Saa. Taidetta ja kirjallisuutta ei voi rajata. Saako juutalaisuudesta kirjoittaa yentl? Saa. Saako keskitysleireistä kirjoittaa? Saa. Mutta hyvin.
Joten astuin penkille. Näyttämö näytti mustavalkoiselta, kauniit valkoiset katot plafondeineen kallellaan, kristallikruunuineen. Lavalla oli kolme työpöytää. Ja myöhemmin naiset, upeat naiset villasukkineen, villapaitoineen. Naiset, opiskelijat, tutkijat, dramaturgit, seikkailijat, jotka istuvat nautinnolla tuolille, oman työpöytänsä ääreen. Oma tupa, oma lupa. Naisen huone, naisen tila. Keittimestä lisää kahvia, lukemattomia työtunteja, intohimoja, musiikkia, josta saa voimaa, musiikkia, joka täyttää huoneen.
Eniten samaistuin noin viiskymppisen naisen, dramaturgin tarinaan, osaan. Me kuuntelimme samaa musiikkia...
Ensin koko tzetti vaikutti staattiselta 1. näytöksessä. Olemme kraftwerkmäisessä maailmassa, työpisteessä, kolmessa työpisteessä, kolmessa tarinassa, kuin keikalla. Mikrofonit, kaiuttimet, haastattelunauhurit, piuhat ja kytkenät elävät omaa elämäänsä. Nauhoitettu puhe, muistelu. Ääni.
Toisessa näytöksessä olanyliheittimet saavat vallan, ja niitä käytetään nerokkaasti, ja ilkikurisesti. Olanyliheitin eli piirtoheitin. Grafiikkaa käytetään säästeliäästi, vasta nyt, ja mikrofoneilla, kaseteilla ja kaiuttimilla pelataan. Joskus kasettimankka aiheutti ikävää feedbäckiä - olin katsomassa ennakkonäytöstä. Henget puhuivat.
50 vee dramaturgi muisti aikojaan jolloin Nyytäjä, Turkka ja Parviainen oli auktoriteetteinä TeaKissa. Viimeksi näin P:n törkylehden kannessa, ja vieressään kiljui typerä klikkiotsikko. En klikannut, en ostanut, en lukenut, en levittänyt.
Muistin hetken SKS:llä, Suomalaisen Kirjallisuuden arkistossa, julkisessa tilaisuudessa, jolloin esikuunneltiin kuunnelmaa, äänitarinaa, Suomen sisällissodasta, ja nimenomaan autenttisia nauhoja, joissa kuuluu tuska, suru, tauot, paperin rapina.
Vihdoinkin naisilla on ääni ja vuorosanoja teatterissa. Eikä vain sivuhahmona, kannustavana tyttöystävänä, viisaana äitinä, ilkeänä äitipuolena, kateellisena sisarena, huorana, madonnana.
Päähenkilöt.
Huikeat.
Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella
Naiset.
Elina Knihtilä teki laskutoimituksia lopputyössään, jossa oli tilastoina Teatterikouluun päässeiden sukupuolijakauma. Eli sen vääristymä. Kuinka miehiä silloin suosittiin.
Diversiteetti. Monimuotoisuus. Ei vain yhtä ääntä, yhtä totuutta, propagandaa.
Nyt on hienoa monipuolisemmat tarinat ja näkökulmat. Dramaturgi pähkäili, miten kirjoittaa uskottava, hyvä, toimiva näytelmä keskitysleireistä. Amerikkalaisten vesitysten jälkeen. Esimerkiksi kuten tässä näytelmässä. Ei vesitystä, vaan viiltävää historiaa. Historia on tässä, viereisessä huoneessa.
Mutta miten käsitellä silmitöntä väkivaltaa? Itsessään? Kohdatessaan tunteettoman, aivopestyn rasistin, fasistin? Suomalaisessa persukoulussa? Nyt kirjoitin väärin - tietenkin peruskoulussa.
tyttö joka käveli. Kävellä Helsinkiä ympäri, kävellä metsään, kävellä jonkun yli, kävellä yli hautojen, kävellä ekologisesti, kävellä terveellisesti. Kävellä, liikkua, muuttua, mutta myös muistaa.
Jälkikirjoitus:
Tyttö joka käveli -näytelmän tekijät esiin -tapahtuma oli Kansallisteatterissa, vaihteeksi, ja kokeiluna pienen näyttämön viinibaarissa, eilen 22.3.2018. Vaikka näytelmän yksi teemoista, tai kehyksistä, avaimista tai labyrinteistä on holokausti, keskitysleirit, ja valokuvaamani valokuva / valokuvat mustavalkoinsia ja dokumentaarisia, niin voi itse mennä ja kokeilla, miten kokeellinen äänimaailma, äänenkäyttö tehoaa tässä monolgissa, tai monologeissa, tai rikostarinassa, tai vakoojatarinassa, tai mysteerissä, joka miettii väkivallan muotoja, ja keinoja olla toistamatta historian hirveyksiä. Joista myös pitää saada kirjoittaa kirjoja, ja näytelmiä.
Näin tämän ennakon Kansallisteatterin vapaalipulla. Kuvasin nämä kuvat Kansiksen näytäntökauden avajaisissa 09.01.2018. Sekä 20.3. Stockan, joka on nykyään STOCKWOMANN, mallinaan tietysti Seela Sella, joka on upea kaikissa, päätäinä syömässä soijanakkoja meidän bloggareiden tapahtumassa. Timo K. Mukan Tabussa. Linnanjuhlissa.
Aksa Korttila ja Pirjo Määttä
Tekijät
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella
Ohjaus
Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu
Kimmo Viskari
Valosuunnittelu
Aslak Sandström
Musiikki ja äänisuunnittelu
Kristian Ekholm
Naamioinnin suunnittelu
Jari Kettunen
Dramaturgi
Eva Buchwald
Tyttö, joka käveli
Aaveille ja eläville
Michael Baran
Kansallisteatterin sivulla:
" Eret, opettajaksi opiskeleva nuori nainen, on kohdannut vastoinkäymisiä niin harjoittelupaikassa kuin yksityiselämässä. Eräänä kesäiltana tavaksi muodostuneelle kävelylle lähtiessään hän joutuu naapurinsa Edithin polkupyörän töytäisemäksi. Tästä sattuman sanelemasta kohtaamisesta alkaa epäsovinnainen ystävyyssuhde, jonka aikana Eretille vähitellen paljastuu kiehtovia ja hämmentäviä asioita naapuristaan ja tämän elämästä. Kun Edith kuukausia myöhemmin lähtee yllättäen matkalle ja pyytää Eretiä kastelemaan kukat, lankeaa Eretin osaksi odottamaton perintö, joka pakottaa hänet katsomaan syvälle niin menneisyyteen kuin omaan sisimpäänsäkin − ja lähettää hänet matkalle kauas tutusta ja turvallisesta, tuntemattoman vanhan naisen luo. "
Virallinen traileri juutuupista ja muuta viideota:
Tekijät esiin! Seela Sella, Pirjo Määttä, Aksa Korttila. Helena Itkonen haastattelee. Kansallisteatterin Pienen näyttämön lämpiö 22.3.2018, Kansiksen fb-sivulta:
Naisia, kerroksia, Sapfon ruukun sirpaleita, sirpaleet on historiaa,
