Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty

Teatteri. Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty, miehet näyttelevät naisten roolit ja naiset miesten mää. Vaikka ihmisiähän tässä ollaan. 

Kylätasku yhdisti Kyllikki Saaren ja Runar Holmströmin tapaukset, 1950-luvun murhia. Sekä Runar että Kyllikki ovat herkkiä sieluja, ihmisiä ja mestarityötä esittäjiensä Ella Mettäsen ja Paavo Kinnusen paniikin ja lapsenuskon tai nuoren miehen toivon kautta. Kuten Riistapolullakin, jossa Mettänen ja Kinnunen näyttelivät pääosissa. 

Jussi Kylätasku 

RUNAR JA KYLLIKKI 

Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala 

Ensi-ilta 8.4.2022

⭐⭐⭐⭐ 

" Runar ja Kyllikki on löyhästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen perustuva kertomus pienestä hämäläisestä kylästä ja sitä kohdanneesta tragediasta. "

Suomenkielinen tvitteri on liian pieni tila minun survoa tänne teatterikokemuksia, mutta kannattaa tsekata tämä. Kyllikin (Paavo Kinnunen) rippikuva on iättömän kaunis ja hauras kuva, wanhalla wetplate-tekniikalla tehty, ja jää kummittelemaan mieleen, pitkään. Jatkan täällä, blogissa...

Yhdestä kohtauksesta, veren heijastuksesta tuli Roger Vadimin technicolour vampyyrielokuva Verinen ruusu (1959) mieleen. Elokuva, jonka näin vastikään Kino Reginassa. 

Ohjaaja Lauri Maijala on ennenkin laittanut naisia miesten rooliin luokkasotaan eli sisällissotaan liittyvien punaisten naisten, punakaartin tyttöjen näytelmässä Veriruusut, joka perustui Anneli Kannon romaaniin. Teos esitetiin KOM-teatterissa. 

On ensi-ilta.

Kuhinaa. 

Ennen esitystä ohjaaja Lauri Maijala kurkkasi väliverhoista, ja sai välittömästi aploodit. Pisti päänsä pois, ja tuli sitten kokonaisena ihmisenä yleisön eteen ja esitteli itsensä oh-hoh-hoh-ohjaajaksi...

 

Kertoi, että näytöksestä saa poistua, mutta vain keskeltä lavaa, kun rampilla ja keskitiellä ramppas näyttelijät ja rekvisiitta, lavalla pörrää myös mopo. He harjoittelivat tätä syssyllä 2020, ensi-ilta siirrettiin jatkuvasti. Muistan. Hyvin. 

Kylätaskun kirja, näytelmä on malliesimerkki naisvihasta, seksuaalista häirinnästä 1950-luvulla pienessä maaseutupitäjässä. Samanlaista on ollut niin 60-luvulla kuin 70-luvullakin, mutta tuliko jo, vihdoin 80-luvulla muutos. Vaikka tämä tapahtui Hämeessä, niin meno Pohjoisessa oli vallan samaa. Valitettavasti.

Kaikki miehet, todella, kaikki miehet olivat vaarallisia. Kyllikin isä (roolissa hyytävä Satu Silvo ) oli väkivaltainen ja ahdasmielinen kylän auktoriteetti, rikkain tai arvovaltaisin, ja sai rauhassa rääkätä, nöyryyttää ja lyödä tytärtään. Eikä kukaan puuttunut. Pienessä yhteisössä tämä on tuttua. Jotta arki ja sopu säilyy, niin mihinkään ei puututa, vaan ollaan viksusti hiljaa. 

Patriarkaatti.

Kylän pappi (niin ikään hyytävä Kati Outinen) ei millään voi pitää seksuaalisa halujaan piilossa tai hillityinä, vaan haluaa Kyllikin piiakseen - jo ennen rippikoulua. Mikään hälyytyskello ei soi kenenkään miehen päässä, eikä papin toimiin puututa, koska pappi. 

Kirkko.

Kaikki muut kylän aikuiset miehet ovat kiimaisia huoripukkeja, kännissä tai selvinpäin. 

Mies-opettaja (Lotta Lindroos) on oudon hiljaa, eikä puutu mihinkään, pitää vain salkkua kädessä. Sama näyttelijä on myös mies-kauppias, joka ei anna Kyllikin, nuoren tytön lukea rauhassa, vaan on heti lääppimässä. Rippikouluikäistä tyttöä. 

Kuten eilen vaikuttavassa kauhuelokuvassa The Sadness, ei nainen saa lukea metrossa rauhassa ettei mies tulisi siihen lässyttämään, häiritsemään, ns kohteliaisuuksia ulkonäöstä sanomaan, sitten torjuttuna suuttumaan. 

Oliko tässä vai myöhemmin Kyllikillä hieman Lolita-tyyppiset aurinkolasit. Miltei sydämenmuotoiset. Ajatus veti viime aikojen kirjallisuuskeskusteluihin, että miks ihmeessä Nabokovilla oli vain yks aihe. 

Liza Marklundin tuoreimmassa dekkarissa Napapiiri, ollaan samannimisessä tyttöjen lukupiirissä. Jossa luetaan Nabokovia. 80-luvulla. Pohjoisessa, Ruotsissa. 

Seksi on kylässä tabu. Ainakin naisten seksuaalisuus. Eija (mainio Juho Milonoff) on ainoa sinkkunainen, joka nauttii seksuaalisuudestaan, koska tärkeintä on suostumus. Suostumus. Eijalla on huulipunaa ja kukikas mekko, saumasukat. Eija on eläväinen. Vapaaa. 

Eija antaa Kyllikille (Paavo Kinnunen) sukat lainaan, pukee saumasukat jalkaan, tai yhden saumasukan, ja laittaa tälle jopa huulipunaa. Kirsikanpunaista. Joka sekin on synti. 

On se kumma, että kaikki naisten haluama nautinto tai yleellisyys tai juhlallisuus on syntiä.

Miksi näitä miehiä ei nähdä synnintelijöinä ahdistellessaan lapsia, tyttöjä, naisia. Mitään turvaverkkoa ei ole. Ei ole ehkäisyä. Poliisi ei tule, tai sille ei ilmoiteta. Turvakoteja ei ole. Vertaistukea ei ole. Auttavaa puhelinta ei ole. 

Vuodet vierivät, mutta vain pari vuotta, se näkyy Kyllikin kampauksesta. Hän on viaton. Tyttö. Hieno yksityiskohta, miten lapsen kampauksesta, poninhännistä tulee tytön kampaus. 

Toinen päähenkilö on Runar (niin ikään herkkä, monisyinen ja kalpea Ella Mettänen). Näytelmä alkaa virrenveisuulla. Vain joka toinen säkeitö lauleletaan. 

Joka toinen säkeistö ollaan hiljaa. Katselija-kuuntelija, minä on hiljaa katsomossa, miettii. Näytelmä alkaa, kun Runar pääsee ripille. Muistaakseni Runar oli ateisti, vai kuka tarinassa oli. Runar on toisenlainen nuori, toisenlainen poika. Toisenlainen nuori mies. Tässäkin käsitellään myrkyllistä miehen mallia, toksista maskuliinisuutta. Millainen saa, tai pitää olla. Pitää polttaa ällöttävää tupakkaa, eikä naisten merkkiä. 

Nimikin kuulostaa kuohitulta, ruunalta. Nimelle ei voi mitään, varsinkin jos on ruotsalainen nimi. Vai onko. Runar Karlsson. 

Pitää juoda viinaa. Pitää puhua ällöttävästi. Joka puolelta tulee vastenmieleinen painostus, millainen pojan pitää olla. Millainen ei saa olla. 

Myös tytön ja naisen maailma on hyvin tarkkaan rajattu, ja määritelty. Tähän aikaan Kyllikki on pieni tyttö ja on ihastunut Runariin, ehkä. Sitten Runar menee armeijaan, mitä siellä tapahtui, sitä ei kerrota. Runar on ihastunut Eijaan, aikuiseen naiseen. Runar on ehkä varastanut kylillä naisten pikkupöksyjä - sitä pidetään outona ja sairaana tekona, eikä suinkaan kylän miesten tekemiä seksuaalisia ahdisteluja ja r8iskauksia. 

Runarin äiti Hilkka (mainio Niko Saarela) on kiltti nainen, käsilaukku jämptisti sylissään. Hän on evakkoja oman äitinsä, kera, Runarin isoäitinä on mainio Juho Kuusamo (TeaK) joka näyttelee myös Ulla Kiiskeä, kauppiaan vaimoa. Isoäiti on heiveröinen, koukkuselkäinen, mutta ennustaa kahvinpöönistä. Härkä-Heikkinä on Eeva Soivio. Niin ikään hienoja roolien sisästyksiä hirveitten miesten arjesta. Pusu-Peltonen on Karoliina Niskanen. Niin ikään hänkin hirveän miehenkutaleen aamokkia tai arkea vetelee. Housuja jalkaansa milloin mistäkin. 

Ryhmänä hieno kohtaus oli hyytävä muisto antiikin tragedian kuorosta, joka syyttää mahdollista murhaajaa. 

Hienoa, koomista ja koskettavaa on myös kohtaus missä porukka, siis miehet ilmiselvästi kävelevät vaivalloisesti pitkospuilla, etteivät putua suohon. Koska tiedämme, mitä suosta löytyy. 

Siinä mielessä tämä ei ole tarantinomainen historian uudelleen positiiviseksi kirjoittaminen, tämä voi varmaan sanoa paljastamatta juonta. Sopii niin asiaan vihkityneille kuin ummikoillekin. 

Tämä on niin kollektiiviisessa muistissa tragediana, ja murhana jota ei selvitetty. Miksi. Ei välttämättä nordic noirin tapainen dekkari, vaan draamaa, joka on sovitettu. Viime vuosina on ilmestynyt asiallisisa kirjoja Kyllikki Saaren murhasta. Kylätaskun näytelmässä hän on Kyllikki Laiho. Verkosta löytyy myös asiallisia artikkeleita tai dokumentteja sekä Kyllikin että Runarin tapauksista. 

Suosittelen. Kiitän vapaalipusta.

Kaikki elämässä on rankkaa, mutta käykää ihmeessä teattereissa, kun ne nyt on vihdoin auki, ja vihdoin esittävät näytelmiä, joiden ensi-iltoja on siirretty hamaan kuukausien ja vuosienkin ajan. Taide. 

Musiikkia on hyvin vähän, ei ole kelpoja biisejä, rallatuksia, ei mitään turhaa. Yleisöä ei kosiskella ulkomusiikillisikaan hömpötyksillä. Revisiittaa on myös vähän, ja sekin symboolista, kirkuvanpunaiset halkopinot kertovat monista veritöistä. Se symbolinen, mitä tapahtuu halkopinon takana, tai saunan. Se johon liittyy kirves. Ja kuinka moni mies kulki ennen puukko tupessa kupeillaan. 

Keskitytään tarinaan, tähän versioon. Vaikka se on rankka tarina, niin ei mässäillä kuten alibissa eikä pöyristellä kuten keltaisissa lehdissä. 

Tekijäloota:

Nimirooleissa Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen.

Muissa rooleissa Juho Kuusamo, Lotta Lindroos, Juho Milonoff, Karoliina Niskanen, Kati Outinen, Niko Saarela, Satu Silvo ja Eeva Soivio

Näytelmä Jussi Kylätasku

Ohjaus Lauri Maijala

Lavastus Markku Pätilä

Pukusuunnittelu Sari Suominen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

ESITYKSESSÄ KUULTAVAN MUSIIKIN MUUSIKOT:

Merimaija Aalto – viulu, alttoviulu ja laulu

Taavi Hasunen – kitarat

Jani Rapo – ohjelmointi ja kitarat

Yleisötyö Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

Viideo juutuupissa:

 

Lue lisää KOM-teatteriin sivulta:

"

• Runar ja Kyllikki on kertomus pienestä hämäläisestä kylästä ja sitä kohdanneesta koko kansakuntaa kohahduttaneesta tragediasta, joka on jäänyt ratkaisemattomana Suomen rikoshistoriaan.

• Isänsä sodassa menettänyt evakkopoika Runar Karlsson (Ella Mettänen) on erikoislaatuinen nuorimies, joka mieluiten viettäisi aikansa metsässä kulkien ja eläinten kanssa keskustellen. Yksinäisyydestään kärsivä Runar ei vastaa yleistä mielikuvaa vahvasta ja pärjäävästä miehestä, vaan joutuu kylässä outolinnun asemaan ja yhteisön kiusaamaksi. Kylässä on myös toinen kaltoin kohdeltu, seurakuntanuori Kyllikki (Paavo Kinnunen). Kyllikki on koko kylän silmäterä, kiltti ja ahkera tyttö syvästi uskovaisesta Laihon talosta. Ankaran isänsä (Satu Silvo) kasvattama Kyllikki joutuu kuitenkin kiellettyjen halujen ja häpeällisten tekojen kohteeksi, joista yhteisö on päättänyt yhteisen hyvän nimissä vaieta. Näiden kahden nuoren elämäntarinat kohtaavat lopulta kohtalokkaasti tavalla, joka sai lintukodossa eläneen kansakunnan tolaltaan.

• Jussi Kylätaskun moderni klassikko, joka perustuu löyhästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen, on tarina yksilöistä yhteisön paineessa, kaksinaismoralismin mädättävästä voimasta, sukupuoliroolien ahtaudesta, seksuaalisuuden häpeästä – ja maailmasta, jossa ihmisellä on vain kaksi tehtävää: kutea ja kuolla.

• KOM-teatterin taiteellisen johtajan Lauri Maijalan väkevä ohjaus kääntää totutun roolituksen päälaelleen, kun KOM-teatterin ensemblen uusi jäsen Ella Mettänen näyttelee Runarin roolin ja Kyllikin roolin tekee Paavo Kinnunen, joka on viimeksi nähty KOM-teatterissa ylistetyn Poika-näytelmän nimiroolissa.

• Runar ja Kyllikki sai kantaesityksensä 1974 Kotkan kaupunginteatterissa Jouko Turkan ohjaamana, ja sitä on esitetty sen jälkeen kaikkialla Suomessa. Edellisen kerran Helsingissä näytelmä on nähty ammattiteatterissa 1996, kun Turkka ohjasi sen uudelleen Helsingin kaupunginteatteriin.

"

Sosiaalisesta mediastani:

Teatteri. Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty, miehet näyttelevät naisten roolit ja naiset miesten. Vaikka ihmisiähän tässä ollaan. Twitterissäni  

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Satu Ylavaara (@popkulttuuria) jakama julkaisu

Punaorvot järkyttävät ja viihdyttävät Helsingin kaupunginteatterilla aitoon Kannon ja Maijalan tyyliin.

En ole vieläkään tointunut Anneli Kannon ja Lauri Maijan näytelmästä Punaorvot tuolla Helsingin kaupunginteatterilla 15.09.2020. Tiedon mitä tuleman piti. Suomen luokkasota, sisällissota sattuu vieläkin. Varsinkin tilastoissa. Taannoin joskus 2018 elokuvateatteri Orionissa oli kaksi päivää luokkasodan dokumenttielokuvia. Mukana oli mm doku punaorvoista, joka - jos mikä - kosketti. Eilen ensi-iltaan tullut ANTEBELLUM kertoo ameriikan sisällissodasta ja orjien kidutuksesta. Myös punaisten orvot lapset olivat orjia, ilmaista lapsityövoimaa, joita kidutettiin, nälkiinnytettiin. Erotettiin äidistä.

Punaorvot 15.09.2020 Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, sinne se sopii, kuten Lauri Maijalan edellinenkin ohjaustyö Riistapolku, jossa myös on pääosassa Ella Mettänen. Sisällöllisesti tämä Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö menee tuonne KOM-teatterissa esitetyn Veriruusut -näytelmän pariin, ehkäpä sisarteokseksi. Veriruusuissa nuoret naisen pistivät housut jalkaan, lätsän päähän ja aseen käteen, ja astuivat punaisina, kapinallisina, puolustamaan tasa-arvoa ja sanan- ja ilmaisunvapautta. Koska maamme oli luokkasodassa, josta käytetään siistittyä nimeä sisällissota, vaikka se oli punaisten ja valkoisten eli lahtareitten sota, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia mm vankileireillä. 

Olin varmaankin vuonna 2018 tuolla elokuvateatteri Orionissa, jossa oli kahden päivän seminaari Suomi 100, eli jossa oli paikalla vieraita, puhujia, ja heidän dokumenttielokuviaan, tutkimuksiaan ja kirjojaan. Siellä yksi aihe oli Punaorvot, eli kokonaan orvot tai puoliorvot punaisten lapset, joita halveksuttiin, ja joita myytiin Pohjanmaalle lapsiorjiksi, telemään raskasta työtä, heitä nöyryytettiin, heitä käytettiin hyväksi. Vain koska heidän vanhemmat, tai toinen vanhempi halusi tehdä hyvää koko Suomen hyväksi, parantaa kaikkien oloja, myös köyhien ja vähemmistöjen. Se oli luokkasota, jossa oli köyhät eli punaiset. Ja rikkaat eli lahrarit, valkoiset. 

Kävin katsomassa Aalto-elokuvan, upean dokumentin kolmesta nerosta kotomaisesta muotoilijasta. Ja Alvar Aalto oli myös lahtari. 2018 vuonna oli myös artikkelia, kuinka Urho Kekkonen toimi lahtaajana, siis lahtarina, murhaajana. Silti hänet valittiin presidentiksi. Ja koko Suomen kuvaksi, kansan mieheksi. Orionin sisällissodan leffoista minulle tuli uutena asiana, että myös Torniossa oli vankileiri, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia. Tästä ei ole kuin 102 vuotta. Kaikki tiedot tavalliselle ihmiselle, lappilaiselle, on tuosta punaisten leiristä piilotettu, haudattu. On hirveän ikävää lukea kylähistorian ja lähihistorian tekstejä, joissa kaikissa paikalliset on lahtareitten puolella. He käyttävät sanaa vapaussota, mikä on traagista. 

Palataukseni lapsiorjiin, kävin katsomassa niin ikään tärkeän ja järkyttävän kauhuelokuvan ANTEBELLUM, joka kertoi orjuudesta. Niin ikään ameriikan sisällisodan ajoilta. Tai ameriikan luokkasodan ajoilta. 

Mutta palataan pieniin ja viattomiin Punaorpohin. Lapsiin. Näytelmään. 

Näyttämö on punainen ja musta. Tietenkin. Sopivasti. Siinä on kallellaan oleva tönö, perheen oma koti. Onko kaikki ihanasti rempallaan, en tiedä. Mutta he yrittävät tulla vähällä toimeen. Naapurin täti auttaa. On luokkasodan aika. Ihmiset valitsevat puoliaan. Ja pelkuruuksiaan. 

Näytelmän alku, ja ensimmäinen osa vaikuttaa liiankin staattiselta ja seesteiseltä verrattaessa Maijalan aiempaan luokkasota-kuvaukseen Veriruusuihin, jossa oltiin lähellä musikaalia, ja juostiin paljon, remuttiin, muttei oltu rillumareitä eikä heiheitä. Mikä Maijalaa vaivaa, ajattelin. Maijalan remakkuus tulee ilmi väliajan jälkeen pummaavan hanuristin muodossa, ja välillä käydään teknodiskossakin. Kuin eka osa olisi tarinan ja historian esittelyä, ettei se jäisi New Order -tyyppisten musiikkivideomaisten esitysten varjoon. 

Mitä hirveintä, äiti ei saa laulaa lapselleen. Äidiltä viedään lapset. Miksi punaisiin kuuluva nainen on huono äiti. Eivätkö lasten huostaanottajat ollenkaan ajatellet mitään. Muuta kuin rahaa. Sijoittaessaan lapste orjatyövoimaksi Pohjanmaalle. 

Yksi lasten kiduttamisen tapa, mihin olen törmännyt sekä tässä Punaorpojen kanssa, että Historian jännät naiset -kirjan kulttijohtajan esittelyssä, oli nälkään näännyttäminen. Että lapselle ei anneta ruokaa. Että lapsi näkee nälkee. Että lapsi tekee fyysisestikin rankkaa työtä. 

Jokin viittaus särähtää korvaan, se tuntuu ajanjaksoon sopivalta, ja pistää ajatusten rattaat pyörimään. Kuten, että rikkaat menevät Kansallisteatteriin ja köyhät Elannon näyttämölle. Ja kuinka köyhät eli punaiset katsovat Seurasaaren juhannuksessa kokkoa, johon rikkaat heittävät ihan käyttökelpoista tavaraa. 

Kun edellisen kerran näin Riitta Havukaisen ja Kari Mattilan yhdessä lavalla, niin jälkimmäinen oli keski-ikäisen naisen unelmien prinssi joka lentää sisään akkunasta - kultapölyä levitellen vihdoin alkoholistimiehen omaishoitajana elämänsä tuhlanneen naisen elämään. Tässä Mattila on aivan hirveä, hänen hirviönsä muistuttaa Mad Maxin sinisen aavikon ja Hieronymous Boschin kainalosauvaolioita. 

Näin tämän medialipulla, kiitos siitä, Helsingin kaupunginteatterille!

En käynyt esityksessä yksin, vaan mukana oli toveri T. Kivi, joka kirjoitti oman tunnelmansa, ja historiansa:

"Tarinan alussa perheen tyttö Lahja on täynnä toivoa ja uskoa tulevaisuuteen – Minusta voi tulla opettaja tai lääkäri! En muista kummasta hän haaveili, kuitenkin paremmasta. Lahja ei päätynyt seminaariin, vaan Pohjanmaalle, missä joka ikisenä hetkenä tiesi olevansa ”punikin pentu”, maksavansa vanhempiensa velkaa isänmaalle ja erityisesti POHJANMAALLE. Olen usein miettinyt, pohjalaisena ”korpikommunistin” tyttärenä, mitä helvetin kansakunnan velanperijöitä pohjalaiset kuvittelevat olevansa? Antoivatko ”hyvää tarkoittavat” helsinkiläiset valkoiset sivistysrouvat pohjalaiselle talonmiehelle mission puhdistaa Suomi punaisesta aatteesta, pitää köyhä köyhänä ja valmiina nöyrästi palvelemaan parempaansa? Oliko punikin pentujen sivistäminen siemen Lapuan liikkeelle – Vihtori Kosolalle oikeutettu ristiretki?

Näytelmä antoi minulle vastauksia siihen, miksi vielä 1970-luvulla, kuulin olevani ”kommarin pentu” ja jos oikein haluttiin sivaltaa niin: punikin pentu. Ymmärsin, että koulukaverini sanoivat näin tyhmyyttään, mutta muistan sanat myös aikuisten miesten huulilta. Minä kävin peruskoulun kansakoulutason opettajien johdolla, minulle oli hiukan tiukempi kuri ja vaativampi arviointi. Mutta parasta on se, että olen saanut pyöriä pohjalaisen syrjäkylän työväintalon lattialla, kuunnella Agit Proppia ja laulaa Punaorpojen valaa, tupailtojen sijasta!

Milloin pohjalainen talonpoika luopuu sinimustasta vihastaan? Ei varmaan pitkiin aikoihin, sillä veteliläinen perussuomalainen kunnanvaltuutettu on taas ”leikkisästi” viemässä ”punikkihallitusta” laron taakse lahrattavaksi. Niin, lahtari … sen sanan, kun lausui ääneen 70 -luvulla, koululuokkaan laskeutui hiljaisuus, kenties häpeästä tai tietämättömyydestä. Miten on nyt, mitä sanot Halla-aho? Entä nyt?" T. Kivi. 

Suosittelen tätä näytelmää, jos haluat nähdä hyvää, uutta ja vahvaa, herkkääkin teatteria Helsingissä. Koronan aikaan tämä on yksiä selviytymisen, nauttimisen ja milenterveyden kannalta tärkeimpiä aisioita. Taide. Yhteinen taide. Yhteinen kokemus. Livenä. Kun vielä voimme. 

esityskuvat Stefan Bremer

Tekijäloota:

Lavalla:

Antti Autio

Anna Böhm

Riitta Havukainen

Miika Laakso

Kari Mattila

Ella Mettänen

Leena Rapola

Wenla Reimaluoto

Marjut Toivanen

Tekijät:

OHJAUS Lauri Maijala

LAVASTUS Janne Vasama

PUKUSUUNNITTELU Tiina Kaukanen

VALOSUUNNITTELU Kari Leppälä

SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU Aleksi Saura

NAAMIOINTI Tuula Kuittinen

DRAMATURGI Henna Piirto

Näytelmän taustoja Helsingin kaupunginteatterin sivulta:

Anneli Kanto - Lauri Maijala

PUNAORVOT

Vaiettujen historiaa

"Äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille.

Punaorvot käsittelee koskettavasti syvää kansallista traumaa ja vaiettua ajanjaksoa Suomen historiassa sisällissodan jälkeen. Kansakunta oli jakautunut, ja Suomessa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa. Lapsia joutui oikeuteen ja vankileireille. Valtioeliitin johdolla syntyi ajatus siirtää punaisten lapsia ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle pois kaupungeista ja huonojen työläisäitien luota. Kaikesta oli pulaa, mutta köyhäinavun hakeminen tarkoitti sekä äänioikeuden että lasten menettämistä.

Punaorvot kertoo erään Toisella linjalla asuvan perheen tarinan – isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä, ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska näille ei riitä ruokaa. Näytelmä seuraa äidin ja lasten elämää Helsingissä sekä Pohjanmaalla sijoitusperheissä. Se on koskettava kuvaus äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta – ja antaa äänen niille, jotka olivat täysin syyttömiä ympäröiviin tapahtumiin.

Esitysoikeuksia valvovat Anneli Kanto ja Lauri Maijala."

Lisäksi:

Ella Mettänen punalesken roolistaan: “Äidin tarina on riipaiseva kokemus.” IDA HENRITIUS. Kun Suomen sisällissota vuonna 1918 päättyi, alkoi monilla punaleskillä uudenlainen selviytymistaistelu. Traumatisoituneet naiset joutuivat kamppailemaan pitääkseen perheensä koossa ja lapset hengissä.    lue lisää

Emme valinneet aihetta, aihe valitsi meidät LAURI MAIJALA: Tämä on esitys niistä, joilta vietiin kaikki, ja joille ei annettu mitään. Niistä, jotka vaikenivat, ja joista vaiettiin. Heistä, jotka unohtuivat, ja sitten unohdettiin. Tämä on tarina elämänmittaisesta häpeästä, esitys niistä, joilta jäi kysymykset kysymättä. Kansalaissotamme viattomat ovat jo poissa. Näitä lapsia ja leskiä ei enää ole. Jäljelle jäivät rakeisten valokuvien vakavat kasvot, haalenevia merkintöjä arkistoihin ja kilometrikaupalla synkkää, mutta hiljaista DNA:ta kansakuntamme selkärankaan. Salaisuuksia ilman kuulevia korvia.   lue lisää

Lapsia siirrettiin sisällissodan jälkeen "huonojen työläisäitien" luota ideologisesti parempiin perheisiin – nyt vaiettua traumaa käsitellään näyttämöllä YLE UUTISET - MIIA GUSTAFSSON Sisällissodan traumat eivät jätä ohjaaja Lauri Maijalaa rauhaan. Nyt hän kertoo punaorpojen kohtaloista, joista ei ole paljon puhuttu.      lue lisää 

”Lapset on eroitettava tällaisista hirviöistä” ANNELI KANTO. Sisällissodan surullista satoa olivat punaorvot. Puoliorvot mukaan lukien 25 000 lienee oikea määrä, sillä punaleskiä oli 11 000 ja leireillä oli pahimmillaan 80 000 vankia.   lue lisää

Punaorvot traileri: 

 

Juutuupin teksti:

"Työryhmä vie meidät histo­riaan, mutta niin, että koreografia-, näyttämökuva- ja rytmiratkaisut tai vaikka vain käsikirjoituksen yksi sana – priorisointi! – antaa katsojille mahdollisuuden ajatella itse.
Olemmeko me ihmisinä edenneet? Teemmekö me nykyään toisin?"
Helsingin Sanomien Sanna Kangasniemi (3.9.2020) kirjoittaa viiden tähden arviossaan.

Anneli Kannon ja Laurin Maijalan Punaorvot-näytelmä kertoo perheestä, jonka isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille. Kansakunta oli jakautunut, ja maassa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa, joita valtioelitiin johdolla siirrettiin kaupungeista ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle.

”Punaorvot ei ole ainoastaan perhetragedia, vaan se on kansallinen perhetragedia. Suomalaiset ovat klassisesti olleet vaikenevaa porukkaa, ja se on muovannut kokonaisia sukupolvia. Näytelmä avaa sellaisia suljettuja ovia, joita ei tiedetty olevankaan”, sanoo ohjaaja Lauri Maijala.

”Tämä ei niinkään historiallinen esitys kuin tunnehistoriallinen esitys. Jotta voisimme ymmärtää ja samaistua historiaamme, meidän täytyy oppia tuntemaan se. Tämä ei ole näytelmä, joka pyrkii antamaan mitään kattavia, isoja vastauksia tai kertomaan objektiivista totuutta, vaan kertoo ihan tavallisesta Johanssonien perheestä, joka asuu osoitteessa Toinen linja 13. Mitä sille perheelle kävi ja niille lapsille, jotka syyttömänä syntyivät tähän maailmaan. Punaorvot kertoo tarinansa lasten näkökulmasta. Se luo maailman, jossa voi tapahtua mitä vain, milloin vain, ja aina voi nähdä voikukan tunkevan paksuimmankin asfaltin lävitse”, Maijala jatkaa.

Äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta kertovan näytelmän äidin roolissa nähdään Maijalan Riistapolku-ohjauksesta (2019) tuttu ja palkittu Ella Mettänen, lapsina myös muusikkona tunnettu Antti Autio, Anna Böhm ja Venla Reimaluoto sekä muissa rooleissa Riitta Havukainen, Miika Laakso, Kari Mattila, Leena Rapola ja Marjut Toivanen.

Lavastuksen on suunnitellut Janne Vasama ja puvut Tiina Kaukanen. Valosuunnittelusta Kari Leppälä ja äänisuunnittelusta Aleksi Saura. Naamioinnin on suunnitellut Tuula Kuittinen. "

Muuta luokkasodasta: 

Tässä esitellään tuo elokuvateatteri Orionissa ollut tapahtuma, jossa oli mm Anneli Kanto:

1918 – huutoja ja kaikuja -seminaarissa vieraillaan sisällissodan maisemissa

 

 

" Punaiset esiliinat  

   

Vuoden 1918 traagiset tapahtumat Suomessa olivat pitkään dokumenttielokuvantekijöiden ulottumattomissa. Viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtumat ovat kuitenkin alkaneet hahmottua, ja niihin pureudutaan DocPointin, Risto Jarva -seuran ja KAVIn kaksipäiväisessä seminaarissa 1918 – huutoja ja kaikuja lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.

Rungon muodostavat dokumentaristi Seppo Rustaniuksen tärkeimmät teokset, kuten Sotapapit (1981), Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999) ja Punaiset esiliinat (1997). Seminaarissa esitetään myös vapaussodan muistoa vaaliva epävirallinen juhlafilmi Sama kaiku on askelten (1968), jonka Reino Palmroth alias Palle toteutti.

Uutta tuotantoa ovat Sini Järnströmin tunteikas lyhytelokuva Hilja, punaisen tyttö (2006), jossa 101-vuotias nainen muistelee sodasta vaikenemisen vaikutusta. Puhujavieraiksi saapuvat elokuvan-tekijöiden ohella mm. kirjailija Anneli Kanto, pappi Heikki Palmu, dosentti Ulla-Maija Peltonen sekä erikoistutkijat Jukka Kukkonen ja Jari Sedergren.

1918 – huutoja ja kaikuja -seminaari Orionissa la 3.2.2018  ja su 4.2. klo 10–14. Vapaa pääsy. "

PUNAORVOT VALKOISESSA SUOMESSA 

" PunaorvotSuomen sisällissota 1918 jätti maahamme arviolta 20 000 punaorpoa. Sodan aikana ja sen jälkeen viha kohdistui myös heihin. Sisällissodan kauhut painoivat jälkensä lasten herkkiin mieliin. Ohjaaja Seppo Rustaniukselle tarinansa puhuneet punaorvot kertovat "sisällissodan haavoista".

"Ihmiset eivät oikein ymmärrä, mitä silloin keväällä 1918 tapahtui. Eikä ne hyväksy vieläkään punaorpoja. Oikeastaan en halua puhuakaan, koska kukaan ei käsitä sitä tuskaa, jota jouduimme kokemaan. En voi puhua omalla nimellä: ihmiset alkaisivat karsastaa ja muistella, että olen ollut huutolaislapsi ja punaorpo."

Elokuvan ohjaaja Rustanius kävi lukuisia tällaisia keskusteluja dokumentin tutkimus- ja suunnitteluvaiheessa.

Punaorpojen joukko yritettiin sijoittaa jotenkin valkoiseen Suomeen. Vuosien 1918-1919 taitteessa satoja lapsia siirrettiin Pohjanmaalle uudelleen kasvatettaviksi. Monet äidit kieltäytyivät antamasta lapsiaan sijaiskoteihin. Kun Suomen valtio ryhtyi maksamaan kunnille puolet punaorpojen huollosta aiheutuneista kustannuksista, punaorpokoteja ryhdyttiin rakentamaan innolla. Kasvatus oli isänmaallista ja uskonnollista. Jämsässä Nuorten Naisten Kristillinen yhdistys perusti tytöille punaorpokodin maalaistalon rakennukseen. Elokuvassa haastateltu Meeri Kytöoja sijoitettiin juuri tähän orpokotiin. Turun Lausteelle perustettiin kokonainen yhteisö, Orpola Oy.

Äitiensä luo jääneet lapset saivat köyhäinhuoltoavustusta. Punalesket eivät saaneet mitään. Jotkut heistä kävivät työssä. Ne, jotka eivät jostain syystä kyenneet ansiotyöhön tai eivät muuten saaneet työtä, saivat kunnalta avustusta mutta samalla he menettivät äänioikeutensa. Dokumenttielokuvan monet haastateltavat eivät muista saaneensa juuri nimeksikään avustuksia.

Useista punaleskien kirjeistä käy ilmi, ettei punaleskille tahdottu antaa työtä. He kuuluivat sinne minne miehensäkin. Äidit kuitenkin sinnittelivät lastensa kanssa. Dokumenttielokuvassa punaorvot muistelevatkin ihmetellen sitä, miten äiti selviytyi "sellaisen lapsikaartin kanssa".

Elokuvan tyyli on pelkistetty ja keskittyy henkilöihin. Punaorpojen kertomukset, olemus ja kasvojen piirteet viestittävät maamme historian yhdestä traagisimmasta ajanjaksosta ja syyttömien lasten kohtaloista 80 vuotta sitten ja sen jälkeen. Elokuvassa lähestytään tapahtumia lapsen näkökulmasta ja se kertoo selviytyjistä. Kuinka monta lasta uupuikaan matkalle ennen aikojaan? Virallinen historia on unohtanut punaorvot – nyt he saavat äänen.

Dokumenttielokuvassa on haastateltu kahtatoista punaorpoa. Heillä jokaisella on omanlaisensa elämänkaari.

John O. Virtanen s. 1916, muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin vaimonsa ja poikansa kanssa. Hän loi menestyvän liikemiesuran vaimonsa kanssa. Heillä oli myös suuri panos suomalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemisessä. Virtanen nimitettiin mm. konsuliksi. Hän on toiminut aktiivisesti Paavo Nurmen säätiössä.

Hugo Merisaari s. 1914 jäi Pohjanmaalle ja opiskeli myöhemmin teologiaa. Hän palasi pappina sijaiskotinsa maisemiin. Hän toimi vuosia Kurikan kirkkoherrana.

Meeri Kytöoja s. 1913 meni naimisiin ja hänen miehensä toimi kuljetusalalla. Viisinkertainen isoäiti muistaa erittäin hyvin oman lapsuutensa ajat punaorpokodissa.

Väinö Heikkinen s. 1917 pitää yhteyttä Sanginsuun lastenkotiin. Monelle siellä olleelle pojalle hänestä on tullut "isä". Hänestä tuli taitava taitovoimistelija. Hän esiintyi ahkerasti työväenliikkeen tilaisuuksissa. Taiteellisia harrastuksia hänellä on ollut vuosia ja kuvanveisto on lähellä hänen sydäntään. Hän on tehnyt lukuisia julkisia teoksia.

Ohjaaja: Seppo Rustanius

Tuotanto: YLE TV2 Dokumenttiprojekti, ILLUME OY"   lue Yle Vintin sivulta

PUNAISET ESILIINAT
- naisten kohtaloista Suomen punakaartissa 1918

"Elokuvassa esiintyvästä neljästä naispunakaartilaisesta kolme on vielä elossa.

Naisia liittyi punakaartiin keväällä 1918 erilaisiin tehtäviin: huoltojoukkoihin, sairaanhoitajiksi, vartiointitehtäviin ja aseelliseen toimintaan. Naiset itse perustivat useita naiskomppanioita, naisplutoonia, punakaartin naisosastoja, naiskaarteja, joiden johdossa usein toimi naisia. Suurin osa oli nuoria 15-20 -vuotiaita tyttöjä. Monet heistä omien työväen ammattiosastojen jäseniä.

Noin 2000 naista liittyi naisasekaarteihin. Enimmäkseen he osallistuivat taisteluihin vain puolustustilanteissa. Harvoin heitä lähetettiin rintamalle hyökkäystilanteisiin. Muun muassa Tampereen puolustustaisteluissa monet naisasekaartilaiset saivat surmansa. Kun saksalaiset valtasivat Helsinkiä, monet huoltojoukkoihin ja sairaanhoito-osastoihin kuuluneet naiset tarttuivat aseisiin.

Elokuvan naiskaartilaiset kertovat omaa tarinaansa erilaisissa tehtävissä. Yhtään aseellisessa toiminnassa olluta naiskaartilaista ei enää tiettävästi ole elossa. Elokuvassa haastateltu Meeri Lindström toimi Kouvolassa aseellisessa vartiointitehtävässä vain lyhyen aikaa. Ase kädessä, miesten housupuvussa esiintynyt nainen oli valkoisille kauhistus. Jos tällainen nainen ei saanut taistelussa surmaansa, hänet teloitettiin.

Elokuvassa naiset kertovat: järkyttävä on kohtaus, missä Ilmi Elo katselee valokuvia Fellmanin vankileiriltä ja tunnistaa itsensä valokuvasta. Hän oli tuolloin viisivuotias! Käsittämättömältä tuntuu, miten nuoria tyttöjä, jopa 15-vuotiaita saatettiin syyttää valtiorikosoikeudessa avunannosta valtiopetokseen. Ja usein sillä perusteella, että he olivat keittäneet punakaartilaisille ruokaa.

Rustaniuksen elokuvassa naiset kertovat myös vangitsemisistaan ja tuomareiden ankarasta käyttäytymisestä silloisia tyttöjä kohtaan. Elokuvassa on ainutlaatuista ennen julkaisematonta valokuva- ja arkistofilmimateriaalia. Venäläiset elokuvasivat Tampereella punakaartilaisia ja punakaartin sairaanhoitajia.

Ohjaus: Seppo Rustanius

Tuotanto: Illume Oy ja Dokumenttiprojekti/TV2 " lue Ylen Vintin sivulta

 Punaorvot, Kanto, Maijala ja luokkasota sosialistisessa mediassani:

 Veriruusut ja Lahtarit - Anneli Kanto Käpylän kirjastossa 10.4.2018 

Artikkeli kosketti & muistutti. Emil Turpeisen teloitus #Suomenlinna #Suomi100 HS kk-liite 10/17. pic.twitter.com/jxRPPzKDVo

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) October 25, 2017

Ei päivää ilman #sisällissotaa. Vaikka olen monessa Kannon tilaisuudessa ollut niin aina oppii uutta, ja muistaa vanhaa. Anneli luki 6-vuotiaana 3-vuotiaalle veljelleen Grimmim satuja... Hieno tilaisuus, pistän kirjablogiin videot jahka ehdin joskus pic.twitter.com/6kHpPG9eDE

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) November 29, 2018

Ei päivää ilman sisällissotaa: Sirkkalan kasarmi Turussa ja Ismo Kajanderin Turun vankileirin muistomerkkihttps://t.co/As4Ifd0iCK pic.twitter.com/PzA9eGkByQ

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) June 2, 2018

Ei päivää ilman sisällissotaa. Sisällissodan muistopäivä Suomenlinnassa 20/5/18, pic.twitter.com/pMbvSsp70A

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) May 20, 2018

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

En ole vieläkään tointunut Anneli Kannon ja Lauri Maijan näytelmästä Punaorvot tuolla Helsingin kaupunginteatterilla 15.09.2020. Tiedon mitä tuleman piti. Suomen luokkasota, sisällissota sattuu vieläkin. Varsinkin tilastoissa. Taannoin joskus 2018 elokuvateatteri Orionissa oli kaksi päivää luokkasodan dokumenttielokuvia. Mukana oli mm doku punaorvoista, joka - jos mikä - kosketti. Eilen ensi-iltaan tullut ANTEBELLUM kertoo ameriikan sisällissodasta ja orjien kidutuksesta. Myös punaisten orvot lapset olivat orjia, ilmaista lapsityövoimaa, joita kidutettiin, nälkiinnytettiin. Erotettiin äidistä. #hktfi @hktfi #teatteri #laurimaijala #annelikanto #Punaorvot #Punaorvotnäytelmä #teatteri #teatteriakoronanaikaan #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #teatterissa #theatre #theater #teatterivuoteni2020 #actorsoffinland #theatresoffinland.

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu Syys 19, 2020 kello 2.36 PDT

#1918 #luokkasota #sisällissota taustoja, kohtaloita pic.twitter.com/dir10lTrAN

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) February 5, 2018

Harro Koskinen: Tahrainen Suomi, 1972 #sisällissota #sisällissota1918 #luokkasota #WäinöAaltosenMuseo Turku. Ei päivää ilman #sisällissotaa. Tämä näyttely kuitenkin on pasifistinen ja keskittyy sodan uhreihin. Siviileihin. Ja laajenee Suomesta ja historiasta pic.twitter.com/XtMGguKwH7

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) December 18, 2018

Iso-Mjölön saarella punavankiristeilyllä, #suomenhauskinmies mielessä #1918 luokkasota pic.twitter.com/TxgWhaosxa

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) April 28, 2018

#sisällissota jatkuu Sanomatalossa: Anneli Kanto ja Teemu Keskisarja pic.twitter.com/FzJtklPxQU

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) April 10, 2018

Vuosi 1918 kirjallisuudessa @skskirjat Outi Hupaniitu #sisällissota paikallisuutisissa ja -historiassa, teattereissa pic.twitter.com/V3yVjrMVYq

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) January 17, 2018

Elsa & Tyyne 1918 - sotakuvaajia sattumalta näyttely @valokuvamuseo #valokuvataiteenmuseo ei helteistä päivää ilman #sisällissotaa #luokkasota #sisällissota1918 pic.twitter.com/JBBPueMRJc

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) July 25, 2018

juutupista Punaisten lauluja ja muuta mukavaa:

Ruttolääkärinnokkaisista mustista korpeista kanervojen keskelle kauhuromanttiikkaan Humisevalle harjulle

Ruttolääkärinnokkaisista mustista korpeista kanervojen keskelle kauhuromanttiikkaan Humisevalle harjulle. Humiseva harju paranoo ilta illan jälkeen. Goottilainen tarina hullusta rakkaudesta. Meille. Ja nyt.

Humisevan harjun ensi-illassa 30.01.2020 Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli suurta leikkiä mielikuvitusrikkaan kapellimestari Lauri Maijalan johdolla. Hiljaisuus ja kova ääni vuorottelivat. Myös meno, raivo ja seesteiset hetket. Mutta miten Heathcliff sopii me toon aikakaudelle?

Minulle tämä on tärkeä kirja, goottilainen tarina, romaani, usealla vuosikymmenellä kokenut. Myös elokuvissa. Hullu rakkaus. Miten olisi käynytkään, jos Heathcliff olisi saanut kodin lämmön. Sankari ja antisankari. Byronilainen, traaginen sankari. Marxilainen luokkasankari. Mies joka ylenee. Mutta millä hinnalla. Hullu rakkaus.


Humiseva harju ensi-ilta 30.01.2020. Paikalla oli varsinainen kuka on kuka. Ei, minulle ei iskenyt dementia. Paikalla oli vaan niin paljon hienoja näyttelijöitä. Rampilla ja kulisseissa.


Klassikkoja saakin käsitellä. Mutta tässä tarinassa on tehtävä valintoja. Romaanissa on monta tabua. Hurja tarina.



Humiseva harju on sivujuonteissaan feministinen, se näyttää, mitä tapahtuu, kun nainen ei saa omistaa, eikä periä maata eikä tilaa. Kaikki menee miehelle, tässä tapauksessa veljelle. Veljelle joka ryyppää, ja pelaa ja on väkivaltainen. Veljestä tullee huono isä, huono yksinhuoltaja. Huono tilanhoitaja, huono veli. Ilkeä, sadistinen ja etuoikeutettu - vain rikkaat pojat pääsivät opiskelenaan. Vain miehet pääsivät ammattiin. Ammattia harjoittaa kylän lääkäri, goottilainen ilmestys, osittain hevimetallimies, osin viktoriaaninen kuvatus, juoppo ja kyyninen lääkäri. Joka ei kuitenkaan valehtele. Myös Heathcliffiä ihmettyttää, miksi Hindley hylkää opiskelun.

Tarinassa viitataan myös lapsityövoiman käyttöön, olihan Nellykin tullessaan vasta lapsi.


Cathy pitää puolensa kuten Peppi ja muutkin tyttökirjojen sankarit, päähenkilöt. Cathy on villi ja vapaa, rasavilli ja tasa-arvoinen, ja kyllä etuoikeuttukin. Vaikka hän kuinkakin hurjasti nelistää nummilla kirkuen onnesta ja vapaudesta, hän tietää, miten käyttäytyä lapsena, tyttönä ruokapöydässä. Ettei tule isän remmistä. Isä antaakin selkään veljelle Hindleylle, joka rääkkää Heathcliffiä. Kun Cathy ja Heathcliff tapaavat ensi kertaa, on Cathy raivoissaan, kun ei saanut ratsupiiskaa, jota oli niin toivonut tuliaiseksi isältään, joka väitti Heathcliffin rikkoneen sen. Oliko mitään piiskaa koskaan ollutkaan, ja miten piiskan saa rikki? Hindleylle oli myös luvattu mieluisa tuliainen viulu, jota ei myöskään isän tavaroista löydy. Kun Heathcliff oli sen rikkonut. Jos sitä olikaan. Hindley soittaa myöhemmin kyllä viulua, välillä sitä maailman pienintä viulua... Hän on juorukello ja sietämätön kakara, josta kasvaa väkivaltainen ja katkera mies, huono isäntä.


Miksi Heathcliffin kosto ei ole oikeutettua, ei ainakaan niin kuin Monte Criston kreivissä ja Oopperan kummituksessa?



Cathy raivoaa Heathcliffille kun tuliaista ei ole. Heathcliff on säikky, mykkä ja likainen lapsiraukka, ilman kenkiä. Päivänsäde ja Menninkäinen. He. Yhdessä. Vastakohdat, peilikuvat.

Sitten Cathy tutkii uutta Mörrimöykkyä, joka ei niin paha olekaan, miltei ihmisen näköinen. Kun Heathcliff tulee lavalle, hän on kuin Heikko-Peikko, tuttu 70-luvun telkkarista ohjelman päähenkilöstä, johon oli helppo samaistua kun koulukiusattiin ja muutenkin maailma murjoi. Samalla hän on hyvin dickensiläinen hahmo. Kun välillä tuntuu, että nyt mennään varmaan seuraavaksi liian pateettiselle puolelle, niin palettia käännetään. Tai ehkä palettiveistä käännetään.


Tämä ei ole mustavalkoista. Tämä ei ole välttämättä järkevää. Mutta mitä tunteilleen voi. Tässä ei ole täysin hyviä pyytettömiä henkilöitä, muttei myöskään telenovelan paperinukkeja.


Tämäkin Humiseva harju on  kertomus rasismista. Löytöpoika Heathcliff on elokuvissa yleensä mustalainen. Edellisessä filmatisoinnissa vuodelta 2011 hän oli puoliksi tummaihoinen poika. Tuon leffan näin 2012 feministillä Artisokka -elokuvafestivaaleilla. Sitä ennen on useampikin mies näytellyt Heathcliffiä. Kumma, että näistä leffoista muistaa eniten ja ensimmäisenä Heathcliffit.


Kun Kate Bushin Wuthering heightsin pianon luritusalkua kuulee, kuuntelee pari sekuntia, välähtää mieleen hänen kaksi videotaan, se pimeä, jossa sisätilassa kynttilän valossa valkoisessa puvussa haahuilee, ja toistaa hei, se olen minä, Cathy, olen palannut kotiin. Ja toisella originaalilla videolla, oliko se tarkoitettu Amerikan markkinoille, hän kirmailee punaisessa mekossaan nummella.



Kesto on tasan kolme tuntia, väliaikoja on yksi. Ensinäkemältä ramppi ja hyppytorni näyttivät rujoilta, keskeneräisiltä, kömpelöiltä. Mutta toisella kerralla, ensi-illassa ne vain antoivat tilaa henkilöille, motiiveille, tunnetiloille. Vaikka ramppi vie istumapaikkoja potentiaalisilta katsojilta, niin se virkistää ja luo uutta, laajentaa. Sisustus siis lavastus ja puvustus on mainiota. Siinäkin näkyy, että elämme murroskausia, niin 1800-luvulla teollinen vallankumous, koneet, jotka vievät työpaikat ihmisiltä, jotka joutuvat tarpeettomiksi. Köyhiksi. Vailla identiteettiä.


Puvustuksessa näkyy myös hippikauden 1970-luvun boho:sta (bohemian chic, böömiläinen, mm mustalaishameet useine helmoineen) siirtyminen juppikauteen kasarille. Catherine on valintansa tehnyt. Hän on hillinnyt hiuksensa kiinni, hänellä on kauniit kultaiset kengät, hän pelaa kössiä. Mutta onko hän onnellinen? Hänellä on ilottomat juppiasut, sileät värittömät jakut. Hän on hillinnyt myös itsensä.


Onko Linton kesyttänyt hänet? Laittanut suitset? Jarruttanut? Tukahduttanut?


Vaikka hän on ruutitynnyri. Kuten Heathcliffkin.


Linton on mainio ilmestys valkoisissa tiukoissa farkuissaan, iloisuudessaan ja kammatuissa hiuksissaan. Myös hänen pukukoodinsa, vaatteiden värinsä muuttuu. Malvan värisestä juppijakusta alkaen.

Näin tämän luomuksen medialipulla, kiitän Hgin kaupunginteatteria siitä, todella.

Feminiini ja maskuliini leikkivät, risteilevät, sulautuvat toisiinsa

Feminiini ja maskuliini leikkivät, risteilevät, osuvat, sulautuvat toisiinsa kuin hempon höyhen kanervaan karheaan varteen. Kumpi höyhenen puolista näkyy, miten tuuli kääntyy. Toisiansa täydentävät palat, minun nimi on Nimes sun. Kuten Dave lauloi.

Kanssanäkijä, avec avekki muisti Call me by your name:n. Kuten primitiivistä alkuasukasta opettaa Cathy Heathcliffiä, muttei mikään paha mielessään.

Paljon käydään läpi luokkayhteiskuntaa, kolonialismia, rasismia ja väkivaltaa.

Tässäkin, kuten Lauri Maijalan ohjaama 7 veljestä -näytelmässäkin on oppimisen ylistys. Kenellä sukupuolella on oikeus opiskella. Kuinka etuoikeutettuja valkoiset rikkaat miehet ovat. Ja pojat.



Teollinen vallankumous on jo kohta ovella 1800-luvulla, ja toisaalta eletään juppikautta. Pölynimurit kehittyvät ja syrjäyttävät siivoojan.

Klassikkiteos ja goottilainen tarina on myös kertomus toiseudesta, rasismista. Kuinka eliitti tai hyvintoimeentulevat, kuten isä Linton eivät voi pelastaa kaikkia kerjäläisiä pikkulapsia, iyse asiassa haaksirikoisia ja pakolaisia, jotka tarvitsisivat kenkiä, ruokaa, huolenpitoa.


Humiseva harju paranee ilta illalta Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä, ohjaus Lauri Maijala. Tänään 30.01.2020 oli ensi-ilta.

Tänään kiinnittyi huomio Lintoniin, joka valkoisissa tiukoissa farkuissaaan, nuorena, herkkänä idealistina ei hyväksy väkivaltaa eikä nöyryyttämistä missään muodossa, kun perheessä tapahtuu konflikteja ja ylilyöntejä.


Isabellan palmikoissa ja olemuksessa oli viattomuutta kotimaisten elokuvien viattomuuden ajoilta, Eloveenatytön palmikoita, kunnes siirrytään pinkistä samettitakista mustahuuliin.


Heidän isässään on jokin heijastus myös Helge Heralan upeasta hulluudesta Palmu-elokuvan roolissaan (Perkele!). Muista nyt puhumattakaan.







Tuon kaiken tekstin yläpuolella kirjoitin pelkäatään puhelimen tekstinkäsittelyllä, sekä muokkasin ja julkaisin pelkästään puhelimella, koska läppäreissäni ei ollut internetiä. Ja piti käyttää mobiilidataa. Mutta kirjoittaja sopeutuu. Kaikkeen. Nyt lisään tekijät ja kuvat.

Emily Brontë – Jo Clifford

Humiseva harju

Rakkaus on kuin luonnonvoima

Tekijäloota: lavalla vahvasti läsnä:

Oona Airola Cathy

Markku Haussila Hindley

Vuokko Hovatta Frances

Markus Järvenpää Heathcliff
  
Martti Manninen Edgar

Sonja Pajunoja Isabella

Rauno Ahonen Tohtori

Matti Olavi Ranin  Earnshaw ja hevonen

Leena Rapola Nelly

Matti Rasila Linton

Mikko Helenius Muusikko

Tekijäloota: lavan takana ja ennen lavaa:

Jo Clifford Dramatisointi

Ville Koskivaara Suomennos

Lauri Maijala Ohjaus

Sari Suominen Pukusuunnittelu

Katariina Kirjavainen Lavastus

Mikko Helenius Säveltäjä
   

William Iles Valosuunnittelu

Eradj Nazimov Äänisuunnittelu

Maija Sillanpää Naamioinnin suunnittelu

Ari-Pekka Lahti Dramaturgi






Olen todella tyytyväinen, että tälle kokoonpanolle sopi kalenterissa ajat, ja saivat tämän aikaiseksi, lihaksi, kivuksi, kaipuuksi, teatteriksi, hetkeksi, kolmeksi tunniksi.

Oona Airola ja Markus Järvenpää loistavat myös tässä, yhdessä, kipeästi. Kuva Robert Seger. Lisää kuvia Hgin kaupunginteatterin sivulta ja käsiohjelmasta.

Ohjaajan sana – Lauri Maijala
Ihminen tarvitsee toista. Ensin se tarvitsee vaatettajan, ruokkijan ja hoivaajan. Väsymättömän ihmisen, joka luopuu omastaan, jotta uusi ihminen tuntisi itsensä turvalliseksi ja olisi valmis  tutustumaan muihin ihmisiin ja kohtelemaan heitä vertaisinaan.
Lue lisää




Dramatisoija Jo Cliffordin sanat Humisevan harjun käsiohjelmaan
On Wuthering Heights - Jo Clifford:
I couldn’t read this book when I was young.

It repulsed me.

Quite early on in my playwriting career, it was suggested I dramatise it; and again I couldn’t. I just couldn’t connect with it.
Ten years later I was commissioned to write the play at a time when I couldn’t afford to refuse.
So I had to read the book. I would say I fell in love with it, only that sounds like too soft and gentle a phrase to describe the fierce passion I felt for it.
Lue lisää




Jo Cliffordin sovitus löytää Humisevan harjun ytimen
Emily Brontën romaani Humiseva harju on yksi merkittävimpiä länsimaisia romaaneja. Sukupolvesta toiseen polveileva, hyväksikäyttöön ja henkiseen väkivaltaan keskittyvä mestariteos kertoo kahden ihmisen välisen rakkaustarinan kenties vavahduttavammin kuin yksikään toinen klassikko.

Clifford tekee kohtausvalinnoillaan veitsenterävän analyysin kahtiajakautuneesta maailmasta, jossa onneaan eivät löydä sen paremmin köyhät kuin rikkaat. Lähes apokalyptisessä maisemassa toistensa ohi vaeltavat ihmiset tarjoavat mahdollisuuden pohtia nykyisyyttä sekä tulevaa. Mistä me ihmiset tulemme ja mihin me olemme matkalla?

Clifford kirjoittaa nettisivuillaan: ”Taiteilijan tehtävänä on auttaa ihmisiä unelmoimaan, kuvittelemaan, luomaan tulevaisuuden maailman tarvitsemia uusia arvoja ja rakenteita.” Tämä pyrkimys on mielestäni hienosti näkyvillä hänen upeassa dramatisoinnissaan. Ari-Pekka Lahti
Lue lisää










Tässä traileri:

Tänään sitten pyöritään kanervikossa, ja voi olla, että tuuleekin hiukan... Humisevan harjun ennakko

Tänään sitten pyöritään kanervikossa, ja voi olla, että tuuleekin hiukan... Humisevan harjun ennakko oli tiistaina 28.01.2020 ja olihan se hurja.  Lauri Maijalan ohjaama Humiseva Harju kauhuromanttien ja rujo näytelmä, sen gotiikka ja kauhuromantiikka ei ollut halpahintaista, eikä muovista, vaan rapalahkeista, tuhkaista ja revittyä. Kirjoitan sitten ensi-illan jälkeen. Tässä turkkalaisuutta, ja turkkalaisuudesta kasvamista. Tai ehkä se oli Aleksis Kiveä, jos Heathcliff on Seitsemässä veljeksissä se tummempi veli. Maijalan ohjasi Turun kaupunginteatterissa näytelmän 7 veljestä, jota kävin katsomassa tiuhaan.

Tämä voi sisältää juonipaljastuksia ihmiselle, joka ei ole lukenut romaania, eikä katsonut sen lukuisia filmatisointeja eri painotuksineen. Mutta olisi järjetöntä kirjoittaa tunnelmia näytelmästä käyttämättä sanoja. Tai huomioita....

Mutta millainen Heathcliff, ja olipa Cathy, olipa Hindley, olipa Frances. Mitkä valinnat. Tärkeätä oli myös laulu ja tanssi, kuten Kate Bushin videolla. Vaikkei tässä Bushia kuultu tuskin yhtään. Ehkä.
Markus Järvenpää on täydellinen. Rikkinäinen. Raakalainen. Hänessä on oikeasti vaaran tuntua. Kun juokse, riehuu, elää ja kärsii rampilla. Nummilla.

Hänessä on myös vähän Kesytöntä, Truffautin. Onhan siellä Jokeriakin. Hän kompuroi sisään Miten kosto on parhaiten nautittava.... Miten Heathcliff skulaa me too:n aikakaudella. Miksi pitäisi kääntää toinen poski, miksi pitäisi ottaa iskuja vastaan loputtomasti. Olla nöyryytettynä. Väärin kohdeltuna.

Martti Manninen oli oikein sliipattu ja puhdas Linton, muistuttaan juppikauden aikana bättre folkia, vanhaa rahaa. Tavallaan tuolloin siirrytään 1800-luvun lopusta, tai syrjäisen maaseudulta 1980-luvulta parempiin piireihin, tai ainakin torpasta kartanoon, maantieltä taloon, kapitalistisessa huumassa. Tai kuka siirtyy. Kuka on oman onnensa seppä. Onko Catherinella vähiten kortteja kourassa.


Oona Airolassa oli myös androgyynisyyttä, ja tuskaa valinnasta, valinnoista, ja mikä merkitys niillä on, ja tulee olemaan.


Markku Haussilan Hindley on ensin rasittava, ilkeä pikkupoika, sitten hyvin etuoiketettu, törkee mies, joka perii kaiken, kun sisarella ei ole oikeutta perintöön naisena.. Ja hänestä tulee varsinainen Turmiolan Tommi rallissa, joka intensiivisyydessään jää mieleen. Pitkäksi aikaa. Viime aikoina olen huomannut kuinka paljon tuon kauden uhkapeliä on Dickensin, Tolstoin, Dostojevskin ja Tsehovin teoksissa. Kun vain mies saa periä ja omistaa tilan, talon.


Cathyn isä suojelee Heathcliffiä, ehkä liikaakin tässä versiossa. Se on tietenkin oikein. Aiemmin olen miettinyt, oliko Heathcliff hänen lehtolapsi, äpärä, siis omaa lihaa ja verta. Miksi isä pelasti orpopojan, kerjäläisen? Isä haluaa sovittaa syntinsä, mutta mitkä.

Olen nähnyt useita versioita tästä tarinasta, sekä romaania minulla on eri versioita, vanhin kirja on sellainen, jossa kannessa ei lue mitään, eikä siinä ole edes kuvaa. Kannen avattua alkaa psykedeeliset, mutta himmeät marmoroinnin kuviot. Hurjat pyörteet, jotka vievät meitä. Tunteisiin. Muistoihin. Nummelle.
Nummi on vahvasti läsnä, siellä on vapaus. Kova tuuli vie luokkaerot kauas pois. Hajottaa. Puhdistaa.


Miltä näyttää Lauri Maijalan ohjaama Humiseva Harju enskarissa? No ihanalta kuulostaa tämä poppoo, ja heidän tapa tehdä töitä. Tänään se selviää.

Ehkä.


Joulukuussa ajattelin:

Vielä ne harjut huminoi... Minkähänlaisia painotuksia tässä versiossa on, onko musiikkina mikä, ketkä ovat tarinan roistoja.

hyväntuulinen Humisevan harjun porukka Oona, Markus ja Lauri kaupunginteatterin joulupuurolla lumituiskussa joulukuussa 2019.

Tuorein Heathcliff - tätä ennen - oli Hemlock Grove -kauhusarjassa, joka välillä oli teinimenoa, ja välillä gorea. Sarjassa kysyttiin, kumpi Heatcliff oli oikeasti? Byronilainen sankari vai marxilainen luokkasankari? Mitä muita kysymyksiä hän herättää?

Edellisen kerran näin uuden Humisevan harjun 30.3.2012 Artisokka-festivaaleilla, joka sai nimensä Fellinin seksistisestä lausahduksesta. Siinä leffassa oli luonto lähikuvassa, hyvin lähikuvassa. Vaatimattattomat kuivat kukkaset sinnittelivät nummella. Tyttö katseli linnun höyhentä, höyheniä. Se oli Andrea Arnoldin ohjaama versio vuodelta 2011. Ensi-iltaan se tuli Suomessa 06.04. 2012.

Tästä ja muustakin sosialistisesta mediastani:

Humisevan harjun työryhmä on oikein hyvällä tuulella, ja mikä ettei, Helsingin kaupunginteatterin joulupuurolla. Itse tulin suoraan lumipyrystä, ja metrovuorojakin oli peruttu. Oli mustin marraskuu 76 vuoteen. Mutta tänään ulkona näytti joululta #hktfi @hktfi #HumisevaHarju 10.12 pic.twitter.com/hwC4yN84WX

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) December 10, 2019

Myös Heatcliff (Markus Järvenpää) ja Kathy (Oona Airola) saavat suunvuoroa. Vaikka tämä on filmatisoitu tiuhaan, niin tästä tulee varsinainen paukku ja alkuräjähdys... Soisi tälle enemmän kuin 20 esityskertaa! #hktfi @hktfi #HumisevaHarju joulupuurolla tip tap. pic.twitter.com/libyUntgA7

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) December 10, 2019

Lauri Maijalan ohjaama Humiseva harju ennakossa, en kirjoita mitään ennen ensi-iltaa. Olen tyytyväinen täydellisestä istumapaikasta ja onhan tämä hurja.

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) January 28, 2020

Tulossa on hupinäytelmää, murhenäytelmää, tanssitaidetta, farssia, rakkaustarinaa, kasvutarinaa. Kummallakin kielellä. Vuoden teatterikävijän palkinnon sai K. Blom. Merja Larivaara lauloi lumesta. Humiseva harju ja Metsän joulu innostavat kumpainenkin https://t.co/eerr6IIGxD pic.twitter.com/HoF0v4vEHV

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) December 19, 2019