Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Tyttö joka käveli Tekijät esiin! Kansallisteatterin pienen näyttämön lämpiössä 22.3.

Kansallisteatterin pienen näyttämön viinibaarissa oli 22. maaliskuuta kello 17:01 Tekijät esiin! -tapahtuma, jossa Tyttö joka käveli-näytelmän hurjat naiset, herkät naiset, salaperäiset naiset elikkä Seela Sella, Pirjo Määttä, Aksa Korttila puhuvat. Ja Helena Itkonen haastattelee. Kansallisteatterin Pienen näyttämön lämpiö 22.3.2018. Kuvasin muutaman kuvan:









Alla tallenne, joka löytyy Kansallisteatterin fb:stä jos tästä katoaapi.

 

Ryhmäteatterin Muodonmuutos 02.03.2018 tarjosi mahdollisuuden katsoa peiliin

Suomalainen, osin eurooppalainen, ja amerikkalainenkin arki ja nykypäivä on muuttunut satiiriksi, ja dystopiaksi. Oikeistohallitus keksi viimeksi aktiivimallin, jolla on tarkoitus leikata reilusti työttömyysrahoja, nöyryyttää ja juoksettaa työtöntä - vain tilastojen siistimiseksi. Ja odotella luonnollista poistumaa - jonka entinen työntekijä, nykyinen syrjäytetty, syrjäytynyt, työtön tekee - mm kaasuhellan, tai köyden avulla.

Muodonmuutos näytelmä alkoi pyöriä Hesarilla, helsinginkadulla, kortteliteatterissa, kröhöm, Ryhmäteatterissa juuri ennen kuin alettiin juhlia suurieleisesti Suomen satavuotispäivää, itsenäisyyttä. Ja jatkui 2018 keväällä kun kirjoissa, elokuvissa ja näytelmissä muistellaan sisällissotaa. Siis luokkasotaa. Kallio on mainio paikka tutkailla.

Näin 1. kerran riemastuttavan kohtauksen jossa hitlerin näköinen mies perusti uuden natsipuolueen nimeltään sininen aamunkoitto. Juuri samana päivänä suomalaiset natsit perustivat uuden puoleen nimeltään sininen. Kylmääkö? Kyllä pitäisi.

Kovin kafkalainen on tämä tarina, ja ei mikään ihme, onhan sen kirjoittanut Kafka itse...

Näytelmässä on rinnakkain työ ja työttömyys. On kahdenlaisia työtapoja, vanhan koulukunnan työ, joka on kuten virka, pitkä ja kapea, klo 8-16. Jossa mennään työpaikalle, säännöllisesti ja istutaan suorassa.

Ja sitten toinen, tämä 24/7 työ, jossa nuori ihminen puhuu paskaa pitchauksissa, ja yrittää hankkia varoja omalle start up -yritykselleen. Jos työpaikalle tullaan, kuten päiväkotiin, niin työajat ovat liukuvia tupakka- ja vessataukojen välillä, päätteellä syödään hirvestä surkeata ruokaa, ja tuotetaan suunnaton määrä muovijätettä, yksittäispakattua. Kun on niin kiire.

Työtä tehdään myös outside the box...  Tästä esimerkkinä yksityisyrittäjät ns pesupulverialalla.

Amerikkalaisissa kiinnostavissa sarjoissa ( mm HBO ja Netflix ) useampikin ahdinkoon joutunut, itsellensä johtumattomista syistä ahdinkoon, perikatoonkin, joutunut ihminen muuttuu itsenäiseksi yrittäjäksi, rikolliseksi. Koska opettajan palkalla, tai yksinhuoltajana, ei makseta kaikkia laskuja, ei sairaalalaskuja, ei lastenvaatteita, ei ruokaa. Jos kallista sairausvakuutusta ole, on otettava laki omiin käsiin. Ja hankittava varannut jostain muualta.

Mutta onko poliittinen teatteri ja yhteiskunnallinen teatteri auttamattomasti hyvää?
Tärkeää se on, tietenkin.

Näin tämän kolmannen kerran. Pidin, ja herkistyin hetkistä, joita voi tapahtua kenelle tahansa. Hirveä tragedia, onnettomuus, josta ei ole paluuta.

Miten tulla takaisi, eheäksi? Miten jatkaa, jaksaa jaksaa?

Pidin myös virtauksista, viittauksista Alien-saagaan ja Men in Black -leffaan. Loikkauksia skifiin pelottavana kauhuna, joka voi odottaa nurkan takana. Tai vain lekkerinä, satiirina, huumorina - miten valtiossa kuten amerikka on kaikki mennyt perseelleen: aseet, vainoharha, totuuden ja tieteen kieltäminen, pelko.

Mutta myös äärioikeiston nousu Euroopassa, ja meillä Suomessa. Ja me emme tee mitään.

Kyllä meistä osa marssii demolle, jakaa huolensa ja vastalauseensa. Kirjoittaa vastalauseita, anomuksia, kerää nimiä. Rohkaisee, tukee ja antaa äänen.

Ensi kertaa, näin voimakkaasti, on videokuvat ja -lähetykset osana Ryhmistä. Uutta Ryhmäteatteria.

Ne toimivat. Katsoja huomaa niiden ikonisuuden, televisio - oi - tuo nurkan palvontapaikka. Toisaalta niistä muodostuu triptyykki, sellainen Francis Baconin kaltainen irvokas kuva. Vaikka näytelmnä muotokieli on dokumentaarinen, on uutislähetystä ja vaalikamppista.

Sota-aika on hyvää pisnestä. Samoin katastrofit – joista hyötyvät vakuutusyhdistykset. Mitä kaikkea ihmiselle myydään. Mitä kaikkea on kaupan.


Fb:n kirjallisuusryhmässä Kirsi nosti esiin, kuinka kulttuuribloggaajan blogikirjoitusta arvostellaan jos se on liian kriittinen. Tai sitten siitä uupuu kritiikki. Niin tai näin, aina väärin päin. Nykyään kriitikoille ei makseta, paljoa, ainakin kriitikoiden määrä on pienennetty.

Blogikirjoitus, postaus, julkaistu lähetys, on aina nosto.

Hm.

Bloggarit, kuten minä, nostavat esiin tärkeitä näytelmiä. Itse näen kaikki näytelmät mitä haluan, paitsi Myrskyluodon Maijaan en saanut bloggaajan vapaalippua, medialippua, kriitikon lippua kun kaikki liput oli kuulemma loppuunmyyty. En katkeroidu tästä, vaan porskutaan toiseen teatteriin. Tai tulevaisuuteen.

Olen mennyt katsomaan kaiken minkä olen halunnut. Tai mihin on ollut varaa. Joitakin peräti useamman kerran.  Ihmiset ihmettelevät tätä. Ilmeisesti he eivät käy koskaan saman bändin keikoilla eri maissa kiertueella ( Suomi, Ruotsi, Viro ja Lontoo ). Eivätkä koskaan kuvaa kolmiulotteista patsasta useammasta eri kuvakulmasta, kuten minä Louvressa kuvasin, ja vielä filmiaikana, ja peräti paperikuviksi, osa jopa suurennoiksi, joita kaupan päälle sai, tuota suosikkiveistostani Michelangelon veistosta Kuoleva orja, joka on itse asiassa hyvin homoeroottinen, tai vain eroottinen, kuten 1990-luvun farkkumainokset tv.ssä, jossa nuori mies riisuu paitansa, ja hypähtää leviksissään uima-altaaseen. Ja Mad about the boy soi, tuoden mieleen Auringonlaskun kadun ja farkut ovat todellakin wet look...

Asiaan.

Teatterit ja näytelmät on mukava ja terveellinen addiktio - vaikkapa perjantaille ja lauantaille. Päihteiden tilalle. Niistä ei tule krapulaa eikä rahapulaa. On kuin rahaa veisi pankkiin. Ja tilin avaisi mieleni palatsiin ;) Ajankäyttönä parasta. Aikaa jää kaikkeen muuhunkin, eivätkä aivosolut kuole ;)



 Tekijät: Good cast is worth repeating ;9 


 Käsikirjoitus: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Esa Leskinen
 Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

 Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Kävin katsomassa myös ennakon marraskuussa: 


Ryhmäteatterin Muodonmuutos toisena ennakkona 15.11.2017 polki mainiosti käyntiin uuden näytelmän kuukauden, marraskuun. Ryhmis käytti tuttuja elementtejään, ja näyttelijöitä, ja kävi myös marginaaleissa, kulisseissa, takahuioneissa eli varsin out of the box, eli uutta videokuvaa käytettiin, mikä ei ollut yleisön kosiskelua eikä vieraannuttamistakaan, vaan taiteellinen lisäkerros.

Alamme hyvin normaalista tilanteesta, työpaikkakuvauksesta, jossa ihmiset tekevät normaaleita asioita määrättyinä aikoina. Kovasti kannustetaan olemaan out of the box, mutta kohtuus kaikessa! Jostain syystä merkonomi Saastamoinen - moinen Saasta! - alkaa muuttua pikkuhiljaa syöpäläiseksi. Näytelmä lainaa Kafkalta löyhästi myötäillen tämän hurjaa, pientä Metamorphosis -novellia, tuota kuuluisaa tarinaa jonka päähenkilö kuvaa muuttumistaan syöpäläiseksi, torakaksi.



Ryhmäteatterin toteutuksessa Saastamoisen muuntumisen syöpäläiseksi huomaa työtoverit, tuo kana- ja kukkolauma. Vai lampaitako olevat kravateissa. Saastamoisen vaatteisiin alkaa muodostua reikiä kuin koit nakertaisivat narsk narsk kolosia, ensin kravattiin, sitten myös kenkiin joka olisi jokseenkin täysin mahdotonta nahkakenkiin tehdä. Mutta kas kummaa - Saastamöisen vaimon vaatteisiin ei ilmesty reikiä.

Sitten Vesa Vierikon esittämä päähenkilö näyttää riihen alta repäistyltä epäonnistuneelta pomminpurkajalta. 

Työyhteisö päättää yhteistuumin irtisanoa syöpäläisen. Myös uutiskuvissa ja a-studioissa käydään läpi syöpäläisongelmaa. Yleä kritisoidaan, koska se antaa fasistien ja kapitalistien määritellä keskustelun rajat ja tason.

Sitten Saastamoinen tutustuu kuntouttavaan työtoimintaan, jossa joukko työttömiä ja syrjäytettyjä - anteeksi siis tietenkin syrjäytyneitä eli syöpäläisiä - aloittaa päivänsä rakentamalla linnunpönttöjä.

Toinen puoli pajan syöpäläisistä purkaa näitä linnunpönttöjä.

Tässä viitataan absurdiin aikaamme, joka on yhtä hölmöläisten räsymaton leikkaamista. Muista leikkauksista ja koulutuslupauksista puhumattakaan. Saadaan nätimmät, pienemmät tilastot, jossa työttömiä on lukumääräisesti vähemmän kun heitä on sijoitettu kuntouttavaan työtoimintaan sekä tietysti työharjoitteluun. Vaikka ihminen on harjoitellut työntekoa neljällä vuosikymmenellä, useammalla toimialalla, useammalla koulutuksella pätkätyöläisenä, renessanssi-ihmisenä, monimediatoimittajana, vapaana taiteilijana, kokkina, lastenhoitajana, luovan kirjoittamisen opettajana ja verkkosivujen päivittäjänä. Hesarin sivulla, taisi olla mielipidepalstalle työtön professori tai vastaava harmitella miksi joutui kurssilla tai työkkärissä harjoittelemaan cv:n tekemistä. Moni muukin on joutunut kaikenlaista työkokeiöua tekemään - tässäkin on kyse ns orjatyöstä, jossa työttömyysrahalla ja 9 juron kulukorvauksella saadaan itse työpaikalle ilmainen työntekijä - joka voi tehdä myös lauantai-, sunnuntai- ja iltavuoroja, joista ei tietenkään makseta lisiä, kun työtön saa työttömyysrahaa vain arkisin ma - pe.

Linnunpönttöjä tekee myös vihaisen näköinen mies. Taisto Oksanen on hyytävä ja parhaimmassa roolissaan. Pidin hänestä myös toimiston Saatanana komediasarjassa Sairaskertomuksia, mutta tämä teatterirooli on huippu. Hän on ruskeapaitainen, tietenkin ruskeapaitainen, jolle kasvaa lakupalan muotoiset viikset ja outo jakaus ja hän alkaa puhua saksaa niin että pieni ihminen säikähtää. Hän on tuo Hitlerin näköinen mies.

Ryhmis näyttää mitä kaikkea syrjäyttäminen ja syrjäytyminen saa aikaan. Näytelmä näyttää myös, miksi joku ihminen on syrjäytynyt. Ja vetää hihaan. Ja / tai pään sekaisin. Minna Suuronen saa suuremmat kyyneleet aikaan. Mitä iistimpää sitä siistimpää... Itä-Helsingin huumetyyppien mikroilmeet ovat tunnistettavia. Kontulassa käydessä on hauska huomata, millä aineella itse kukin käy. Tosin käyn vain päihteettömissä kyläjuhlissa. Viimeksi kun Kontulan ostari täytti 50 vee niin näin monta hyväntyylistä entisen elämän hörhöä, jotka kuitenkin klaaraavat arjen läpi ilman optioita ja audeja. Suurosen näyttelemä nainen on kahipiru, tuo virolaisten keksimä nimitys suomalaiselle tuulipukukansalle. Paitsi hän ei lenkkeillyt. Hän ei ollut syntynyt syöpäläiseksi tai syrjäytyneeksi tai epäonnistujaksi, vaan oli kokenut, tai kokeileva tutkija juuri breikkaamassa, mutta koki suuren tragedian.

Myös Oksasen Führer on tutkija, mutta germaanisemmalta laitokselta. Työttömiä on siis useammasta ammattikunnassa. Ryhmis haluaa kiinnittää huomiota, miten yliopistoilta ja tutkijoilta leikataan rahaa ja apurahaa, mahdollisuuksia pois.

Robin Svartström on useammassa roolissa tällä kertaa hieman sivussa, hänen paljaita pohkeitaan katselisi pitempäänkin. What a package!, ajattelin kun näin Svartströmin meidän postissa. Hänellä oli siis laatikko kädessään
 😂

Robin on työkkärin maripaitainen asiakaspalvelija, tilassa jossa on yhdistetty sairaala- ja TE -palvelut. Tämä oli varsin ajankohtaista kun uutisissa oli Meri-Lapin järjettömästä äänestyksestä, jossa äänestettiin yksityistämisen puolesta!

Näytelmä on monin osin ajankohtainen.

Ruskeapaitainen fasisti on perustanut uuden puolueen: Sininen aamunkoitto.

" Sininen tulevaisuus (ruots. Blå framtid) on kesäkuussa 2017 perustettu suomalainen puolue, joka rekisteröitiin puoluerekisteriin 15. marraskuuta 2017. " lukee wikipediassa, ja sitä ennen painetussa sanassa. Siis juuri samana päivänä keskiviikkona kun katson tätä näytelmää.

Kylmää.

Robin. Hän oli ikimuistoinen Oberon, mutta myös Peer Gyntissä santeriamainen pääpeikko.. samaisen näytelmän nimiroolissa oli uusi kasvo Santtu Karvonen, joka tässä näytelmässä on hillitön, ahistunut kanksteri Sergei hurjine kampauksineen.

Mutta en paljasta enempää. Kirjoitan syvällisemmin joskus ehkä lisää. Kello on kohta kolme yöllä. 

Näytelmän alussa on keltainen sohva.

Keltainen on vastakohtien väri, jota Roman Polanski käytti hyvin Rosemaryn painajainen elokuvassa. Keltainen on hempeä pääsiäisen viattomien untuvikkojen väri, kanarialintujen väri joita kuitenkin rääkättiin kaivoksissa ja sukellusveneissä eläin"kokeissa".

Keltainen on keltainen lehdistö, törkylehdet ja vessapaperi. Se on varoitusväri. Se on pettäjien väri.

Se on levoton ällöttävä väri kukkasissa Mihail Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan. Se on myös toivon väri, uuden alku, auringon ja valon ensimmäiset säteet. Se on C- ja D-vitamiinia.

Mutta Tom of Finland -leffassa se on kartiineissa nynnyjen väri. Se voi olla rikin ja Saatanan silmien väri.

Ryhmiksen Muodonmuutos muistutti Eduskunta III teosta, jota en nähnyt - paitsi tv:ssä, ja tämä oli kyllä hienompi ja monisyisempi veto. Mutta Eduskunta piti tehdä ja jakaa. Pidin tästä myös Alien, MiB ja Breaking Bad - viittauksineen tai mielleyhtymineen. Pidän tästä, siinä kaikki. Pitääkö se kertoa tuhansilla sanoilla
😂


Muutama muu matsku:

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Sudenmorsian on villi tanssi Viron - ja naisen - itsenäisyydelle Teatteri Avoimet Ovet 12.02.

Helsingin teattereissa on meneillään monenkirjavaa muodonmuutosta, ja tämä Aino Kallaksen ( 1878-1956 ) romaanista Sudenmorsian tehty näytelmä on yksi niistä. Teattereiden julistuksissa, markkinoinneissa ja käytännöissä on myös muodonmuutoksia.

Lavalla on Maija Andersson - nyt hän näyttää 10 vuotta vanhemmalta kuin edellisessä näytelmässä Erottaja 1917-18, jossa hän oli nuori tyttö, punainen, piika sisällissodassa, päähenkilö  Ida Redsven. Nyt hän on alussa Aino Kallas, noin vuonna 1928, ja kirjoittaa romaania Sudenmorsian. Se on yksi lempikirjoistani, monen vuoden takaa. Minulla on useampia versioita, eriäviä kansia.

Feministinä nautin Aalon tarinasta. Tietenkin. Sudenmorsian näytelmä on kunnianosoitus Viron itsenäisyyden 100-vuotisjuhlalle. Se on myös kunnianosoitus naisen itsenäisyydelle, vapaalle tahdolle, ja villille luonnolle. Vapaudelle juosta paljain jaloin, hiukset auki, kuuntelematta miehen tai isän rajoituksia, sääntöjä, käskyjä.

Patriarkaatin, ylimystön, kirkon, puolueen ja muun sortajan.

Naisen rooli oli ahdas, oli oltava siveä, ja kaino, ja lempeä, jotta pääsisi naimisiin. Romaanin alussa  nuori ja kaunis Aalo pesee lempeästi säikkyjä, pakokauhuisia lampaita. Aalo ei ole eläintenrääkkääjä, vaan rauhoittelee paniikkisia saaliseläimiä, laumaelämiä. Lammas on lauhkea, ja lampaalta otetaan tulevaisuudessa villat pois. Likainen villa pestään. Lampaan villoista tehdään lämpöä ihmisille, joilta lämpö puuttuu. Villaa myös myydään.

Metsänvartija Priidik tirkistelee salaa Aaloa, joka lopulta riisuutuu, ja peseytyy.

Kuin asetelmassa jossa vanha ukko Väinämöinen ahdistelle kainoa Ainoa.

Aalolla koittaa tylsä arki avopuolison kanssa, samaa toistava. Rajoittunut elämä, valkoiset lautasliinat, yksinäisyys. Hänen miehensä on metsänvartija - ikään kuin ihminen, joka niin vähän on pystössä tällä planeetalla kulkenut, pystyisi hillitsemään metsää, petoja, luontoa. Ihmisen luontoa.

Syödä kakku ja säästää kakku - pidin, ja en pitänyt, yhtä lailla, että tarinassa ei ollut susirakastajaa, vaan, että toteutuksena oli naisen villi, öinen vaellus, kun suden luonto valtaa... Mutta mikä on Saatanasta?

Suden purema oli vain tartunta, joka oli kirous. Mutta toisaalta se toi harvinaisen vapauden. Ihana lupaus... Kirous. Lumous.

Tarina liittyy myön noitavainoihin. Naisvihaan.

Saksankielisiä iskulauseita ja graffiteja, kuten 70-80-lukujen Berliinin vapaus. Me otamme takaisin yön...

Jotenkin ne sopivat tähän. Armas on Aalon tie... Ihmissusi-tarina on aina seksuaalinen. Hammerin ihmissusi-elokuvassa nuoresta miehestä tulee ihmissusi - koska äitinsä raiskattiin. Amerikkalaisessa kauhussa ihmissusitarinat ovat moraaliteetteja, opettavaisia tarinoita, joissa puberteetti puhkeaa kukkaan ja akneen, finnejä tosin ameriikassa ei näy, paitsi komediassa. Tulee murrosikä ja hormonit, ja ei saa mennä autoon pojan kanssa. Ihmissusi voi hyökätä. Tai pojasta tulla ihmissusi.

Ikivanha ihmissusiaihe on pohjana tähän 1600-luvulle sijoittuvaan tarinaan, joka kuului "proosaballadien" sarjaan ( Barbara von Tisenhusen, 1923 ja Reigin pappi, 1926 ) jolle Kallas antoi yhteisnimen Surmaava Eros, kirjoittaa Kai Laitinen pokkarin ( Delfiinikirjat, 1979 ) takakannessa.

Musiikki on osana näytelmää, fyysisseti läsnä teatterin lavalla, ei pelkästään piilossa orkesterimontussa, tai nauhoissa, kulisseissa, kannettavien tiedostoissa. Musiikki, rytmi on osa kerrontaa. Kallaksen poljentoa.

Suuret teatterit tekevät suuria produktioita, ja pienet itsensä näköisiä, kokoisia esityksiä. Kaikki nivoutuvat yhteen tänä keväänä. On feminismiä ja emansipaatiota. Luokkatietoisuutta lähteissä. Diversiteettiä, monimuotoisuutta.

Teatterit tuntuvat kilvan julistavan, etteivät hyväksy alkuunkaan minkäänlaista sortoa eikä syrjintää.

Jo oli helvetti aikakin!

Sanojen lisäksi on tekoja. Kuka pääsee ääneen? Kenen näkökulmaa käytetään?

Nyt mieleni harhautuu kun LoTRailu yllätti: Frodo tuli ostamaan reissumiestä. Mitäh, eivätkö hobitit olekaan omavaraisia. LOL. Kirjoitin tätä siis Turun kaupunginteatterissa, ja kahviossa.

Mutta kiitoksia Teatteri Avoimet Ovet konseptille, ja valinnoille. Näin tämän vapaalipulla, kiitos siitä.

Myötätunto, kunnioitus, mutta mös viha.



Tekijät: 

dramaturgia ja ohjaus Heini Tola
rooleissa Maija Andersson, Suvi Isotalo, Sauli Suonpää

teksti Aino Kallas

skenografia ja valosuunnittelu Raisa Kilpeläinen
musiikki Suvi Isotalo
koreografinen konsultaatio Jenni Nikolajeff

ensi-ilta 13.2.2018
esitykset ajalla 12.2.–26.4.2018


Teatteri Avoimet Ovet: Sudenmorsian esittelysivulta:

Sudenmorsian – kahlittu, vapaa, tuomittu

" Sudenmorsian (1928) on kirjailija Aino Kallaksen tunnetuin ja vahvimmin omaelämäkerrallinen teos. Se kertoo tarinan Aalosta, metsävahti Priidikin vaimosta, jonka elämä on hyvää ja turvallista. Eräänä juhannusyönä hän kuulee metsästä kutsuvan äänen, jota ei voi vastustaa. Aalo rakastuu palavasti Metsänhenkeen, muuttuu ihmissudeksi ja alkaa öisin juosta vapaana ja kahleettomana susien laumassa. Vähitellen aviomiehen epäilyt heräävät ja Aalon luvaton rakkaus tulee ilmi. Seuraukset ovat kohtalokkaat: jokainen on valmis tuomitsemaan Aalon. Naisen.

Kallaksen teoksen kehyksenä on vanha hiidenmaalainen tarina, kiehtova ja runollinen. Uusi näyttämösovitus sijoittaa Sudenmorsiamen väkevästi ja ajattomasti tähän päivään. Aino Kallaksen päiväkirjamerkintöjen kautta seurataan Aalon, Sudenmorsiamen, ja Ainon itsensä tarinaa. Molempien naisten rakkaus on palavaa, intohimoista ja repivää. Kielletyn rakkauden, vapauden ja erilaisuuden hyväksymisen teemat ovat kouriintuntuvan totta niin Aalon, Ainon ja kuin meidänkin aikanamme. Molempia johdattaa halu saada olla oma itsensä.

 Esitystä siivittää rouheasti sykkivä, uusi, yhden naisen bändin livemusiikki. Aalon/Ainon roolissa nähdään Erottaja 1917–18 -näytelmässä katsojia ihastuttanut Maija Andersson.

Aino
Minä olen saanut elämältä paljon. Kaiken, mitä olen toivonut. Jotain tahdon kirjoittaa papereille vastaisten aikojen varalle, jolloin minun on ehkä eläminen näistä muistoista. (Päiväkirja vuosilta 1916–1921)

Aalo
Minä ja maailma ympärilläni on ratki muuttunut. Kaikki on uutta. Kuin ensi kertaa silmilläni näkisin. Vauhtini on vinha kuin länsituulen. Ja hajut. En vielä milloinkaan ihmishahmossa tähdellepannut. Ne pyörryttävät, huumaavat. (Sudenmorsian)

Yön kukka kukkii!
Yön kukka yölle,
yksinänsä aukeaa!
Yön antaa koskettaa! "



Teatteri Avoimien Ovien näyttelijöiden esittelysivulla Maija Anderssonista sanotaan: " Monipuolisen ja tarkan näyttelijän vahvuuksiin kuuluu tanssiminen ja liikeilmaisu – fyysinen teatteri. Maija onkin näyttelemisen lisäksi työskennellyt myös tanssijana sekä tanssin ja näyttämöliikkeen opettajana. Vapaalla Maija mieluiten matkustaa, kuuntelee musiikkia, tanssii, ratsastaa, lukee hyviä kirjoja ja käyskentelee metsässä. "


Sudenmorsian on villi tanssi Viron - ja naisen - itsenäisyydelle Teatteri Avoimet Ovet 12.02. Tässä Teatteri Avoimien Ovien Sudenmorsian -kuvat Flickristä, kuvaaja © Mitro Härkönen, kuten myös alussa oleva pikkukuva:

  Maija Andersson


Suden rakkaus, rakkaus susiin


Koska minulle kulttuuriblogin kirjoittaminen ei ole kritiikkiä, pelkkää kritiikkiä, vaan mitä mielleyhtymiä teos luo - tai katkoo, niin liitän tekstin loppuun viime vuodelta Susi poliittisena eläimenä -seminaarin matskua. Sekä kuvia, tai susikuva, täytetyn suden varjo tuolta Epäinhimillisyyden museosta. Sekä kuvaamiani susia.

10. toukokuuta viime vuonna juhlimme Ainoa Kallasta Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa - niinkin ankarasti, että palokunta tuli paikalle. Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun Kallas-seminaarissa näin tapahtuu. Kallas on aivan liian hottia... SKS:ssä kuulimme ihmissuden ulvontaa, sitte flamenkkoa... Oli oikein ainio Aino Kallas päivä. Ne kuvat ehkä joskus laitan jonnekin...

Ja kun samoilen Hietaniemen hautasmaalla, eksyn aina hänen haudalleen...




Tässä uusin Sudenmorsian-romaani, löytökirja, ilmainen kirja. Kannen piirsi Kosti Antikainen. 



Ja aivan sattumalta päällä peiton, jossa on suomalaisia karhuja ja mustikoita - metsän henkiä.

Sudenmorsian liittyy myös verkossa vellovaan susihysteriaan, järjettömään susivihaan. Susitapaamisissa ollaa ihmetelty sitä, miksi susia vihataan, mutta toisaalta, susia symboleina, pörröleluina, animaatiohahmoina, t-paitojen uljaina koristeina jne ryöstöviljellään.



Susi on mielenkiintoisin kohde mitä olen kuvannut Svea-mamman helmoista. Tämä valokuvani oli filmiajoilta, ajalta ennen digikameraa. Teetin tästä negasta suurennoksen. Suuren. Seinilläni suis juoksi vapaana kenties kerran...



Kauniit, jylhät ja rauhalliset eläimet muotoilussamme ja myyttiemme metsissä...



Luonnontieteellisen museon kahvilan groteskit trofeet - nuo ystävämme kasviensyöjät, sarvipäät


Sutta ken vihaisi – susi poliittisena eläimenä 29.3.17 Luonnontieteellisen museon kahvilassa.
Luen lisää:
         Poliitikasta verkkojulkaisu
         Politiikasta: Vihaa vastaan, suden puolesta! Kuvataiteilija Nora Helsingin katutaideteos tuo suden, myyttisen syvien metsien eläjän, keskelle kaupunkia, yhdeksi ohikulkijaksi. [Lue lisää]
Sutta ken vihaisi – susi poliittisena eläimenä from Politiikasta.fi on Vimeo.
" Kuvataiteilija Nora Helsingin katutaideteos tuo suden, myyttisen syvien metsien eläjän, keskelle kaupunkia, yhdeksi ohikulkijaksi. Teos rohkaisee katsojaa kohtaamaan omia ajatuksiaan sudesta ja ylipäätään keskuudessamme asuvista, villeistä toislajisista eläimistä, metsiemme asukeista." alla lainaus FB-tapahtumasta
" Susi on myyttinen eläin, joka herättää vahvoja tunteita. Suomen metsissä elää arviolta pari sataa sutta. Susien aiheuttamasta uhasta kirjoitetaan kuitenkin lööpeissä suurin kirjaimin ja esitetään, että lapset ja elinkeinot ovat vaarassa suden vuoksi, eikä maaseudulla voi enää elää. Vaaditaan jopa koko susikannan tuhoamista maastamme. Tänäkin vuonna merkittävä osa Suomen susista tapetaan maa- ja metsätalousministeriön luvalla. Toisaalta suden oikeutta elää myös puolustetaan näkyvästi ja muistutetaan siitä, että sudellakin on oikeus asua täällä.
Mistä vahvan metaforisia muotoja saava susiviha kumpuaa ja miksi susi on niin "poliittinen eläin" Suomessa? Tätä asiaa puidaan taiteen ja tieteen keinoin Politiikasta taidetta -sarjan uusimassa osassa, joka koostuu taideteoksesta ja keskustelutilaisuudesta.
Kuva- ja katutaiteilija, eläin- ja luontoaktivisti Nora Helsinki maalaa Helsingissä katutaideteoksen, joka tuo suden ihmisten keskuuteen keskelle kaupunkia, yhdeksi ohikulkijaksi. Keskustelutilaisuuden aluksi näemme videon teoksen työstämisestä ja suden liikkeistä kaupungilla.   "

Tviitasin susista: vaikka negatiivinen kuva bussin perässä ehkä tarkoittaakin kesytettyä sutta, koiraa, joka mönkii metsässä ja tuo turkissaan punkin, joka voi tappaa.




lisää susiuutisia tänään 1.4.18:

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Maijalan ohjaus on todellisen oppimisen ylistys: Seitsemän veljestä 21.03. Turun kaupunginteatterissa

Voi veljet mikä matinea! Parasta ja monikerroksellista kuvakudosta, alkaen Black Horse -kalsongeista jättäen toiveen toivosta... Kuinka tärkeää on oppia lukemaan, ja tekemään sovinto. Millaista on olla mies 1990-luvun ilmiöiden, prässin lävitse, miesstrippareista poikabändeihin ja marjan poimijoihin. Tai sienten... Lauri Maijala on kujeileva nero! Kolmas kerta kun tämän näin. Matinea alkoi keskipäivän kuumuudessa klockan 12 reikä reikä, kuten edellinenkin kerta, ja katsojina oli tälläkin kertaa koululaiset ja eläkeläiset. Olin itse siinä välissä, välistävetäjänä. Edellisellä kerralla hieman mietitytti liian nopea tempo, joka tietysti minulle ADHD-ihmisenä, jonglöörinä ja renessanssi-ihmisenä oli oikein sopivaa, ja haastavaa. Nuoriso on nopeaan puheeseen ja tekoihin tottunut, ja vanhempi polvi tuntee tekstin selkärangassaan, joten esitys sopi kuin nappi otsikkoon ;)

Kolmas kerta toden sanoi. Seitsemän veljestä 21.03. Turun kaupunginteatterissa. Lauri Maijalan ohjaus on todellisen oppimisen ylistys. Kuinka tärkeätä on osata lukea. Symbolistisissa kuvissa punainen tankki muistuttaa pysähtynyttä tankkia Taivaallisen rauhan aukiolla. Yksi opiskelija on pysäyttänyt tankin. Hän seisoo sen tiellä. Hän tekee historiaa.

Pojat eivät osaa lukea, mutta katsovat kuvia miesten lehdestä, jossa on hämähäkki poikittain... Simeoni kantaa mukanaan raamattua. Vaikkei osaa sitä lukea.

Pojat ovat orpoja, isänsä oli lukumiehiä. Äitinsä ei. Jo alkuvaiheilla Simeoni taitaa vetää jotain muuta kuin hotapulveria. Alussa pojat, miehet riisuvat pitkät kalsongit - jo oli aikakin! Eilen oli kevätpäivänseisaus, pakanallinen hetki, hedelmällinen hetki, jota me pakanat vielkäkin vietämme... Ja kovasti ollaan menossa kesää kohti. On maaliskuu, jolloin kollikissat mouruavat. Niin mielivät myös Jukolan veljekset kuin ilvekset, lähteä Venlaa kosaisemaan.

Poikien huusholli on niin 1970-luvulta kuin 1980- ja 1990-luvuiltakin. On ruskea tv-tuoli ajalta ennen videonauhureita. Keinuhevonen lienee 1880-luvulta. Pojat siis käyvät aika lailla läpi lama-ajan prässin. He kyllä kiljahtavat kuin James Brown aloittaessaan I feel goodin - jota ei kuulla. Heillä on tuon aikaisen, 1990-luvun, poikabändien imago, jolloin oli tärkeää koreografia, siis tanssi ja laulu dattinauhoje päälle, eikä siis tarvinnut osata soittaa. Instrumentteja.

Myös ajan jakson miesstripparit tulevat mieleen, myös Housut pois -komedia, joka oli osa brittiläistä sosiaalista draamaa, jossa käytiin läpi lama-ajan suljettuja kaivoksia, leikkauksia ja miesten työttömyyttä. Aikuisviihde - on hirvittävä sana,  hyi saatana, pthyi, oli vielä 80-luvulla pelkästään miesten silmille tarkoitettua naisen esineellistämistä. Aiheesta puhui mainiosti Raili Leppäkoski - hakekaapa viite jostain.

Mutta 1990-luvulla vihdoin oli hetero-naisille miesstrippaajia á la Chippendales - joita Full Montyn työttömät miehet pitivät hintteinä, knapsuina, ei-miehinä kun ketkuttivat naisille - miehisiä osiaan.

Tässäkin mietitään, mikä on mies. Mukana ei ole marjanpoimijaa - itse asiassa marjanpoiminen vastaa triathlonia, jos oikein isoa saavia raahaa suota pitkin ähkien.

Niin Kari Heiskasen ohjaama Seitsemän veljestä Ryhmiksen kesäteatterissa, kuten tämäkin kertoo kuinka tärkeää on myöntää virheensä, suuretkin. Ja pyytää, antaa anteeksi. Sopia, sovitella. Tehdä rauha. Niin kuin oikeassa elämässä 1990-luvulla, ja myöhemminkin, töppäilyn ja rikoksen tehnyt nuori pyytää anteeksi. Ei niin kuin patruunalta, nöyristellen, vaan jonkin hyvän työn tehden, ja kenties oppiessa siinä uuden ammatin. Saada tasapainoa elämään.

Naiset puuttuvat miltei kokonaan, he ovat täysin marginaalissa, ja kulisseissa, kirjaimellisestikin. Naiset on rajattu pois - kuten Venla, jota ei edes näy, vaan pojat hyppäävät Venlan akkunasta sisään. Emmekä tiedä, mitä siellä tapahtuu. Muuta kun että reisille mäni.

On naisrooleja kuten Jukolan poikien täydellinen äiti. Jota ei enää ole. Miksi poikia on seitsemän? Kiinalainen tapa valita vain poikia? Ona naisia, on tyttöjä. On lukkarin pikkutyttö, joka osaa 8-vuotiaana ja tyttönä lukea.

Sitten on Rajamäen rykmentin suorasukainen ennustajaeukko ja kuppari. Joka ennustaa loukattuna pojille synkkää tulevaisuutta.

Hänen miehensä on kuohari. Hassua kun kuplivaa kutsutaan samalla nimellä. Kuohitsija on katoavia ammatteja. Ja hyvä niin. Muistan lapsuudesta ne ällöttävät välineet. Pässiraukat. Mutta ihanat ruunat, niin kiltit. Ne joita ei hakata.

Mitä kuohitseminen nykyään merkitsee?

Aleksis Kiven romaanissa eläimiä kunnioitetaan. Eläin on hän, ei se. Karhua pelätään - vaikka Karhun lenkkareissa uhotaan, kositaan ja temmelletään. Karhun synonyymejä käytetään. Koska Otso on tabu. Mutta mesikämmen tappoi isän. Kuten myöhemmin Kiannon Punaisessa viivassa. Tahtojen Taisto. Mies ja karhu, saamelaisten myytillinen esi-isä.

Pojissa kuvastuu suomalaisia lauluja, on Irwinin Sepalus auki. On Tuomari Nurmion viisu Kurja matkamies maan. On Göstaa, on Baddingia. Miehuuden kirjoutta.

Puukot kulkee mukana, ja yhdessä kohtauksessa muistuu mieleen Bodominjärven telttamurhat. Markus Järvenpää tarttuu taas kirveeseen - kuten muissakin rooleissa. Nämä on työkaluja, osa jokapäiväisiä.

Maijalan pojat uskovat oppimiseen, ja sovintoon. Ja myös käsillä tekemiseen. Nykyäänkin työväenopistot ovat - eri toten Helsingissä - upeita paikkoja. Oppia myös taitoja. Ei tarvitse paljoa apokalyptisiä lähitulevaisuuden ennustuksia katsoa kun kahtia jakautuneet rikkaat ja köyhät, eli ne jotka vapaasti liikkuvat ja ne, jotka eivät pääse liikkumaan. Hammaslääkäriin ei ole varaa, ei karhupumppuun, ei ruokaan, ei kalliiseen lamppuun. Kun infrastruktuurit romahtavat ( sodat, viirukset verkossa ja taudit livenä ) pitää ottaa lusikka kauniiseen varpaaseen. Opetella taitoja. Miten tehdä talo. Miten viljellä.

Tarinassa pojat muuttavat monasti. Ja muuntuvat. Heissä on samaa kuin Jukka Brothers veljeksissä, jotka mainostivat MTV musiikkikanavaa, ja aloittivat Jackass -tyyppiset toilailut, joita jatkoi myös Duudsonit, jotka opettivat meitä myös nauramaan. Ja ylittämään rajamme. Ja alittamaan.

Jukolan julleissa on jotain samaa kuin tosielämän Voitkan veljeksissä. Metsäveljissä, metsäsisseissä. 

1990-luvun elämäntapaintiaanit kokeilivat myös paluuta luontoon Kittilässä. Näistä kirjoitin aiemmin.

Viime kesänä saksalainen nainen kokeili asua issekseen laavulla. Ja sai vastaan ällöttävää ja vaarallista somevihaa. Vain koska halusi toisenlaista, puhdasta elämää, henkisessä ja fyysisessä Impivaarassa.



Joka kesä osa suomalaisista muuttaa omaan henkiseen Impivaaraan. Tai Jukolaan. Ja syö puhdasta ruokaa, ja hengittää raitista ilmaa... Näin tämän näytelmän nyt kolmatta kertaa.

Paavo Kinnunen nousi erityisesti tällä kerralla, hänet näin myös elävissä kuvissa Suomen hauskin mies leffassa Nybergin roolissa. Itse näytelmän olen toki nähnyt kahdesti, mutta leffan vasta kerran - heti perään kun poistuin Turun kaupunginteatterista.




Monikerroksellisen ironisesti suoritettu on Suomen hauskin mies -leffan mainostaminen - roskapömpelissä! Kävin Turuus Finnkinossa leffassa, vuoross oli kotimainen elokuva, jossa luvataan Suomen hauskin mies. Samannimisen näytelmän olen nähnyt kahdesti - ja vielä paraatipaikoilta, ja se eriää hieman tästä, näytelmän näyttelijöitä tässä on Martti Suosalo ja Reitala joka on myös ollut mukana kynäilemässä tätä leffaa. Ja tietysti näyttelemässä.





Aleksis Kivi 




Aleksis Kiven romaani Seitsemän veljestä on myös kaunis osoitus sanallisen perinteen huomioimisesta, säilyttämisestä. Kivi tunsi Homeroksen Odysseian, jonka viitteitä löytyy kirjasta, venlan rukin purr purr pörräys on sekä sittisontiaisen hauska ääni, kuin myös houkuttelevan seireenin ääni. Yksisilmäinen hevonen kenties kyklooppi. Impivaara on kuvattu saarena, vaikka se ei sitä ole. Miehet jotka muuttuvat sioiksi. Vahvat naiset, noidat. Jukolan julleilla on aikamoinen odysseia, mutta myös kotiinpaluu. Moninkertainen.

Todellinen yllätys löytyy romaanista - varastiko Tolkien tästäkin! Eräällä sivulla on kertomus peikosta joka asuu luolassa, jossa vaalii aarrettaan... Hetkinen... Aarre, precious, luolassa, Klonkku, Gollum.... Täh?



Traagista kuulla Lapinlahden mielisairaalassa: Aleksis Kiven vesikauhu. Nyt lainaan: Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi - romaanista:



Aleksi Kivi ja Lapinlanhden mielisairaala


Aleksis Kiveä muisteltiin Lapinlahden mielisairaalassa:


Maijala käyttää hauskasti Kiveä, jonka kuiohari heittää pojille. Tässäkin asetelmassa Lapinlahden mielisairaalassa on kaksi kiveä. Ja akkuna. Joka suorastaa huutaa, että kuka heittäisi ensimmäisen kiven....

Lapinlahden mielisairaalassa liehuu liput Aleksis Kiven kunniaksi 10.10.2017:




Itsensärepijän paituli


Itsensärepijän paita, lainassa Hesperian mielisairaalasta. Mental Museum, Lapinlahti, Lapinlahden mielisairaala, nykyinen Lapinlahden Lähde. Paita voisi olla Alice Cooperilla tai Dimmu Borgirilla tai Ozzy Osbornella, hahmoilla. Puku joka suojaa sekä potilasta ja ympäristöön. Vahva symboli nujertamisesta ja hiljentämisestä. Ja tuskasta.


Tämä paita ei sinänsä liity Kiveen, koska on Hesperiasta. 


Romaani on myös Tuhannen ja yhden yön tarinoita, leirinuotiokertomuksia, joita jaettiin, koettiin ryhmässä. Liioiteltuja sankaritarinoita, jännittäviä mysteereitä, opettavaisia tarinoita, kaskuja.

Ja sitten me ryypättiin...






Muut blogini aiheesta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä 



Seitsemän veljestä Turuus, Turun kaupunginteatterissa:


7 veljestä huippuvireessä Turun kaupunginteatterissa 14.3.


Turun kaupunginteatterin 7 veljeksessä aineksia monenlaiseen soppaan, pataan ja piirakkaan



Seitsemän veljestä Suokissa, Ryhmäteatterissa:


Seitsemän veljestä näytelmän avoimet harjoitukset 31.5.17 Suokissa

Seitsemän veljestä 13.-14.06.2017 ennakot ja enskari 15.06.

Näin Ryhmiksen Seitsemän veljestä kesällä kuudesti


Muuta:

Hyvää Aleksis Kiven päivää 10.10. ja sadepäivää! kirjablogissani


Mental Museumissa saimme tietää kiinnostavaa Aleksis Kivi -faktaa. Ei ole olemassa valokuvaa herrasta Aleksis Stenvall, kun tämä ei digannut valokuvaajasta. Jolla oli kuitenkin mahtava paljekamera. Kivi lähti Lapinlahdesta - karkauspäivänä. Oliko vuos 1872.

Mainiota mielenterveydenpäivää samalla! Sitä onkin mukava viettää mielisairaalassa, entisessä sellaisessa. Kävin Lapinlahdella Venetsia-rakennuksen Mental Museumissa. Lisää kuvia ja muistelmia tuonnemapana. Muualla. Muuallakin. Hyvää Aleksis Kiven päivää 10.10. ja sadepäivää! Sekä mielenterveydenpäivää. Lapinlahden mielisairaalassa, muistelemassa Kivea ja kirjailija-kohtaloita. 

torstai 22. maaliskuuta 2018

Axel - soolo miesäänelle 17.3. Lavaklubilla Kansallisteatterissa

Transpoliittinen toimintaviikko on meneillään, ja mikä olisi parempi kuin sukellus Axelin maailmaan. En huomannut, että oranssisen hahmon pohjana oli Kullervo, Kalervon poika, joka metsässä huutaa yläosattomissa. Gallen-Kallelan Kullervon kirous -maalauksesta on kyse, vuodelta 1899.

Itse Axel on Helsingin ylioppilasteatterin jäsen. Minulla on ollut varaa käydä Ylkkärissä vain kerran, näytöksessä XL vuodelta 2016. Silloinkin oli teemana seksuaalisuus, ja tosielämän tv-juontaja joka salaa kuvasi panojaan ja levitti niitä myös vistossa FB-ryhmässä. Mikä on ihmisen koskemattomuus, ja naisen esineellistäminen digitaalisen aikana?

Nyt teemana on sukupuolenkorjaus-prosessi. Henkilökohtainen, arka, tärkeä, privaatti, julkinen taiteessa.

Aiemmin kysyttiin, saako heteromies kuten Benedict Cumberbatch näytellä trans-ihmisen roolia Zoomanderin jatko-osassa. Saa, mielestäni. Leea Klemola, yksi lempparinäyttelijöistäni, myäs, oli pääosassa elokuvassa Kerron sinulle kaiken. Hänkin sai olla.

Minulla on ollut varaa käydä Flow-festivaalilla tasan kahdesti. Yksi odotetuimmista esiintyjistä vuonna 2016 oli Anohni, joka esiintyi naamioituneena. Koska hänen prosessinsa oli vielä kesken.

Axelin teos vaikutti samalta kuin päiväkirjaklubit, joilla stand up -ihmiset nauravat vanhoille päiväkirjamerkinnöilleen ja itselleen, yleisön kanssa. Paitsi tässä ei naurettu, kuin kerran. Muistot ovat julmia, itse kullakin. Koulussa kakarat ovat tyhmiä ja ilkeitä, myös opettajissa olisi parantamisen varaa...

Koska tulee aika, jolloin myönnetään, että sukupuolia on enemmän kuin kolme? Kun tekee sukupuolenkorjauksen, onko pakko muuttaa nimi ja hetu?

Translaki on muutettava. Me voimme tehdä sen. Jo tokkiinsa. Myötätunto on ilmaista. Ajattelu että mitä naapurit, opettajat, koululaiset tai suku tästä ajattelee joutaa romukoppaan, tai itseasiaksi vyyhdiksi, jonka voi purkaa.

Lavaklubi on näyttämö, joka ei ole kaikille katsojille 100% solidaarinen, edessä istuva mies voi peittää kun Axel riisuu villapaidan. Olisiko se pitänyt nähdä. Samoin lavalla makaamisen näkyminen oli huonoa. Muuten sen sijaan näkyi hyvin, ja hienoa, että esitys venyi sekä oikealle että vasemmilla, nurkkiin, ja pianon ääriin.

Axel toi esiin kohtia, joita en ennen miettinytkään - kun tytöksi syntynyt näyttelijä ja laulaja korjaa sukupuolensa, niin hänen äänensä muuttuu. Voiko hän enää laulaa yhtä hienosti? Viehättävä ihminen on laulanut kauniilla äänellään vanhuksille ja juopoille. Laitoksissa, tiloissa.

Näytelmän soundtrack musiikkivalinnat ovat yhtä kyynelten pusertajan soittolistaa, If You Go awaystä Winner takes it All -lohduttomuuteen. Mollisävyjen sävelmien lisäksi Axel kutoi laulujen sanat omaa elämäänsä kuvaavaksi.

Milloin pitää opiskelutoverille kertoa? Tarvitseeko? Saako opinnoissa ja työssä olla kertomatta? Ja jakaa tarinansa, kun on suhteensa. Mutta jos suhde loppuu siksi?

Monenlaisen paineen alla ihminen joutuu olemaan. Vaikka Helsingissä, ja suuremmissa kaupungeissa saa olla vapaasti. Ja myös verkossa ja verkostoissa, joissa on yhteisöjä, neuvoja, mutta myös nautintoja ja hullutuksia.

Toisaalta. John Waters sanoi Queercore -dokumentissa DocPoint festivaalilla, että nykyään homot ovat konservatiivisempia kuin hänen vanhempansa.

Miksi Se on vanhemmille niin kova pala.

Lisään tähän transviikon infoa, ja lainaan pinkkimustan sanoja. Mukana linkit fb-tapahtumiin, jos eivät toimi, niin googlatkaa.

Transvallankumous nyt! -mielenosoitus Helsingissä 24.3. infoa: fb-tapahtuma tai
facebook.com/events/209938569560177/

Transpoliittinen toimintaviikko / Trans Week of Action fb-sivulla  tai facebook.com/events/199845454083385/


Axel - soolo miesäänelle 17.3.

Tyttö joka käveli Kansallisteatterissa ennakossa 13.3. Naisia, kerroksia, myös historian hirveyksistä pitää saada kirjoittaa

Tulin Willensaunaan suoraan feministisestä keskusteluryhmästä, jossa aiheena oli mm kulttuurien omiminen. Esimerkkinä Ruskeat tytöt -yhteisön Koko Hubaran essee Oneiron -romaanista. Saako kukaan enää kirjoittaa mistään?

Saa. Taidetta ja kirjallisuutta ei voi rajata. Saako juutalaisuudesta kirjoittaa yentl? Saa. Saako keskitysleireistä kirjoittaa? Saa. Mutta hyvin.

Joten astuin penkille. Näyttämö näytti mustavalkoiselta, kauniit valkoiset katot plafondeineen kallellaan, kristallikruunuineen. Lavalla oli kolme työpöytää. Ja myöhemmin naiset, upeat naiset villasukkineen, villapaitoineen. Naiset, opiskelijat, tutkijat, dramaturgit, seikkailijat, jotka istuvat nautinnolla tuolille, oman työpöytänsä ääreen. Oma tupa, oma lupa. Naisen huone, naisen tila. Keittimestä lisää kahvia, lukemattomia työtunteja, intohimoja, musiikkia, josta saa voimaa, musiikkia, joka täyttää huoneen.

Eniten samaistuin noin viiskymppisen naisen, dramaturgin tarinaan, osaan. Me kuuntelimme samaa musiikkia...

Ensin koko tzetti vaikutti staattiselta 1. näytöksessä. Olemme kraftwerkmäisessä maailmassa, työpisteessä, kolmessa työpisteessä, kolmessa tarinassa, kuin keikalla. Mikrofonit, kaiuttimet, haastattelunauhurit, piuhat ja kytkenät elävät omaa elämäänsä. Nauhoitettu puhe, muistelu. Ääni.

Toisessa näytöksessä olanyliheittimet saavat vallan, ja niitä käytetään nerokkaasti, ja ilkikurisesti. Olanyliheitin eli piirtoheitin. Grafiikkaa käytetään säästeliäästi, vasta nyt, ja mikrofoneilla, kaseteilla ja kaiuttimilla pelataan. Joskus kasettimankka aiheutti ikävää feedbäckiä - olin katsomassa ennakkonäytöstä. Henget puhuivat.

50 vee dramaturgi muisti aikojaan jolloin Nyytäjä, Turkka ja Parviainen oli auktoriteetteinä TeaKissa. Viimeksi näin P:n törkylehden kannessa, ja vieressään kiljui typerä klikkiotsikko. En klikannut, en ostanut, en lukenut, en levittänyt.

Muistin hetken SKS:llä, Suomalaisen Kirjallisuuden arkistossa, julkisessa tilaisuudessa, jolloin esikuunneltiin kuunnelmaa, äänitarinaa, Suomen sisällissodasta, ja nimenomaan autenttisia nauhoja, joissa kuuluu tuska, suru, tauot, paperin rapina.

Vihdoinkin naisilla on ääni ja vuorosanoja teatterissa. Eikä vain sivuhahmona, kannustavana tyttöystävänä, viisaana äitinä, ilkeänä äitipuolena, kateellisena sisarena, huorana, madonnana.

Päähenkilöt.
Huikeat.
Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella
Naiset.

Elina Knihtilä teki laskutoimituksia lopputyössään, jossa oli tilastoina Teatterikouluun päässeiden sukupuolijakauma. Eli sen vääristymä. Kuinka miehiä silloin suosittiin.

Diversiteetti. Monimuotoisuus. Ei vain yhtä ääntä, yhtä totuutta, propagandaa.

Nyt on hienoa monipuolisemmat tarinat ja näkökulmat. Dramaturgi pähkäili, miten kirjoittaa uskottava, hyvä, toimiva näytelmä keskitysleireistä. Amerikkalaisten vesitysten jälkeen. Esimerkiksi kuten tässä näytelmässä. Ei vesitystä, vaan viiltävää historiaa. Historia on tässä, viereisessä huoneessa.

Mutta miten käsitellä silmitöntä väkivaltaa? Itsessään? Kohdatessaan tunteettoman, aivopestyn rasistin, fasistin? Suomalaisessa persukoulussa? Nyt kirjoitin väärin - tietenkin peruskoulussa.

tyttö joka käveli. Kävellä Helsinkiä ympäri, kävellä metsään, kävellä jonkun yli, kävellä yli hautojen, kävellä ekologisesti, kävellä terveellisesti. Kävellä, liikkua, muuttua, mutta myös muistaa.

Jälkikirjoitus:

Tyttö joka käveli -näytelmän tekijät esiin -tapahtuma oli Kansallisteatterissa, vaihteeksi, ja kokeiluna pienen näyttämön viinibaarissa, eilen 22.3.2018. Vaikka näytelmän yksi teemoista, tai kehyksistä, avaimista tai labyrinteistä on holokausti, keskitysleirit, ja valokuvaamani valokuva / valokuvat mustavalkoinsia ja dokumentaarisia, niin voi itse mennä ja kokeilla, miten kokeellinen äänimaailma, äänenkäyttö tehoaa tässä monolgissa, tai monologeissa, tai rikostarinassa, tai vakoojatarinassa, tai mysteerissä, joka miettii väkivallan muotoja, ja keinoja olla toistamatta historian hirveyksiä. Joista myös pitää saada kirjoittaa kirjoja, ja näytelmiä.

Näin tämän ennakon Kansallisteatterin vapaalipulla. Kuvasin nämä kuvat Kansiksen näytäntökauden avajaisissa  09.01.2018. Sekä 20.3. Stockan, joka on nykyään STOCKWOMANN, mallinaan tietysti Seela Sella, joka on upea kaikissa, päätäinä syömässä soijanakkoja meidän bloggareiden tapahtumassa. Timo K. Mukan Tabussa. Linnanjuhlissa.



Syy, miksi laitoin nämä valtavat Stockan mainokset tähän, teatteriblogiin. Seela Sella.




Aksa Korttila ja Pirjo Määttä




Tekijät


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Rooleissa
Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella

Ohjaus
Michael Baran

Visuaalinen suunnittelu
Kimmo Viskari

Valosuunnittelu
Aslak Sandström

Musiikki ja äänisuunnittelu
Kristian Ekholm

Naamioinnin suunnittelu
Jari Kettunen

Dramaturgi
Eva Buchwald





Tyttö, joka käveli
Aaveille ja eläville
Michael Baran

Kansallisteatterin sivulla:

" Eret, opettajaksi opiskeleva nuori nainen, on kohdannut vastoinkäymisiä niin harjoittelupaikassa kuin yksityiselämässä. Eräänä kesäiltana tavaksi muodostuneelle kävelylle lähtiessään hän joutuu naapurinsa Edithin polkupyörän töytäisemäksi. Tästä sattuman sanelemasta kohtaamisesta alkaa epäsovinnainen ystävyyssuhde, jonka aikana Eretille vähitellen paljastuu kiehtovia ja hämmentäviä asioita naapuristaan ja tämän elämästä. Kun Edith kuukausia myöhemmin lähtee yllättäen matkalle ja pyytää Eretiä kastelemaan kukat, lankeaa Eretin osaksi odottamaton perintö, joka pakottaa hänet katsomaan syvälle niin menneisyyteen kuin omaan sisimpäänsäkin − ja lähettää hänet matkalle kauas tutusta ja turvallisesta, tuntemattoman vanhan naisen luo. "

Virallinen traileri juutuupista ja muuta viideota:

Tekijät esiin! Seela Sella, Pirjo Määttä, Aksa Korttila. Helena Itkonen haastattelee. Kansallisteatterin Pienen näyttämön lämpiö 22.3.2018, Kansiksen fb-sivulta:

Naisia, kerroksia, Sapfon ruukun sirpaleita, sirpaleet on historiaa,

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Käsikirjoitukset eivät pala, herra Bulgakov, vaan pysyvät visusti KGB:n kontuurissa... Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa

Ennen oli paremmin. Saattoi luottaa siihen, että KGB:n edeltäjällä OGPU:lla oli kopio kiinnostavasta, kunnianhimoisesta, ilkikurisesta, vaarallisesta, monitahoisesta kirjojen kirjasta. Ja visusti tallessa... Tässä kuvia Kansallisteatterin näytöntökauden avajaisista 2017 sekä kirjasta nimeltä Käsikirjoitukset eivät pala, liittyen Mihail Bulgakovin tuotantoon, varsinkin teoksiin Koiran sydän, ja Mestari ja Margarita ( Saatana saapuu Moskovaan ). Ja Neuvostoliiton lääketiede tekee ihmeitä! Kummassakin. Vai tekeekö...

Mutta eilen 16.3.2018 tämä näytelmä oli parasta perjantai-illan viettoa... Saatana saapui Moskovaan, ja Willensaunaan, taas kerran, eilen, perjantaina. Kun niin kovasti pyydettiin, manattiin, maksettiin. On aina hienoa huomata, kuinka esitys on loppuunmyyty. Se on samalla loppunrakastettu. Mutta ei loppuunkaluttu?

Wolandilla oli viikset, ja joitain pieniä uusia viilauksia ja painotuksia oli. Yhtä kaikki näyttelijät ovat hyvin onnistuneita valintoja, ajoitus, koreografia ja maskeeraus toimii, tunnelma on luotu, eikä varieteeteatterista tee mieli lähteä. Vaikka olisi ilkosillaan ja kapsäkkiä täynnä paperia, eikä djollareita. Miksi haluamme uskoa tällaiseen silmän lumoon? Miksi haluamme muuttaa ehjään, parempaan asuntoon?

Surullista oli kolmikon Hella, Begemot ja Woland kysymys, mitä tälle kaupungille tapahtuu kun he lähtevät teatterista. Mitä näille ihmisille tapahtuu - kun viimeinen esitys varieteeteatterissa on ohi. Heillä on eniten liikkumavaraa esityksissä, ja miksei. Ovathan he kaikki ylimaallisia. Eikun okkultistisia. Eikun paranormaaleja!

Kuvassa tärähtäneet Begemot eli Juha Varis, Woland eli Mars Gassot, Hella eli Maria Kuusiluoma. Valokuvasin nämä kuvat Kansiksen näytäntökauden avajaisissa elokuussa 2017:
Mestari ja Margarita

Viime aikoina olen nähnyt kaksi näytelmää Mestari ja Margarita sekä Viirus teaterniMästaren och Margarita, toki useamman kerran, lukenut kirjaa, jossa uudet kannet, kuunnellut äänikirjaa, kuunnellut kotimaista kuunnelmaa Yle Areenasta, sekä katsellut venäläistä sarjaa, joka toki löytyy VHS-kassuilta kun joltain YLEn kanavilta tuli. Näistä kaikista muodostuu tilkkutäkki, älykkyystesti-häkkyrä, ektoplasmainen ähky, tämäkin blogi  ja / tai mosaiikkia.

Vaikka Kansallisteatterin versiossa eri tyypit voivat sanoa vuorosanoja mitä kirjassa sanoo joku toinen, tai eri kokoonpanossa. On silti tästä esityksestä tehty miellyttävä, kujeellinen ja traaginen. Luen uudelleen Käsikirjoitukset eivät pala! -kirjaa jossa Bulgakov taistelee sensuurin, köyhyyden, asunnottomuuden, ahdasmielisyyden, sairauksien ja useamman vaimon kanssa, ja myös vakaumustensa. Ja ennakoi fasismin nousua noin vuonna 1923.

Koko 1930-luvun hän kirjoitti salassa Master i Margarita -romaania, jossa, kenties kutsumatta tahi manaamatta itse suuri Saatana saapuu Moskovaan, ja tarjoopi pirunmoista sopimusta... Faustia lainataan, ja mikä ettei.

Ihaninta on uusi mahdollisuus, kuinka menneisyyttään, ja tulevaisuuttaan voi muuttaa... Kansiksen versiossa on myös äänellisestikin Frankensteiniä mukana. Miten kootaan ihminen ehjäksi, terveeksi. Miten auttaa sielullisesti sairasta? Kuinka parantua, tässä hullunmyllyssä, joka oikeasti on vaarallinen. Sinut voidaan karkoittaa. Sinut voidaan hiljentää. Ihmiset tyhmentää.

Kaiken takana on  nainen... Niin Mestarilla on Margaritansa, joka on kotikriitikko, paijaaja, tukija, intohimoinen lukija ja joka raivoaa kritiikille, joka ei pidä paikkaansa. Intohimoinen rakkaus, joka ei välitä poroporvarillisuudesta - kuten siitä rikotaanko aviota vai mitä.

Margarita eli Annika Poijärvi lukee:

Mestari ja Margarita


Mestari ja Margarita

Kuvassa Margarita ja Mestari tangon pyörteissä. Tai valssin. Tai intohimon...

Niin myös Mihaililla oli naisia, jotka tukivat uraa, ja jopa jatkoivat uraa, ja tulevaisuudessa tutkivat, löysivät, nostivat.

Teoksessa on ääripäitä, hyvä ja paha, mennyt ja nykyinen, maaginen ja arki yhteiskeittiössä priimuskeittimineen.  Ješua Ha-Notsri on sietämättömän kiltti teflon-tyyppinen marttyyri, joka haluaakin tulla, marttyyriksi. En ole koskaan ymmärtänyt tätä hihhulointia, ajattelin, että Bulgakov on älykäs ihminen, koska hän on luova ja ennakkoluuloton, opiskellut lääkäriksi, ja ennakoi fasismin nousua ja muuta tuhoa Euroopassa. Mutta kirjan mukaan hän turvautui, takertui uskontoon sairauksiensa vuoksi.

Ja aina minua naurattaa kun Pontius Pilatus pesee kätensä pitkään - tai kuten Rollarit laulaa: " Made damn sure that Pilate Washed his hands and sealed his fate. " Rakastan myös Laibachin versiota, varsinkin livenä. Viimeksi en sitä kuullut kun kontekstina oli Also sprach Zarathustra.... Kun Willensaunan ja Pienen näyttämön naistenvessan jonot ovat kauhuisat eikä siinä oikke ehdi kunnolla käsiä pestä tahi kuivata. Btw - suomeksi muuten - Simpsoneiden uusissa jaksoissa oli episodi, jossa Lisan sanelema sarjakuvaromaani muutetaan liiankin moderniksi musikaaliksi - joka on avantgardea mm siksi, että näyttelijöitä on palkattu. Siis venyttämään paisuttamaan vessajonoja!

Saatana eli mustan magian professori Woland on hyvinkin kiintoisa hahmo, hän on kaikkivoipa, jos häneen luottaa. Ja pitäisikö luottaa? Kuinka ihanaa on, ja olisi palata hetkeen, jolloin kaikki oli hyvin... Mutta mitä tällainen sopimus maksaa?

Tuntuu kuin hurja 20-luku jatkuu, jatkuisi. Marc Gassot on suvereeni seremoniamestari, liukas liikkeiden dandy, keikari kiiltävissä kengissään ja silinterissään. Hän on osittain tohtori Caligarin jatke - kun Tohtori Caligarin kabinetti vuodelta 1920 enteili Hitlerin valtaannousua: kaupunkiin tulee kiertävä humpuukimestari, ja kansa uskoo kaiken, muuttuu tahdottomaksi lössiksi. Caligarista Hitleriin on hieno, ja pelottava kirja, josta on tehty myös doku, joka on näytetty kahdesti Yle Teemalla, ja löytyy siis digiboksista. Ja kirjahyllystä, löytyi jo 80-luvulla.


Mestari ja Margarita


Apropoo - Bulgakov ja kirjahyllyt. Köyhyydessä ja kurjuudessa Bulgakov on Käsikirjoitukset eivät pala -kirjassa päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden mukaan huolissaan vaan kirjoistaan - ettei niille käy huonosti! Sama se vaikka kaiken muun kolpan menettäisi - kunhan kirjoille, eikä kirjahyllyille tapahdu mikään.

Mutta kuka on Mestari? Onko hän kukaan? Ensin ajattelin, että hän on Bulgakov. Tai että Bulgakovin alter ego on Mestari - kirjoittihan Bulgakov tämän salassa - kuolemaansa asti. Saappaat jalassa! Tai ainakin huopikkaat, huopikkaat...

Tässä Mestari, jota näyttelee Ilja Peltonen.
Mestari ja Margarita

Mutta. Toisaalta eniten bulgakovia on runoilija Ivan Bezdomnyin hahmossa, koska bezdomnyi tarkoittaa koditonta, ja luin Bulgakovin tunnelmia, kun hän oli, ei pelkästään asunnoton, vaan koditon...
Kuvassa runoilija Bezdomnyi eli Juhani Laitala, mielisairaalassa
Mestari ja Margarita



Tekijäluukku


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Rooleissa
Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis

Ohjaus ja dramatisointi
Anne Rautiainen

Suomennos
Ulla-Liisa Heino

Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu
Janne Siltavuori

Valo- ja videosuunnittelu
Pietu Pietiäinen

Äänisuunnittelu
Jani Peltola

Koreografia
Sonya Lindfors

Naamioinnin suunnittelu
Krista Karppinen

Dramaturgi
Eva Buchwald


Kansiksen sivulta:

" Keväisen hellepäivän iltana runoilija Ivan Bezdomnyi istuu kustantaja Mihail Berliozin kanssa Patriarkan lammilla Moskovassa, kun heidän seuraansa lyöttäytyy salaperäinen muukalainen. Professori Wolandiksi esittäytyvä, ulkomaalaisen oloinen herrasmies ennustaa kaksikolle heidän tulevaisuutensa: Berlioz menettää päänsä, Ivan joutuu mielisairaalaan. Berlioz lähtee hälyttämään apua, mutta hän liukastuu kadulla ja raitiovaunun pyörä leikkaa hänen päänsä irti. Myös Ivanin kohtalo alkaa käydä toteen, kun hän lähtee julistamaan ympäri Moskovaa kohdanneensa Wolandin, pimeyden ruhtinaan.

Saatana on saapunut Moskovaan, ja tämä on vasta alkusoittoa.

Pimeyden voimien hilpeän makaaberi vierailu 1930-luvun Neuvostoliitossa on yksi maailmankirjallisuuden huikeimmista ja mielikuvituksellisimmista tarinoista, joka vie Stalinin ajan Moskovasta muinaisen Jerusalemin kautta täydenkuun tanssiaisiin ja takaisin. Mestarissa ja Margaritassa viiltävä yhteiskunnallinen satiiri kohtaa fantasian ja historiallisen totuuden pohdiskelu romanttisen rakkaustarinan. Mihail Bulgakov kirjoitti teostaan vuodesta 1929 vuoteen 1940, kuolemaansa saakka. Teos ilmestyi Neuvostoliitossa postuumisti vuosina 1966−1967, silloinkin sensuroituna.

Ohjaaja Anne Rautiaisen ja upean suunnittelijaryhmän häikäisevässä tulkinnassa fyysinen ja visuaalinen teatteri sekä nukketeatteri yhdistyvät tavalla, joka tekee täyttä oikeutta karnevalistiselle ja absurdille alkuteokselle. Rautiaisen ja Janne Siltavuoren edellinen Kansallisteatterin yhteistyö Perhosia askelten alla oli yleisö- ja arvostelumenestys. "


Käsikirjoitukset eivät siis pala, vaan säilyvät holveissa ja mielissä ja mielen palatseissa, tutkimuksissa, sydämissä, näytelmissä ja blogeissa.

Bulgakovin suora kirjallinen perillinen on Sergei Lukjanenko, joka on niin ikään sekä psykoterapeutti että fantasiakirjailija, mm Yöpartio, ja Päiväpartio, joista on tehdyt todella huonot elokuvaversiot. Vaikka Lukjanenko on ollut mukana.


Ostin kirjan Käsikirjoitukset eivät pala kirjaston poistokärrystä 16.01.2009. J. A. E. Curtis, Marja-Leena Jaakkola: Käsikirjoitukset eivät pala: Mihail Bulgakovin elämä kirjeiden ja päiväkirjojen valossa, 1994. ISBN 9510194549, 9789510194546.






Tässä kuvaamiani hetkiä Kansallisteatterin tuotantokauden avajaisista elokuussa 2017:
Saatana saapuu Willensaunaan Professori ja Mestari: kuvaamiani hetkiä Kansallisteatterin tuotantokauden avajaisista elokuussa 2017 Mestari ja Margarita

#käsikirjoitukseteivätpala!

Ajatuksiani kun olin nähnyt tämän vasta kahdesti:

Saatana saapui Willensaunaan. Valokuvat Kansallisteatterin näytäntökauden avajaisista 15.08.2017 Nyt olen nähnyt Mestari ja Margarita -näytelmän kahdesti Willensaunan kuumilla lauteilla. Kerran kuussa siis! Ennakkona 4.9. ja tietenkin Halloweenin aikaan 28.10. jolloin minulla oli jalassa pyjamahousut ja eeppinen päänsärky - todellista metodinäyttelemisenkatsomista! Kipu nousi Pilatuksen sfääreihin, ja taas naistenhuoneen ruuhkaisessa jonossa nauratti, ettei naisten puolla ehdi pesemään kätösiään kuin Pontius Pilatus. Kansallisteatterin versiossa Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan - ja Willensaunaan, ja millä lailla! Vaviskaa te puuduttavat kovapalkkaiset mestalistit!

Mestari ja Margarita on välillä Chagallin maalaamaa leveää valssia jossa tanssitaan rapaisten teiden, säännöstelyn, pyhien avioliittolupausten, stalinin ja liekkienkin yllä.

 Ja muuta matskua:

YouTuben viideoita ja mielleyhtymiä: