
Tekijäloota:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Kirjoittanut
Paula Salminen
Rooleissa
Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov
Ohjaus
Saana Lavaste
Dramaturgi
Minna Leino
Lavastus
Sampo Pyhälä
Pukusuunnittelu
Saija Siekkinen
Valosuunnittelu
Ville Toikka
Äänisuunnittelu
Saija Raskulla
Videosuunnittelu
Sampo Pyhälä
Naamioinnin suunnittelu
Tuire Kerälä
Ohjaajan assistentti
Maruska Verona
Ilmasilta Kolme muotokuvaa avuttomista auttajista PAULA SALMINEN
Näyttämö
Willensauna
" On toisistaan etääntynyt perhe: pikkukaupungissa asuva ja säätä seuraileva äiti; lääkärinä sota-alueella toimiva poika ‒ sekä tytär, vammautunut ex-ammattiurheilija, joka vie jalkapallon ilosanomaa pakolaisleiriin. Kaikkia kolmea perheenjäsentä yhdistää pakahduttava halu olla avuksi hätää kärsiville. Mutta osaavatko he auttaa toisiaan?
Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama Ilmasilta tarttuu suomalaisteattereissa harvemmin käsiteltyyn aiheeseen: länsimaisen ihmisen kokemaan syyllisyyteen etuoikeutetusta asemastaan. Virkistävän itseironisen näytelmän keskiössä ovat hyväntekijät, joiden parhaat aikomukset eivät välttämättä johda kenenkään kannalta toivottuihin lopputuloksiin. Kolmen muotokuvan muotoon kirjoitettu näytelmä vie pullantuoksuisesta suomalaistodellisuudesta yhä kauemmas kohti meille vierasta maailmaa. Kuinka vaikeaa on oikeasti auttaa toista ihmistä? Kuinka helposti särkyvä on raja auttajan ja autettavan välillä? Mitä merkitystä yhdellä ihmisellä voi edes olla maapallon mittakaavassa?
Salmisen edellinen Kansallisteatteriin kirjoittama näytelmä, 13 uponnutta vuotta (2012) oli vuoden parhaan näytelmätekstin Lea-palkinnon voittanut yleisö- ja arvostelumenestys, jota on esitetty monien kotimaisten teattereiden lisäksi mm. Edinburghin teatterifestivaaleilla. Muotokuvia hyväntahtoisista mutta hämmentyneistä auttajista on luomassa erinomainen näyttelijätrio: Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov.
#Teatterinlumoa2020 ja #Teatterinlumoa -häsillä minut löytää verkossta
#teatterivuoteni2020 -häsällä jaan tämän vuoden teatteritapauksia Twitterissä, Instagramissa, Facebookissa ja Bloggerissa.
#stodesityshaaste
#stodesityshaaste2020 häsillä jaan tämän vuoden teatteritapauksia, jos ne sopivat STOD ESITYSHAAASTEen pirtaan, tässä:
esityksen nimessä on vain yksi sana: Ilmasilta ennakossa eilen 12.02.2020: Yhteiskunnallisesti kantaaottava kotimainen kantaesitys, jossa myös esillä vähemmistöt, ensi-ilta helmikuussa 2020. Bingo.
Paula Salmisen kirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama Ilmasilta meneekin länsimaisen ihmisen kokemaan syyllisyyteen - etuoikeutetusta asemastaan. Tulevaisuudessa Kansallisteatterissa. Kuvissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikov. Luultavasti.https://t.co/iZ5Cc6ocSqpic.twitter.com/NCgKChGqAq
